Part 5

Matkustajilla oli kädessä pitkät, tuuranmoiset sauvat ja selässä eväslaukut. Nevalaisella oli pyssy, joka nahkahihnasta riippui olkapäältä; Sormuisella ja Karjalaisella samoin. Turuisella oli pistooli ja vyöllä vanha miekka Kaarle IX:n ajoilta. Näin varustettuina kulkivat miehet turvallisesti tietä eteenpäin.

Pitkän aikaa astuttiin äännetöinnä, miettien rovastin ystävällistä kohtelua. Kun kaksi neljännestä (5 virstaa) oli ennätetty, istahdettiin tien viereen hetkiseksi, koska Karjalaisen pyssy oli löysännyt kannattimestaan.

"Palatessamme olemme vielä paljoa tervetulleemmat Pielisiin", sanoi Sormuinen, "mutta ei Nurmekseen. Saapas nähdä millä tuulella Jästihanska on, kun kuulee missä olemme käyneet".

"Kuka meistä Käkisalmella puheenjohtajaksi rupeaa?" kysyi Karjalainen. "Turuinen taitaa hyvästi Venuskaa".

Vakava Turuinen rykäsi.

"Suosituissa asioissa ymmärtää helposti toinen toisen", sanoi Nevalainen. "Pää-asia on, että heti pyydämme saada Affleckin karkoitetuksi Nurmeksesta. Se on ensi ehto".

"Vaan emmehän liitostamme luovu", sanoi Turuinen.

"Tietysti ei", vastasi Sormuinen. "Meidän tulee niin vähillä uhrauksilla kuin mahdollista saada mitä suurimpia etuja".

"Kosto on ainoa etu, jota tarvitaan", sanoi Nevalainen. "Oi kosto! Kun seisoin kodissani yksin, voimatoinna ja näin kuinka nuo kelvottomat kotirauhan rikkoivat, silloin vannoin valan kuolon uhkaa kovemman. Sen valan minä aion pitää, niin kauan kun tuo oikea käsi mua tottelee".

Miehet lähtivät taas astumaan. He laskeusivat mäkeä alas, kulkivat huonon sillan yli ja rupesivat nousemaan toista mäkeä ylös.

"Mitähän kotonani arvellaan lähdöstäni?" sanoi Karjalainen. "Minä sanoin meneväni Repolaan nahkojen ostoon. En totta mar' uskaltanut sanoa vaimolleni mihin menen, sillä Hovilaiset olisivat hänestä kiristäneet ulos salaisuuden ja sitä pait Maija ei ole juuri salaisuuksia varten luotu, Jumala paratkoon".

"Mun kotonani ei ole tapana isännällä sanoa mihin hän menee", virkkoi Turuinen. "Minä käskin panna konttiin evästä ja sitten läksin".

Miehet olivat jo melkein mäen päällä. Mäelle tultuaan huomasivat taaski alangossa sillan, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei siinä muut kun jalkamiehet näyttäneet voivan poikki pääsevän. Samassa kuulivat he takaa kärryjen kolinan ja näkivät kolme kärryä jäletysten täyttä vauhtia laskevan mäkeä alas, yli sillan; kohta olivat ne saavuttaneet jalkamiehet.

Nämä koettivat astua nopeasti, keretäkseen sillan yli, joka oli heidän edessään; sillä he tunsivat kohta Arnkijlin ja Björnin ensi kärryissä. Mutta takaa-ajajat ajoivat täyttä vauhtia jalkamiesten sivu eivätkä pysähtyneet ennenkun silta heidän eteenpäin pääsemistä esti.

"Me olemme varmaanki petetyt", sanoi Nevalainen Sormuiselle. -- "Jos ei Karjalaisen pyssynkannatin olis irtaantunut, niin olisimme sillan tuollapuolen. Silloin olisi heidän täytynyt jättää hevosensa tälle puolen ja miehiä niitä vartioitsemaan, elleivät kerrassaan olisi palanneet. Nyt ei muu auta kun vastarintaa tehdä. Ajattelinpa lähettää luodin tuohon ensi kärryyn, vaan kun eivät he mitään vielä ole puhuneet tai tehneet, en tahtonut riitaa aloittaa".

Kärryistä nousi alas kuusi miestä. Yksi niistä jäi hevosia vartioimaan; toiset alkoivat astua talonpoikia kohden. Nämä vetäysivät vähän ylemmä, mäen rinteesen.

"Mihin matkanne, hyvät ystävät?" kysyi Björn.

"Saman kysymyksen me voimme teille tehdä", sanoi Sormuinen.

"Me olemme tarkastusretkellä, veikkoseni", lausui Björn. "Huhu on kertonut että vaarallisia vehkeitä olis tekeillä ja me, järjestyksen miehet, olemme tulleet katsomaan, onko tuossa huhussa perää".

"Järjestyksen miehet!" nauroi Nevalainen ylönkatseellisesti. "Te olette veronkantajia, vaan ei järjestyksen miehiä. Pysykäät ammatissanne".

"Ja te olette maamme pettureita", sanoi Arnkijl, "ja siitä oikeuden edessä saatte vastata. Nyt saatte kääntää nenänne Nurmesta kohden; ei Käkisalmea enään tartse ajatella".

"Etkö häpeä meitä syyttömästi herjata", virkkoi Karjalainen. "Me olemme menossa pääkuvernööri Nierrothin luo, hakemaan huojennusta pakkoverosta".

"Sen valehtelet samoin kuin kotonasi olit valhetellut meneväsi Repolaan", huusi muuan Hovilaisista.

"Sinä hävytöin rakki", kähisi Karjalainen. "Olet varmaan käynyt kotorauhaani rikkomassa".

"Ole siitä rauhasta levollinen, kun itse olet täällä", lausui äkäinen renki.

Mielet täten kiihtyivät kummallai puolen niihin määrin, että Hovilaiset kohta ryntäsivät talonpoikien päälle. Nämä vastustelivat ensin itsiään sauvoilla, vaan kun Hovilaisilla olivat miehet muassa, alkoi talonpoikien asema käydä hankalaksi.

Nevalainen kohotti nyt pyssynsä; pamaus kuului ja Arnkijl vaipui kohta polvilleen. Luoti oli käynyt vasempaan pohkioon.

Hovilaiset joutuivat tästä aivan vihan vimmaan. Heitä oli nyt vaan neljä neljää vastaan.

"Tuossa saat viimme kappain edestä", huusi Sormuinen ja heitti Björniä hartioille. Tämä kiljasi iskusta ja hyökkäs Sormuisen päälle, löi häntä miekan lappealla oikeaan käsivarteen, joka meni turraksi. Samassa yksi Hovilan renki sieppasi Sormuisen seljälleen.

"Älkäämme jatkako turhaa työtä", sanoi nyt Karjalainen. "Palataan sovinnossa, ettei tule käräjä-asia".

"Sinä raukka", karjasi Nevalainen. "Sovinnossa!"

Mutta Karjalaisen rohkeus oli mennyt. Hän laski pyssynsä puuta kohden, lausuen: "Ei tässä enään auta vastustaa".

Kun Turuinen näki kumppaninsa noin alakuloisena, niin hänenki rohkeus väheni. Hovilaiset käyttivät tämän epäröimisen edukseen. Kohta oli Sormuiselta kädet taka sidotut; samoin Karjalaiselta ja Turuiselta.

Nyt seisoi Sipo Nevalainen yksin neljää vastaan. Hän ei kerennyt ladata pyssynsä, vaan hän piti sitä piipusta kiini ja heilutti sitä kuin nuijaa. Hovilaiset epäilivät käydä tuon uhkaavan näköisen talonpojan kimppuun. Vihdoin he kuitenki häpesivät, etteivät neljän voisi yhden voittaa; he ryntäsivät yht'aikaa Sipon päälle. Tämä sai muutaman rengin kiini, paiskasi hänen niin voimakkaasti toista renkiä kohden, jotta kumpii vyöryivät tien syrjään ojaan, huutaen ja noituen. Arnkijl istui tien syrjässä änkyttäen tuskasta pohkiossaan; ainoastaan Björn ja yksi renki voivat enään Nevalaisen kimppuun käydä.

Hevoset laaksossa olivat taistelusta levottomiksi tulleet ja lykänneet kärryt takaperin. Äkkiä Nevalaisen muoto synkistyi; hän tirkisteli laaksoon ja jupisi: "Kohtaloni ei suo mulle menestystä tällä kertaa".

Hetken oli voimakas mies kykenemätöin itseään puollustamaan. Tämän hetkisen käytti Björn edukseen. Hän astui Nevalaisen luo, otti taskustaan nahkahihnan ja sitoi Sipon kädet tämän seljän taa.

Nyt Nevalainen kavahti ikääskun unen horroksista, syvään huo'aten. Hän oli lumouksestaan päässyt, ja olis nyt taas ollut valmis vastarintaa tekemään; vaan nyt ei enään voinut.

"Noidan ennustus kävi toteen", jupisi Nevalainen. "Kuka olis uskonut: sininen karhu puussa ja sitä karhua ei luoti voi tappaa".

Talonpojat vietiin nyt kärryjen luo, joihin kuhunki yksi pantiin. Turuinen ja muuan Hovilan rengeistä saivat jalkapatikassa kulkea Pielisiin, josta saivat hevosen.

Nevalainen, noustessaan Björnin kärryihin, tirkisteli vieläi kärryjen perälautaa, johon sininen karhunkuva oli maalattu. Tämä oli muka Björnin vaakuna.

Paluutettujen viha ilmausi paluumatkalla erilailla. Sipo istui äänetöinnä. Björn koetti häntä puhutella, vaan Nevalainen ei vastannut hänen puheesen. Hän mietti vaan yhtä asiaa: saada tieto siitä, kuka heidän retkensä oli ilmaissut Hovilaisille. Sormuinen purki sappensa Hovilaisille mitä pahimmalla tavalla hän voi, luvaten heille korvausta tämän päivän edestä. Vihdoin hän vaikeni lausuttuaan, ettei noille kelvottomille raukoille kannattanut kelpo miehen puhua; eivät he edes haukkumista ansaitseisi. Karjalainen rupesi puhelemaan renkien kanssa sopuisasti ja koetti saada tietää, kuka Hovilaisille oli talonpoikain menon ilmoittanut; vaan tästä seikasta hän ei selvää saanut. Turuinen istui äänetöinnä; ei hän näyttänyt liioin surevan tätä äkkinäistä palausta.

Myöhään illalla saapuivat matkustajat taas kotiseuduilleen. Kun Nevalainen astui alas kärryistä, tuli Juhana pihalle, katsomaan kuka ajoi kartanolle. Synkkä ajatus oli syntynyt Sipon aivoissa. "Minä uskon, että Juhana on tämän matkaansaanut", ajatteli hän. "Isä poikansa pettänyt!"

Näin päättyi talonpoikain retki Käkisalmelle. Nevalainen haastettiin käräjiin siitä, kun oli ampunut kruunun käskyläistä ja muut talonpojat retkelle houkutellut. Hän tuomittiin sakkoon, jonka hän kernaasti maksoi, lausuen: "Mun kukkarostani nyt raha lähtee, vaan Hovilaisilta se vielä kerran peritään".

Arnkijlin vamma parani pian; vaan hänen sydämmeensä oli haava isketty, joka kauan pysyi arpeutumatta. Siinä haavassa kyti sammumatoin viha Nurmeksen talonpoikia ja etenki Nevalaista vastaan.

IX.

Jalous ja vaara.

Tämän onnettoman retken kautta oli Sipo Nevalaisen mieli muuttunut entistään katkerammaksi ei ainoastaan Hovilaisia, vaan läheisimpiäänki kohden. Hän oli kadottanut luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä. Karjalaista ja Turuista hän kohteli ylönkatseellisesti. Hänen vaimonsa, jota Sipo aina oli hellimmällä rakkaudella kohdellut, ei enään ollut varmaa siitä, milloin hän saisi jonku pistävän sanan mieheltään kuulla. Sipo ajatteli: onko mahdotointa, ettei vaimoni olis menostani julkaissut? Hän oli jo kerran syyttänyt vaimoaan siitä, vaan kun tämä pyhästi oli vakuuttanut olevansa syytöin, niin lauhtui Sipon mieli sillä kertaa.

Omaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin ennen. Jos Juhana oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen, oli sekin suru tietysti siitä syystä, kun isä arveli. Isän ja pojan välillä oli juova syntynyt niin syvä, että pelvolla täytyi tulevaisuutta odottaa.

Sormuinen oli samoin kun Nevalainen onnistumattoman retken jälestä tullut paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja jalo sisarensa sai usein kärsiä veljen ra'an ja maltittoman mielen kiukkuja. Juhanaa ei Yrjö enemmän kuin Nevalainenkaan suvainnut; hän ei koskonkaan ollut Juhanan suoruutta rakastavaan mieleen mieltynyt. Juhanaki puolestaan ei voinut Yrjön raakuutta ja itsevaltaisuutta kunnioittaa. Sisar koetti välittää näiden eriluontojen kesken; vaan välitys onnistui hyvin vaillinaisesti.

Oli muuan synkkä päivä Marraskuun alulla. Elsa istui kamarissa pirtin takana. Hänen mielensä oli raskas; ei ollut hän sitten edellisen päivän aamua saanut tavata Juhanaa. Koko edeltäpuolenpäivän oli hän odottanut saada kuulta jotai Nevalaisen talosta, vaan turhaan. Yrjö oli sisarensa alakuloisuuden pian huomannut ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, josta Elsa oli ruvennut itkemään ja mennyt kamariinsa.

Yrjö oli jälkeen puolen päivän mennyt kylään. Elsa istui, niinkuin yllä sanottu on, kamarissa ja tirkisteli tietä pitkin, eikö sieltä joku näkyisi tulevan. Lohdutukseksi yksinäisyydessään lauloi hän seuraavan laulun:[5]

Missä viivyt sa, odottamani? Missä astut sinä, armahani? Valkea, miss' oot vaeltamassa? Missä kultani nyt kulkemassa? Oi jos, jospa likellä jo oisit, Kaiken mulle riemun sinä toisit! Tulosta sun heti tuntisin ma, Astunnasta heti arvaisin ma; Liekkinä ma tykös lehahtaisin, Virstan, kahden vastaan kapsahtaisin, Suuta suihkajaisln, Vaikka veress' oisi, Joka surman toisi, Sultahan sen saisin!... Vaan ei kullan luokse kuulu ääneni, Kujerrus ei ehdi armahalleni, Kuuset mua vaan on kuulemassa, Hongan oksat vastaan huokaamassa!

Kun hän oli laulun lopettanut, näki hän vihdoin kaivatan Juhanan tulevan tietä pitkin. Ilosta sykähti Elsan sydän. Neito ei voinut mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi pirttiin ja olis juossut kartanolle ellei kaksi renkiä olis siellä toiminut. Vihdoin astui Juhana sisään ja sulki rintaansa vasten kauniin neitosen.

"Sinä olet kauan odotuttanut itseäs", sanoi Elsa puoleksi surullisella, puoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan jaloa katsantoa, jolle surumielisyys ja lempi antoivat liikuttavan väreen.

"Olihan vähän estettä kotonani", sanoi Juhana, koettaen hymyllä salata todellista, surullista mieli-alaansa.

"Oi Juhana", sanoi Elsa, joka huomasi lemmittynsä alakuloisuuden, "mitä on tapahtunut? Isäsi on sulle varmaanki ollut kova".

"Mitäpä tuota salaan", virkkoi Juhana. "Hän syyttää mua siitä, että olen lähdöstä Käkisalmeen antanut tiedon Hovilaisille. Mieleni tosin teki ilmaista, vaan en kuitenkaan sitä tehnyt. Kun kielsin isälleni ilmoittaneeni, kutsui isäni mua valhettelijaksi ja raukaksi, koska en tekoani juljennut tunnustaa ja sanoi, ettei hän mua silmäinsä edessä suvaitse, ennenkun hän saa kuulla, että retki jonku muun kun minun kautta on tullut ilmaistuksi. Oi Elsa! Paholainen on varmaan pauloihinsa isäni mielen kietonut. Äitini on surusta ja pelvosta sängyn omainen".

Neidon posket olivat Juhanan puhuessa vaalenneet. Äkkiä veri niihin taas kohosi.

"Juhana", lausui Elsa. "Sinä olet syyttömästi saanut kärsiä. Jos se, joka retkestä ilmoitti, olis tiennyt, että sinua siitä syytetään, niin olis hän heti itsensä ilmoittanut. Mutta nyt hän sen tekee heti sinulle tässä".

"Kuinka?" lausui Juhana hämmästyen. "_Sinäkö_ olisit ilmoittanut?"

"Juuri minä", virkkoi Elsa. "Kun näin sinun tuskasi heidän lähtönsä johdosta; kun kuulin, että ainoa pelastuskeino olisi antaa tieto lähdöstä Hovilaisille, niin päätin ainoaa keinoa koettaa. Minä lähetin Saarelan Pekan viemään kirjeen Hovilaan ja käskin hänen heti kirjeen jätettyä tulla pois ilmottamatta, mistä se oli. Niin on hän tehnytki".

"Oi armas Elsani! Mitäs olet tehnyt?" sanoi Juhana tuskallisesti. "Jos saavat tietää, että sinä olet heidän vehkeensä ilmituonut, niin olet hukassa. Meidän pitää varoittaa Saarelan Pekkaa ilmoittamasta, mistä kirje oli".

"Ja sinä siis saisit kärsiä viattomasti!" lausui innostunut neito. "Ei, Juhana! Minä ai'on ilmoittaa tekoni ja silloin olet sinä pelastettu".

"Jumalan nimessä, Elsa, mitä ajattelet?" huudahti Juhana.

"Minä ajattelen sitä, mikä oikein on", virkkoi Elsa vakavasti.

"Sinä teet sekä sinun että minun onnettomaksi, jos ilmoitat tekosi. Vaan jos minä olen muka syypää, niin ei vaino sinua kohtaa. Jos sinä ilmoitat itsesi, niin luulevat kuitenki, että minä olen puheellani tekoosi vaikuttanut, niinkuin valitettavasti olenki".

"Juhana", lausui Elsa totisesti; "sinä olet sanonut, että _totuus_ on korkein, mitä elämässä tulee noudattaa; totuus toisia ja itseään kohtaan. Jumala on totuuden kirkas lähde ja hänessä, joka aina totuutta puhuu ja puollustaa, on jotaki jumalanmoista; niinhän olet sanonut. Vaan valhe ja petollisuus ovat kaikista paheista inhottavimmat. Vaaditko nyt, että antaisin sun syyttömästi kärsiä isäsi epäluuloa, kun juuri minä olen syyllinen? Vaaditko, että soisin kalliin äitisi sairastaa ja kyyneleitä vuodattaa sun vuokses, kun voin sun pelastaa?"

"Mutta ajattele mitä seurata voi, jos asiasta ilmoitat", virkkoi tuskallisesti Juhana.

"Mitä seurata voi, se on Jumalan kaikkivaltiaan kädessä. Hän suojelee mua, niinkuin tähänkin saakka", sanoi neito ja kohotti kalpean kauniin muotonsa korkeutta kohden.

"Mun ihana impeni", huudahti Juhana innostuen; "sinä et saa kärsiä sen vuoksi, että hyvän teon olet tehnyt. Meidän täytyy välttämättömästi miettiä joku keino, jonka avulla voit tästä pälkähästä päästä".

Juhana tuskin oli saanut nämä sanat sanotuiksi, ennenkuin pirtistä kuului jalkojen kopina. Nuoret rakastavaiset kavahtivat, kuullessaan Sipon ja Yrjön äänet.

"Hän on varmaanki täällä", lausui Sipo, "valittamassa Elsalle ilkeästä isästään. Voinko hyvä olla. Oma vereni on mun pettänyt".

"Jos joku jäsen on pahennukseksi, niin on paras se pois leikata, sanoo raamattu", lausui Yrjö.

Elsa tämän kuultuaan, horjui ja vaaleni. Ennenkuin Juhana voi aavistaakaan, töytäsi neitonen auki kamarin oven, astui pirttiin ja lausui: "Juhana on syytöin. Minä olen retkestänne ilmoittanut Hovilaisille ja tahdon siitä rangaistuksen kärsiä".

"Elsa", huudahti Nevalainen. "Sinä ilmoittanut! -- Se ei ole mahdollista. Poikani kohtalo nuo sanat huulillesi toi. Hän on syyllinen ja sinä syytöin. Vain kuinka, Juhana?" jatkoi Sipo poikaansa kääntyen.

"Elsa on syytöin", kuului Juhanan tuskallinen vastaus.

"Ja sinä siis syyllinen", lausui Sipo.

"Hän on syytöin", huudahti Elsa, "Minä ilmoitin menostanne kirjeen kautta ja kirjeen vei --

"Ah Elsa, Elsa", huusi Juhana. "Minä rukoilen sinua polvillani: älä tee itses ja minun onnettomaksi tuommoisia puhumalla".

"Voithan siskoni pelastaa", virkkoi Yrjö. "Sano että olet syypää, niin uskomme sinua enemmän kun siskoani. Ei vaimonpuolen ois luullut olevan niin rohkean".

"Hän ei saa eikä voi syypääksi rueta, koska hän on viatoin", lausui Elsa kuumeellisella innolla. "Yrjö voipi tiedustella Saarelan Pekalta lähemmin tästä asiasta; hän kirjeen vei.

"Nyt armahani", sanoi Elsa hellästi, kääntyen Juhanaan, "nyt olet pelastettu".

Hän ojensi kumpaisetki kätensä lemmittyänsä kohden, astui askeleen eteenpäin ja vaipui hiljaa lattialle. Hän oli pyörtynyt.

Juhana murheesta tuskaantunut, heittäysi polvilleen armaan neidon viereen; sitten hän hyppäsi ylös ja loi tuiman silmäyksen isäänsä ja Yrjöön. "Hän kärsii samoin kun onnetoin isänmaansa sen vuoksi, että hän sitä rakastaa eikä suo sille pahaa tapahtuvan", lausui Juhana pitkään. "Se, joka syytöin on, heittäköön hänen päälleen ensi kiven".

"Nyt on kyllin nähty ja kuultu tällä kerta", lausui Nevalainen.

Hän astui ulos. Yrjö häntä seurasi.

"Olis suotavinta, että tuo rakkauden väli loppuisi aikoinaan", virkkoi Sipo Yrjölle.

"Koetetaan niin", sanoi Yrjö.

"Minä surkuttelen sun kaunista sisartas", lausui Sipo. "Poikani on syy tähänki onnettomuuteen".

Sipo meni nyt kotiinsa. Juhana seisoi vaaleana kuin kuolo Elsan vieressä. Vihdoin tämä heräsi tainnuksistaan. Juhana painoi muiskun kalpean morsiamensa huulille ja lausui sitte: "Nyt menen Saarelan Pekan luo varoittamaan hänet julkaisemasta käynnistään Hovilassa. Jos hän kieltää, ei sinua voida syyttää. Mutta voi kuitenki että asiasta ilmoitit!"

Näin sanottuaan suuteli Juhana Elsaa ja läksi kotiinsa astumaan. Täällä odotti häntä uusi suru. Hänen rakas äitinsä oli äkkiä kuollut. Sipo seisoi äänetöinnä vaimonsa ruumiin ääressä eikä ensin huomannut Juhanaa, joka heittäysi polvilleen ruumiin eteen. Hetken kuluttua kohosi huokaus Sipon rinnasta. Hän astui ulos, salatakseen kyyneleet silmissään.

X.

Vierasmies, joka puhumattaki voi todistaa.

Kolme viikkoa oli kulunut edellä kerrotusta. Nevalaisen vaimo oli hautaan laskettu. Isä ja poika tunsivat kipeästi, minkä uskollisen tukeen he olivat menettäneet.

Simo Affleck viipyi vielä Kajaanissa, vaan huhu kertoi hänen aikovan sieltä palata niin pian, kuin järvet jäätyisivät. Sanottiin hänen silloin tulevan joukon kanssa Nurmeslaisia jälleen kuuliaisuuteen saattamaan ja rankaisemaan. Hovilassa löytyi 21 kuormaa majurin tavaraa, jotka olivat Lieksasta tuodut ja olivat Kajaaniin vietävät. Kun nämä tavarat olivat Kajaaniin saatu, silloin tulisi Affleck Nurmekseen.

Nurmeksen talonpojat päättivät koettaa eduksensa käyttää sitä aikaa, joka vielä oli jäljellä, ennenkun Affleck oli palaava Nurmekseen.

Nevalaisen käytös Karjalaista ja Turuista vastaan Käkisalmen retkellä oli nämät aivan suututtaneet Sipoon. Tämä oli muitaki talonpoikia kohden ruvennut kärtyisemmäksi kuin ennen ja vähitellen oli tyytymättömyys häneen yleinen. Yrjö Sormuinen, jonka sopu Sipon kanssa oli pintapuolinen ja jonka sydämmessä kateuden tuli enemmän arvossa pidettyä Nevalaista kohden kyti kytemistään, puhalteli hiljaa, varovasti tuota kytevää tulta. Niin taitavasti osasi hän menetellä, että Sipo ei huomannut toverinsa kaksipuolista käytöstä; ainoastaan tarkemmin huomaavaiset muista tiesivät sen, että Yrjöä ei voisi suututtaa, jos Nevalaisesta puhuisi vaikka kuinka pahaa.

Nurmeksen talokkaat pitivät kokouksen, jossa keskusteltiin retkestä Hovilaa vastaan. Muuan torppari toi Nevalaiselleki sanan siitä, että kokous pidettäisiin Karjalaisen luona. Sipo hoksasi nyt selvästi sen, minkä hän jo oli vähin aavistanut: että talonpojilla olis häntä vastaan nurja mieli. Koska ei Yrjö tai joku muu talokas, vaan torppari hälle antoi kokouksesta tiedon, ymmärsi hän yskän ja päätti kokonaan pysyä retkestä erillään.

Tämä päätös kalvoi Sipon sydäntä. Nyt, kun koston hetki oli lähestynyt, piti hänen istua ristissä käsin ja odottaa mitä muut toimisivat! Mitä hänen omaisensa, mitä Hovilaiset tästä ajattelisivat? He olisivat tietysti siitä mielissään, ehkäpä surkuttelisivat häntä!

Nämät mietteet yhdeltä ja ylpeys toiselta puolen ahdistivat Nevalaisen sydäntä. Ei hän koskaan ollut itsensä niin yksinään tuntenut olevan kuin nyt.

Talonpoikien kokouksessa oli päätetty, että retki Hovilaa vastaan piti tapahtuman yöllä Marraskuun 30 päivää vasten. Illalla 29 p. kokoontuivat Nurmeslaiset Turuisen luo, josta lähtö oli tapahtuva. Yrjö Sormuinen yksimielisesti johtajaksi.

Miehiä oli ko'olla neljättäkymmentä. Usea oli, peljäten retken seurauksia, ollut siihen osaa ottamatta. "Aseina oli miehillä pyssyjä ja musketteja, joita ainaki osaksi olivat saaneet sotaharjotuksiansa varten ja myös vihollisiaan vastaan käytettäviksi, mutta jotka nyt käännettiin omaa isäntää ja kruunun käskyläistä vastaan".[6]

Pienoisessa mökissään istui yllämainittuna iltana yksinään, niinkuin tavallisesti, Horman Malla. Hänen edessään oli avonainen lipas, jossa hän säilytti aarteensa. Siinä oli sekaisin kultasormuksia ja korvarenkaita, hopealusikoita ja rahoja. Malla oli juuri (tiesi monennenko kerran sinä päivänä) lukenut ja kädessään punninnut nämä kaikki kalleudet. Nyt hän luki ne viimme kerran. Hän suuteli niitä, piti niitä etempänä ja lähempänä silmäänsä, suuteli niitä uudestaan ja pani ne vihdoin lippaasen takaisin. Nyt hän kohotti muutaman turppaan pankon vieressä, ja laski sinne lippaan talteen.

Ulkona vinkui tuuli ja lunta satoi. Oli uuden kuun aika. Laskeunut päivä oli jättänyt jälkeensä synkän pimeyden, jonka kuitenki lisääntymistään lisäyvä lumivaippa lieveni.

Noita kuuli ovellaan kolme kopausta. "Kukahan näinki myöhään ja tässä ilmassa neuvoani hakee?" jupisi hän, astui sitten oven luo ja kysyi: "kuka siellä?"

"Avaa, noita", kuului vastaus.

"Kukas olet, sano nimes, et muutoin pääse sisään", lausui Malla.

"Sipo Nevalainen tartsee vielä kerran apuasi", kuului vastaus.

Ovi avattiin. Kalpeana, hiukset hujan hajan astui sisään Nevalainen. Levotoin tuli hehkui hänen silmissään.

"Noita", lausui hän, ottaen takkinsa alta esiin kauniin hopealta hohtavan lippaan; "nyt on neuvos ja kykys tarpeesen. Talonpojat aikovat tehdä hyökkäyksen Hovilaa vastaan. Sun pitää estää tämän onnistumasta".

"Estää -- retken onnistumasta -- Sipo Nevalainenko niin puhuu? Oletko Hovilaisten ystäväksi ruennut?" kysyi Malla.

"En ole kenenkään ystävä -- kuule noita -- nyt olen niinkuin sinä -- mulla ei ole ketään, johon voin luottaa, jota voisin rakastaa, ei edes kulta ja hopea niinkuin sinulla".

"Hm", -- jupisi Malla. -- "Minä ymmärrän. Sinä olet suututtanut talonpojat".

"Minä olen heitä moniaita hävyttömästä pelkurimaisuudesta nuhdellut; siinä kaikki. Nyt ei enään Sipoa tarvita! Oli aika, jolloin mun apuani, mun neuvoani tarvittiin. Se aika on mennyt. -- Mutta vähät siitä. Sano miten talonpoikien retki estetään".

"Milloin se tapahtuu?" kysyi noita.

"Tän'iltana", vastasi Sipo.

"Mutta jos retki estetään, niin Hovilaiset pelastetaan suuresta vaarasta, sillä nyt on retkelle edullinen aika", lausui Malla, tuijottaen Nevalaiseen yhdellä silmällään.

"Aika voi vastaki olla edullinen", virkkoi Sipo.

"Vaan Affleck voi siksi palata", lausui noita.

"Olkoon miten tahansa", virkkoi Nevalainen. "Asijain nykyinen asema on kärsimätöin; muuta se, Malla, niin tämä lipas sisustaneen on sinun".

Malla vilhui silmällään ahnaasti tuohon hohtavaan esineesen.

"Minä voin sinua auttaa", lausui Malla painavasti. "Talonpojat luulivat hyvin sinuttaki toimeen tulevansa. Minä lupaan että ennenkun he Hovilaan saapuvat, tulevat he sinua avukseen pyytämään".

"Sitä en minä usko", sanoi Sipo.