Part 6

"Siinä tapauksessa et tunne Horman Mallaa", lausui noita. "Taikausko on, Jumalan kiitos, suuri, ja sen avulla voin suurempiaki toimeen saada. -- Mene nyt levollisena kotiisi ja odota; ennenkun yö on puolessa, olet sinä Hovilassa".

Sipo, joka ei tiennyt mitään varmempaa keinoa saada tietää lähimmäistä tulevaisuuttaan, tytyi tähän lupaukseen, vaikk'ei hän siihen juuri luottanut. Hän antoi lippaan noidalle ja sanoi: "Tuo on kallis lahja; vaan tärkeä onki nyt asiani ollut. Jos tänä yönä pääsen Hovilaan toimimaan, niin vielä tulevaisuuski on siitä yöstä kuuleva".

Niin sanottuaan erosi Nevalainen noidasta ja meni kotiinsa. Mennessään hän jupisi: "Minä tunnen, että nyt on elämässäni kääntökohta, johon olen ehtinyt. Seuratkoon hyvää tai pahaa, kunhan joku muutos nykyoloissa tapahtuu".

Kaksi tuntia myöhempään kun Sipo oli noidan luona käynyt, liikkui Nurmeksen maantiellä suurehko miesjoukko verkalleen eteenpäin. Eturivissä astuivat Sormuinen, Karjalainen, Turuinen, Ikonen, Nyyrinen, ja moni muu koetti aina aikatavasta tunkeuda eturiviin, muka jotaki kysymään, vaan oikeastaan ikäänkun arvoaan lisätäkseen.

"Eipä olisi luullut tuota", lausui muuan jykevä partasuu, "että Yrjön sisar, siivo Elsa, olis noin juljennut veljeään ja muita pettää. Vaan rakkaus se kaikki rakentaa, sanoi Puuperän Aatami, kun nai Tiiralan rikkaan ruotimuorin".

"Saarelan Pekka ei tunnusta vieneensä kirjeen", sanoi Yrjö Sormuinen, "osittain tietysti pelvosta, osittain säälien Elsaa. Minä luulen myös että Nevalaisen Juhana on parastaan tehnyt, tukkiakseen hältä suun. Vaan nyt, kun ollaan näin miehissä ko'ossa, voitaisiin käydä tuolla Pekan mökissä ja pakoittaa hänet tunnustamaan".

"Vaan jos Hovilassa myönnetään että Pekka on kirjeen tuonut, niin ei Pekan kielto mitään merkitse", virkkoi Karjalainen.

"Hovilassa ei oltu tuojaa tunnettu, siinäpä se ässä on", lausui Ikonen. "Pekka on vasta kaksi kuukautta täällä ollut".

"Hovilaiset ovat luvanneet kaksi talaria hopea-rahaa sille, joka retkestä ilmoitti, vaan Pekka-parka ei ole uskaltanut käydä rahat perimässä", sanoi Nyyrinen. "Jos ei mua tunnettaisi, niin kävisin hyvänä miehenä perimässä palkinnon".

"Vaan jos otettaisiin Pekka nyt mukaan, niin Hovilaiset kyllä hänen tuntisivat", lausui vakava Turuinen, joka ei suinkaan arvannut, että hänen ehdoituksensa oli hyvinki arvoisa.

"Oikein. Oikein", huusivat useat. "Sehän on selkeä asia! Turuinen on oikeassa".

Kuusi miestä poikkesi nyt kujalle, joka johti Pekan mökkiin; toiset kulkivat verkalleen eteenpäin.

Mökin luo ehdittyään astui Sormuinen ja kaksi miehistä sisään; muut odottivat oven takana, ollen valmiina auttamaan, jos niin tarvittaisiin.

Pekka makasi oven suussa; hänen vaimonsa lapsen kanssa perempänä penkillä. Kun Pekka kuuli oven avauksen, heräsi hän, hypähti pystyyn, iski valkeaa tuluksillaan ja viritti päreen palamaan. Sitten hän, kynsien vasemmalla kädellään pellavankarvaista tukkaansa, ärähti: "Keitä p----leitä te olette, jotka yörauhaa häiritsette? Totta mar, nämä Nurmeslaiset ovat lemmon joukkiota".

"Älä veikkoni noin melua", lausui Sormuinen; "meillä on vaan vähän asiaa sulle".

"Asiaa!" ärähti Pekka. "Minkä l--mon asian aika _nyt_ on?"

"Yö on meidän asioillemme sopivampi päivää tällä kertaa", virkkoi Yrjö. "Kuinka on Pekka tuon kirjeen laita, jonka Hovilaan veit? Tunnustapa nyt!"

"Tunnusta", sanoi Pekka. "Mitä höpiset?"

"Tuon arvasin", sanoi Yrjö kumppaneilleen, jatkaen Pekalle: "Sinun pitää nyt lähteä mukaamme".

"Se on valhe", sanoi pellavatukkainen Pekka, hyppäsi rahille ja otti seinältä luodikon. Ojentaen sen tulleita kohden, virkkoi hän: "Ulos täältä! Tuossa on ovi. Millä oikeudella te tunkeutte asuntooni?"

Yrjö ja hänen kumppaninsa vetäysivät ovea lähemmäs, nähdessään ojennetun pyssyn.

"Älä ylpeile", virkkoi Yrjö. "Sinä olet yksi ja meitä on kolme näkyvissä ja kolme oven takana".

"Vaikka olis teitä viisi sisällä ja kuusi oven takana, niin ei teillä ole oikeus puolellanne", sanoi jäykkä Pekka.

Muuan miehistä oli hiljaa hiipinyt Pekan taa ja sieppasi tämän äkkiä kumoon. Pekan vaimo parkasi pelvosta ja lapsi rupesi ruikuttamaan.

"Jumalan tähden", huusi vaimo. "Mitä aiotte Pekalle tehdä? Hän on viaton".

"Hänelle ei mitään pahaa tapahdu, kun hän vaan meitä seuraa Hovilaan", virkkoi Yrjö. "Sieltä hän kohta pääsee pois, kun on tehtävänsä tehnyt".

"Älä tunnusta siellä. Pelasta kaunis Elsa", kuiskasi vaimo Pekalle. Yrjö kuuli sanat ja lausui hymyillen: "Ei hänen tartse puhua sanaakaan. Hovilaiset sanovat vaan, jos hän on sama mies, joka kirjeen toi".

"Minä en tosiaankaan halua nyt yöllä seuraanne lähteä", sanoi Pekka. "Huomenna voin noutamattaki tulla".

"Kiitos lupauksesta", lausui ivaten Yrjö. "Vaan niinkuin sanottu, tarvitsemme sua juuri nyt. Pistä siis housut jalkaasi".

Pekka ei tähänkään suostunut. Housut tukittiin väkisin hänen jalkaansa. Takkia myöski piti muiden tukkia hänen ylleen; sitten hän talutettiin tuvasta ulos.

Sill'aikaa kun tämä kohtaus oli suoritettu Saarelan Pekan mökissä, oli kujan suussa odottaville talonpojille tapahtunut vielä kummempi näytös. Kohta senjälkeen kun Yrjö seuraajineen oli eronnut Pekan mökkiin, olivat talonpojat tiellä, noin kymmenen sylen päässä, nähneet leimahtavan tulen. He astuivat vähän eteenpäin, katsoakseen mikä syy oli tähän ilmiöön; vaan ei mitään he huomanneet. Hetken kuluttua näkyi jäletysten kaksi leimausta ja jälestä ikäänkuin miekkojen kalske. Talonpojat säikähtivät; he astuivat taaski katsomaan, mikä oli syynä ilmiöön; vaan ei mitään näkynyt. Ja kohta näkyi kolmannen kerran kolme väläystä ja kuului valittava ääni, joka puhui: "Onnettomat! Mihin jätitte Sipo Nevalaisen?"

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Karjalainen, jonka kalpea muoto todisti, että rohkeus ei isommassa mitassa enään majaillut hänen rinnassaan.

"Ei liene tämä hyvän edellä", jupisi Turuinen. "Mutta mitä meihin koskee Nevalainen?"

"Älkäämme turhaan ajatustamme vaivatko", sanoi Ikonen. "Tuo ilmiö merkitsi jotaki; vaan me menemme matkamme eteenpäin siitä huolimatta".

"Minä pelkään ettemme Hovilan portin sisäpuolelle tule tänä yönä", jupisi muuan vanhus. "Olen paljon nähnyt mailmassa ja tiedän, että enteistä voi tulevaisuutta aavistaa".

Näille arveluille tuli äkkiä päätös, kun noita ilmausi talonpoikain keskelle, ilman että he huomasivat tarkemmin, mistä päin hän tulikaan. Horman Hallan kukin tunsi parhaaksi selittäjäksi tässä asiassa; ja kun Malla oli kuullut kertomuksen ilmiöstä, jonka kertomuksen hän varmaanki viidellä eri tavalla sai kuulla, niin hän lyhykäisesti selitti, että Sipo Nevalainen oli se mies, joka enemmän kuin kukaan muu voisi johtaa rynnäkköä Hovilaan ja nuhteli talonpoikia siitä, että he niin ajattelemattomasti olivat ohitse menneet sen miehen, jota usean heistä tuli hyväntekijänään kiittää.

Tätä puhetta koettivat jotkut vastustella, vaan kun noita ennusti varmaa epäonnistumista retkelle, jos ei Nevalainen ollut muassa, niin mukaantuivat kaikki siihen, että Sipo noudettaisiin kotoaan. Päätöksen jälkeen seurasi heti teko ja piakkoon oli Sipo, joka ensin kielsi lähtemästä, saatu mukiin.

Kun Yrjö yölliseltä syrjäretkeltään oli saapunut muiden luo, näki hän suureksi kummastuksekseen ja harmikseen Nevalaisen muassa olevan. Hän tervehti Sipoa kuin tavallisesti, vaan Yrjön sydämmessä kyti kateuden liekki. Hän päätti asettaa Sipon semmoiseen asemaan, jotta tämä ei suinkaan kiittäisi onneaan, kun oli tullut näin käskyttä muiden mukaan. Talonpojat olivat saapuneet Hovilan kujan suuhun. Sipo Nevalainen asettui nyt heidän eteensä ja lausui: "Meidän sopumme ei viimme aikaan ole ollut aivan kehuttava. Syytä siihen löytynee jos minun puolellani, niin teidänki. Vaan minä unhotan vähät riidat ja pyydän teidän tehdä samoin. Nyt on meillä yhteinen vihollinen ja yhteinen vaara. Väkivallalla on meitä kohdeltu ja väkivallalla me puolestamme kohtelemme vihollisiamme. Köyhien, orpojen ja leskien puoltajina olemme tällä hetkellä. Oikea asiamme on, toivon ma, meille tuopa voiton. Toverit, olkaat urhoolliset! Minä koetan tänä yönä kunnostaa nimeni. Tehkäät te samoin, niin koston ja voiton suloisuutta saamme varmaanki nauttia".

Horman Malla, joka oli retkellä muassa, lausui: "Tähtihin on kirjoitettu, että Nevalainen on kummia matkaan saava Hovilassa. Olkaat hälle kuuliaiset, niin voitto on teidän, mainio voitto".

Yrjö Sormuinen, joka myöskään ei tahtonut olla muita huonompi kehotuksissaan, sanoi: "Koston hetki on tullut. Tässä riippuu, mun uskoni mukaan, voitto ei yksityisen, vaan kaikkien urhoollisuudesta. Niinpäin minä tähtien kieltä tulkitsen. -- Älkää säästäkö käsivarsianne! Hakatkaat mihin vaan ulotutte. Pistetään tuohon lemmon pesään tuli, jotta se perinpohjin hävitetyksi tulisi".

Oli sydänyön aika. Miehet alkoivat liikkua eteenpäin, läheten Hovilan ulkohuoneita. Etupäässä astuivat Sipo Nevalainen ja noita, joka ikääskun Nevalaisen suojelushenkenä kulki hänen sivullaan. Nevalaisen toisella sivulla astui Yrjö Sormuinen, vakaisena, kalpeana. Hovilassa näkyivät kaikki uneen vaipuneen ja talonpojat tulivat aivan esteettömästi portille saakka. Tässä pysähdyttiin vielä kerran ja tulijain parvi jaettiin kolmeen osaan, joista pienin oli jäävä portille vartioimaan, josko mikään vaara uhkaisi; toisista yksi parvi olisi valloittava kukin yhden niistä kahdesta rakennuksesta, joita Hovilassa löytyi.

XI.

Yöllinen taistelu.

Hovilan tilalla oli kaksi päärakennusta: yksi isompi, jossa majurin läheisimmät uskotut asuivat, toinen pienempi palvelusväelle ja niille monille, jotka Jessenhaus oli pitäjäältä ko'onnut, majurin omaisuutta varjelemaan. Muuan historioitsija kertoo tähän aikaan Hovilassa löytyneen, pait Jessenhausia, Arnkijliä ja Finneä, kaksi veronkantokirjuria, yhden suutarin ja 6 renkiä. Hovilan varsinainen suojelusväki oli siis 12 henkeä, pait vielä 10 talonpoikaa, joita Jessenhaus oli sinne nykyisin saanut.

Talonpojat, suutari ja kaksi renkiä asui pienemmässä rakennuksessa, joka oli isompaa vastapäätä. Ulkohuoneet milt'ei yhdistivät rakennusten sivut eli päät toisiinsa; ainoastaan pienoiset solat erottivat toisistaan ulkohuoneet ja päärakennukset.

Talonpojat olivat, niinkuin mainittu, pysähtyneet lähellä porttia. He jakaantuivat kolmeen parviin. Isompaan rakennukseen oli määrä viidentoista miehen rynnätä; pienempään sama määrä; kuitenki olivat useammat kääntyneet sille haaralle, jossa suurin vaara uhkasi; portille jäisi viisi miestä vartioimaan.

Nyt oltiin valmiit rynnäkköön. Mutta odottamatoin tapaus pidätti talonpoikain askeleet. Kujan suusta kuului pyssynpamaus. Kamalalta se kajahti sydänyön hiljaisuudessa.

"Mitä hiidessä tämä merkitsee?" sanoi Yrjö Sormuinen. "Tähän asti on ehditty ja nytkös este tulisi!"

"Minä pelkään, että itse Affleck on tulossa ja antaa merkin Hovilaisille", sanoi Turuinen.

"Me olemme hukassa, pengon ma, jos kahden vaikean väliin joudumme", lausui herkkätunteinen Karjalainen.

"Hukassa!" naurahti noita. "Hoitakaat te muut Affleckin joukkoa, kyllä minä hänen itsensä hoidan". Hän otti, näin sanoen, povestaan peilin ja lausui: "Joka tuossa näkee kuvansa, häntä polttaa helvetin tuli, kunnes minä hänen kiusasta pelastan. Hän lupaa hädässään tehdä mitä tahdon".

"Hsch", virkkoi Yrjö. "Kujan suusta kuuluu ääniä".

"Lempo vieköön kujansuussa olevat!" lausui Nevalainen. "Katsokaat! Hovilassa herättiin pamauksesta. Siellä viritettiin juuri valkea".

"Nopeus on nyt tarpeesen", sanoi Sormuinen. "Olkoonpa nyt vaikka itse Belzebubi liikkeellä, niin emme saa vitkastella. Me hyökkäämme heti; tulkoon perästä mitä tulee".

"Niin minäkin aattelen", sanoi Turuinen.

"Mutta jos joudumme ahdinkoon?" lausui Karjalakien.

"Päästäänhän kuitenkin pakenemaan syrjätietä", sanoi Turuinen.

Kujan suusta ei nyt kuulunut mitään.

"Parasta on, että joku meistä käväsee katsomassa, mitä tuolla kujan suussa on", virkkoi Nevalainen. "Sitten ollaan ainaki varmaat".

"Käy, Nevalainen, katsomassa", sanoi Yrjö Sormuinen, joka heti hoksasi, mitä tähän sopi vastata.

"Minä olen täällä tarpeesen, ettei miehet päättömiksi joudu", vastasi Sipo.

Noidan suu vetäysi hymyyn. "Se sattui", jupisi hän; sitten hän lausui muutamalle, joka näytti olevan "homo novus" tässä joukossa: "juokse kujan suuhun ja ota selko, kutka siellä ovat. Tuo heti vastaus Hovilaan. Me ryntäämme kuitenki heti. Aika on kallis".

Noidan sana vaikutti. Talonpojat avasivat porttinsa ja hyökkäsivät kahdessa parvissa kartanolle; yksinään riensi etupäässä isoon rakennukseen Sipo Nevalainen. Sen joukon, joka häntä aikoi seurata, esti Yrjö Sormuinen eteenpäin menemästä.

"Pysähtykäät!" huusi Yrjö. "Kujalla sanotaan Affleck'in olevan".

Miehet tottelivat käskyä, jonka kautta Sipo yksin tuli menemään sisälle. Sormuinen oli tuon lauseensa tuulesta temmannut; aikomus oli johtaa Nevalainen hengen vaaraan ja se onnistui.

"Ahaa", huusi Björn Finne, nähdessään Nevalaisen sisään hyökkäävän. "Tässäpä tämä väkivaltaa kärsinyt ystävämme tulee meitä tervehtimään. Aikomus lie varmaan ku'moron'ia tulla toivomaan, vaan ajasta on sulla, veikkoni, ollut huono tieto, joka ei olekaan kumma, koska talonpojat ovat aamun virkkuja ja illan torkkuja".

Arnkijl ja Jessenhaus hyökkäsivät nyt ynnä Björn Nevalaisen päälle. Tämä tarttui Björniä niskasta ja Jessenhausia kurkusta ja kolahutti heidät kahdesti yhteen. Mutta Arnkijl oli hiipinyt Sipon taa ja silpasi tätä pitkällä mittapuulla takaraivoihin, jotta Sipo päästi saaliinsa ja vaipui tainnuksissa lattialle.

"Hurraa", huusi Jessenhaus. "Oivallista, Rietrikki! Tuossa on nyt talonpoikaisruhtinas pitkänään. Hän, joka meille kostoa on vannonut, on itse joutunut koston omaiseksi".

"Jumala varjelkoon talonpoikia", ärjäsi Björn. "Nyt en ole heille hyvä. Tekispä mieleni nylkeä tuo sydämmikkö, joka tuossa pitkänään venyy".

Tämä hurskas toivo, puolittain leikillä lausuttu, ei olisi voinut toteen käydä; sillä ovi avattiin ja joukko talonpoikia ryntäsi sisään.

"Missä Nevalainen?" huusivat he.

Ovesta virtaileva vilpas tuulen henki virvoitti Sipoa niin, että hän heräsi tainnuksistaan. Hän näki veronkantajien hyökkäävän muutamasta ovesta sisään ja lyövän oven lukkoon. Talonpojat seisoivat ällistyneinä oven edessä.

"Lyökäät ovi pirstaleiksi", huusi Sipo, joka hyppäsi pystöön ja astui joukon etupäähän.

Pyssynperiä ja keihäitä kohotettiin, rasaus kuului ja ovi oli samassa neljänä palaisena.

Oven takana oli pimeä huone. Sinne tuotiin pirtistä valaistusta. Veronkantokirjureita etsittiin, vaan turhaan.

"Kummallista!" jupisi Nevalainen. "Ei muuta ovea kun tämä löydy".

Noita astui nopein askelin sisään.

"Tuletpa niinkuin kutsuttu", lausui Sipo. "Käytä nyt tietäjäkykyäs. Sano, mihin tästä huoneesta pääsee, pait pirttiin, tuon oven kautta".

Noita astui askeleen taappäin, kääntyi seinää kohden, painoi sormellaan pieneen nuppulaan, joka oli lähellä lattiaa. Muuan ovi aukesi.

Oven takana kohosivat kierot astuimet, jotka näyttivät johtavan vinnille.

Lyhty kädessä hyökkäsi Nevalainen ja neljä miestä astuimia ylös. Noita seurasi jälestä. Kun oli vinnille saavuttu, alettiin varovasti astua eteenpäin. Kun oli jonku matkan ehditty, tultiin väliseinän luo, josta ovi johti toiseen vinnin osastoon. Nevalainen kumppanineen astuivat, katsellen ympärilleen, yli kynnyksen. Noita heitä seurasi, vaan äkkiä tunsi hän kaksi kättä puristavan häntä kurkusta. Malla, jonka kohtuullisuus nautinnoissa oli hyvissä voimissa pitänyt vielä vanhempanaki, ei ollut halveksittava vastustaja. Hän ojensi laihat käsivartensa, ja rupesi kynsimään vastustajaansa niin tuntuvasti naamaan, että hätähuuto ja kirouksia kuului.

Heikonlainen lyhdyn valo näytti siksi ympäristöä Nevalaiselle, jotta hän huomasi Jessenhausin joutuneen noidan kynsiin. Vinnillä oli muuan konttoori, jonka avonaisella ovella Björn ja Arnkijl seisoivat, nostaen konttooriin vinniltä jotain raskasta arkkua. "He kätkevät aarteensa", ajatteli Sipo ja astui heitä estämään. Mutta samassa tuulen henki sammutti lyhdyn ja kaikki oli pimeään kätketty.

"Näittehän tuolla toisessa päässä portaat?" kysyi Nevalainen hiljaa seuraajiltaan.

"Näimme", nämä vastasivat.

"Nyt lähetään hiljaa tuota konttorin ovea kohden", jatkoi Sipo. "Tartutaan veronkantajista kiini ja kannetaan tai paiskataan heidät portaita alas".

Tuskin oli tämä sanottu, ennenkun Jessenhaus parkasi pahasti. Noita oli häneltä toisen silmän pois roukannut. Tuskasta hurjistuneena, kokosi Jessenhaus kaiken voimansa ja heitti noidan niin voimakkaasti seinää kohden, jotta Malla tuskin voi henkeä vetää. Nyt seurasi hetken äänettömyys. Sipo seuraajineen oli lähennyt Arnkijliä ja Björniä. Vaan samassa kuului konttorista ääniä.

"Nyt hyvät ystävät olette ansaan joutuneet", sanoi ivaten Arnkijl. "Teitä on viisi miestä ja yksi akka; meitä kymmenen miestä. Olkaat valmiit".

Konttoorista tunki miehiä esiin. Nyt syntyi meteli, jota on helpompi ajatella kun kertoa. Jessenhaus lupasi miehille rahaa ja juomista, jos he oikein kurittaisivat nuo hävyttömät talonpojat. Vinnin lattia tömisi jalkojen ryskeestä: hätähuutoja kuului. Nevalainen seuraajineen olivat ahdistetut loukkoon, josta eivät voineet liikkua. Konttorista oli tuotu keihäitä ja miekkoja, joilla Hovilaiset pistelivät ja silpoivat vastustajiaan armottomasti.

"Malla", huusi Sipo, "jos auttaa voit, niin nyt on apus tarpeesen. En tiedä mitä lupaan, jos meidät voit nyt pelastaa".

"Mulla on yksi anomus", sanoi noita; "jos siihen suostut, niin voittoon käännän asiamme".

"Minä suostun, vaan auta pian", huudahti Sipo. "Keihäs sattui olkapäähäni".

"Vanno että suostut pyyntööni", lausui noita.

"Minä vannon Jumalan nimessä ja autuuteni toivon kautta", virkkoi Sipo.

"Kuulkaapa veikot", sanoi Jessenhaus, ivaten tuskissaan. "Autuuden toivo! Hahhaah!"

"Nyt, miehet, ankara hyökkäys", lausui Björn. "Survokaat nuo pedot pehmeämmiksi!"

"Noita! me olemme hukassa!" huusi Sipo.

Samassa häikäisevä valo leimahti, valaisten esineet vinnillä. Kohta jälestä kuului hirveä pamaus. Päällekävijät peräytyivät kiljuen tappelusta, mitkä seisallaan pysyivät. Mutta useimmat olivat vaipuneet polvilleen, toiset selälleen. Sakea, tukehduttava savu täytti vinnin. Sipo tunsi jonku tarttuvan häntä kädestä kiini. Hän kuuli äänen kuiskasevan korvaansa: Ole levollinen. Sipo tunsi äänestä noidan ja seurasi häntä, kunnes he saapuivat yhdessä astuimiin, joita olivat ylös tulleet. Kohta olivat he alhaalla.

Täällä oli liike kaikkialla. Talonpojat olivat pienemmän rakennuksen etuhuoneessa sytyttäneet läjän törkyjä. Valkea leveni levenemistään ja tarttui välikattoon. Savu täytti eteishuoneen. Kiväriperien jyske ja keihästen helinä kuului savun seasta.

Hovilan suutari, uljas ja roteva, taisteli kuin muinoin Aias Telamonios. Hän käsitteli talonpoikia erittäin huolettomasti, paiskoi heitä seinää kohden ja potki heitä pitkillä jaloillaan, Yrjö Sormuinen, joka kuuli, kuinka Taunalan Kaaperi eleli ja hehkui malttamattomuudesta saada otella noin uljaan vastustajan kanssa, riensi Kaaperin luo.

"Oletkos oikea mies, suutari, niin tässä löydät vastusta", sanoi Yrjö kopeasti.

"Oletpa liian pieni, sinä karsassilmä", sanoi Kaapeli höngähtäin. "Tule tänne, niin pistän sun tuonne vesiammeesen päällesi likoon".

"No, noh, veikkoseni", sanoi Yrjö. "Taavetti oli pieni ja Goliath iso, vaan kuinkas kävi?"

Yrjö tarttui nyt suutaria takin kaulustasta kiini. Suutari rakasti enemmän sylipainia ja miehet siis tulivat lähemmäs toisiaan. Yrjö koetti kohottaa suutarin maasta, heittääkseen hänen allensa, vaan tämä piti varansa, hyökkäsi ruumihinsa koko painolla Yrjön päälle, jotta tämä keijahti seljälleen ja suutari päälle.

Ilohuuto kaikui Hovilaisten huulilta.

Vaan samassa rymähti palava katto alas. Töin tuskin pelastuivat ihmiset alta; kaksi talonpoikaa ja yksi renki tulivat pahoin poltetuiksi.

Asiat olivat kääntyneet aivan talonpoikien eduksi, sittenkun he olivat vielä apuväkeä saaneet. Nuo kujansuussa tulevaiset, jotka laukauksella, varomattomasti kyllä, olivat koettaneet rohkaista kumppaneitaan ja antaa merkin tulostaan, olivat lisänneet talonpoikien lukumäärän viiteenkymmeneen.

Aamupuoleen vaikeni tämä kahakka vihdoin. Voitetut vietiin isoon pirttiin, johon myös talonpoikia kokousi, minkä mahtui.

Noitaa ei näkynyt. Hän oli kahakan päätyttyä mennyt kotiaan; miksi? sen saamme vasta nähdä.

Pirtissä pantiin nyt toimeen jonkimoiset käräjät; Nevalainen ja Sormuinen istuivat pitkän pöydän päähän tuomariksi. Voitetuille lausuttiin ankarat sanat.

"Nyt on meidän vuoromme tullut", sanoi Nevalainen tuimasti veronkantajille. "Jos ne kyyneleet, joita täällä pitäjäässä teidän vuoksi on vuodatettu, olisivat ko'otut, voisivat ne tuskin sammuttaa sen liekin, johon te olette omaiset joutumaan. Jos jotakin puollustukseksenne voitte lausua, (jota epäilen), niin puhukaat, kohtalonne lievennykseksi. Mutta minä tiedän, ettei teillä puollustusta ole".

Jessenhaus, Björn ja Arnkijl katselivat ympärilleen. Kaikkialla uhkaavia talonpoikais-muotoja!

"Nyt on teidän vuoronne", lausui Jessenhaus. "Mutta vuoroon vieraissa käydään! Me aiomme ilman Ryssän avutta toimeen tulla. Kavaltajiksi emme kuitenkaan rupea, niinkuin te. Myös kuljemme me päivällä, emmekä semmoisia ahdista, jotka eivät voi itseään puollustaa. Kostoa, kostoa teille, jotka yöllä murtautte hiljaiseen, rauhalliseen majaan oman käden oikeutta harjottamaan!"

"Sitokaat nuo hävyttömät", huusi Nevalainen.

Samassa talonpojat hyökkäsivät Björnin, Arnkijlin ja Jessenhausin päälle ja sitoivat heiltä kädet taa. He vietiin sitten muutamaan kamariin, jonka ovelle pantiin vartijat.

Nyt seurasi toinen näytelmä. Saarelan Pekka talutettiin sisään. Hän oli aivan kalpea ja värisi vilusta, sillä koko taistelun kestäessä oli hän muutaman aitan vieressä seisonut ja kaksi miestä oli häntä vartioinut.

"Tunnusta heti tuoneesi kirjeen", lausui Yrjö tuimasti Pekalle, jonka entinen rohkeus oli muuttunut aivan päinvastaiseksi tunteeksi.

"Minä -- tunnustan", virkkoi Pekka.

"Sinä höperö", sanoi Yrjö, jonka mieleen juolahti, että jos ei hän Pekan luona olis viipynyt, ei Sipokaan luultavasti nyt olisi muassa. "Miks'et kotonasi tunnustanut? Oliko parempi yöllä lähteä kotoaan kylmään?"

Pekka sai nyt mennä.

"Avatkaamme kellarit ja aitat; siedämmepä vankallaisen eineen", lausui Yrjö.

Seinältä otettiin avaimia, joilla talonpoikia riensi pihalle, tuomaan kellareista ruoka- ja juomalajeja. Kohta istuttiin herkullisten ruokapöytäin ääressä. Yön valvonta ja juomien nauttiminen teki moniaat uneliaiksi, moniaat kuumeellisesti riemastuneiksi yrityksen onnistumisesta. Itäinen taivas alkoi jo purppuralta hohtaa, ennenkuin eine oli perinpohjin nautittu. Nyt pantiin levolle; vartioita jäi kymmenkunta valvomaan.

XII.

Veli ja sisar.

Talonpojat asettuivat nyt pitemmäksi ajaksi Hovilaan. He pitivät itseään oikeutettuina menettelemään Hovilassa olevan omaisuuden kanssa oman mielensä mukaan. Olihan se isoksi osaksi Nurmeslaisten! Hovilan varustusväkeä pidettiin ikäänkun vankina; he saivat sen, minkä voittajat heille soivat: hiukan ruokaa ja runsaasti nuhteita.

Me jätämme nyt hetkeksi talonpojat Hovilaan, katsoaksemme miten oli asian laita Yrjön kodissa.

Oli päivä jälkeen sen, jolloin talonpojat olivat ensimäisenä viettäneet uudessa majassaan. Elsa istui ja ompeli. Hän oli, sittenkun hänestä viimein puhuttiin, käynyt melkoisesti vaaleammaksi, Se sielun tuska, jonka hän oli kärsinyt, ilmoitettuaan antaneensa tiedon talonpoikien retkestä Käkisalmelle, oli kalvanut hänen ruumiillista terveyttä. Karjalan kukka alkoi kuihtua.

Yrjö oli Elsaa kohden käyttänyt itsensä melkein niinkuin ennenki. Hän ei tahtonut sisartaan ankarammin nuhdella ennenkun oli saanut selvän siitä, oliko Elsa kirjeen lähettänyt.

Niinkuin mainittiin, istui Elsa ja ompeli. Hän pyyhkäsi kutrin tummanruskeista hiuksistaan, joka oli otsalle pudonnut, ylös, huokasi ja herkesi hetkeksi ompelemasta.