Part 16

Naurettuansa kyllikseen tälle hullunkuriselle tapaukselle alkoi seurue hajaantua pikku ryhmiin. Jotkut ottivat haltuunsa keilaradan, äskeisen kahakan näyttämön, ja panivat sen varsinaiseen käytäntöönsä. Pian kaikui siellä kaikkia kisan puheentapoja, kuten "kieri, kieri -- hierrä, hierrä -- älä viippaa, lemmon väkkärä!" siten vahvistaen vanhan sananparren, että pallokentällä tuhlataan kolmea lajia, nimittäin aikaa, rahaa ja sadatuksia.

Sisällä huoneissa monet herrasmiehet ryhtyivät kortti- tai noppapeliin, ja seurueita muodostui ombren, bassetin, gleekin, primeron ja muiden uudenaikaisten korttipelien koettajiksi; samaten käytettiin noppia eri peleihin sekä pöytien ääressä että ilman, kuten hasardiin ja passageen. Pelaaminen ei kuitenkaan näyttänyt kohoavan erittäin korkeihin panoksiin; kaikki kävi ehdottomasti hyvin säädylliseen ja rehelliseen tapaan, eikä nuori skotlantilainen voinut mistään johtua epäilemään kumppaninsa vakuutusta, että paikkaa käyttivät korkea-arvoiset ja jalosukuiset miehet, joiden omaksumat huvitukset noudattivat kunnian vaatimuksia.

Loordi Dalgarno ei ollut kehoittanut ystäväänsä pelaamaan eikä itse yhtynyt siihen ajanviettoon, vaan siirtyi pöydästä toiseen, tarkkaillen eri pelaajien onnea ja heidän kykyänsä käyttää sitä hyväkseen sekä puhellen ylhäisimpien vieraitten kanssa. Viimein hän ikäänkuin väsyneenä oloonsa, jota nykyaikaisessa puheessa olisi sanottu vetelehtimiseksi, äkkiä muisti Burbagen näyttelevän Shakespearen Rikhard-kuningasta Fortune-teatterissa ehtoopäivällä. Hän ei mielestään voinut toimittaa loordi Glenvarlochin kaltaiselle muukalaiselle suurempaa hauskutusta kuin viemällä hänet näytäntöön, "jollei tosiaan", hän lisäsi kuiskaten, "ole olemassa isällistä pannajulistusta teatteria kuten ravintolaakin vastaan".

"En milloinkaan kuullut isäni puhuvan näytelmistä", sanoi loordi Glenvarloch, "sillä ne ovat uudenaikaisia esityksiä ja Skotlannissa tuntemattomia. Mutta jos on totta, mitä olen kuullut niistä haitallista, niin epäilen suuresti, tokko hän olisi hyväksynyt niitä."

"Hyväksynytkö niitä!" huudahti loordi Dalgarno. "Sepittihän George Buchanan murhenäytelmiä, ja hänen yhtä oppinut ja viisas holhottinsa käy niitä katsomassa, joten niistä pidättyminen lähenee valtiopetosta. Englannin etevimmät miehet kirjoittelevat näyttämöä varten, ja Lontoon sievimmät naiset kulkevat teatterissa. Minulla odottelee tässä ulkopuolella virma juoksijapari; ne kiidättävät meidät pitkin katuja kuin kulovalkeana, ja ratsastus edistää metsänriistamme ja peltosirkkujemme sulatusta sekä haihduttaa viinin huurut. Ratsaille siis -- hyvästi jääkää, hyvät herrat -- näkemiin, _chevalier de la Fortune_."

Loordi Dalgarnon hevosrengit pidättelivät varalla kahta ratsua, ja nuoret miehet nousivat satulaan, omistaja suosimansa berberiläisen selkään, Nigelin saadessa tuskin vähemmin kauniin ja erinomaisesti harjoitetun espanjalaisen tasajuoksijan. Heidän ratsastaessaan teatteria kohti yritti loordi Dalgarno saada selville ystävänsä mielipidettä seurasta, johon oli hänet vienyt, ja kumota muistutuksia, joita hän saattoi olettaa johtuneen nuoren toverinsa mieleen. "Ja miksi näytät alakuloiselta", hän puheli, "mietiskelevä alokkaani? Alankomaalaisen _alma materin_ viisas poika, mikä sinua vaivaa? Onko se elävän maailman lehti, jonka olemme yhdessä kääntäneet, vähemmän kauniisti kirjoitettua kuin sinut oli opetettu odottamaan? Ole hyvällä mielellä ja jätä silleen pikku tahra tai pari; joudut vielä tuomituksi lukemaan montakin sivua niin mustaa kuin Kunnottomuus pystyy nokisella sulallaan pyyhkimään. Muista, kaiken saastan säästämä Nigel, että me olemme Lontoossa emmekä Leydenissä -- että me tutkimme elämää emmekä kirjatietoa. Pidä puoliasi turhanaran omantuntosi nuhdetta vastaan, mies, ja kun kunnon luvunlaskijan tavoin lasket yhteen päivän puuhat, niin älä tee tasausta pieluksellasi ennen kuin huomautat syyttävälle hengelle, päin hänen tulikivistä partaansa, että jos korvasi ovatkin kuulleet paholaisen luitten kalinaa, ei kätesi ole paiskinut niitä -- että jos silmäsi on nähnyt kahden kiivastuneen miekkosen kiistan, ei sinun säiläsi ole paljastunut heidän kahakassaan."

"Tämä kaikki saattaa olla viisasta ja sukkelaa", vastasi Nigel. "Kuitenkin tunnustan ehdottomasti ajattelevani, että sinä ja muut päivällisseuranamme olleet jalosukuiset miehet olisitte voineet valita rehentelijäin häirinnältä suojatun kohtauspaikan ja paremman isännöitsijän kuin tuon muukalaisen seikkailijan."

"Kaikki korjautuu, pyhä Nigellus, kun sinä esiinnyt uutena Pietari Erakkona saarnaamassa ristiretkeä noppapeliä, yöjalassa juoksemista ja kestailua vastaan. Me tulemme päivälliselle Pyhän Haudan kirkkoon; aterioitsemme kuorissa, tyhjennämme pullomme sakastissa, pappi saa kiskaista joka korkin ja suntio sanoa aamenen jokaiseen maljalauselmaan. Hei, mies, reipastaudu ja heitä sikseen tuo hapan ja juro mieliala. Usko minua, puritanit kyllä morkkaavat meitä ihmisluontoon kuuluvista hullutuksista ja heikkouksista, mutta heillä itsellään on oikeitten paholaisten paheet, luihu ilkeys ja parjaava ulkokultaisuus sekä kaikessa röyhkeydessään rehentelevä henkinen ylpeys. Elämässä on sitäpaitsi paljon sellaista, mikä meidän täytyy nähdä vaikkapa vain oppiaksemme karttamaan sitä. Will Shakespeare, joka elää kuoleman jälkeen ja piankin tuottaa sinulle sellaista mielihyvää kuin ainoastaan hän kykenee ihmislapselle toimittamaan, antaa uljaan Falconbridgen lausua:

"'Ajalleen lehtolapsi on se mies, jok' ympäristön tutkimista vieroo; siit' en mä pettääkseni selvää tahdo, petosta väistääksein sit' opiskelen.'

"Mutta tässä nyt olemmekin Fortunan ovella ja pääsemme kuulemaan verrattoman Williamin puhuvan omasta puolestaan. Henki, ja sinä toinen jolppi, jättäkää hevoset tallirengeille ja raivatkaa meille tietä tungoksen läpi."

He laskeusivat ratsailta, ja kyynäspäillään tyrkkien, rähisten ja herransa nimeä ja arvoa julistellen avasi Lutin uutterilla ponnistuksillaan tilaa napisevien porvarien ja sättivien oppipoikien ahdingon läpi ovelle. Loordi Dalgarno varasi joutuisasti kaksi istuinta näyttämölle kumppaniansa ja itseänsä varten. Siellä he muiden samaan luokkaan kuuluvien teikarien seurassa istuen saivat tilaisuuden näytellä muhkeita pukujaan ja muodikkaita tapojaan, samalla kun arvostelivat kappaletta pitkin aikaa. Siten olivat he yhdellä kertaa huomattavana osana näytelmästä ja tärkeänä aineksena kuulijakunnassa.

Nigel Olifaunt oli liian innokkaasti ja hartaasti syventynyt näyttämön tenhoon, kyetäkseen esittämään osaansa istumasijansa arvon mukaisesti. Häneen tehosi kaikella loihtuvoimallaan tuo taikuri, joka oli esittänyt puisen vajan kehnossa kehässä Yorkin ja Lancasterin sitkeitä sotia, pakottaen kumpaisenkin rintaman sankarit astelemaan näyttämöllä aikansa puhetapaa ja kuosia kuvaamassa, niinkuin olisi hauta luovuttanut kuolleensa elävien huviksi ja opiksi. Burbage, jota pidettiin parhaana Rikhardina ennen Garrickia, näytteli itsevaltiasta ja vallananastajaa niin todellisesti ja elävästi, että kun Bosworthin taistelu näytti päättyneen hänen kuolemallaan, olivat todellisuus ja erhekuva kovassa kilvoituksessa keskenään loordi Glenvarlochin mielikuvituksessa, ja hänen oli ihan havahduttava toiseen maailmaan, kun hänen kumppaninsa teki sen ensimältä kovin oudolta kuuluvan ehdotuksen, että Rikhard-kuninkaan piti illastaa heidän kanssaan Merenneidossa.

Heihin yhtyi samalla kertaa pikku ryhmä herrasmiehiä, joiden kanssa he olivat syöneet päivällistä. Seurue täydennettiin kutsumalla joukkoon pari kolme etevintä sukkelusta ja runoilijaa niistä älyniekoista, jotka jokseenkin säännöllisesti kävivät Fortuna-teatterissa ja olivat liiankin halukkaita päättämään huvittelupäivän nautintorikkaalla yöllä. Sinne siis siirryttiin miehissä, ja sektisarkkain kierrellessä ahkeraan, mielten elpyessä ja vilkkaiden kumppaniensa kilvan väläytellessä neronsa leimauksia näyttivät hienoston urhot kokevan samaa rattoa kuin muuan Ben Jonsonin aikalainen, joka kerskuen johdatti runoilijan mieleen

"noita juhlia laulun, miss' saatiin oivia rypäleitä, jotka hulluttamatta hurmasi meitä; ja sentään säkehes jokainen vielä herkut voitti ja viinin herttaisen".

13. LUKU.

Kaltevalla pinnalla.

Harvoin näyttää huvitteluun omistettu päivä jälkeenpäin ajatellessa ihan niin nautintorikkaalta kuin juhlija on saattanut tuntea sitä parhaillaan viettäessään. Nigel Olifauntista ainakaan ei siltä tuntunut, ja tarvittiin hänen uuden ystävänsä Dalgarnon käynti sovittamaan hänet täydellisesti itsensä kanssa. Mutta tämä vierailu tapahtui varhain aamiaisen jälkeen. Ystävän selittelyn esipuheena oli kysymys, miten hän piti edellisen illan seurasta.

"No, erinomaisesti", sanoi loordi Glenvarloch. "Olisin vain paremmin mieltynyt sukkelapuheisuuteen, jos se olisi näyttänyt luistavan vapaammin. Joka miehen kekseliäisyys näytti olevan pinnistyksissä, ja jokainen huima vertaus tuntui vaivuttavan puolet älyniekkojanne uuraasti aprikoimaan, millä saisivat tehotuksi verremmin."

"Ja mitä vikaa siinä oli?" tuumi loordi Dalgarno; "tai mihin kelpaavat nuo miehet muuhun kuin kiistaamaan edessämme älymiekkailijoina? Se heistä, jota alkaa jänistää, pitäisi hitto vieköön panna samealle oluelle ja souturien ammattikunnan leipiin. Takaanpa sinulle, että monikin näppäriä mies on kuolettavasti haavoittunut kommasta tai sanasutkauksesta Merenneidossa ja sieltä kurjassa tilassa lähetetty älyn vaivaistaloon Vintryn viinikellariin, missä he tänä päivänäkin riutuvat narrien ja neuvosmiesten seassa."

"Saattaa niin olla", sanoi loordi Nigel; "mutta kuitenkin voisin vannoa kunniani nimessä, että olin viime yönä nähtävästi useankin miehen seurassa, jonka neron ja laajatietoisuuden olisi pitänyt joko suoda hänelle korkeampi sija joukossamme tai saada hänet kokonaan peräytymään näyttämöltä, missä hänen osansa suoraan sanoen näytti arvottoman syrjäiseltä".

"Hiiteen sinun arka omatuntosi", vastasi loordi Dalgarno; "sellaisista Parnassuksen hylyistä ei tarvitse välittää mitään! Nuohan ovat pelkkiä rippeitä siitä uljaasta säilykesillin ja Reinin-viinin mässäyksestä, joka riisti Lontoolta niin monta parasta neronkauppaajaa ja vallattomuuden laulelijaa. Mitä olisitkaan sanonut, jos olisit nähnyt Nashin tai Greenin, kun harrastustasi herättävät ne älyvätykset, joiden kanssa illastit viime yönä? Siinä kylliksi, että saivat liotuksensa ja torkahduksensa, ja he joivat ja nukkuivat niin paljon kuin tarvinnevat säästyäkseen kaipaamasta ruokaa ennen iltaa, jolloin he uutterina hyörien taas tapaavat suojelijoita tai näyttelijöitä ravitsijoikseen.[39] Mitä heidän muihin tarpeisiinsa tulee, niin he eivät voi joutua pulaan kylmästä vedestä niin kauvan kuin virran lähteet pysyvät ehtymättöminä, -- ja Parnassuksen vaatekerrat ovat ikuisesti kestäviä."

"Vergiliuksella ja Horatiuksella oli tehokkaampaa kannatusta", huomautti Nigel.

"Kyllähän", vastasi hänen maanmiehensä, "mutta nämä miehet eivät ole Vergiliukseen tai Horatiukseen verrattavia. Sitäpaitsi on meillä toistakin lajia neronmiehiä, joille esittelen sinut ensi tilassa. Avonin joutsen[40] on laulahtanut viimeisensä, mutta meillä on vankka vanha Ben, ja hänellä on oppia ja neroa niin paljon kun kellään, joka on pannut tallukan ja kuresaappaan teiskaroimaan näyttämöllä. En kuitenkaan hänestä aio nyt puhua, vaan tulin pyytämään sinua hyvän ystävyytemme nimessä lähtemään kanssani veneretkelle Richmondiin asti. Muutamat eilen tapaamasi urhot aikovat siellä tarjota soitantoa ja maitoviiniä sulotarparvelle, jossa hohtelee joitakuita ihmeen kirkkaita silmäpareja, -- sellaisia, vakuutan, että ne saattaisivat voittaa puolelleen tähtienlukijankin hurmaantuneet katseet Linnunradan säihkyn palvomisesta. Sisareni johtaa seuraa, jolle haluan sinut esitellä. Hänellä on ihailijansa hovissa, ja hänet luetaan aikakauden kaunottariin, vaikka minun on turha julistella hänen ylistyksiään."

Ei käynyt kieltäytyminen tilaisuudesta, johon jalosukuinen nainen ja aikansa valiokaunotar kutsui saapuville äskettäin vielä omasta mielestään kovin ala-arvoista henkilöä. Loordi Glenvarloch suostui, kuten oli välttämätöntä, ja vietti vilkkaan päivän hilpeässä ja viehättävässä seurassa. Hän sai siksi päivää liittyä ystävänsä sisaren seuralaiseksi, Blackchesterin kauniin kreivittären, joka tavoitteli ylemmyyttä muodin, vallan ja sukkeluuden valtakunnissa yht'aikaa.

Hän oli kyllä melkoisesti vanhempi veljeänsä, luultavasta jo kolmekymmentä täyttänyt, mutta luontaisen nuorekkuuden puutteen korvasi yltäkyllin mitä huolellisin ja hienoin pukeutuminen, kerkeä tutustuminen jokaiseen ulkomaiseen muotiin ja erityinen taito sovelluttaa siten hankkimaansa tietoa omaan hipiäänsä ja kasvonpiirteisiinsä. Hovissa hän tiesi yhtä hyvin kuin yksikään hienoston nainen, mikä erityinen sävy, siveellinen, valtiollinen, oppinut tai leikkisä, oli paikallaan vastatessa hallitsijalle hänen vallitsevan mielialansa mukaan, ja hänen oletettiin omakohtaisella vaikutuksellaan suuresti edistäneen miestänsä saamaan korkean aseman, jota luuvaloinen vanha varakreivi ei olisi milloinkaan voinut ansaita omalla keskinkertaisella kunnostautumisellaan ja älyllään.

Oli paljoa helpompi tämän vallasnaisen kuin hänen veljensä suostuttaa loordi Glenvarlochin kaltaista aivan nuorta hovilaista näin uuden piirin tapoihin ja näkökohtiin. Kaikissa sivistyneissä piireissä määräävät ylhäiset ja kauniit naiset seurasävyn ja siten välillisesti hyvien tapojenkin käsitteet. Lady Blackchesterillä oli sitäpaitsi joko hovissa tai hovin yläpuolella -- sillä sen lähdettä ei voitu oikein määritellä -- vaikutusvaltaa, joka loi ystäviä ja pelotti karsasmielisiäkin esiintymästä vihollisina.

Yhteen aikaan sanottiin hänen olleen likeisissä väleissä Buckingham-perheeseen, jossa hänen veljensä vieläkin liikkui läheisenä tuttavana. Sittemmin oli kreivittären ja Buckinghamin herttuattaren kesken syntynyt jotakin kylmäkiskoisuutta, niin että heitä nähtiin harvoin yhdessä, ja edellinen näytti melkoisesti vetäytyneen yksinäisyyteen. Mutta silti kuiskittiin, että lady Blackchesterin teho suureen suosikkiin ei vähentynyt mainitun hankauksen johdosta.

Sen ajan yksityisistä hovijuonista ja niissä esiintyneistä henkilöistä säilyneet lähteet eivät ole kyllin täydellisiä, voidaksemme lausua mielipidettämme niistä eri huhuista, joita mainitsemistamme seikoista aiheutui. Riittää sanoa, että lady Blackchesterillä oli suuri vaikutus ympäristöönsä sekä kauneutensa että kykyjensä ja hovivehkeilyssä koeteltujen lahjojensa perusteella, ja että Nigel Olifaunt ennen pitkää koki sen voimaa, jossain määrin joutuessaan tuollaisen tavan orjaksi, joka vie monia ihmisiä erityiseen seuraan määrähetkellä heidän odottamattansa tai saamattansa siitä mitään tuntuvaa tyydytystä tai huviakaan.

Hänen elämäänsä usean viikon aikana voidaan kuvata seuraavasti. Ravintola ei ollut huono alku päivän hommille, ja nuori loordi huomasi piankin, että jos seura siellä ei aina ollutkaan moitteetonta, oli se kuitenkin mukavin ja mieluisin kohtauspaikka niille hienoille seurueille, joiden kanssa hän kävi Hyde Parkissa, teattereissa tai muissa julkisissa kokoontumispaikoissa taikka yhtyi lady Blackchesterin elämänhaluiseen ja komeaan seurapiiriin. Myöskään ei hänellä enää ollut sitä arastelevaa kammoa, joka ensimältä sai hänet epäröiden edes astumaan paikkaan, missä pelaamista sallittiin. Päinvastoin alkoi hän suopua ajatukseen, että koska ei voinut olla mitään vahinkoa tuollaisen ajanvieton katselemisesta, kun siinä noudatettiin nimenomaista kohtuullisuutta, ei saman järkeilyn perusteella voinut olla haittaa siitäkään, että yhtyi mukaan samoin rajoituksin. Mutta nuori loordi oli skotlantilainen, tottunut varhaiseen järkevyyteen ja tyyten vieras katsantokannalle, josta saattoi johtua huoletonta uskallusta tai ylellistä rahojen tuhlausta. Suurellisuus ei ollut hänen luontaisia vikojaan, eikä sellaista olisi voinut hänen kasvatuksensakaan saada aikaan. Varmaan hänen isänsä, ylväästi kauhistuessaan ajatusta, että hänen poikansa lähestyisi pelipöytää, olikin enemmän kammonnut hänen joutumistansa voittavaksi kuin häviäväksi keinottelijaksi. Jälkimäinen hänen periaatteittensa mukaan edes päättyi, tosin murheellisesti, ajallisen omaisuuden menetykseen -- edellinen mahdollisuus sitä vastoin kartutti hänen inhoamaansa pahaa ja pani vaaraan sekä ruumiin että sielun.

Olipa vanhan loordin huolestuksen peruste mikä hyvänsä, sen todisti sikäli oikeutetuksi hänen poikansa käytös, että tämä erilaisten onnenpelien tarkkailijasta vähin erin joutui ottamaan niihin jonkun verran osaakin kohtuullisissa rajoissa ja pienillä panoksilla. Eikä voitu kieltää, että hänen arvonsa ja näennäinen tulevaisuutensa oikeuttivat hänet uskaltamaan muutamia kultarahoja -- sillä sen korkeammalle ei hänen pelinsä mennyt -- henkilöitä vastaan, joiden saattoi olettaa hyvin kykenevän menettämään tuon verran, koska niin auliisti panivat rahojansa alttiiksi.

Sattumalta, tai kenties oli yleisen käsityksen mukaan hänen paha henkensä niin määrännyt, Nigel menestyi harvinaisen hyvin yrityksissään. Hän oli tasainen, varovainen, maltillinen, hyvämuistinen ja nopea laskelmiin. Sitäpaitsi oli hänellä miehuullinen ja horjumaton luonne, joten kukaan, joka oli vain vähänkin silmännyt tai puhutellut häntä, ei olisi hevillä uskaltanut koettaa hänen eksytyksekseen mitään juonen tapaista tai pelottelulla kannateltavaa. Kun loordi Glenvarloch näki hyväksi pelata, pelattiin hänen kanssaan säännöllisesti eli sanantavan mukaan kauniisti, ja nähdessään onnensa muuttuvan tai ollessaan haluton kiusaamaan menestystänsä pitemmälle, eivät ammatillisemmat onnen tavoittelijat, jotka kävivät _monsieur le chevalier_ de Saint Priest Beaujeun talossa, rohjenneet avonaisesti ilmaista pahastumistansa siitä, että hän nousi pöydästä voittajana. Mutta kun täten tapahtui useasti, alkoivat pelaajat keskenään nurkua nuoren skotlantilaisen varovaisuutta ja menestystä, ja hänestä ei sukeutunut suinkaan suosittu lisä heidän seuraansa.

Tämän kerrassaan hyljättävän tavan pitkittämiseen, sen kerran päästyä jossain määrin valtaan, ei ollut suinkaan vähäisenä kannustimena se seikka, että se näytti vapauttavan loordi Glenvarlochin eräästä hankaluudesta, joka oli hänen luontaiselle korskeudelleen erityisen kiusallinen, -- alistumasta enempiin rahallisiin sitoumuksiin, jotka hänen viivästymisensä Lontoossa olisi muutoin tehnyt tarpeelliseksi, Hänen täytyi pyytää ministereiltä toimenpiteitä erityisiin virallisiin muodollisuuksiin, joiden piti saattaa kuninkaan omakätinen valtuutus tehokkaasti hyödyttämään hänen pyrkimystänsä, ja vaikka näitä ei voitu evätä, vitkasteltiin niissä siinä määrin, että Nigel johtui uskomaan erityisen salaisen vastustuksen siten haittaavan asioittensa kehittymistä. Hänen ensimäisenä aikeenaan tämän käsityksen johdosta oli mennä hoviin toistamiseen, kuninkaan valtuutus taskussaan, ja vedota itse hänen majesteettiinsa kysymyksellä, pitikö valtion virkamiesten viivyttelyn saada riistää teho hänen kuninkaalliselta jalomielisyydeltään. Mutta loordi Huntinglen, hyvä vanha jaarli, joka oli edellisellä kerralla niin sydämellisesti asettunut häntä puoltamaan ja jonka luokse hän toisinaan pistäysi vierailulle, varoitti häntä hartaasti antautumasta samanlaiseen yritykseen ja kehoitti rauhallisesti odottamaan ministerien ratkaisua, joka vapauttaisi hänet liehumasta anomuksinensa Lontoossa.

Loordi Dalgarno yhtyi varoittamaan nuorta ystäväänsä uudesta hovikäynnistä ainakaan ennen kuin hän oli päässyt sovintoon Buckinghamin herttuan kanssa. "Siinä asiassa", hän sanoi isäänsä kääntyen, "olen tarjonnut vähäpätöistä apuani, kykenemättä taivuttamaan loordi Nigeliä mihinkään -- vähäisimpäänkään -- alistumiseen Buckinghamin herttuaa kohtaan".

"Totta tosiaan onkin poika mielestäni siinä oikeassa, Malcolm!" vastasi jäykkä skotlantilainen ylimysvanhus. "Mitä oikeutta on Buckinghamilla tai suoraan puhuakseni Sir George Villiersin pojalla odottaa palvomista ja alamaisuutta mieheltä, joka on kahdeksan jaoksen verran häntä jalosukuisempi?[41] Kuulin hänen itse sanovan loordi Nigeliä vihamiehekseen, näkemättäni siihen mitään aihetta, ja minun neuvostani ei poika koskaan virka hänelle pehmeätä sanaa, ennen kuin hän pyörtää kovan."

"Sitä juuri neuvon minäkin loordi Glenvarlochille", vastasi loordi Dalgarno. "Mutta myönnäthän, isä hyvä, että olisi mitä vaarallisinta ystävämme palata hoviin herttuan ollessa hänen vihamiehenään -- parempi on jättää minun huolekseni pahimman kiihkon maltuttaminen nurjuudesta, jota jotkut onnenonkijat ovat herttuassa herättäneet ystäväämme kohtaan."

"Jos saat Buckinghamin oivaltamaan hairahduksensa, Malcolm", huomautti hänen isänsä, "niin kerrankin myönnän, että hovipalveluksessa saattaa esiintyä ystävällisyyttä ja rehellisyyttä. Olen usein sanonut sisarellesi ja sinulle, että yleensä arvostelen sitä niin köykäiseksi kuin suinkin."

"Saat uskoa, että panen parastani Nigelin hyväksi", vakuutti loordi Dalgarno. "Mutta sinun tulee ottaa huomioosi, isä, että minun ehdottomasti täytyy käyttää verkallisempia ja säveämpiä keinoja kuin sellaisia, joilla sinä pääsit suosioon kaksikymmentä vuotta takaperin."

"Toden totta pelkään niin tekeväsi", vastasi hänen isänsä, "Sanonpa sinulle, Malcolm, että soisin pikemmin makaavani haudassa kuin epäileväni sinun rehellisyyttäsi tai kunniallisuuttasi; mutta jotenkuten on niin käynyt, että vilpitön, aulis palvelus ei merkitse hovissa samaa kuin ennen vanhaan -- ja kuitenkin sinä kohoat siellä."

"Näetkös, aika ei salli tuollaista vanhanaikaista palvelusta", selitti loordi Dalgarno. "Meillä ei ole nykyään mitään jokapäiväisiä kapinoita, mitään yöllisiä salamurhan yrityksiä, niinkuin oli muotina Skotlannin hovissa. Teidän rivakkaa ja kursailematonta vartoimistanne miekka kädessä hallitsijan lähellä ei enää tarvita, ja se olisi yhtä säädytöntä kuin muinaisten palvelusmiestenne ilmestyminen hovinaamiaisiin hihalaattoineen, lyömämiekkoineen ja kilpineen. Sitäpaitsi, isä, on uskollisella kiireellä omat haittansakin. Olen kuullut, vieläpä kuninkaallisilta huulilta, että sinä syöstessäsi väkipuukkosi kavaltaja Ruthveniin teit sen liian harkitsemattomasti, joten kärki tunkeutui neljännestuuman verran kuninkaalliseen peräpuoleen. Kuningas ei milloinkaan puhu siitä hieromatta vamman sijaa ja huokaamatta '_infandum -- -- renovare dolorem_'. Mutta sellaista sitä johtuu vanhoista tavoista ja pitkän liddesdalelaisen väkipuukon käyttämisestä parmalaisen tikarin vastikkeena. Kuitenkin sinä, isä hyvä, sanot tätä ripeäksi ja miehuulliseksi palvelukseksi. Kuningas ei kuulu voineen istua kahteen viikkoon, vaikka kaikki Falklandin pielukset ladottiin valtaistuimelle ja vielä käytiin lainaamassa Dunfermlinen tuomarilta lisää."

"Se on valhe", kivahti vanha jaarli, "musta valhe, sepittipä sen kuka hyvänsä! Tosin kannoin kupeellani säällistä väkipuukkoa enkä tuollaista äimää kuin sinä, mokomaa hammastikkua -- ja mitä rivakkaan palvelukseen tulee, niin -- tuhannen tulimaista! -- rivakkaa sen pitää olla hyödyttääkseen, kun kuninkaat huutavat kavallusta ja murhaa niinkuin puoliksi tukehdutettuna rääkyvä kana. Mutta te nuoret hovilaiset ette tiedä tällaisista asioista mitään ettekä ole paljoakaan parempia kuin nykyään Intiasta tuodut vihreät hanhet, joiden ainoana ansiona herroilleen on heidän omien sanojensa jäärytteleminen -- liuta kielastelijoita ja liehittelijöitä ja silmänpalvelijoita. No, minä olen vanha ja liian jäykkä muuttamaan olojani, muutoin heittäisin kaikki silleen ja kuulisin vielä kerran Tayn tohisevan Campsie Linnin yli."

"Mutta nytpä kaikaa päivälliskellonne, isä", virkkoi loordi Dalgarno, "ja se on ainakin yhtä suloinen ääni, jos lähettämäni metsänriista osoittautuu maukkaaksi".

"Seuratkaa minua siis, poikaset, jos haluttaa", kehoitti vanha jaarli ja asteli lehtimajasta, jossa he olivat haastelleet, taloa kohti molempien nuorten miesten saattamana.