Part 7

"Oi, emoni armas", puheli neito itsekseen, "muisteletko vielä haudan tuollapuolen tytärtäsi, joka täällä kurjuuden laaksossa saa niin paljon kärsiä? Miksi synnytit mun mailmaan? Et suinkaan aavistanut, että rakas Elsa saisi niin paljon ja syyttömästi kärsiä. Ja miksi kärsin? Minkä vuoksi veljeni on mua paljoa onnellisempi? Mutta ei ole oikein tehty, ettäs näin valitan. Jumala kyllä tuntee, paljonko painoa hän kunki päälle panee. Tule turvakseni, sinä sielun paras paimen, joka esikuvana ihmisille majailit vähäisen ajan täällä puuttuvaisuuden maailmassa ja sitten menit valmistamaan sijan niille, jotka sun sanasi mukaan koettavat elää".

Elsa pani pois ompelunsa, otti pöydältä ison piplian, avasi sen ja luki Johanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvun.

Ilokseen näki Elsa, pannessaan pois piplian, Juhanan tulevan. Hän ei malttanut lemmittyänsä huoneessa odottaa, vaan juoksi kartanolle.

Kun rakastavaiset olivat huoneesen tulleet, sanoi Juhana ilomielin: "Nyt saamme taaski rauhassa puhua. Olihan eilispäiväki meille rauhallinen ja suloinen, kuin kevätpäivä ankaran talven jälestä. Hovilassa nyt lakia laaditaan ja omaisuutta jaetaan. Samoin meki nyt lemmen lakia laatikaamme ja muiskuja jakakaamme".

Nuorukaiset olivat onnelliset, unhottaen levottoman nykyisyyden ja eläen toivon ruusu-unelmissa! Surujen ja huolten keskellä on rakkaus tavallistaan viehättävämpi; sehän on vanha, tuttu asia.

"Elsa", lausui Juhana, "sinä rakastat mua niin isosti, että olit valmis oman henkesiki uhraamaan edestäni. Sillä kun talonpojat saavat selvän siitä, kuka kirjeen lähetti, niin se saapi henkeään varoa, olen kuullut puhuttavan heidän lausuneen. -- Minä myönnän, että olit arveluttavassa asemassa: toiselta puolen mun vaarani, toiselta isäni ja veljeni kosto. Sinä valitsit jälkimäisen aseman. Mutta olisit voinut niinkin menetellä, ettäs ei tilasi voisi tulla niin tukalaksi, kun on uhannut tulla. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi vainoa kun sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on tehtävänä koettaa estää pahoja seurauksia. Minä olen käynyt Saarelan Pekan puheilla ja hän lupasi kieltää kiven kovaan. Toivon, ettei sinun todistuksia uskota näin vaarallisessa asiassa. Vaan nyt sinulta pyydän: jos vielä kysymys tulee asiasta, niinkuin tietysti tulee, niin anna minun puhua puolestasi äläkä toisen kerran vedä uhkaavaa vaaraa ylitsesi".

"Vaan kun multa kysytään, enhän voi valhetella", lausui Elsa.

"Tuon arvasin", puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. "Enhän voi sinua moittia siitä, että totuutta pidät pyhyydessä. Koska siis näin on asian laita, löytyy ainoastaan yksi pelastuksen keino".

"Ja mikä on se keino?" kysyi neitonen.

"Ettäs pakenemme täältä", virkkoi Juhana. "Seuraa mua setäni luo. Siellä emme tartse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä suurimmalla hellyydellä kohdellaan. Mun silmäini edessä kangastaa _siellä_ niin onnellinen tulevaisuus! Käsikkää astumme siellä elon vaivaloista tietä, jakaen keskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on epäluulo ja vaino; siellä rakkaus ja luottamus; paetkaamme, armahani, pois näistä kurjista oloista".

Juhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin, Tämä seisoi äänetöinnä. Hänen sydämmessään oli riita.

"Mun armahaiseni", jatkoi Juhana, "miksi me olisimme tuomitut kärsimään näin paljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme täältä riitaisuuden kolkoilta oloilta pois onnellisuuden laaksohon".

"Mutta kuinka voin veljeni jättää?" kysyi neito.

"Veljesi jättää!" kertoi Juhana. "Se olisi aivan kohtuullista, että hän ottaa jonku toisen pistosanojensa esineeksi kuin sinun. Olet jo kyllin kärsinyt".

"Kärsimään lienen luotu", sanoi Elsa surullisesti. "Itsestäni en niin paljon pidä, vaan sun vuoksesi, armahani, olisin kuitenkin ehkä taipuva täältä pakenemaan, sillä täällä ei lempeämme enään kauan suvaita".

Elsa oli nämä sanat juuri kerennyt lausua, kun Yrjö näkyi maantiellä.

"Jumala armahda", huusi neito, "veljeni tulee. Mua aavistaa, että hän ei tule hyvissä aikeissa".

"Älä pelkää, armahani", virkkoi Juhana; "niin kauan kun kättäni voin liikuttaa, ei sinulle mitään pahaa tapahdu".

Yrjö astui nyt sisään. Hänen yhteen puristetut huulensa ja hehkuvat silmänsä eivät hyvää ennustaneet.

"Mulla on sisarelleni jotain sanomista", lausui Yrjö kiiruusti, sisään tullessaan.

Juhana ei ollut ymmärtävinään sitä viittausta poismennä, jonka nämä sanat sisälsivät.

"Elsa, tule tänne toiseen huoneesen puheilleni", sanoi Yrjö.

Elsa yritti mennä, vaan Juhana hänet pidätti.

Yrjön silmät välähtivät. Hän loi Juhanaan tuiman silmäyksen ja viittasi sisarellen tulla.

"Yrjö Sormuinen", virkkoi nyt Juhana, "me olemme tähän saakka toisiamme hyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän kumpii tiedämme. Minua on loukannut, ettäs tylysti olet kohdellut sisartasi. Nytki pelkään, että häntä pahoin kohteleisit. Sano siis tässä sanottavas; minä tahdon läsnä olla".

"Poika", huusi Yrjö, "tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen sisareni naittaja ja minun luvattani häntä ei kukaan saa". Yrjö naurahti nyt ja lausui vihasta ivaan kääntyen: "Kaunis kunnia! Sisarta ei uskalleta jättää veljen valtaan! vaan veli on usein uskonut sisarensa semmoisen valtaan, jonka siveellisyyttä hän ei suinkaan tunne. Tämä on kohtuutta! Jalosti tehty!"

"Mitenkä voisin toisin menetellä?" virkkoi Juhana.

"Aivan oikein ja kainosti lausuttu!" virkkoi ivaten Yrjö.

"Oletpa sisareni jalo holhoja tietysti! Mitä minun tulee Elsan asioihin sekaantua! -- Mutta lopussa kiitos on. Minun kauttani menee tie morsiankammariin! muista se".

"Jos raahit kieltää sisartas ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin olet tunnotoin julmuri", sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että Yrjöllä kuitenki oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaan kohtaloonsa.

"Taaski sinulta ajatusta puuttuu", virkkoi Yrjö kärtysästi. "Onko sisareni minua niin kohdellut, että hän minulta hyvää ansaitseisi? Hän on juljennut pettää veljensä: ilmoittaa tämän hankkeet viholliselle. Niin pitkälle on nyt asioissa päästy. Saarelan Pekka on tunnustanut".

"Sitä en usko", lausui Juhana.

"Sun uskomistas ei kaivata", virkkoi Sormuinen. "Nyt oikeutta jaetaan Hovilassa ja sinne nyt Elsan täytyy tulla teostaan vastaamaan".

Elsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.

"Joski Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies mitään vaikuta, siksi lakia tunnen", sanoi Juhana.

Yrjö veti taskustaan esiin paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan silmien edessä.

"Ah", huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen lausuen:

"Oi Yrjö, rakas veli! Älä vie minua julmien kumppanies luo! Pelvosta ja häpeästä silloin menehdyn".

Neito halaili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin pois muotonsa sisarestaan.

"Julma veli", virkkoi Juhana tuskallisesti. "Jalkaisi juurella matelee olento, puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin rinnoilla olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kummatki saaneet. Ja tämän olennon sinä armottomasti poljet jalkaisi alle. Etkös pelkää Ijankaikkisen kostoa tuosta luonnottomasta kohtelustasi. Herkeä jo ja hillitse mielesi".

"Hän ei siedä oikean ihmisen sääliä", sanoi Yrjö tylysti tuijottaen sisareensa.

"Sinä sydämmetön peto ihmishaamussa", sanoi Juhana, joka ei enään voinut vihaansa hillitä ja raivoten hyökkäsi Yrjöä vastaan.

"No, no, kiukka ystäväni", sanoi Yrjö, väistyen raivoisan nuorukaisen edestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa ja ennenkun Juhana kerkesi mitään estettä tehdä, oli jo Yrjö kartanolla.

Juhana hyökkäsi hänen jälkeensä, vaan portaille tultuaan tarttui kaksi vahvaa kättä hänestä kiini. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei päässyt irti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa rekeen ja hevosen kohta katoavan näköalasta. Vasta silloin päästi Juhanan Sormuisen vahva renki, Aappo, irti. Jos Nevalaisella olis ollut asetta, olis renki tekoansa varmaanki katunut. Nyt Juhana loi häneen silmäyksen, niin ylenkatseellisen kuin voi, ja sanoi: "orja on orja". Sitten hän läksi astumaan kotiaan päin, jupisten: "jos henkeniki menköön, minä Elsan pelastan".

XIII.

Mitä Horman Malla Sipolta vaati.

Sen päivän iltapuoleen, jonka talonpojat ensimäisenä viettivät vasta anastetussa olopaikassaan, tuli noita Hovilaan. Hän oli, niinkuin ennen jo mainittu on, mennyt tiehensä, kun hän näki taistelun kallistuvan talonpoikain puolelle. Nyt hän palasi aivan eri näköisenä, kun hän taistelussa oli ilmaantunut. Hän oli pessyt silmänsä puhtaiksi, kampannut hiuksensa (jota hän ei kaiketi vuoteen ollut tehnyt) ja pukenut yllensä puhtaat, siistit vaatteet. Kaikki katselivat kummastuen Horman Mallaa, joka ei sitten nuoruutensa ajan ollut puhdassa ja siististi puettuna ollut nähtävänä.

Sipo Nevalainen oli voiton ilossa heti kysellyt noitaa, vaan ei kukaan ollut tiennyt, mihin tämä oli kadonnut. Sipolla oli suuri syy kiittää Mallaa tämän monesta avunannosta; olipa hänellä lupauski täytettävä Mallalle.

Kun nyt noita tuli Sipon nähtäviin, tuli hän aivan hämilleen. Hän koetti puhua; vaan ei sanaakaan tullut huulille. Hän seisoi punastuneena Nevalaisen edessä.

"Minä kiitän sinua sydämmestä", lausui Sipo noidalle. "Rohkeutesi ja älysi kautta olet päästänyt mun pyrintöjeni perille. Kosto on täydellinen; Hovilaisten omaisuus ja henget ovat meidän kädessä. Nyt on sinun vuorosi vaatia, mitä tahdot vaivasi korvaukseksi; minä olen sekä taipuva että velvollinen pyyntösi täyttämään, jos vaan mun vallassani on voida niin tehdä".

"Sinä voit pyyntöni täyttää, Sipo Nevalainen", lausui noita, jonka äskellinen ällistys oli melkoisesti poistunut.

"Olenpa utelias saada kuulla vaatimukses", virkkoi Sipo, miettivästi silmäillen noitaa. "Kyllähän arvaan, mihin päin sinun himosi kallistuvat; vaan löytyy, Jumalan kiitos, tavaraa Hovilassa".

"Minä luulen, Sipo Nevalainen, ettet tällä kertaa arvannut oikein", virkkoi noita.

"Enkö?" kysyi Sipo, joka vasten tahtoaan säpsähti; sillä nyt hän ei tosin aavistanut, mihin hän oli itsensä sitonut.

"Lausu vaatimukses", sanoi Nevalainen noidalle, kun tämä seisoi äänetöinnä, tirkistellen Sipoa.

"Sinä olet luvannut pyyntööni suostua", lausui noita pitkään.

"Senhän olen jo sanonut. Puhu suusi puhtaaksi", sanoi Sipo malttamattomasti.

Noita astui pari askelta lähemmäs Nevalaista ja lausui, Sipoa hellästi silmäillen: "Mun pyyntöni on -- ettäs -- minun -- nait".

Nevalainen kavahti; ei hän tiennyt, pitikö hänen korviaan uskoa. Hän katseli, katseli noitaa, luullen, että joku henki oli tämän muotoon pukeunut ja tullut Sipoa pilkkaamaan.

"Kuinka?" kysyi Nevalainen. "Sinäkö vaan minä houraan?"

"Ei kumpikaan", virkkoi noita.

"Varmaanki jompikumpi ja luulenpa melkein, että sinun järkesi on taistelun hyörinässä ja kolauksesta, jonka sait, vähän sekasortoon joutunut", lausui Sipo.

"Älä luule", virkkoi Halla. "Minä puhun aivan selvästi mitä ajattelen".

"Noita", lausui Sipo. "En ymmärrä, mikä ajatus on aivoissasi syntynyt. Mutta siinä ajatuksessa ei ole pontta eikä perää. Pyydä palkaksesi tavaraa; se soveltuu sulle paremmin".

"Minä en _tällä kertaa_ halua tavaraa ja saanhan sitäki, kun sinun saan", sanoi Malla.

"Ja mitäs minun saamisesta sulle hyötyä olisi?" sanoi Sipo. "Sinä olet jo siinä ijässä, ettei rakkaus enään todellisesti voi sinussa syntyä. Enkäpä minäkään sinussa juuri mitään niin viehättäviä puolia ole huomannut, jottas vanha vereni rupeisi kuohumaan. Arvannet siis, että tämmöisestä liitosta ei mitään iloa seuraisi, vaan päin vastoin, pelkään ma, surua".

"Sipo Nevalainen", sanoi noita; "koska sinä noin suoraan ajatuksesi ilmaiset, niin teen minä samoin. Kuule siis: Kohtalo näytti nuoruudessani aikoneen minut onnellisemmaksi kuin sitten tulin. Vanhempani olivat varakkaat. He asuivat Repolassa, rajan tuolla puolen. Syntymiseni jälkeen muuttivat he tänne. Mulla on siis kaksi kotomaata tai oikeastaan yksi; sillä yhtä kansaa on Karjalan suuri heimo, vaikka Onnetar on sen ajaksi kahtia jakanut. -- Kun kasvoin, tuli minusta pulska tyttö, sanottiin ja moni nuori mies hyöri ympärilläni, mutta en heistä huolinut. Vihdoin näin nuorukaisen, kauniin ja ujostelevaisen. Kohta ymmärsimme toisiamme. Mutta isäni ei suostunut liittoomme; hän ajoi mun pois kotoaan ja sitä en vielä nytkään hänelle anteeksi anna, sillä hän on syy kurjaan elämääni. Varokoon kukin isä itseään estämästä lastaan ottaa kenenkä tahtoo, kunhan tämä on siveä ja hyvä, olkoon sitte köyhä tai rikas. -- Minä pakenin kotoani muutaman noidan luo korpeen. Täällä odotin lemmittyäni. Ei häntä kuulunut, ei näkynyt. Vihdoin kuulin hänen menneen naimisiin. Olin epätoivoon joutumaisillani. Minä rupesin epäilemään kaikista ihmisistä, kun kuulin että ainoa, johon luotin, oli mulle uskotoin ollut. Sittemmin kuulin että Vilholle oli valeheltu mun karanneen korpeen ja kuolleen siellä nälkään ja kylmään. -- Noidan luona oleskelin sitten nuoruuteni ajan ja opin hänen taitonsa. Kun noita kuoli, jätti hän mulle omaisuutensa. En siis köyhä ole; kyllä mulla tavaraa on, vaan paljon enempää tahtoo ja sen vuoksi olen köyhänä ilmaantunut. Mutta sieluni on tuohon rahan himoon väsynyt; se on ainian janonnut onnea, jonku ihmisen rakkautta tai kunnioitustakaan. Vaan noitaa ei rakasteta, ei kunnioiteta; häntä peljätään. Oi Sipo Nevalainen, jos tietäisit, kuinka monet yöt olen päänalukseni kyyneleilläni kastellut, isoten ihmisten, ei, yhden ainoankaan rakkautta tai kunnioitusta! Mutta turhaan! Seinät ovat valitukseni kertoneet. Kun sain kuulla vaimosi kuolemasta, sykähti sydämmeni ja ääni sisässäni kuiskasi mulle: 'Ota vaari tilaisuudesta. Nevalainen tartsee apuasi'. Niin olen nyt tehnyt. Sinä tunnet elämäni tarinan. Vieläpä senki lisään, että mailma ei voi minusta mitään pahaa eli alentavaa puhua. Siis perustan pyyntöni lausuttuun; annan sinulle tilaisuuden tehdä ilottoman elämäni ehtoopuolen onnellisemmaksi, kuin sen aamu- ja puolpäivän-aika ovat olleet".

Sen mukaan kun noita oli puheessaan eteenpäin ehtinyt, sen mukaan hänen kasvonsa kirkastuivat. Sipo seisoi äänetöinnä, tuijottaen noitaan.

"Mun älystäni voi sinulle ehkä vieläki hyötyä olla", sanoi noita. "Noidan ammatin jättäisin tykkänään pois. Uskon, että sinun rinnallasi vielä arvoni yleneisi samaan määrään kuin muiden ihmisten. Silloin kuolisin onnellisna".

"Minä olen sulle suuressa kiitollisuuden velassa", alotti Sipo vastauksensa. "Minä olen myöski autuuteni toivon kautta luvannut suostua pyyntöösi. Kun lupasin niin, luotin vissisti siihen, että tavaraa palkinnoksesi pyytäisit. Jos olisin aavistanut, että personallinen vapauteni olisi pelastukseni uhri, olisinpa melkein ennen henkeni menettänyt. Minä toivon nyt, ettäs järkevästi asiat arvostelet ja luovut tuosta naimis-hommasta, joka, koska se mulle on vastenmielinen, ei suinkaan onnellisuutta tuottaisi. Pyydä tavaraa ja jos et suunnattomia vaadi, niin mielelläni sun palkitsen".

"Tuon melkein olen aavistanut", sanoi noita synkästi. "Kuinka ylpeä Nevalainen julkeaisi noita-raukkaa vaimokseen ottaa! Vähät siitä, jos hän siten yhden ihmisen maallisen onnen musertaa. Sehän useinki tapahtuu".

"Älä mua noin katkerasti syyttele", virkkoi Sipo. "En ole sua mitenkään tahtonut loukata. Vaan ymmärräthän, ettäs en vasten tahtoani voi pakottaa itseni toteuttamaan pyyntöäsi".

"Oivallista puhetta", naurahti noita. Hän astui lähemmäksi Nevalaista; hänen muotonsa muuttui uhkaavaksi kuin taivas ukonilman edellä.

"Sinä olet _vannonut_ suostua pyyntööni", virkkoi Horman Malla. "Tahtoisinpa nähdä, jos uskallat valaasi rikkoa. Silloin joudut kahden valkean väliin. Yhdeltä puolen vanhurskas Jumala, toiselta noita, jonka mahdin jo vähin tuntenet. Sipo Nevalainen", jatkoi Malla, laskien painon sanoilleen, "jos et valasi ehdot täytä, niin on loppusi surullinen, kamala -- kamala -- kamala!"

Nevalainen, joka kaikin voimin oli koettanut rohkeutensa säilyttää, saadakseen Horman Mallan vaatimuksestaan luopumaan, tunsi kuinka noidan viimme sanat ajoivat pois veren hänen kasvoistaan ja voiman hänen jaloistaan. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.

"Julma noita", virkkoi Sipo, "miksi minua näin ahdistat?"

"Sun ylpeytesi tartsee rangaistusta", sanoi Malla, lisäten uhkaavammalla äänellä: "Sinä häpeät minun seuralaisekses valita. Sulla on kaksi ehtoa: ottaa minut tai -- hahhahhaah -- hänet, joka viimme syksynä kävi Ikolassa, ja jolla oli toisessa jalassa kavio".

"Pois -- pois -- jumalatoin noita", huusi Sipo, ko'oten viimme voimansa. -- Horman Malla kohotti kätensä Nevalaista kohden ja lausui kähisevällä äänellä: "Nyt ei noita _sinua_ auta. Varo itsesi! Ennenkun kolme päivää on kulunut, saat minun nähdä".

Malla astui ulos. Sipo heittäysi voimatoinna penkille ja pyyhki kädellään kylmän hien otsastaan.

"Pyrintöjeni perille päästyäni tämä vastus nyt tuli eteeni", jupisi Nevalainen, kun hän, noidan mentyä, oli vähän tointunut. "Kuinka kohoili rintani ylpeydestä, kun näin minun ja koko seudun rasittajat voitettuina, häpeästä ja vihasta menehtymäisillään seisovan edessäni! Heidän kohtalonsa, heidän henkensä oli kädessäni! Ja nyt ilmaantuu se, jonka avulla milt'ei pääasiallisesti voitto on voitettu, ja vaatii mahdottomia. Noita mun vaimona! -- -- -- Ei! Maksakoon mitä maksaa, mun täytyy hankkia noidalle joku muu korvaus hänen vaivastaan. Vaan jos ei hän tyydy? Henkeni on silloin vaarassa; sen tiedän. Uhka uhkaa vastaan! En ai'o vastustamatta sortua".

XIV.

Juhlapuoliset Hovilassa.

Talonpojat viettivät yhäti iloista elämää majurin puustellilla. Huhu heidän onnistuneesta ryntäyksestä oli jo Pielisiin ehtinyt ja arvoisa tuttavamme, rovasti Herkepaeus, oli kiiruusti matkustanut Nurmekseen, neuvoillaan auttamaan Tsaarin uusia alamaisia. Hän saapui Hovilaan päivänä jälkeen edellisessä kerrottujen tapausten. Hänellä oli muassaan pitäjäsluutnantti Ahlholm ja talokas Ikonen. Tämä triumvirati eli kolmimiehistö tuli "lähettiläänä" kirjallisten "käskyin" kanssa, niinkuin senaikuiset aikakirjat todistavat. He tulivat määräämään miten Hovilassa löytyvän omaisuuden kanssa piti meneteltämän. Sata tynnyriä oli heti eroitettavat Tsaarin hyväksi. Rovasti lausui ettei mitään väkivaltaisuutta nyt saisi harjoittaa; nyt näytettäisiin, että lainkuuliaisuus ja sopu olisivat uuden järjestyksen tuntomerkkejä.

Rovastin, luutnantin ja hyvän asian kunniaksi päättivät talonpojat Hovilassa panna toimeen puolisateriat, joille tavallista juhlallisempi muoto oli annettava.

Talonpoikia hyöri edestakaisin ison pirtin ja aittojen sekä kellarien väliä, tuoden jälkimäisistä edelliseen yltäkyllin ravintoaineita. Hovilan vanhan, taitavan kokin, Matleenan, oli, vastoin tahtoaan, täytynyt astua ammattiinsa ja noille "ryöväreille" valmistaa herkkuruokia. Hän seisoi punaisena kun krapu takan ääressä, jupisi itsekseen kostosta ja Jumalan pitkämielisyydestä jopa Luojan käsittämästä neuvostelusta, joka salli Herran palvelian läsnäolollaan pyhittää paatuneiden talonpoikain jumalatointa, lihallista huolettomuutta. Itse oli Matleena hyvin lihallisesti huolehtiva; hän paistoi ispinöitä ja vasikanpaistia. Silloin tällöin upotti hän kapustan vellipadan mystilliseen syvyyteen ja maistettuaan lientä, mörähti hän: ainakin ryöväreille kelpaa!

Rovasti oli sattunut huomaamaan Matleenan ja astui tämän luo, lausuen: "Herran rauha! kas mummoa. Punainen kuin liesi!"

"Niin armollinen, korkiasti oppinut herra rovasti", virkkoi Malla kumartuen, "kaikissa sitä ollaan! Minä olen niin punainen, niin punainen! Levottomuudesta en ole kolmeen yöhön nukkunut. Päiväkaudet saan kuulla talonpoikain komppasanoja. Herra rovasti. Te olette susien joukkoon joutunut!"

"Elämässä kohtaa meitä vastukset", sanoi Herkepaeus, "mutta meidän tulee ne kärsiä. Näytättehän melkein terveeltä".

"Jumalan kiitos, jos en olisiki terve, niin en tietäisi miten kaikkia sietäisin kuulla ja nähdä. Mutta Herra ei pane isompaa kuormaa kellekkään, kun minkä kukin kantaa jaksaa".

"Oikein", vastasi rovasti, jatkaen sitte: "Te kuulutte olevan oikea emä-kokki!"

"Hm", hymähti Matleena. "Ovathan herrat minuun tyytyneet. Viisikolmatta vuotta olen herroille emännöinyt".

Rovasti, jolla oli jotaki puhumista pitäjäsluutnantin kanssa, lopetti nyt puheen, mennen pois kyökin ovelta.

"Kunhan tästä paistista tulis hyvä!" jupisi kokki. "Nyt sen _pitää_ onnistuman; rovasti kyllä tietää kuka tämänki paistin mamma on".

Hetken kuluttua olivat ruat valmistuneet ja nyt istuttiin aterialle. Isossa pöydässä oli kunniasija tietysti rovastilla; hänen oikealla puolellaan istui pitäjäsluutnantti Ahlholm, vasemmalla Nevalainen ja Sormuinen. Rovastin pyynnöstä käskettiin myös Jessenhaus aterialle; vaan hän kielsi tulemasta. Isompaan pöytään istui parikymmentä henkeä; kahden pienemmän ympärille yhteensä sama lukumäärä. Pienellä puolen söi Hovilan vartiaväki. Jessenhaus, Björn ja Arnkijl söivät erillään muista.

Rovasti kohotti, kun ensi ruokalaji oli nautittu, lasinsa, jossa oli Tukholmasta tuotua pikatongia ja lausui: "Kunnioitettavat läsnäolijat! Arvoisat Nurmeksen asukkaat! Kukin on elämässään tullut huomaamaan, että ajat muuttuvat. Toisinaan tämä muuttuminen on niin nopea ja hämmästyttävä, että se erittäinki huomioomme pystyy. Semmoinen tilaisuus on meillä nyt. Vähän aikaa sitten vallitsi epäjärjestys ja väkivalta näillä mailla. Nyt ovat meillä asiat hyvin; onpa meillä uusi hallituski. Ja tämä seikka onki syynä siihen, että vapaasti saamme oikeuksiamme nauttia. Sillä minä julkean sanoa: Nämä herkut, jotka nyt edessämme näemme, ovat teidän kukkaronne isommaksi osaksi maksaneet. Mutta oikeus aina voitolle pääsee ja rehellisyys maan perii. Ettäs asiat näin ovat, siitä olette lähinnä Jumalaa, kiitollisuuden velassa itsillenne --"

"Herra rovastille ensi sijassa", sanoi Sormuinen.

"Minä, alhainen Herran palvelija, olin vaan välikappaleena", virkkoi kainosti Herkepaeus.

"Eläköön rovasti!" kuului usean suusta. Nevalainen ja Sormuinen istuivat äänetöinnä eivätkä näyttäneet yleisestä ilosta paljon tietävän.

"Hyvät ystävät Nevalainen ja Sormuinen", virkkoi Herkepaeus, "näytätte närkästyneiltä. Toivon, etten sanoillani liene teitä mitenkään loukannut".

"Päin vastoin", sanoi Yrjö, joka nyt pakoitti hymyn huulillensa ilmaantumaan. "Mutta Nevalaisella ja mulla ovat perheelliset olot semmoiset, että ne nostavat huolten pilvet otsillemme".

"Valitettava asia!" sanoi rovasti. "Nevalaisen uppiniskaisesta pojasta olen kuullut jotai, mutta sinulla, veikkoni, en ymmärrä mitä perheelliset olot voisivat pahennusta matkaansaattaa".

Yrjö kertoi nyt puol'ääneen rovastille asian.

"No, jopa oli hän rohkea, uskallan sanoa", virkkoi Herkepaeus. "Ja mikä etu hälle tuosta ilmoituksesta olisi ollut".

"Mun poikani on häneltä pään pyörälle pannut", sanoi Nevalainen. "He rakastavat toisiaan ja vihaavat lähimpiään. Ennen vanhempia kunnioitettiin ja heidän tekojaan pidettiin viisaina; nyt nuoruus ymmärtää enemmän kun vanhuus, joka hullutuksia vaan toimeenpanee".

"Paljon totuutta tuossa puheessa!" sanoi rovasti. "Ajat ovat pahentumaan päin -- tosiaanki", lisäsi hän, keskeyttäen väkinäisen haukottelemisen.

"Sisareni on täällä Hovilassa", lausui Yrjö. "Minä nimitän läsnäolevaiset täällä tuomareiksi ja käsken heidän määrätä, minkälainen rangaistus on sopivin semmoiselle rikokselle. Siinä en armoa ai'o puoltaa, koska rikos on mitä pahinta laatua", virkkoi hän ja tuo kamala välähdys ilmausi hänen silmissään.

"Seneca sanoo: nemo prudens punit, quia peccatum est, sed ne peccetur", jupisi Herkepaeus, lisäten ääneen: "Onko hän tekoaan katunut?"

"Katunut!" naurahti Yrjö. "Kivenkovaan kieltänyt hän on, vaan ei katunut".

"Eikö hän vieläkään tunnusta?" kysyi Herkepaeus.

"Vihdoin on hän tunnustanut, sittenkun asia jo oli muiden todistuskappalten kautta selville saatu", virkkoi Sormuinen.

"Ruoan päälle vähän levähtäkäämme ensin", sanoi Herkepaeus. "Sitten ottakaamme tarkastelun alle tämä merkillinen asia. Sisares tulkoon silloin esiin, niin saan minä -- jos suotte sen, hyvät ystävät -- hänet tutkia".

"Minä luotan aivan herra rovastin kykyyn ja tiedän teidän muistavan, että Jumala ei ole ainoastaan armias, vaan myös vanhurskas", sanoi Yrjö.