Part 17

Heidän kahdenkeskisissä puheissaan ei loordi Dalgarnolla ollut suurtakaan vaivaa valaistakseen Nigelille, miten sopimatonta oli hänen uudistaa hovikäyntiänsä hetimiten. Toiselta puolen esitti hän turhaan, että loordi Nigel antaisi sitäennen viedä itsensä Buckinghamin herttuan puheille; jyrkästi ja halveksivasti kieltäysi nuori aatelismies siitä. Hänen ystävänsä kohautti hartioitaan niinkuin katsoen ansiokseen, että oli antanut uppiniskaiselle ystävälle parhaan neuvon, ja haluten olla vastuuton hänen itsepintaisuutensa seurauksista.

Mitä isään tulee, niin oli nuoren vieraan käytettävissä kyllä hänen pöytänsä ja parhaat juomansa, joita hän tarjoili runsaamminkin kuin oli tarpeellista, samoin kuin hänen hyvä neuvontansa ja apunsa velkomusasian ajamiseen. Mutta loordi Huntinglenin vaikutusvalta oli enemmän näennäistä kuin todellista, ja vaikka hän uljaasti varjelemalla kuningasta olikin saavuttanut suurta kunniaa, hoiteli hän itse tätä niin huolettomasti ja antoi hallitsijan suosikkien ja ministerien syrjäyttää sitä niin helposti, että kuninkaallista suosiollisuutta ei milloinkaan tehokkaasti osoitettu hänelle itselleen tai hänen ystävilleen, paitsi parina kertana, jolloin kuningas jossain määrin vallattiin yllätyksellä, kuten loordi Glenvarlochin ensimäisellä käynnillä.

Perusteellisemmin tuntien Englannin hovin näki loordi Dalgarno isänsä puutteellisuuden. "Ei ole koskaan ollut miestä", valitti hän, "jolla olisi ollut niin täydellisesti vallassaan kohota onnen huipulle kuin isä-parallani. Hän oli hankkinut oikeuden rakentaa portaat askelma askelmalta, verkalleen ja varmasti, antaen jokaisen vuosi vuodelta anomansa suosion tulla vuorostaan tukikohdaksi seuraavalle vuotuiselle myönnytykselle. Mutta sinun urasi ei saa haaksirikkoutua samalle rannikolle, Nigel", tapasi hän lopettaa. "Jos minulla onkin vähemmän vaikutuskeinoja kuin isälläni on tai oikeastaan oli, kunnes hän haaskasi ne sektinassakoihin, haukkoihin, koiriin ja muuhun tuollaiseen kamaan, niin kykenen paljoa paremmin kuin hän kehittämään sitä, mitä olen saavuttanut, ja se kaikki tulee käytetyksi sinun hyväksesi, Nigel. Älä kummastu tai loukkaannu siitä, että näet minua nykyään vähemmän kuin ennen. Hirvenmetsästys on alkanut, ja prinssi haluaa useammin pitää minua seurassaan. Minun on myös saateltava herttuaa, jotta saan puhutuksi puolestasi, kun tulee tilaisuutta."

"Minulla ei ole mitään syytä esittää asiaani herttualle", tiukkasi Nigel vakavasti; "olen jo useasti sanonut sen".

"No, enhän minä muuta tarkoittanutkaan, sinä ynseä ja epäluuloinen vastustelija", vastasi Dalgarno, "vaan samaa kuin puhumistani herttuan puolesta sinulle. Tahdon vain saada osuuden kuninkaallisen herramme lempisiunauksesta: _beati pacifici."_

Useina kertoina saivat loordi Glenvarlochin keskustelut sekä vanhan jaarlin että hänen poikansa kanssa samanlaisen käänteen ja saman lopun. Hänestä tuntui toisinaan siltä kuin olisi hänen yksinkertaiseksi käynyt juttunsa saattanut kehittyä jotenkuten nopeammin jommankumman toimesta, puhumattakaan lady Blackchesterin enemmän näkymättömästä ja kerskumattomasta, mutta tuskin vähemmin varmasta vaikutuksesta. Mutta oli yhtä mahdoton epäillä isän suorasukaista rehellisyyttä kuin loordi Dalgarnon innokasta ja palveliasta ystävyyttä, eikä myöskään voinut hevillä olettaa, että hänet niin suosiollisesti vastaanottaneen ladyn kannatus saattoi puuttua, jos sillä voi olla merkitystä hänen asialleen.

Nigel oivalsi edelleen todeksi, mitä loordi Dalgarno usein huomautti, että kun suosikkia arveltiin hänen vihamiehekseen, halusi jokainen pikku virkamies, jonka käsien kautta hänen juttunsa piti välttämättömästi kulkea, ottaa ansiokseen sellaisten esteiden toimittamista hänen tielleen, joita hän kykeni voittamaan ainoastaan sitkeydellä ja kärsivällisyydellä, ellei hän pitänyt parempana sovittaa vieraantumista tai loordi Dalgarnon sanojen mukaan solmia rauhaa Buckinghamin herttuan kanssa.

Nigel olisi voinut kysyä ystävänsä George Heriotin neuvoa tästä kohdasta, edellisellä kerralla havaittuaan sen niin edulliseksi. Epäilemättä olisi hän siten menetellytkin, mutta ainoana kertana, jolloin hän oli tavannut kultasepän heidän käytyänsä hovissa, oli arvoisa porvari juuri kiireisesti valmistautunut matkalle Parisiin hyvin tärkeällä ammattiinsa kuuluvalla asialla. Hän oli erityisesti saanut siihen hovin ja Buckinghamin herttuan valtuutuksen, ja siitä oli arvattavasti tulossa melkoista voittoa. Kelpo mies hymyili mainitessaan herttuaa. Hän sanoi olleensa jokseenkin varma siitä, ettei hän pitkääkään aikaa olisi sillä taholla epäsuosiossa.

Loordi Glenvarloch lausui mielihyvänsä tuosta leppymisestä, huomauttaen johtuneensa mitä tukalimpiin ajatuksiin siitä, että mestari Heriot oli hänen tähtensä käynyt vastenmieliseksi noin voimalliselle suosikille ja kenties alttiiksi tämän kostolle.

"Mylord", lausui Heriot, "isänne pojan tähden tekisin paljon, ja kuitenkin on totinen tosi, jos tunnen itseni, että tekisin oikeuden nimessä yhtä paljon ja vaarantaisin saman verran paljoa vähäpätöisemmän henkilön puolesta kuin olen teidän takianne uskaltanut. Mutta koska emme tapaisi toisiamme johonkuhun aikaan, täytyy minun jättää oman viisautenne varaan tämän jutun ajaminen edelleen."

Ja siten he ystävällisesti ja sydämellisesti erisivät toisistaan.

Loordi Glenvarlochin asemassa tapahtui muitakin mainittavia muutoksia. Syrjäkaupungilla asuminen tuotti haittaa hänen nykyisissä puuhissaan ja tavaksi tulleessa huvittelussaan. Kenties hän myös alkoi hiukan häpeillä kajuuttiansa Paavalin laiturin ääressä ja haluta hiukan enemmän säätynsä mukaista asuntoa. Tätä varten hän vuokrasi lakikoulun läheltä pikku huoneen. Hän oli kuitenkin melkein suruissaan toimenpiteestään, kun huomasi, että hänen muuttonsa näytti tuottavan jonkun verran mielipahaa John Christielle ja paljonkin hänen sydämelliselle ja toimekkaalle emännälleen. Edellinen oli vakava ja juro kaikessa esiintymisessään ja lausui ainoastaan toivovansa, että kaikki oli ollut loordi Glenvarlochin mielen mukaista ja että mikään sopimaton laiminlyönti heidän taholtaan ei vaikuttanut hänen poistumiseensa. Mutta kyynel kimalsi Nelly-emännän silmänurkassa, kun tämä luetteli, mitä erinäisiä parannuksia hän oli tehnyt kamarissa vasiten saadakseen sen mukavammaksi hänen ylhäisyydelleen.

"Iso merikirstukin", hän kertoi, "raahattiin ylikertaan puotipalvelijan ullakkokoppiin, vaikka se jätti poika-paralle tuskin kahdeksantoista tuuman loman hänen ryömiäkseen sen ja sängyn välitse; ja taivas tietää -- en vain minä -- saapiko sitä sieltä enää koskaan tuoduksi alas kapeita portaita. Ja konttorin muuttaminen vuodekomeroksi maksoi ummelleen kaksikymmentä killinkiä, ja totisesti olisi konttori mukavampi kelle hyvänsä muulle vuokralaiselle kuin teidän ylhäisyydellenne. Ostinhan minä ihan vaseti liinavaatteitakin -- mutta tapahtukoon taivaan tahto -- en minä nuru."

Jokainen pitää henkilökohtaisen kiintymyksen merkeistä. Nigel tunsi todella sydäntänsä ahdistavan niinkuin halveksisi hän olosuhteittensa parantuessa alhaissäätyisten ystävien yksinkertaisia mukavuuksia ja kohteliaisuuksia, jotka olivat vielä äskettäin olleet suoranaisia suosionosoituksia. Kaikin mahdollisin vakuutuksin ja niin runsaalla maksulla, kuin suostuivat ottamaan vastaan, koetti hän lähtiessään lieventää heidän tunteittensa loukkaannusta, ja erosuutelo emännän viehkeiltä huulilta sinetitsi hänen anteeksiantonsa.

Richie Moniplies jättäytyi isännästään taamma, kysyäkseen voisiko John Christie tarpeen tullen auttaa kunnon skotlantilaista paluumatkalle omaan maahansa, ja varmistuttuaan Johnin auliudesta siinä suhteessa hän erotessaan lausui piankin muistuttavansa tätä lupauksestaan. "Sillä", hän sanoi, "jollei mylord ole kyllääntynyt tähän Lontoon elämään, tunnenpa erään, joka on, nimittäin minä itse, ja vakaasti olen päättänytkin nähdä jälleen Arthurin istuimen ennen kuin olen montakaan viikkoa vanhempi".

14. LUKU.

Richie tekee eron.

Richie Moniplies piti sanansa. Nuoren loordin asetuttua uuteen asuntoonsa hän paria kolmea päivää myöhemmin ilmestyi Nigelin eteen tämän valmistuessa pukeutumaan sitte kun oli noussut levolta paljoa myöhäisempänä hetkenä kuin oli ennemmin pitänyt tapanaan.

Katsoessaan saattolaiseensa huomasi Nigel hänen juhlallisilla kasvonpiirteillään yhä lisääntyvää synkkyyttä, joka ilmaisi joko yltynyttä mahtipontisuutta tai siihen lisäksi tullutta tyytymättömyyttä taikka molempiakin.

"Mitä nyt", kysyi hän, "mikä on hätänä tänä aamuna, Richie, kun kasvosi ovat käyneet tuollaisen hullunkurisen naamion kaltaisiksi, joka tuolla suihkuttaa vettä?" viitaten lakikoulun kirkkoon, jonka goottilainen rakennustyyli näkyi ikkunasta.

Richie väänsi päätänsä hieman oikealle niin kankeasti kuin olisi häntä niskanjäykistys vaivannut ja vastasi heti palaten entiseen asentoonsa: "Naamiosta nyt viisi -- semmoisista asioista en tullut puhumaan."

"Ja mistä sinulla siis on puhuttavaa?" tiedusti hänen herransa, jonka olivat olosuhteet karaisseet sietämään melkoisen vapaata käyttäytymistä palvelijansa taholta.

"Mylord", alotti Richie, mutta pysähtyi köhimään ja kakistelemaan, ikäänkuin olisi hänen sanottavansa pyrkinyt tarttumaan kurkkuun.

"Arvaan salaisuutesi", sanoi Nigel, "sinä tarvitset hiukan rahaa, Richie. Riittääkö viisi kolikkoa tähän hätään?"

"Mylord", vahvisti Richie, "suittaa niin olla, että tarvinnen rahtusen rahaa; ja minua ilahuttaa samalla kertaa kuin surettaa, että teidän ylhäisyydellänne on sitä runsaammin kuin ennen".

"Ilahduttaa ja surettaa, mies!" kummeksi loordi Nigel.

"Minun arvotukseni on väleen selvillä", ilmoitti Richie "Tulin kysymään teidän ylhäisyydeltänne, onko teiltä vietävänä mitään terveisiä Skotlantiin."

"Skotlantiin! -- mutta oletko järjiltäsi, mies?" ällistyi Nigel. "Etkö voi viipyä kunnes lähdet sinne minun seurassani?"

"Minusta voisi olla kovin vähän hyötyä", arveli Richie, "koska aiotte palkata toisen paashin ja tallirengin".

"Mutta, sinä kateellinen aasi", kivahti nuori loordi, "eikö omien velvollisuuksiesi taakka siitä vain kevene? Mene, syö aamiaisesi ja juo oluesi kaksin verroin voimakkaana, saadaksesi mokomat hulluudet pois mielestäsi. Voisin suuttua typeryyteesi, mies -- mutta minä muistan, miten olet pysynyt puolellani vastoinkäymisessä."

"Vastoinkäyminen, mylord, ei olisi koskaan erottanut meitä", vakuutti Richie. "Luulenpa, että jos asiat olisivat pahimmilleen kiristyneet, olisin voinut nähdä nälkää yhtä uljaasti kuin teidän ylhäisyytenne tai paremminkin, ollen jossain määrin tottunut sellaiseen, sillä vaikka minä vietin poikuusvuoteni teurastajan kojussa, en ole koko ikääni ollut alituisessa tuttavuudessa vatkulin kanssa."

"No, mitä tarkoitatkaan kaikella tällä laverruksella?" pahastui Nigel; "vai tahdotko vain kiusata kärsivällisyyttäni? Sinä tiedät varsin hyvin, että vaikka minulla olisi kaksikymmentä palvelusmiestä, pitäisin heistä kaikista suurimmassa arvossa sitä uskollista saattolaista, joka pysyi puolellani ahdingossa. Mutta on kerrassaan järjetöntä härnätä minua juhlallisilla päähänpistoillasi."

"Mylord", haastoi Richie, "selittäessänne luottamuksenne minuun olette menetellyt kunniallisesti itseänne kohtaan, jos saan nöyrästi huomauttaa sen verran, ettekä suinkaan ilman minun ansiotani. Kuitenkin täytyy meidän erota."

"Ihme ja kumma, mies -- miksi?" hämmästyi loordi Nigel. "Mitä syytä voi siihen olla, jos olemme molemmin puolin tyytyväisiä?"

"Mylord", selitti Richie Moniplies, "teidän ylhäisyytenne hommat ovat semmoisia, etten minä voi niitä läsnäolollani hyväksyä tai kannattaa".

"Mitä sanotkaan, tolvana!" tulistui hänen herransa.

"Sallikaa minun huomauttaa, mylord", vastasi hänen palvelijansa, "että on kohtuutonta loukkaantua sekä puhumisestani että vaitiolostani. Jos voitte maltillisesti kuunnella lähtöni perusteita, niin se saattaa hyvinkin olla parempi teille täällä ja tämän jälkeen -- jos ette, niin antakaa minulle lupa poistua tuppisuuna, ja jääköön se siis silleen."

"Anna tulla, mies!" käski Nigel. "Puhu suusi puhtaaksi -- mutta muista sentään, kelle puhut."

"No niin, mylord -- minä puhun nöyrästi" -- milloinkaan ei Richie ollut näyttänyt jäykistyneemmän arvokkaalta kuin virkkaessaan tämän sanan; "mutta luuletteko, että tuo noppien viskely ja korttien sakaaminen ja krouveissa ja näytelmätaloissa kuljeskeleminen soveltuu teidän ylhäisyydellenne -- sillä varmastikaan ei semmoinen elämä sovellu minulle?"

"Mitä, ethän ole kääntynyt hiuksenhalkojaksi tai puritaniksi, houkkio?" sanoi loordi Glenvarloch nauraen, vaikka pahastus ja häpeä tekivät sen hänelle jokseenkin työlääksi.

"Mylord", vastasi hänen saattolaisensa, "tajuan tiedustuksenne sisällön. On paljon mahdollista, että minä olen hiukan tunnontarkka, ja sydämeni pohjasta soisin paremmin ansaitsevani sen nimen; mutta se olkoon sivumennen sanottu. Olen venyttänyt palvelusmiehen velvollisuuksia niin pitkälle kuin pohjoismaalainen omatuntoni sallii. Voin antaa hyvän sanani herrani tai synnyinseutuni puolesta, kun olen vieraalla maalla, vaikka jättäisinkin silkan toden pikkusen sivummalle. Niin, ja minä otan tai annan sivalluksen sen miehen kanssa, joka puhuu halventavasti kumpaisestakaan. Mutta tämä leiskuminen, peluu ja tiatterilystäily ei ole minun elementtiäni -- en saa hengitetyksi siinä -- ja kuullessani teidän ylhäisyytenne voittavan rahat joltakulta vaivaiselta raukalta, jolle ne ovat voineet olla peräti kipeään tarpeeseen, niin kautta sieluni, jos huutavaan hätään kaipaisitte rahoja, mieluummin kuin soisin voittavanne sen erän häneltä loikkaisin pensasaidan yli teidän ylhäisyytenne kanssa ja huikkaisin 'seis!' ensimäiselle kalakauppiaalle, jonka kohtaisimme tulossa Smithfieldistä essexiläisten vasikkainsa hinta massissaan!"

"Sinä olet tomppeli", moitti Nigel, jota kuitenkin omatunto pahasti soimasi. "En milloinkaan pelaa muuten kuin pikku eristä."

"Niin kyllä, mylord", vastasi taipumaton palvelija, "ja -- yhä luvallanne lausuen -- se on vain sitä pahempi. Jos te pelaisitte vertaistenne kanssa, niin synti saattaisi pysyä samana, mutta siinä olisi enemmän maallista kunniaa. Teidän ylhäisyytenne tietää tai voisi tietää omasta kokemuksesta, joka ei ole vielä montakaan viikkoa vanha, että pikku eriä on tukala menettää niiden, joilla ei ole isompia; ja täytyypä minun suoraan sanoa teille, että ihmiset moittivat teidän ylhäisyytenne pelaavan ainoastaan sellaisten hairahtuneitten olentojen kanssa, joilla ei ole muuta menetettävää kuin pelkät panoksensa."

"Kukaan ei rohkene väittää sitä!" vastasi Nigel kiukustuneena. "Minä pelaan kenen kanssa haluan, mutta tahdon pelata ainoastaan sellaisesta panoksesta kuin haluan."

"Sitä ne juuri väittävätkin, mylord", pitkitti arnahtamaton Richie, jota luontainen läksytyshalu ja suorasukaisuus esti oivaltamasta, mitä tuskaa hän tuotti herralleen; "nuo ovat juuri heidän omia sanojansa. Eilenkin teidän ylhäisyytenne suvaitsi tuossa samaisessa ravintolassa voittaa siltä nuorelta puolivillaiselta herrasmieheltä, jolla oli ihokas tulipunaista samettia ja kukonsulka kypärälakissa -- häneltä, tarkoitan, joka tappeli sen suurisuisen kapteenin kanssa -- viisi puntaa tai sille paikkeelle. Näin hänen tulevan käytävää pitkin, ja jollei hän ollut puhdistettu puille paljaille, niin en ole eläissäni nähnyt häviöön joutunutta miestä."

"Mahdotonta!" intti loordi Glenvarloch. "Kuka hän sitten onkaan? Hän näytti varakkaalta mieheltä."

"Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, mylord", vastasi Richie. "Korukirjailu ja metallinapit tuottavat tyhjiä taskuja. Ja jos kysytte, kuka hän on -- niin kenties arvaan enkä huoli kertoa."

"Ainakin, jos olen tuottanut kellekään sellaiselle miehelle vahinkoa", pyysi loordi Nigel, "anna minun tietää, miten voin sen korjata".

"Älkää siitä piitatko, mylord -- aina kunnioittavasti puhuakseni", sanoi Richie; "hänestä tullaan pitämään soveliaasti huolta. Ajatelkaa häntä vain lähimäisenä, joka oli kiitämässä ylimääräisellä kyydillä hornaan ja sai teidän ylhäisyydeltänne hyvän pukkauksen eteenpäin matkallaan. Mutta minä pysäytän hänet, jos järki pätee siihen, ja siispä ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kysyä siitä sen enempää, sillä sen joutumisesta tietoonne ei olisi mitään hyötyä, vaan suuresti päinvastoin."

"Kuulepas, mies", sanoi hänen herransa, "olen erityisistä syistä sietänyt puheitasi näin kauvan, mutta älä enää pitemmälle käytä väärin suopeuttani -- ja koska sinun välttämättömästi pitää lähteä, niin mene, Jumalan nimessä, ja tästä saat matkakassaa." Niin sanoen hän laski palvelijansa käteen kultaa, jonka Richie mitä huolellisimmin laski kolikko kolikolta.

"Onko kaikki kunnossa -- vai ovatko ne vajapainoisia -- tai mikä hitto sinua pidättelee, kun viisi minuuttia takaperin olit niin kovin kiireissäsi?" ärähti nuori loordi nyt kerrassaan ärtyneenä siitä julkeasta suvaitsemattomuudesta, jolla Richie jakeli siveellisyysohjeitaan.

"Kolikkojen lukumäärä on täydellinen", myönsi Richie horjumattoman vakavasti, "ja mitä painoon tulee, niin vaikka ne ovat niin turhantarkkoja tässä kaupungissa, että irvistävät hiukankin kepeälle tai reunastaan rakoutuneelle rahalle, hyppäävät ne niihin käsiksi Edinburghissa kuin kukko karvikkaan. Kultakolikot eivät siellä ole niin runsaita, sen pahempi!"

"Sitä hupsumpi siis olet", huomautti Nigel, jonka suuttumus oli vain hetkellistä, "kun jätät maan, missä niitä on kylliksi".

"Mylord", puheli Richie, "ollakseni teille suorapuheinen, Jumalan armo on parempi kuin maallinen mammona. Kun Henki, kuten nimitätte tuota monsieur Lutinia, -- ja yhtä hyvin voisitte sanoa häntä Hirreksi, sillä se hänet varmaankin perii, -- sitte suosittaa teille paashia, kuulette vähän sellaisia opetuksia kuin olette minulta kuullut. Ja vaikka ne olisivat viimeiset sanani", hän jatkoi ääntänsä korottaen, "niin sanoisin teidän harhaantuneena hylkäävän polut, joita kunnioitettava isänne astui, ja mikä pahempi, te olette menossa -- yhä luvallanne sanoen -- hornaan pesuriepu hännyksenä, sillä teitä nauravat ne, jotka johtavat teitä noille vallattomuuden syrjäpoluille".

"Nauravatko!" sanoi Nigel, joka ikäistensä tavoin oli herkempi pilkalle kuin järjelle. "Kuka rohkenee nauraa minua?"

"Mylord, niin totta kuin elän leivästä -- ei, jopa niin totta kuin olen vilpitön mies, ja luullakseni ei teidän ylhäisyytenne ole koskaan havainnut Richien kieleltä kirpoavan muuta kuin totta -- paitsi teidän ylhäisyytenne kunniaksi, maani hyödyksi tai kenties johonkin omaan pikku tarpeeseeni, jolloin koko totuuden julistaminen oli turhaa -- sanon siis, niin totta kuin olen vilpitön mies, kun näin tuon mies-paran tulevan käytävää pitkin tuossa ravintolassa, joka on Jumalan ja ihmisten kiroama (taivas minulle sellaiset voimasanat anteeksi suokoon!), hampaat purtuina yhteen, kädet nyrkissä ja lakki vedettynä alas otsalle kuin toivottoman miehen, virkkoi minulle Henki: 'Tuossa menee tunkioltaan eksynyt kananpoikanen, jonka on herrasi kyninyt kyllin puhtaaksi; kyllä kestää, ennen kuin hänen ylhäisyytensä pörhistelee höyheniään oikean taistelukukon kanssa.' Ja niinpä, mylord, suoraan sanoakseni, lakeijat ja teikarit ja varsinkin teidän veriveljenne loordi Dalgarno nimittävät teitä varpushaukaksi. Ajattelin hiukan lyödä Lutinin päähän läven siitä puheesta, mutta lopultakaan ei kiista ollut sen arvoinen."

"Käyttävätkö ne sellaisia nimityksiä minusta?" tulistui loordi Nigel. "Kuolema ja paholainen!"

"Ja paholaisen emo, mylord", vastasi Richie; "ne hyörivät kaikki kolme Lontoossa. Ja sitäpaitsi Lutin ja hänen herransa nauroivat teille, mylord, kun annoitte ajatella, että -- häpeä sitä mainitakaan -- että te olitte kovin hyvissä väleissä sen siivon kelpo miehen vaimon kanssa, jonka talosta vastikään läksitte, koska se ei kelvannut uuteen komeiluunne, kun sitä vastoin he sanoivat, nuo hävyttömät pilkkaajat, että te uskottelitte päässeenne moiseen suosioon, vaikka teillä ei ollut miehuutta noin sievään saaliiseen, ja että varpushaukka oli liiaksi pelkuri lentämään juustonkaupustelijankaan muijaan käsiksi." Hän pysähtyi toviksi ja katseli tiukasti herransa kasvoja, jotka hehkuivat häpeästä ja suuttumuksesta; sitte hän jatkoi: "Mylord, tein teille oikeutta ajatuksissani, ja itselleni myös; sillä, arvelin minä, hän olisi rypenyt yhtä syvällä tuonlaatuisessa hurjastelussa kuin muissakin, jollei Richie olisi pitänyt aistimiansa valveilla."

"Mitä uutta järjettömyyttä olet saanut kiusaannuksekseni?" ärähti loordi Nigel. "Mutta jatkahan, koska olen viimeistä kertaa häpeämättömyytesi ahdistamana, -- jatka, ja käytä aikaasi parhaiten."

"Sen totisesti teen", vakuutti Richie. "Ja koska taivas on suonut minulle kielen puhuakseni ja neuvoakseni --"

"Jota leiviskää sinun ei voi suinkaan syyttää jättäneen jouten", keskeytti loordi Glenvarloch.

"Totta kyllä, mylord", myönsi Richie, taas heilauttaen kättään ikäänkuin kehoittaakseen herraansa olemaan vaiti ja tarkkaavainen; "siten toivoakseni ajattelette jonkun ajan kuluttua. Ja koska olen jättämäisilläni palveluksenne, on asianmukaista teidän saada kuulla totuus, voidaksenne harkita pauloja, joille nuoruutenne ja viattomuutenne saattaa joutua alttiiksi, kun vanhemmat ja säveämmät päät poistuvat luotanne. Muuan rehevä, hyvännäköinen vaimoihminen, noin neljänkymmenen vaiheilla, on paljon kysellyt teistä, mylord."

"No, mitä hän minusta halusi?" tiedusti loordi Nigel.

"Ensimältä, mylord", kertoi hänen ymmärtäväinen saattolaisensa, "kun hän näytti siistiltä naiselta ja halukkaalta -- järkevään seuraan, en ollut suinkaan vastahakoinen päästämään häntä puheisiini".

"Sen arvaan", virkkoi loordi Nigel, "etkä haluton pakisemaan hänelle yksityisistä asioistani".

"Oivalsin minä paremmin, mylord", oikaisi palvelija; "sillä vaikka hän teki minulle monia kysymyksiä maineestanne, varoistanne, asiastanne täällä ja muusta sellaisesta, en katsonut soveliaaksi kertoa hänelle selvää totuutta niistä".

"En käsitä sinulla olleen mitään tarvista", huomautti loordi Nigel, "kertoa sellaiselle naiselle totta tai valettakaan asioista, jotka eivät häneen vähääkään kuuluneet".

"Samaa arvelin minäkin, mylord", vastasi Richie, "ja niinpä en kertonut hänelle kumpaakaan".

"Ja _mitä_ sinä sitte kerroit hänelle, senkin iankaikkinen lavertaja?" kysyi hänen isäntänsä kärsimättömänä miehen jaarittelusta, mutta kuitenkin uteliaana tietämään, mihin se kaikki tähtäsi.

"Juttelin hänelle", selitti Richie, "maallisesta omaisuudestanne ja niin edelleen jotakin, mikä ei ole totta juuri tällä haavaa, mutta on ollut totta aikaisemmin, pitäisi olla totta nyt ja on totta taas vastedes -- nimittäin että te omistatte komeita tiluksia, joihin teillä nyt onkin vain oikeus. Mukavaa haastelua meillä oli siitä ja muista aiheista, kunnes hän näytti pukinsorkan, alkaen rupattaa minulle jostakusta naikkosesta, jonka hän sanoi mielistyneen teidän ylhäisyyteenne, ja mieluusti olisi hän puhunut teidän kanssanne erityisesti siitä. Mutta kuullessani tuollaista vihiä aloin ajatella, ettei hän ollut paljoakaan parempi kuin -- vhiu!" Hän lopetti kertomuksensa hiljaisella, mutta hyvin valaisevalla vihellyksellä.

"Ja miten menetteli viisautesi näin ollen?" tiedusti loordi Nigel, joka äskeisestä närkästyksestään huolimatta nyt kykeni tuskin pidättämään nauruaan.

"Minä otin semmoisen hahmon, mylord", kertoi Richie, rypistäen juhlallisia kulmakarvojaan, "jonka piti kouristaa hänen sydäntään moisilla asioilla kulkemisesta. Osoitin hänelle selkeästi pahuutensa ja uhkasin suoraa päätä toimittaa hänet sukellustuoliin; hän vastavuoroon sätti minua häpeämättömäksi pohjoismaalaiseksi rakiksi -- ja niin me erosimme, emmekä toivoakseni ja uskoakseni enää koskaan osu yhteen. Ja siten minä seisoin teidän ylhäisyytenne ja tuon kiusauksen välillä, joka olisi saattanut olla pahempi kuin ravintola tai tiatterikaan, sillä tiedättehän, mitä Salomo, juutalaisten kuningas, sanoo vieraasta naisesta -- sillä, sanoin itsekseni, olemme jo villiintyneet peluuseen, ja jos seuraavaksemme ryhdymme salavuoteuteen, niin Luoja tiesi mihin joudummekaan!"