Part 8

"Hyvästi lausuttu!" virkkoi rovasti, jatkaen sitten: "Nyt ei mitään muuta, kun kiitos olkoon herralle tästäki ateriasta! Osoittakoon Hän vastedeski meille anteliaisuuttaan ja armoaan. Amen".

Kun oli ruokapöydästä noustu, sanoi Sormuinen rovastille: "Saapa nähdä, milloin uljaista tovereistamme saamme kuulla? Tietää kaiketi herra rovasti, että majurin kuormat, jotka täältä ovat Kajaaniin lähetetyt, paluutettiin, kun olivat peninkulman matkaa täältä kerenneet?"

"Kuormat? Mitkä kuormat", virkkoi Herkepaeus. "En ole mitäkään kuullut. Kerro veikkoseni".

"Asianlaita on seuraava", lausui Sormuinen, hyvin tytyväisenä siitä, että hän ensimäisenä sai rovastille tuon ilosanoman ilmoittaa. "Vähän ennenkun Hovilan olimme valloittaneet, olivat majurin vainukoirat (suokaa anteeksi, vaan vertaus lie sattuva) kerenneet lähettää kaksikymmentä yksi Lieksasta tullutta kuormaa Kajaaniin. Kun tämän saimme kuulla, lähetimme suuren joukon miehiä kuormia paluuttamaan. Koetus päättyi onnellisesti. Kun kuormat olivat vietävät muutaman virran poikki proomulla, olivat meikäläiset kuin haukat Hovilan renkien niskassa; kuormat valloitettiin ja nyt ne ovat taas täällä".

"Hyvä työ!" virkkoi rovasti. "Ne uljaat talonpojat!"

"Ja nyt", jatkoi Yrjö, "nyt odottavat meikäläiset majurin tulevaksi, niinkuin huhu on kertonut. Aikomus on, jos hän vähin voimin tulee, ajaa hänet takaisi tai ottaa hänet vangiksi. Siitäkös ilo syttyisi, jos majuri tuotaisiin tänne tuomiolle! Vaan ainaki saamme ennakolta kuulla, jos ja milloin hän tulee. Minä varoitin Ikosta että, ennenkun hän ryhtyy vastarintaa tekemään, ensin lähettää tänne sana, kun majuri on näkyvissä ja Ikonen kyllä muistaa niin tehdä. Voimme siis rauhassa täällä nauttia voittoamme ja oikeutettua saalistamme; voimme --"

Yrjön puhe keskeytyi. Ikonen hyökkäsi sisään. Hän oli niin hengästynyt, jottei hän voinut sanaakaan suustaan saada. Kun hän pöydällä näki ison olut pokaalin, kallisti hän sen ja melkein tyhjensi sen sisällön, sammuttaakseen janoaan.

"Ethän lie majurin kynsissä ollut?" kysyi Karjalainen. "Siltäpä vähän näyttää".

Ikonen ähkyi ja pyyhki otsastaan hien. Häntä ahdistettiin kysymyksillä siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut ja missä majuri oli. Hän ryki nyt pari kertaa, katsoen kuulioihinsa, jotka "intenti ora tenebant" (niinkuin vanha Virgilio sanoo) ja rupesi nyt, samoin kuin muinoin Aeneas, retkistään latelemaan.

"Eilen illalla, päivänlaskun aikana", -- alotti Ikonen.

"_Siinä_ pakkasessa!" puol'huudahti Karjalainen, jonka muoto runsaasta ruasta ja juomisesta hohti kuin iltarusko.

-- "Olimme asettuneet Nuolijärven salmelle", jatkoi Ikonen, "jonne täältä on neljä peninkulmaa. Taloa ei ole siinä lähempänä kun puolen penikulman päässä. Me asetuimme salmen pohjoispuolelle, metsän rinteesen, majuria väijymään. Hevosemme sidoimme puihin kiini; itse kävelimme mäen rinteessä, pysyäksemme lämpyminä, sillä olipa oikia irjanne. Saimme käsivarsiamme aika lailla poikki rintalastaan laputtaa. Pakkanen alkoi aina ankarammin ahdistaa; varpaita alkoi kirvellä ja vilun väreet kulkivat läpi koko ruumiin. Me kirosimme majuria, tuota hartaasti odotettua ja aloimme tuumia, josko kärsisi tässä yön viettää tai pitäisikö Rintalaan, johon oli puoli peninkulmaa, yöksi lähteä. Tämä talo oli syrjässä siitä tiestä, jota majuri oli vaeltava. Siis päätimme kuitenki odottaa saalistamme. Me elähytimme kontistuneita ruumiitamme niillä vähillä väkevyyden aineilla, joita enään jäljellä oli. Vihdoin, puol'yön aikana, kuului metsästä ääniä. Niinkuin kissa hiirtä vartoo, niin meki nyt odotimme, milloin kallis saalis olisi käsissämme. Olimmehan aseilla varustetut. Nyt -- hetki oli tullut -- yks, kaks -- me hyökkäämme tulijain päälle. Ensi reessä ajoi yksi ainoa mies. Me hyökkäämme hänen niskaan kolme henkeä. Nyt on Affleck kiini --"

"Hurraa", huusi Karjalainen ja yleinen riemu ilmausi läsnäolevien muodoissa.

-- "Mut ilomme oli lyhyt", jatkoi Ikonen. "Toiset olivat myös valloittaneet kahdet seuraavat re'et. Ensi työ oli avata reissä olevat viina-ankkurit ja viettää pientä voittojuhlaa taivasalla. Ensi re'en mies oli turkkeihin aivan kätkeytynyt. Tuskin kaulus kuorittiin alas ja -- hast du mir gesehen, niinkuin Jessenhaus sanoo jotai kummastellessaan -- näkyviin tuli Holmströmin kalpea naama --"

"Majurin kirjurin?" huusivat useat.

"Juuri sama mies", lausui Ikonen.

"Seuraavissa reissä ajoi kaksi majurin renkiä", jatkoi Ikonen kertomustaan. "Minä tunnustan, ett'emme olleet juuri hyvällä päällä, kun olimme tulleet näin toiveissamme petetyiksi. Saivat siis vankimme, joista toinen renki ja kirjuri olivat vähän uppiniskaisia, kokea ettei ole hyvä talonpoikien käsiin joutua, kun näiltä maltti on loppunut. Eivätpä edes olis tahtoneet ilmaista, milloin majuri tulisi; vaan sopivilla keinoilla saimme heidät tunnustamaan. Majuri oli seuraavana päivänä (siis tänä päivänä) puolen päivän aikana tuleva Nuolijärven salmelle. Aikomus oli meillä estää majurin tuloa ja rengit lupasivat antaa meille hyviä neuvoja, miten majurin pääsy paraiten ehkästäisiin. Koska vankimme voivat olla meille suureksi avuksi, vannotimme heidät ettäs pitäisivät meidän puolta. Me asetuimme syvän laakson törmille ja olisimme varmaanki saaneet kauniin saaliin, mutta rengit, jotka me, heidän vannottuaan, päästimme irti, hyppäsivät äkki arvaamatta hevostensa selkään ja pujahtivat käsistämme niinkuin kärppä metsään, antamaan majurille tiedon aikeistamme".

"Ja kuinka voitte te Hovilaisten sanansa pitäväisyyteen luottaa", sanoi Nevalainen kärtyisästi. "Ajattelemattomat! Nyt on vaara kohta ylitsemme".

"Vaaraa emme pelkää enemmän kun sinäkään", lausui närkästynyt Ikonen.

"Se kohta nähdään ja hyvä jos niin on", virkkoi Sipo Nevalainen.

"Majurilla on kolmekymmentä sotamiestä muassa", sanoi Ikonen. "Emme siis mitenkään olis voineet häntä vastustaa".

"Se on totta", sanoi Sormuinen. "Te olette tehneet minkä olette voineet. Nyt valmistaukaamme vastarintaan. Tän'iltana tulee Hovilassa tapahtumaan pesän jako".

Useat nauroivat tälle kokkapuheelle.

"Majuri on tervetullut, jos hän suostuu jakamaan kanssamme ryöstetyn omaisuutensa. Muutoin tulee hän vihollisenamme tai kuinka ystäväni?" virkkoi Herkepaeus.

"Oikein", kuului yleisesti.

Ruokapöydät korjattiin nyt piakkoon pois. Monen päiväinen juhlatuuli alkoi käydä totisemmaksi. Kukin tiesi majurin olevan sen miehen, joka ei ketään, jolle hän vihassa oli, säästänyt. Nyt erittäinki, jos milloinkaan, oli Affleckilla syy osoittaa ankaruuttaan. Sen kukin sisässään tunsi, vaikk'ei suinkaan sitä kellenkään ilmaissut.

XV.

Simo Affleck.

Nyt ruvettiin ajattelemaan, miten vihollista parhaiten vastaan otettaisiin. Talonpoikain lukumäärä nousi tosin satoihin, sillä yhä edelleen oli uusia tulvannut Hovilaan "pesän jakoa" suorittamaan; vaan heiltä puuttui sitä järjestystä, jonka puutteessa suuretki voimat eivät sanottavia matkaansaa. -- Majurilla taas puolestaan oli harjaantunutta väkeä, joka hehkui innosta saada näyttää, miten sodassa käy.

Hovilan isossa pirtissä pidettiin lyhyt neuvostelu. Sitten lähdettiin puollustustoimiin. Kun monta kättä löytyi, voitiin vähässä ajassa paljon matkaansaada. Talonpojat rakensivat itselleen varustuksia, joiden takaa voitaisiin ampua. Kujalle rakennettiin, lähelle Hovilaa, hirsistä korkea rintavarus. Hovilassa olevia ampumavarastoja jaettiin yleisölle niin kauan kun piisasi.

Vangittu majurin vartiaväki oli saanut vihiä herransa tulosta ja sitä täytyi jättää vartioimaan jonkimoinen lukumäärä talonpoikia.

Lyhyt Joulukuun päivä oli loppunut; hämärä sulki vaippaansa maan. Taivas oli sekeissä; idästä nousi täysikuu runsaalla valolla valaisemaan lähimmän tulevaisuuden kohtauksia. -- Itsekuki riensi osoitetulle paikalleen; suurin osa asettui kujalle rintavarustuksen luo, jota tietä majuria odotettiin tulevaksi. Täällä johti pitäjäsluutnantti Ahlholm; myös Sormuinen, Karjalainen ja Ikonen olivat täällä. Kartanolle oli asettunut jommoinenki joukko varuilla olemaan, jos majuri tulisi jotaki takatietä. Tätä joukkoa komensi Sipo Nevalainen; täällä olivat myös Turuinen, Tikka, Sykkö ja (älkäämme unhottako) rovasti Herkepaeus. Hän sanallaan kehoitti talonpoikia puollustamaan oikeuttaan ja lupasi Jumalan apua heille.

Syviin ajatuksiin vaipuneena seisoi vähän erillään toisista musköötiä vasten nojaantuneena Sipo Nevalainen. Hän katseli kirkasta taivasta, josta suloinen kuu ja suurimmat tähdet niin tyyneesti loistivat maahan.

"Oi te kirkkaat valot tuolla avaruuden äärettömässä valtameressä!" puhui itsekseen Sipo. "Juhlallisessa hiljaisuudessa siellä nautitsette vapauttanne niistä pienistä jokapäiväisistä huolista, jotka meitä, tomun lapsia, ahdistavat. -- Tuntuupa ikääskun korvissani kuulisin kiitoskuorinne nousevan Ijankaikkisen istuimen eteen. Mutta me saamme alati riitaa, sortoa ja katkeruutta kärsiä niin kauan, kunnes täältä muutamme joko teihin, Onnelan valoisille valkamille taikkapa oloihin, jotka ovat näitä vielä kolkompia".

"Olinhan minäkin kerran onnellinen", jatkoi Sipo mietteitään. "Toivon ruusuvalossa hohti mailma edessäni; olin rikas, mulla oli kaunis, mua hellästi rakastava vaimo ja reippaita lapsukaisia. On mulla nytki tavaraa, vaan rakkaus puuttuu ja silloin puuttuu _kaikki_: sen _nyt_ tunnen. -- Mutta olenko itse syypää tähän muutokseen?"

Sipon muoto synkistyi. Pyhän Augustinon praedestinationioppi, joka niin monen etevän sielun kaikkina aikoina on hurmannut ja vanginnut, oli myös Nevalaisen mieleen alkanut juurtua.

"Mitäs tässä lörpöttelen", virkkoi Sipo ynseästi. "Kukin on kohtalonsa orja; siis pois kaikki tuhmat epäilykset; astukoon rintaani rautainen lujuus ja into, sillä ratkaiseva hetki, sen tunnen, lähestyy".

Sipon viime lause johti takasi hänen ajatuksensa sen laveilta retkiltä tosi olohin. Hän astui joukkonsa luo ja rupesi sitä järjestämään.

Jättäkäämme hetkeksi Nevalainen ja muut Hovilan puollustajista odottamaan ryntäystä.

Maantiellä, lähellä Hovilan kujan suuta seisoi mies, joka näytti miettivän kujalle kääntyä, vaan joka oli pysähtynyt, kuullessaan etempää maantiellä säännöllistä astuntaa. Kohta oli joukko saapunut yksinäisen miehen luo.

"Kuka siellä?" ärjäsi muuan jyreä ääni, joka kuului hevosen selästä ajajan suusta, joukon etupäästä.

"Mies, joka rakastaa isänmaataan ja sen puoltajia ja tahtoo sen sortajille kostoa", kuului vastaus.

"Nimes?" kysyi ääni hevosen selästä.

"Juhana Nevalainen", vastasi se, jolta kysyttiin.

"Juhana Nevalainen", kertoi kysyjä. "Semmoista ei löydy Nurmeksessa".

"Hän on Sipon poika", lausui usea joukosta. "Kyllä me hänet tunnemme".

"Hän on meidän puoluetta eikä Ryssän ystävä", sanoi muuan.

Mies hevosen selässä oli hetken ääneti. "Mitäs tässä seisot?" kysyi hän taas Juhanalta.

"Morsiameni on Hovilaan ryöstetty ja tahdon hänen pelastaa, menköön vaikka henkeni".

"Tuo kuuluu kummalta", lausui ratsastaja, joka vieläi oli selin kuutamaa, niin ettei hänen muotoaan voinut eroittaa. "Mitä morsiamesi voi Hovilassa" -- Hän keskeytti puheensa, lisäten äkkiä: "oletko vakooja?"

"Henkeni on teidän vallassanne, herra majuri. Minä pyydän teidän turvissanne päästä pelastamaan onnetointa morsiantani, jonka tunnotoin veli on kodostaan riistänyt ja talonpoikain tuomittavaksi vienyt, sen vuoksi, että neito Hovilaan ilmoitti retkestä Käkisalmeen, joka siten estettiin".

"Minä luotan sinuun", sanoi Affleck. "Kymmenen miehen seurassa saat tuolta pienen rakennuksen takaa hyökätä pihalle. Minä kuljen kujaa suoraan".

"Pieni rakennus on poltettu", virkkoi Juhana.

"Helvetti!" karjasi majuri. "Miehet!" lausui hän miehilleen. "Muistakaat talonpoikia!"

Uhkaava aseiden kalina kuului.

"Jessenhaus on huonosti puoltanut itseään, arvaan", jupisi majuri yhteenpuristetuin hampaiden välistä. "Mutta annappas minä saan nuo riivatut taulapäät kynsiini, niin makkara-selkinä heidät laitan täältä liikkeelle. Pieni rakennus porona; tiesi mitä muuta tomppelit ovat toimineet!"

"Tuosta teidän tie menee", viittasi majuri kymmenelle, joita Juhanan tuli seurata. "Älkäät ennen hyökätkö, ennenkun tämän pistoolin laukasen kujan puolelta. Vasempahan. Marsch!"

Ne kymmenen erosivat nyt muista, jotka kääntyivät kujalle,

Kuutama valaisi nyt selvästi miestä hevosen seljässä. Hän oli leveä hartioinen, iso kasvultaan. Päässä oli hällä kypärä, jonka alta tuijottivat eteensä silmät, kooltaan verrattavat Venäjän kolikoihin. Naama oli ryppyinen ja erittäinki pisti silmään kaksi syvää juopaa suun kummallai puolen. Posket olivat lihakkaat, ikääskun hermottomasti riippuen alaspäin, vetäen suupieletkin samaan suuntaan. Partaa ei näkynyt nimeksikään.

Talonpojat rintavarustuksen luona kuulivat ensin hevos- sitten ihmisjalkojen kopinan ja olivat valmiit vastustukseen. Pitäjäsluutnantti Ahlholm rohkeutti talonpoikia sanoen saattavansa tapella yhtä hyvin kuin Affleck'in.

"Älkää ampuko ennenkun ne p----leet ovat kymmenen askeleen päässä", sanoi hän.

Mutta kymmenen askeleen päähän rintavarustuksesta ei Affleck vienytkään sotamiehiään. Hän marsitti ne kujalta pellolle ja pakotti täten talonpojat luopumaan rintavarustuksestaan, josta täten ei ollut mitään hyötyä.

"Ampukaat ne pedot", huusi Ahlholm. Pamauksia kuului, vaan laukaukset eivät vahinkoa matkaan saaneet. Affleck kielsi miehiään ampumasta ja läheni lähenemistään Hovilan isoa rakennusta, jonka takana Sipo Nevalainen joukkoneen seisoi.

Nyt kuului pistoolin laukaus. Juhana miesten kanssa hyökkäsi pihalle. Juuri kun hän tallin nurkan ympäri kääntyi, kavahti hän, nähdessään isänsä seisovan miesjoukon etupäässä.

Sipo Nevalainen, huomatessaan poikansa, kalpeni. Hänen kädestään putosi muskööti; hän tirkisteli äänetöinnä poikaansa, ikääskun aaveesen. Poikansa Affleckin väessä! tämä oli näky, jota isän oli vaikea käsittää.

Hetken seisoi isä näin ikääskun lumottuna. Sitten hän puhkesi puhumaan: "Miehet! Tuossa tulee poika isäänsä asevoimalla vihollisen valtaan antamaan. Katsokaat! Hän julkeaa mua silmiin katsoa".

Sipo sieppasi pudonneen musköötinsä, kohotti sen ja viritti hanan. Hän tähtäsi. Juhana seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut paikalta liikahtaa. Pamaus kuului. Ruudin savu esti Sipon selvästi näkemästä eteensä. Kuitenki huomasi hän Juhanan kaatuvan.

Yleinen hämmästys tästä teosta pian johdettiin muualle. Affleck oli juuri kartanolle tulemaisillaan.

Vielä hetki ja sotilaiden riemuhuuto kajahti kartanolla. Pyssynperien ja miekkojen kalske kaikui ylt'ympäri ja piha oli kohta ruudinsavua täynnä.

Erinomaisella kylmäkiskoisuudella johti majuri mustan ratsunsa selästä rynnäkköä. Talonpojat siirtyivät kohta ulommaksi majurin uhkaavasta läheisyydestä. Muuan talonpoika rohkesi majurin hevosta suitsesta tarttua kiini, vaan pistoolin laukaus ajoi kohta tämän rohkean ulommaksi.

Yleinen häiriö alkoi talonpoikien puolella valloille päästä. Ne, jotka Hovilan varustusväkeä vartioivat, alkoivat peljätä kohtaloaan ja jättivät vartioittavat omiin valtoihinsa. Kohta Jessenhaus, Björn ja Arnkijl tulivat näkyviin; heidän lisäksi muutaki suojelusväkeä alkoi ilmaantua.

Rovasti Herkepaeus, jonka virkatoimiin sota luonnollisesti ei kuulunut, koska hän joka pyhä kirkossa lausui: "maassa olkoon rauha ja ihmisille hyvä tahto", oli jo, ensi laukauksia ammuttaessa, mennyt "katsomaan, josko vielä enemmän Affleckiläisiä olis tulossa". Samoin uljas pitäjäsluutnantti Ahlholmki, joka "ei p----lettäkään peljännyt", oli muuttanut eri näyttämölle, jossa ei näin hullusti asiat käyneet.

Useimmat talonpojista, nähden vastarinnan turhaksi, olivat paenneet taistelukentältä. Sipoakaan ei näkynyt.

Sallimus ei ollut suonut isän saavan lopettaa poikansa hengen. Kuula oli sattunut Juhanan oikeaan olkapäähän. Kun taistelu oli lakannut, nousi hän pystöön ja astui isoon pirttiin, jossa häneltä vedellä pestiin haava. Hän pantiin sitten vuoteelle levähtämään. Veren vuodatus oli hänen aivan kalpeaksi tehnyt.

Majuri kutsui nyt Hovilan suojelusväen ynnä ne talonpojat, jotka oli kiinni otettu, Hovilan isoon pirttiin. Hän tutki ensin asiain laitaa, talonpoikain tullessa Hovilaan.

"Pietari Jessenhaus", sanoi Affleck; "vuodeksi olet erilläsi palveluksestani. Sinä olet huoletoin poissaollessani. Se ei kelpaa".

Björn hieroi hiukan kämmeniään.

"Arnkijl", sanoi majuri, "sinulla löytyy kykyä, älyä ja samassa kestävyyttä. Sinä olet mun ensimäinen veronkantajani tästä hetkestä edelleen, niin kauan kun sen luottamuksen ansaitset".

Arnkijl kumartui syvään. "Herra majuri, minä olen aivan ansiotta ja kokematoin --"

"Kyllä; älä mulle selvitä; me tunnemme toisemme", katkasi majuri puheen.

Elsa seisoi muiden joukossa. Hän oli pelvosta kalpeaksi mennyt. Ilon puna nousi hänen poskilleen, kun hän näki Juhanan.

"Ahaa", lausui Affleck. "Tuossa varmaan on morsian. No, Nevalainen, Herran nimessä, ota neitonen haltuusi".

"Miten voin teidät palkita?" lausui Juhana liikutettuna.

"Minä olen jo palkittu", lausui majuri puoleksi katkerasti, puoleksi alakuloisesti. "Minä en ole Nurmeksessa kiitosta vielä kuilut -- enkä tahtonutkaan", lisäsi hän ylpeästi, ikääskun häveten edellisiä sanojaan.

"Herra majuri", kuului oven puolesta valittava ääni, joka oli vanhan toimeliaan Matleenan, kokin: "ne hävyttömät ovat syöneet piirakaiset, ispinät, poronlihat, pöystit ja kaikki muut parhaat palat ja juoneet pikatongit, ranstit ja portviini-pullon suuhunsa. Rovasti joi portviiniä".

"Lohduta itses vanha, uskollinen Matleena", lausui Affleck. "Nurmelaisten vero tältä vuodelta nousee 200 prosenttia ja sitten ostetaan uudet viinit ja paistit. Ymmärräthän?"

"Armollinen majuri; minä olisin ne konnat liha-my'yksi hakannut", lausui tiitterä kokki.

"Kyllä", -- virkkoi majuri -- "Aika on levolle mennä. Pane nyt, mummoni, pöydälle, mitä kokoon saat. Meillä on h----tinlainen nälkä".

Matleena hyökkäsi toimeensa ja kohta oli ruoka pöydällä. Majuri tovereineen hotasi hontoonsa minkä jaksoi. Sitten panivat väsyneet sotilaat levolle ja aamu-yötä nukkuivat kaikki, pait neljä sotamiestä, jotka vartiolla olivat, majurin tilalla. -- Juhana ja Elsa eivät nyt uskaltaneet lähteä kotiinsa, vaan jäivät majurin käskystä yöksi Hovilaan.

XVI.

Sipo Nevalainen.

Oli aamuyö. Hovilan kujan suussa astuskeli muuan mies horjuvin askelin eteenpäin. Kalpea kuu valaisi matkustajan yhtä kalpeata muotoa, jossa viha ja epätoivo kuvausivat. Silloin tällöin katsoi matkustaja Hovilaa, pudisti kohotettua nyrkkiään sinnepäin ja puri hammasta. Vaivaloisesti kulki henki miehen rinnasta, lyhyesti ja kähisten.

Sipo Nevalainen pyyhki hiukset pois otsaltaan, jonka kylmä hiki peitti. Hän seisahtui ja kuunteli; kaikki oli hiljaa.

"Tällä kertaa on voitto siellä", jupisi Sipo, "vaan eletäänhän eteenpäin! Eletään! Hahhaah. Sinä olet, elämä, lysti!"

"Jo lämmitti koston suloinen tunne rintaani", jatkoi Sipo mietteitään. "Vaan lyhyt oli se ilo, liian lyhyt, ja poikani! -- Sen hän ansaitsi. Mitä hänestä kysyisin. Ei hänkään minusta pitänyt. Ei. Yhtä yksin olin hänen eläessään, kun nytki. -- Mutta asioiden pitää muuttuman. Toisen kerran pitää vielä mun saada koston iloa maistaa. Oi, kun tuo kirotun Affleckin pesä äärettömänä tulimerenä leimahtelisi ja Affleck, nuora kaulassa, hirsipuussa keikkuisi! Hahhaah".

Näin astui Sipo, kuumeellisesti haaveksien, eteenpäin. Voimattomassa raivossaan hän ensin mietti kaikenlaisia mahdottomuuksia; vihdoin alkoi tyvenempi mieliala hänessä valloille päästä. Hänessä vakaantui päätös uudestaan matkustaa, saamaan Venäjältä apua kostonhankkeisinsa Hovilaisia vastaan. Tällä kertaa hän päätti vaeltaa ainoastaan Savonlinnaan, jota Venäläiset vielä piirittivät. Hän toivoi täältäki liikenevän jonku satakunnan miehiä Affleckin karkoittamiseen. Lähdön pitäisi välttämättömästi heti tapahtuman; sillä ei hän voinut tietää, jos majuri jo huomenna kulkisi pitäjää ympäri sotamiehineen, kurittamassa kapinallisia talonpoikia ja heiltä veroja kiskomassa. Nyt arvatenki verojen kultainen aikakausi koittaisi. Olihan Affleckilla sotaväkeä; mitä hän muusta kysyi.

Sipo oli tullut paremmalle tuulelle, kun hän taaski varmaan tiesi, mitä oli tehtävää. Hän saapui kotiinsa, kokosi rahansa ja muut kalleuksensa, joita ei juuri paljon ollut ja pisti ne taskuihinsa. Sitten hän herätti renkinsä ja käski valjastaa parhaan hevosensa.

Renki hieroi silmiään. Hänen teki mieli kysyä, mihin näin varhain matka veti; vaan Sipo tavallisesti piti tuumaansa itsekseen ja ilmoitti ne ainoastaan vaimolleen, tämän eläessä. Nyt hällä ei ollut ketään uskottua.

"Minä lähden matkalle", sanoi Sipo rengilleen. "En viipyne poissa enemmän kun kolme, neljä päivää. Varjele talo Hovilaisilta. En mielelläni nyt kotini jättäisi; vaan tulevaisuuden turvan vuoksi sen teen".

"Mutta eikö Juhana tule hoitamaan --?"

"Vaiti", sanoi Sipo kärtyisästi. "Juhana ei nyt tule hoitamaan mitään".

Sipo istui rekeen ja löi virkkua vitsalla. Se lähti aika vauhtia kartanolta; sillä Sipo ei ennen vielä kertaakaan ollut kartanolta lähtien hevostaan lyönyt.

Kumma tunne nousi Sipon rinnassa, hänen nyt kotoaan lähtiessään. Entiset onnellisemmat ajat johtuivat hänen mieleensä. Vaan hän kukisti kohta tunteensa.

Aika alkoi lähestyä, jolloin hopeankarvainen kuu oli menettävä valaisemis-valtansa. Sinertävän-punaisena hohti itäinen taivaan ranta; se muuttui vähitellen tulipunaiseksi, sitten kellertäväksi ja sahramin karvaiseksi. Kohta päivän kultainen ruhtinas oli ilmaantuva, valollaan ilahuttamaan näitä seutuja pitkän yön jälestä.

Mutta Sipolle tämä valo tuntui vastenmieliseltä. Ensi kerran elämässään hän toivoi päivän viipyvän tulemasta.

Ei kaukana sen tien varrelta, joka Nurmeksesta johti Pielisiin ja jota Sipo nyt kulki, oli Horman Mallan talo. Kolmas vuorokausi oli kohta kulunut siitä, kun Sipo oli noidan tavannut. Tämä aikoi nyt lähteä Hovilaan, jossa hän luuli Sipon vielä olevan. Mutta aamulla ulkona kävästessään oli hän muutamalta mieheltä saanut kuulla majurin palauksesta ja talonpoikien karkauksesta, jopa Siponki julmasta ampumiskoetuksesta. Tästä ilmoituksesta noita tuli iloiseksi, koska hän varmaan arveli Sipon nyt olevan siinä tilassa, jotta hän tarvitseisi taaski Mallan apua, jota hän ei kuitenkaan ennen saisi, ennenkun hän oli valansa täyttänyt. Noita siis taaski siivosi itsensä, pani ylleen parhaat vaatteensa ja lähti astumaan maantielle, joka johti Nevalaisen taloon.

Aamuvalossa noita huomasi hevosella ajajan tulevan häntä vastaan. Lähemmäs tultuaan, tunsi hän helposti miehen ja hevosen. Myös Sipo tunsi kohta noidan ja rupesi lyömään hevostaan; vaan samassa noita oli reen luona ja puikahti sen kannoille.

"Suo mulle kyytiä vähän matkaa, että saadaan tuumailla", lausui noita. "Mihin matkasi Nevalainen? Ja miksi noin koetit minusta päästä?"

"En ole sulle minkäänlaisen tilin velvollinen", sanoi Sipo. "Aika on mulle tärkeä; sen vuoksi ai'oin koettaa päästä sun pitkistä puheista".

"Hoo", virkkoi Malla ja hänen silmänsä välähti. "Ja valasi? Sen olet ehkä unhottanut".

"Siitä puhutaan, kun kolmen, neljän päivän päästä palaan", lausui Nevalainen.

"Vain niin", virkkoi ivallisesti noita. "Mutta minä pelkään että et palaakaan".

"Sun pelkosi ei minuun koske", lausui Sipo. "Nyt on parasta että menet pois kannoilta tai pysähytän hevosen ja annan sulle lähdön".

"Vain niin, sinä, urhoollinen valapatto", sanoi uhkaavasti noita. "Mutta minullaki on neuvo sulle annettava: Nyt on parasta, että käännät hevosesi ja palaat kotiisi, jossa vala ensin täytetään; sitten kostosi hankkeet voivat toteentua; muutoin eivät".

"Pois, hurja noita", huusi Sipo. "Sinä helvetistä heitetty kiusaaja; anna mun olla rauhassa".

Nevalainen koetti kääntyä, sysätäkseen noitaa pois takaansa. Vaan hevonen, joka Sipon huutoa oli säikähtänyt, juoksi niin kiivaasti, ettei tämä voinut aikeensa toteuttaa.

"Valmistu nyt ilmaumaan Hänen eteen, jonka lupauksellas olet pettänyt", virkkoi säälimätöin noita. "Viimme hetkesi lähestyy".

Sipo veti ohjaksia, saadakseen hevosen pysähtymään, sillä hän arveli vaaran olevan lähellä. Vaan armoton noita käski hevosta ja se totteli, mennen täyttä vauhtia eteenpäin. Olipa kumma nähdä tätä menoa: Noita monikarvaisessa pu'ussaan seisoi kuin helvetistä tullut henki uhrinsa takana.