Part 12

"Niinkö vain, mies?" tuskastui hän; "ja eikö yksikään ainoa ihminen pelkän harvinaisuudenkaan vuoksi voi koskaan tulla Skotlannista muutoin kuin _ex proposito_ -- vasiten katsomaan, mitä hän voi saada heltiämään rakastavasta hallitsijastaan? Vasta kolme päivää takaperin olimme täpärästi menettää henkemme ja toimittaa kolme kuningaskuntaa mustiin sen liikanaisen hätäisyyden takia, jolla muuan kohelo maalainen työnsi käteemme kääryn, ja nyt meitä ahdistetaan samanlaisella kiusalla ihan omassa hovissamme. Sihteerimme luokse tuommoisin lekkein, mylord -- sihteerimme luokse."

"Olen jo tarjonnut nöyrää anomustani teidän majesteettinne valtiosihteerille", puolustausi loordi Glenvarloch, "mutta tuntuu siltä --"

"Että hän ei tahtoisi ottaa sitä vastaan, arvaan?" keskeytti kuningas. "Kautta sieluni, sihteerimme tuntee epäämiseksi nimitetyn piirteen kuninkuudesta paremmin kuin me eikä taivu katsomaan muuta kuin mistä itse pitää -- taitaisinkin olla parempi sihteeri hänelle kuin hän minulle. No niin, mylord, sinä olet tervetullut Lontooseen, ja koska näytät terävältä ja oppineelta nuorukaiselta, niin neuvon sinua kääntämään nokkasi pohjoista kohti niin väleen kuin mielesi tekee ja asettumaan toistaiseksi Pyhän Andreaksen opistoon; meidän tulee hyvin hauska kuulla, että menestyt opinnoissasi. _Incumbite remis fortiter."_

Siten puhuessaan piteli kuningas nuoren loordin anomusta huolimattomasti niinkuin vain viivytellen, kunnes pyytäjä kääntäisi selkänsä, heittääkseen sen pois tai ainakin laskeakseen sen syrjään ja ollakseen siihen sen enempää katsomatta. Oikeutensa hakija luki sen hänen kylmäkiskoisista ja välinpitämättömistä katseistaan sekä siitä tavasta, jolla hän käänteli ja rypisti paperia kokoon. Hän nousi katkerin suuttumuksen ja pettymyksen tuntein, teki juhlallisen hovikumarruksen ja oli poistumaisillaan kiireesti. Mutta vieressä seisova loordi Huntinglen pidätti hänen aikeensa nykäisemällä häntä melkein huomaamattomasti viitan liepeestä, ja vihjausta totellen peräytyi Nigel vain muutamia askeleita kuninkaan edestä, pysähtyen loitomma. Sillävälin polvistui vuorostaan loordi Huntinglen Jaakon eteen ja sanoi: "Suvaitseeko teidän majesteettinne muistaa, että eräänä kertana lupasitte myöntää minulle suostumuksen yhteen pyyntöön jokaisena pyhän elämänne vuonna?"

"Sen muistan hyvin, mies", vastasi Jaakko, "hyvin muistan, ja syytä onkin. Se tapahtui silloin, kun sinä hellitit kurjan kavaltaja Ruthvenin hyppyset kuninkaallisesta kurkustamme ja työnsit puukkosi häneen uskollisen alamaisen tavoin. Me silloin, kuten kylläkin tarpeettomasti muistutat, ollen osittain päästämme pyörällä vapautuksemme ilosta, lupasimme myöntää sinulle vapaan suosiotyön joka vuosi. Tultuamme sitte kuninkaallisten aistiemme järjelliseen hallintaan me vahvistimme sen lupauksen, _restrictive_ toki ja _conditionaliter_, että pyyntösi piti olla sellainen kuin me kuninkaallisessa harkinnassamme katsoisimme järkeväksi."

"Aivan niin, armollinen hallitsija", myönsi vanha jaarli. "Ja minun sallittaneen vielä edelleen tiedustaa, olenko milloinkaan mennyt yli teidän kuninkaallisen hyväntahtoisuutenne rajojen?"

"Toden totta, mies, et!" vahvisti kuningas. "En muista pyytäneesi paljoakaan itsellesi muuta kuin koiran tai haukan tai Theobaldin puistosta kauriin tai siihen laatuun. Mutta mihin tarvitset tätä esipuhetta?"

"Siihen suosioon, jota nyt aion anoa teidän armollisuudeltanne", sanoi loordi Huntinglen, "nimittäin että teidän majesteettinne katsoisi hyväksi heti tarkastaa loordi Glenvarlochin asiakirjan ja toimia sen suhteen niinkuin oma oikeudentuntoinen ja kuninkaallinen mielenne ajattelee kohtuulliseksi ja oikeaksi, siirtämättä asiaa sihteerinne tai minkään muun neuvonantajanne huostaan".

"Kautta sieluni, mylord, tämäpä kummallista", ihmetteli kuningas. "Puollathan vihamiehesi poikaa!"

"Miehen, joka _oli_ viholliseni, kunnes teidän majesteettinne sai hänestä minulle ystävän", vastasi loordi Huntinglen.

"Hyvin sanottu, mylord!" kiitti kuningas; "ja oikeaan kristilliseen henkeen. Ja mitä tämän nuoren miehen anomukseen tulee, niin arvaankin osittain, mikä on asiana; ja suoran toden sanoakseni olin luvannut George Heriotille, että menettelen pojan suhteen suopeasti. Mutta tässä se kenkä puristaa! Steenie ja Charles-lapsonen eivät voi sietää häntä -- eikä oma poikasikaan, mylord; ja siispä olisi hänen luullakseni parempi matkustaa Skotlantiin ennen kuin hänelle koituu mitään vahinkoa heidän tauttansa."

"Poikani, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa, mikäli hän tulee kysymykseen, ei saa määrätä tekojani", huomautti jaarli, "eikä yksikään huimapäinen nuori mies, olkoon kuka hyvänsä".

"Ka, eihän minunkaan", vastasi hallitsija. "Kautta isäni sielun, ainoakaan heistä ei saa leikkiä kuningasta minun kanssani -- minä teen mitä tahdon ja mitä minun tulee, vapaana hallitsijana."

"Teidän majesteettinne siis myöntyy pyyntööni?" sanoi loordi Huntinglen.

"Niin, hitossa, myönnyn -- myönnynhän minä", ilmoitti kuningas. "Mutta tule hiukan tänne, mies, missä saamme olla yksityisemmin."

Hän johti loordi Huntinglenin hiukan hätäisin askelin hoviseurueen läpi, joka kiinteästi tuijotti tähän harvinaiseen kohtaukseen, kuten on kaikkien hovien tapana tuollaisissa tilanteissa. Kuningas meni pieneen kammioon ja käski ensi kiireessä loordi Huntinglenin lukita tai teljetä oven, mutta peruutti määräyksensä seuraavassa silmänräpäyksessä, sanoen: "Ei, ei, ei -- lempo soikoon, mies, minä olen vapaa kuningas -- teen mitä tahdon ja mitä minun pitäisi -- olen _justus et tenax propositi_, mies -- pysyhän kuitenkin ovella, loordi Huntinglen, siltä varalta, että Steenie säntäisi sisälle kiukkupäissään."

"Voi herra-parkaani!" huoahti Huntinglenin jaarli. "Kun olitte omassa kylmässä maassanne, oli teillä lämpimämpää verta suonissanne."

Kuningas silmäsi kiireisesti anomuksen eli muistutuskirjan, tuon tuostakin vilkaisten ovelle ja taas luoden katseensa hätäisesti paperiin häpeissään siitä, että hänen kunnioittamansa loordi Huntinglen epäili häntä arkuudesta.

"Toden tunnustaakseni", haastoi hän lopetettuaan likimääräisen tarkastuksensa, "tämä on tukala paikka, ja tukalampi kuin osasin arvatakaan, kun siitä ensin annettiin minulle vihiä. Ja nuorukainen siis vain haluaa saatavansa suoritusta meiltä, lunastaakseen sukutilansa? Mutta sitte, Huntinglen, hän joutuu muihin velkoihin -- ja niitä varten ottaisi hän rasituksekseen tuollaisen alan karua metsämaata? Menköön kontu, mies, menköön kontu; Steenie on saanut siihen lupauksen skotlantilaiselta ylikansleriltamme -- se on Skotlannin parasta metsästysaluetta -- ja Charles-lapsonen ja Steenie tahtovat kaataa sieltä kauriin ensi vuonna. Heidän pitää saada se maatila -- heidän pitää se saada; ja meidän velkamme maksetaan tälle nuorelle miehelle tasan ja pennilleen, ja hän saa tuhlata sen hovissamme -- taikka jos hänellä on moinen maan nälkä, niin me helkkarissa, mies, tupehutamme hänen halunsa englantilaisella kamaralla, joka on arvoltaan kahta ja kymmentäkin vertaa enemmän kuin nuo kirotut mäet ja notkot, suot ja nummet, joille hän on niin haine."

Kaiken aikaa kävellä lyllersi kuningas-parka edes takaisin surkeassa epävarmuuden tilassa, jonka teki naurettavammaksi hänen säärtensä vaapertava kiertoliike ja kömpelö tapansa hypistellä tuollaisina hetkinä pukunsa alaosan kiinnikkeiksi neulottuja nauharuusukkeita.

Loordi Huntinglen kuunteli hyvin levollisesti ja vastasi: "Sallikoon teidän majesteettinne minun muistuttaa, mitä lausui vastaukseksi Nabot, kun Ahab himoitsi hänen viinimäkeänsä: 'Herra varjelkoon minua antamasta sinulle isäini perintöä.'"

"Häh, mylord -- äh, mylord", huudahteli Jaakko, punan kohotessa sekä hänen poskilleen että nenälleen; "ethän aikone opettaa minulle uskontoa? Sinun ei ole tarvis peljätä, mylord, että minä kartan tekemästä oikeutta kellekään ihmiselle; ja koska et tahdo antaa minulle mitään apua tämän asian hoitamiseen rauhallisemmalla tavalla -- mikä nähdäkseni olisi nuorelle miehelle parempi, kuten jo sanoin, -- niin -- kun siinä ei muu auta, -- jumaliste, minä olen vapaa kuningas, mies, ja hän saakoon rahansa ja lunastakoon maansa ja laittakoon sinne kirkon ja seurakunnan, jos mielensä tekee." Niin sanoen hän kiireesti kirjoitti skotlantilaisen valtiorahaston maksettavaksi määräyksen velotulle summalle ja lisäsi sitte: "Miten ne saavat sen maksettua, sitä en oivalla; mutta tokihan hän saa määräyksen muuttumaan rahaksi kultaseppien keskuudessa, jotka pystyvät löytämään kolikoita kaikille muille paitsi minulle. Ja nyt näet, Huntinglenin loordi, etten minä ole sanani syöjä, evätäkseni sinulta suosionosoitusta, johon jouduin sitoutuneeksi, enkä mikään Ahab, himoitakseni Nabotin viinimäkeä, enkä myöskään pelkkä vaksinenä, jota suosikit ja neuvonantajat saavat mielinmäärin muovailla sinne ja tänne. Kai nyt myönnät, etten ole mikään sellainen?"

"Te olette oma kotimainen ja ylväs ruhtinaani", sanoi Huntinglen polvistuen suutelemaan kuninkaallista kättä, "oikeudentuntoinen ja jalomielinen, kun vain kuuntelette oman sydämenne ääntä".

"Niinpä niin", huomautti kuningas suopeasti nauraen, kehottaessaan uskollisen palvelijansa maasta, "sitä te kaikki sanotte, kun teen jotakin mieliksenne. Tuossa -- tuossa, ota omakätinen vahvistukseni, ja tiehenne sinä ja tuo nuori mies. Kas kun eivät Steenie ja Charles-lapsonen ole jo karanneet niskaamme!"

Loordi Huntinglen riensi pois kammiosta, aavistaen kohtausta, jossa hän ei halunnut olla saapuvilla, mutta jollaisia toisinaan sattui, kun Jaakko reipastausi käyttämään omaa vapaata tahtoansa, josta hän niin paljon kerskui, ja uhmasi vallanhimoista suosikkiansa Steenietä. Tämän nimityksen oli Jaakko antanut Buckinghamin herttualle sen yhdennäköisyyden johdosta, jota hän oli havaitsevinaan ylimyksen hyvin miellyttävän ulkomuodon ja ensimäisen marttyrin Stefanuksen kasvojen välillä, sellaisina kuin nämä esiintyivät italialaisten mestarien maalauksissa. Korskea suosikki, jonka harvinaisena etuna oli yhtä hyvä asema kruununperillisen kuin hallitsevan valtiaan mielipiteissä, olikin tuntuvasti laimentanut kunnioitustansa jälkimäistä kohtaan, ja terävänäköisemmille hovilaisille oli ilmeistä, että Jaakko sieti hänen herruuttansa pikemmin tottumuksesta, arkuudesta ja hänen myrskyisten kuohahdustensa kammosta kuin mistään jatkuvasta sydämellisestä kiintymyksestä henkilöön, jonka suuruus oli ollut hänen omaa työtänsä. Säästyäkseen kiusaantuneena näkemästä, mitä arvattavasti tapahtuisi herttuan palatessa, ja varjellakseen kuningasta siitä lisänöyryytyksestä, jota sellaisen todistajan läsnäolo olisi tuottanut, läksi jaarli kammiosta niin joutuin kuin mahdollista, ensin huolellisesti talletettuaan taskuunsa tärkeän maksumääräyksen.

Vastaanottohuoneeseen tultuaan hän etsi pikaisesti käsiinsä loordi Glenvarlochin. Tämä oli peräytynyt erääseen ikkunasyvennykseen, päästäkseen olemasta yhteisenä tuijoteltavana miehille, jotka näyttivät taipuvaisilta suomaan hänelle ainoastaan kummastuksesta ja uteliaisuudesta johtuvaa huomiota. Sanaakaan virkkamatta tarttui vanha ylimys häntä käsivarteen ja vei hänet ensimäiseen etusuojamaan. Siellä he tapasivat arvoisan kultasepän, jonka katseet hänen lähestyessään ilmaisivat uteliaisuutta, mutta tämän ehkäisi vanha loordi sanoen hätäisesti: "Kaikki hyvin. Onko purtenne odottamassa?" Heriot vastasi myöntävästi. "Antakaakin siis minulle viskaus siinä, kuten venemiehet sanovat", huomautti loordi Huntinglen; "korvaukseksi saatte te molemmat minulta päivällisen, sillä meidän on hiukan puheltava yhdessä".

He seurasivat jaarlia ääneti ja olivat toisessa etuhuoneessa, kun johdemiesten mahtipontinen julistelu ja kaikkien hätäinen mutina seurueen siirtyessä muodostamaan leveätä kujaa hoki miehestä mieheen: "Herttua -- herttua!" Kaikkivaltias suosikki siis lähestyi.

Hän astui huoneeseen, tuo kovaonninen hovisuosion lemmikki, ylellisesti puettuna siihen siroon asuun, joka ainiaan elää Vandyken maalauksessa ja on peräti kuvaava tuolle ylpeälle ajanjaksolle, kun perusteiltaan uurtunut ja kukistumiseensa kallistuva ylimystö vielä yritti ulkonaisella komeilulla ja tuhlaavaisuudella vakuuttaa ehdotonta ylemmyyttään muihin säätyihin verraten. Buckinghamin herttuan kauniit ja käskevät kasvot, uljas vartalo sekä sorea käytös saivat tuon ylellisen kuosin soveltumaan hänelle paremmin kuin yhdellekään aikalaiselleen. Tällähaavaa tuntui hänen katsantonsa kuitenkin rauhattomalta, pukunsa hiukan enemmän epäjärjestykseen joutuneelta kuin paikkaan soveltui, astuntansa hätäiseltä ja äänensä jyrkältä.

Kaikki huomasivat suuttumuksen pilven hänen otsallaan ja kavahtivat taaksepäin niin äkkiä tehdäkseen hänelle tilaa, että Huntinglenin jaarli, joka ei tahtonut osoittaa mitään tavatonta kiirettä tällä kertaa, ja hänen seuralaisensa, jotka eivät tahtoessaankaan olisi voineet säädyllisesti jättää häntä, jäivät ikäänkuin itsekseen keskilattialle ja närkästyneen suosikin tielle. Hän kosketti lakkiaan tuimasti, katsahtaessaan Huntingleniin, mutta nosti sen päästänsä Heriotille ja painoi majavankarva-kypärinsä ihan viistämään hienoisella töyhdöllään lattiaa juhlallisen kunnioituksen pilkalliseksi eleeksi. Yksinkertaisesti ja teeskentelemättömästi vastatessaan hänen tervehdykseensä virkkoi porvari vain: "Liiallinen kohteliaisuus, mylord herttua, on usein kaikkea muuta kuin ystävällisyyttä."

"Olen pahoillani, että ajattelette niin, mestari Heriot", vastasi herttua. "Tarkoitin alamaisella kumarruksellani vain anoa suojelustanne, sir -- suosiotanne. Teistä kuuluu tulleen juttusihteeri -- asioitten valvoja -- toimitusmies -- välittäjä ansiokkaille ja hyväsukuisille hovianojille, jotka sattuvat olemaan pennittömiä. Toivon säkkienne suorivan teidät selville uudesta mahtailustanne."

"Ne suorivat minut sitä pitemmälle, mylord herttua", sanoi kultaseppä, "kun mahtailuni on vähäinen".

"Hoo, te teette itsellenne liian vähän oikeutta, hyvä mestari Heriot", pitkitti herttua ivailuaan. "Teillä on ihmeteltävä hovipuolue, edinburghilaisen kattilanpaikkurin pojaksi. Olkaa hyvä ja saattakaa minut sen korkeasukuisen aatelismiehen tuttavuuteen, jolla on kunnia ja etu olla suojeluksessanne."

"Se olkoon _minun_ toimenani", huomautti loordi Huntinglen pontevasti. "Mylord herttua, tässä näette Nigel Olifauntin, Glenvarlochin loordin, joka edustaa erästä Skotlannin vanhimpia ja voimallisimpia paroonisukuja. Loordi Glenvarloch, esittelen teidät hänen armollisuudelleen Buckinghamin herttualle, joka edustaa Sir George Villiersiä, Brookesbyn ritaria Leicesterin kreivikunnasta."

Herttua karahti vielä punaisemmaksi kumartaessaan loordi Glenvarlochille halveksivasti, jollaiseen kohteliaisuuteen toinen vastasi korskeasti ja hillityn pahastuneesti. "Me tunnemme siis toisemme", virkkoi herttua tovin vaitiolon jälkeen, ja ikäänkuin olisi hän nähnyt nuoressa aatelismiehessä jotakin, mikä ansaitsi vakavampaa huomiota kuin hänen alkusanainsa katkeraa pilaa; "me tunnemme toisemme -- ja te tunnette minut, mylord, vihamieheksenne".

"Kiitän teitä suoruudestanne, mylord herttua", vastasi Nigel; "julkinen vihamies on parempi kuin salakavala ystävä".

"Te taasen, mylord Huntinglen", jatkoi herttua, "olette luullakseni vastikään poikennut sen suosiollisuuden rajoista, jotka teille on suotu prinssin hyvän seuralaisen ja oman ystäväni isänä".

"Toden totta, mylord herttua", vastasi jaarli, "ihmisen on helppo poiketa rajoista, joiden olemassaolosta hänellä ei ole aavistusta. Minulle suojelusta tai kannatusta hankkimassa ei poikani pidä noin ylhäistä seuraa."

"Hoo, mylord, me tunnemme teidät ja hemmottelemme teitä", sanoi herttua; "te olette niitä, jotka vaativat elinaikaista hyvittelyä yhden hyvän teon ansiosta".

"Tosiaankin, mylord, jos niin on asia", huomautti vanha jaarli, "olen ainakin paremmalla puolella niistä, jotka vaativat enemmän kuin minä, voimatta lukea ansiokseen ainoatakaan hyvää tekoa. Mutta minä en aio riidellä kanssanne, -- teillä on polkunne, ja minulla omani."

Buckingham vastasi vain heittämällä lakin päähänsä ja ravistamalla sen korkeata sulkatöyhtöä huolettomalla ja halveksivalla kaulansa keikautuksella. He erosivat siten, herttuan astellessa eteenpäin suojamien läpi ja toisten poistuessa palatsista. Whitehallin rantaportailta he astuivat porvarin purteen.

10. LUKU.

Vertainen ystävä.

Heidän kunnollisesti päästyään Thamesille otti jaarli taskustaan anomuksen ja osoitti George Heriotille siihen kirjoitettua kuninkaallista valtuutusta, kysyen häneltä, oliko se muodoltaan asianmukainen ja pätevä. Arvoisa porvari luki sen nopeasti, ojensi kätensä kuin onnitellakseen Glenvarlochia, mutta pidättyi, veti esille vanhalta David Ramsaylta lahjaksi saamansa silmälasit ja taaskin tarkasteli valtuutusta liikemiehen varovaiseen ja arvostelevaan tapaan. "Se on säntilleen oikea ja säännölliseen muotoon laadittu", hän myönsi Huntinglenin jaarliin katsoen, "ja olen siitä vilpittömästi iloissani".

"En ollenkaan epäile sen muodollista puolta", puheli jaarli; "kuningas ymmärtää hyvin liikeasioita, ja jollei hän käytäkään sitä kykyään usein, niin on syynä vain se, että velttous syrjäyttää luontaisia käytännöllisiä lahjoja. Mutta mitä on nyt lähinnä tehtävä nuoren ystävämme hyväksi, mestari Heriot? Te tunnette minun olosuhteeni. Englantilaisessa hovissa oleskelevilla skotlantilaisilla loordeilla on harvoin käytettävissään rahoja; mutta jollei piammiten saada nostetuksi tarvittavaa summaa tämän valtuutuksen nojalla, niin asiain ollessa sillä kannalla kuin hätimiten huomautitte minulle menee umpeen lunastusaika kiinnitykselle, vetokirjalle tai miksi sitä sanotaankaan."

"Se on totta", myönsi Heriot hiukan ymmällä. "Tarvitaan suuri summa lunastukseen -- mutta jos sitä ei saada, niin laillinen määrä-aika kuoletetaan, niinkuin lakimiehemme sanovat, ja maatila tuomitaan menetetyksi."

"Jalot, arvoisat ystäväni, jotka olette niin ansaitsemattomasti, niin odottamattomasti käyneet puoltamaan asiaani", huomautti Nigel, "älkää antako minun olla hyväntahtoisuutenne taakkana. Te olette jo tehneet liian paljon ilman mitään omaa ansiotani."

"Hiljaa, mies, hiljaa", käski loordi Huntinglen, "ja anna vanhan Heriotin ja minun nuuskia tämä vainu selville. Hän haukahtaa jo pian -- kuule häntä!"

"Mylord", virkkoi porvari, "Buckinghamin herttua ivailee meikäläisten rahasäkkejä, mutta ne voivat toisinaan aueta tukemaan sortuvaa ja ylvästä sukua".

"Siihen me tiedämme niiden pystyvän", sanoi loordi Huntinglen; "älkää huoliko Buckinghamista, hän on tuuliviiri -- ja nyt siihen keinoon".

"Osittain jo viittasin loordi Glenvarlochille", selitti Heriot, "että lunastusrahat voitaisiin saada tällaisella valtuutuksella, ja panen luottoni pantiksi, että se käy laatuun. Mutta ollakseen turvattu täytyy lainaajan päästä sen saamamiehen kenkiin, jolle hän toimittaa maksun."

"Päästä hänen kenkiinsä!" huudahti jaarli. "Mutta mitä tekemistä on jalkineilla tässä asiassa, ystäväiseni?"

"Se on lainopillinen sanantapa, mylord. Kokemukseni on saanut minut noukkimaan joitakuita sellaisia", sanoi Heriot.

"Niin, ja parempaakin niiden mukana, mestari George", arveli loordi Huntinglen. "Mutta mitä se merkitsee?"

"Vain sitä", selitti porvari jälleen, "että tämän summan lainaaja rupeaa suoranaisiin tekemisiin Glenvarlochin maatilan kiinnityksen eli vetokirjan haltijan kanssa ja saa häneltä sellaisen oikeudellisen siirron, että tilukset jäävät pantiksi velasta, jos Skotlannin valtiorahastosta maksettavaksi määrätty valtuutus osoittautuisi hedelmättömäksi. Yleisen luoton ollessa nykyään epävarma pelkään, että käy kovin vaikeaksi saada noin suurta rahaerää ilman jotakin tuollaista vastavakuutta."

"Seis!" sanoi Huntinglenin jaarli; "malttakaa! Mieleeni johtuu aatos. Entä jos uusi saamamies ihailisi maatilaa metsästysalueena yhtä suuresti kuin hänen armollisuutensa Buckinghamin herttua näkyy tekevän ja haluaisi kaataa siellä kauriin kesäaikana? Minusta näyttää siltä, että teidän suunnitelmanne mukaan, mestari George, tulee uusi ystävänne yhtä hyvin oikeutetuksi tunkemaan loordi Glenvarlochin pois perinnöstään kuin kiinnityksen nykyinenkin haltija."

Porvari nauroi. "Minä takaan", hän vakuutti, "että innokkainkaan erämies, jonka puoleen saatan kääntyä tässä tarpeessa, ei voi ajatella pitemmälle kuin pormestarin pääsiäismetsästykseen, joka vuosittain tapahtuu Eppingin metsässä. Mutta teidän ylhäisyytenne varovaisuus on järkevää. Saamamiehen tulee sitoutua myöntämään loordi Glenvarlochille riittävästi aikaa maatilansa lunastamiseen kuninkaallisen valtuutuksen välityksellä, luopuen hänen hyväkseen toistaiseksi oikeudestaan tuomituttaa omaisuus menetetyksi. Se voitaneen järjestää sitä helpommin, kun lunastusoikeutta täytyy käyttää hänen omassa nimessään."

"Mutta mistä tapaamme Lontoossa henkilön, joka on pätevä laatimaan tarvittavat asiakirjat?" muistutti jaarli. "Jos vanha ystäväni Halyardsin parooni John Skene olisi elänyt, niin olisimme saaneet hänen neuvonsa; mutta aika on täpärä, ja --"

"Minä tunnen", kertoi Heriot, "orponuorukaisen, kirjurin, joka asuu Temple Barin lähellä. Hän pystyy laatimaan asiakirjoja sekä englantilaiseen että skotlantilaiseen tapaan, ja minä olen usein uskonut hänelle mutkallisia ja tärkeitä tehtäviä. Lähetän palvelusmiehistäni jonkun noutamaan häntä, ja molemminpuoliset välikirjat voidaan kyhätä teidän ylhäisyytenne läsnäollessa, sillä nykyoloissa ei tosiaankaan sovi siekailla."

Hänen ylhäisyytensä suostui mielellään, ja kun he nyt saapuivat yksityisille rantaportaille, jotka laskeusivat joelle hänen asumansa uhkean hotellin puutarhasta, lähetettiin sanansaattaja viipymättä asialle.

Nigel oli istunut melkein tyhmistyneenä, näiden innokkaiden ystävien vapaaehtoisesti järjestellessä toimenpiteitä, joiden piti pelastaa hänen omaisuutensa. Hän teki nyt toisen kiihkeän yrityksensä sopertaa heille kiitoksiansa ja estelyjänsä. Mutta hänet vaiensi taaskin loordi Huntinglen, kieltäytyen kuulemasta sanaakaan siitä seikasta. Sen sijaan hän ehdotti, että he tekisivät pikku kävelyn varjoisessa lehtokujassa tai istuisivat kivirahilla, jolta avautui näköala Thamesille, kunnes hänen poikansa saapuminen olisi merkkinä päivällishetkelle.

"Haluan esitellä Dalgarnon ja loordi Glenvarlochin toisillensa", hän sanoi, "tulevaisina likeisinä naapuruksina, ja toivoakseni tulee heistä sopuisampia kuin heidän isänsä olivat ennenvanhaan. Linnojen väliä on vain kolme skotlantilaista penikulmaa, ja toisen tornit näkyvät toisen muureilta."

Vanha jaarli vaikeni toviksi ja näytti mietiskelevän muistoja, joita linnojen läheisyyden maininta oli herättänyt.

"Saattaako loordi Dalgarno hovia Newmarketiin nousevalla viikolla?" kysyi Heriot keskustelun uudistamiseksi.

"Niin hän luullakseni aikoo", vastasi loordi Huntinglen, vaipui taas hetkiseksi aprikoimiseensa ja puhutteli sitte Nigeliä hiukan äkillisesti:

"Nuori ystäväni, kun saat haltuusi perintösi, kuten toivon piankin käyvän, niin et varmaankaan tahdo joutua hovin joutilaitten saattolaisten jatkoksi, vaan asut sukutilallasi, hoivaat vanhoja alustalaisiasi, tuet ja autat köyhiä heimolaisiasi, suojelet sorrettuja ja teet mitä isillämme oli tapana tehdä vähäisemmin tiedoin ja apuneuvoin kuin meillä on."

"Ja kuitenkin tulee maaseutuelämän suositus vanhalta ja alituiselta hovin koristukselta", huomautti Heriot.

"Vanhalta hovilaiselta kyllä", myönsi jaarli, "ja sukuni ensimäiseltä, joka saattoi nimittää itseänsä siksi -- harmaa partani valuu kamritsiröyhelölle ja silkki-ihokkaalle -- isäni haven harjasi nahkanuttua ja rintahaarniskaa. En soisi noiden sotaisten päivien palaavan, mutta rakasta olisi minulle panna vanhan Dalgarno-metsäni tammet vielä kerran kajahtelemaan huikkauksista ja huhuilusta ja hurtista sekä kuulla vanhan kiviholvisen pitosuojaman raikuvan vasallieni ja alustalaisteni reimasta hurrauksesta, kun haarikka ja sarkka kiertäisivät heidän keskessään. Mieleni tekisi nähdä leveä Tay vielä kerran ennen kuin kuolen -- ei edes Thames mielestäni vedä vertoja sille."