Part 4

Tyyneellä ilolla näki isä poikansa astuvan huoneesen eikä suinkaan aavistanut mikä ajatus tämän rinnassa asui. Tosin Juhanan muoto näytti levottomalta ja Sipo kysyi, kuinka hän oli nukkunut; vaan kun vastaus oli tyydyttäväinen, ei isä sen enempää asiaa ajatellut, vaan rupesi puhelemaan.

"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena", lausui Sipo. "Karjalan lukko, Viipuri, on valloitettu; Laatokan rantamaan suoja, Käkisalmi, on antaunut. Synkät ovat näkyalat! Mun uskoni mukaan Savonlinna ei kauan voi puoltaa itseänsä".

"Se on mahdollista, että sekin viimme tukemme kaatuu", sanoi Juhana synkästi.

"Mun ymmärrykseni mukaan", virkkoi Sipo, "olisi ollut viisaammin tehty, jos sovinnon kautta olisi koetettu pelastaa jäännös Suomesta vihollisen alle joutumasta".

"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?" kysyi Juhana, terävästi silmäillen isäänsä.

"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi omaisienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se oppii hyvin epäilemään, miten vihollisesta voi suojelluksi tulla", lausui Sipo Nevalainen.

"Mun isäni", sanoi Juhana, "te olette, pelkään ma, menettäneet luottamuksenne".

"Ainaki hallitukseemme semmoisena kuin se nyt on", virkkoi Sipo.

"Te ajattelette, isäni, väärin", lausui Juhana, jonka ääni, enemmän kun hän olis tahtonut, alkoi osoittaa hänen sieluntilaa.

"Sinä näytät, poikani, levottomalta", sanoi Sipo, joka nyt selvästi näki poikansa kiihtyvän mieli-alan.

"Minä tunnustan isäni, että ne huhut, jotka olen kuullut, eivät juuri ole voineet mun levolliseksi tehdä", sanoi Juhana vähän katkerasti, lisäten sitte: "Te olette joutuneet viekottelian haltuun".

"Viekottelian?" kertoi Sipo kummastuen.

"Aivan niin", lausui Juhana vakavasti. "Rovasti on käynyt täällä ja puheellaan toimeensaanut kauheat tuumat".

"Poikani", sanoi naurahtaen Sipo. "Rovastia älä syytä. Me olemme miehiä ja tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako Venäjän kanssa? Onko se niin kumma?"

Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kummaa? Hakekaat läpi taivaan ja maan ja mainitkaat mulle joku mustempi teko kuin se, että pettää isänmaansa!"

"Pettää", kertoi Sipo kavahtaen ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori ja minä ymmärrän tunteesi. Jos olisin sun sijassasi ja tulisin juuri sodan jaloista, ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja jos sinä olisit mun sijassani, ajattelisit varmaan niinkuin minä. Minua on ryöstetty ja minä tahdon kostaa".

"Oi isäni!" lausui Juhana levottomasti. "Minä riennän rovastin luo ja kysyn, kenen luvalla hän käskee kansaa luopua hallituksestaan. Hänen täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin löytyy vielä miehiä Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen".

"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet mun oma poikani ja senvuoksi en tahdo puheesesi suuttua. Kuule mua: sun vihasi rovastia vastaan on yhtä perätöin ja perusteetta kuin uhkasi. Sitä pait olemme jo vannoneet Venäjälle uskollisuuden valan pyhänä kirkossa".

"Vannoneet! Uskollisuuden valan!" kertoi Juhana vaipuen penkille ja peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikääskun ukonnuolen iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja hänen rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä eteen, joka puoleksi ihmetellen puoleksi peljäten, silmäili poikaansa.

"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut, "te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän jaloa muotoanne, mulle hamasta lapsuudesta niin rakas ja niin kunnioitettu, kun näen totiset silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakaantunut siitä, että vieläki sama ylevä sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja mua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopullisesti ovat olevat turmiollisia. Isänmaamme niinkuin köyhä äiti nääntyväisille lapsilleen rintaansa tarjoaa, koettaen siitä pusertaa viimme elinvoimansa. Ja tämmöisen äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan jättäisimme".

Sipo oli, tätä puhetta kuullessaan, noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja seisahtui poikansa eteen, tähän tuimasti tuijottaen. Ikääskun kaksi uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.

"Kunnotoin poika", huusi Sipo, "näinkö huonossa muistissa on sulla enään neljäs käsky! Tiedä, että ennenkun sinä synnyit, oli mulla jo selvä käsitys velvollisuuksistani enkä ole niitä nytkään unhottanut. Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta huolta pidä".

"Oi isäni", huudahti Juhana, "älkäät minuun tuskaantuko! Älkäät vihan vimmassa päättäkö mielettömästi, Minä en tahdo teitä nuhdella kun ainoastaan herättää siitä lumouksesta, jonka alle olette joutuneet".

"Sun herättämistäsi en tartse", sanoi Sipo tylysti. "Sinä olet varmaanki tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan Jumalaa ja isänmaata vastaan. Jos niin on asian laita, on mullaki sulle lyhyt neuvo annettava, nimittäin, että nopeasti matkustat takaisin samaa tietä, kun olet tullut".

Näin sanottuaan käänsi isä selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli ulos mennyt.

"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko on kotiini tulo muuttuva sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa tuottaa?"

Hetki kului, kunnes ovi taas aukesi ja Katri astui sisään.

Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa kohden, jota vasten hän ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.

Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri: "Minä tiedän mitä on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä! Kyllä luulen ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti olisi häntä siihen houkutellut. Viimme sunnuntaina saarnasi rovasti täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alle. En ymmärrä muuta, kuin että silloin suuri synti tapahtui".

"Jos mikään syntiä on, niin se on", lausui Juhana. "Kun ma voisin jonku keinon keksiä, joka voisi auttaa. Mutta oi surkeutta! Pitääkö mun ruveta isäni ilmi viholliseksi!"

Juhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: "pääni on niin kuuma. Minä tahdon käydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti, missä käyn. Isäni käski mun kohta palata samaa tietä kuin olen tullut. Ne hetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää armahan emoni ja kalliin morsiameni seurassa. Ja sitten --"

Juhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili hetken akkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet hämärtivät hänen näköänsä. Hän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä Jumalaa olemaan heille tukena ja auttajana tällä koetuksen kovalla hetkellä.

Juhana suuntaili askeleensa Elsan luo. Tämä otti ilolla vaan samassa alakuloisesti vastaan lemmittynsä. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön luona. He olivat puol'ääneen puhelleet, vaan Elsa oli kuitenki sen verran kuullut, että hän tiesi kysymyksen olleen lähteä Käkisalmeen hakemaan sieltä apua Venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon sanovan Yrjölle: "älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän, jos tietäisiki, uskaltaisi; sillä --", loppua ei Elsa ollut kuullut. Sitten oli Sipo maininnut jotaki noidasta ja he olivat kumpii ulos menneet, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo, Jumala tiesi mihin.

"Onnetoin isä", jupisi Juhana. "Et tiedä mitä ai'ot tehdä; retkeä pitäisi estää, vaan isäni -- -- --".

Juhana painoi muiskun vapisevan neidon huulille ja lausuen: "Oi onnettomuutta, jos retki matkaansaadaan; silloin en enään tahdo elää", töytäsi hän huoneesta ulos. Elsa juoksi hänen jälkeensä; vaan kun Juhana jo oli kaukana maantiellä, palasi neito takasi, vaipui penkille pirtissä ja itki katkerasti.

* * * * *

Polkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki alla päin ja näytti syviin mietteisiin vaipuneen. Lähetessään noidan asuntoa, kohotti yksinäinen matkustaja päätään. Hän kolkutti kolmasti ovelle. Se avattiin varovasti ja matkustaja astui kiiruusti sisään.

Malla, nähdessään matkustajan, astui pari askelta taappäin, huudahtaen: "Mitä _sinä multa_ tahdot? Pois!"

Sipo Nevalainen -- sillä tämä matkustaja oli -- viittasi kädellään tyynnyttävästi, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: "minä tahdon tietää asian ennakolta. Ilmoita onko se, jota aion tehdä, onnistuva. Minä palkitsen sun runsaasti".

"Hahhaah", nauroi noita. "Sinä koetat vanhusta eksyttää; mutta sinä olet mua kerran pahoin kohdellut ja -- niinkuin silloin sanoin -- onni on sinusta kaukana".

"Älkäämme mennyttä aikaa muistako", sanoi Sipo.

"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?" kysyi noita ivaillen.

"Nöyrtynyt?" kertoi Sipo ja kohotti päänsä; hän jatkoi vieläkin malttavaisesti: "Se sinään. Tahdotko mua, maksua vastaan, auttaa?"

"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin kun et muakaan auttanut, silloin kun pyysin", virkkoi noita.

"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö että tuo käsi sun tuossa tuokiossa voi ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä mua ärsytä!"

"Sinä uhkaat", naurahti Malla, "Mitäs voittaisit, jos mun tappaisit? Omantunnon vaivaa. Sinä tulet mua vielä useinki tarvitsemaan, Sipo Nevalainen. Et mulle tahdo vahinkoa tehdä; minä olen levollinen".

Noidan vakava puhe vaikutti sen, minkä se tarkoitti. "Minä tosiaanki sinua tarvitsen", sanoi Sipo, tukehduttaen luonnollisen kärtyisyytensä tällä hetkellä. Hän avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on rahoja, lausuen: "Minä ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen Venäläisten tuumille, saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko aika lähdölle sopiva ja voidaanko tätä jotenki estää?"

"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään oli kyllin Nevalaista nöyryyttänyt. Tämä teki niinkuin noita vaati.

Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneisiin hiiliin, pani kattilan tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeaa vettä. Kohta kohosi savu siitä. Noita tirkisteli savuun, kohotteli kumpaisetki kätensä savua kohden ja jupisi itsekseen.

"Nyt", virkkoi noita ääneen, hetken päästä, "nyt näen. Aika on sopiva ylihuommenna; silloin on täysikuu".

"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.

Savun seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinisen karhun, jota ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaarasta vapaat".

"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".

Hän läksi kevein askelin astumaan noidan mökistä. Malla otti penkiltä rahat, suuteli ne monin kertaisesti ja otti sitten kiukaan alapuolesta kiven irti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla ra'otti tämän ja vielä kerran suudeltuaan äskeisen ansionsa, antoi hän sen suljahtaa lippaasen, jonka hän piakkoon pisti säilyynsä.

VII.

Hovilassa.

Päivänä jälkeen sen, jolloin viimmemainitut tapaukset tapahtuivat, istui iltapuoleen Majuri Affleckin tilalla hänen jo ennestään lukijalle tunnetut kolme uskottua ison pöydän ympärillä, viettäen aikaansa vaihdellen puheilla ja aseiden puhdistamisella sekä teroittamisella. Arnkijl perkkasi vanhaa piimusköötiä, Jessenhaus puhdisti sytytin-musköötiä ja Björn Finne hioi miekkaa. Pöydällä seisoi kaksi isohkoa oluthaarikkaa. Huone, jossa he istuivat, oli iso pirtti, jonka seinillä riippui kaikenlaisia aseita: pyssyjä, sapeleita, miekkoja ja pistooleja y.m. Yhdellä seinällä näkyivät Kaarle XI ja Kristinan muotokuvat.

"No, Björn", sanoi Arnkijl, "mitä mietit, kun suusi meni noin nauruun?"

"Minä soisin joskus olevani sata kertaa pienempi kuin olen", lausui Finne, joka, kun kerran rupesi, oli mahdottoman filosofillinen. "Olisinpa esimerkiksi kärpänen".

"Ja mitä hyötyä sulle siitä olisi?" kysyi Arnkijl, silmäillen Björnin täysikuu-muotoa.

"Minä tahtoisin kerran kuulla mitä Nurmeslaiset meistä puhuvat. Etteivät he meitä kiitä, sen toki tiedän; vaan sen tahtoisin tietää, mitä päävikaa he meissä kussaki vainoovat".

"Nurmeslaisten mielipiteistä me viisi pidämme", sanoi Jessenhaus kuivasti. "Sulla Björn, on, suoraan sanoen, yksi vika, joka usein on meille haitallisempi kun Nurmeslaisille. Sinä mittaat viinapäissäsi kappoja tynnyrien sijaan ja joskus päin vastoin, joka taas arvoamme alentaa ja turhaan ärsyttää kansaa".

"Olkoonpa miten tahansa", virkkoi Björn närkästyneenä Jessenhausin nuhteista, joita hän ei suinkaan ensikerran kuullut: "sen tiedän, että minä meistä kolmesta olen enin suosittu. Kaikki myöntävät, että mulla on hyvä sydän. Mutta sinua, Jessenhaus, he kutsuvat Belzebubiksi y.m. Ja Arnkijl -- hm -- en tahdo sua, Fredrik, loukata -- hm -- jääköön sikseen".

"Minua et loukkaa, jos sanot", virkkoi Arnkijl, joka kuitenkin ei tosin tiennyt, tahtoiko hän mieluummin kuulla tai ei.

"He sanovat -- hm -- että olet petollinen. No, kummako se! Kuka noiden kanssa rehellinen voi olla? Sanovat myös että olet vähän pelkurimainen. Minä olen selittänyt että jälkeen viimme kuumetautisi luontosi tuli hiukan aremmaksi, mutta pelkuri ei Arnkijl ole -- sen olen vakuuttanut".

"Mutta _sinusta_ ei sitä voi vakuuttaa", virkkoi Jessenhaus.

"Milloin olen pelännyt?" kysyi Björn punastuen vihasta.

"Kun rovasti vannotti kansan Ryssän alle kirkossa", lausui Jessenhaus. "Sinä, kruunun virkamies, et uskaltanut sanaakaan hiiskua silloin. Kun oisit rohjennut nousta ylös ja pitää heille puheen, niinkuin, totta mar, minä olisin tehnyt, niin ei tämmöisiä hullutuksia ois tapahtunut. Nyt ovat he Ryssän kansaa liitossa ja meille voi tulla ahtaat olot, johon on syynä sun pelkurimaisuutesi ja huolettomuutesi".

Björnin veri kuohahti; vaan hän ei oikein uskaltanut Jessenhausia vastustaa; hän lausui: "Sulla on aina mua vastaan nurkumista. Jos itse oisit kirkossa ollut, et oisi enemmän kun minäkään suutasi aukonut. Sinä tiedät hyvin, ettei sun puhettasi olisi enemmän korviin otettu, kun minunkaan. Mutta pääsyy sun moitteeseesi on, suoraan sanottu, kateus. Sinä et soisi, että minä olen majurin suosiossa yhtä paljon kun sinäki, vaikka mua kyllä koetaan parjata hänen edessä".

"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi paljon parjaamista, ennenkuin olisit kuitti palveluksestasi", sanoi Jessenhaus. "Vaan se sinään. Minä en sinua tahdo sortaa, ainoastaan oikasta ja oikaseminen on aina vastenmielinen inhimiselliselle ylpeydelle. Mutta olen minäki aikanani saanut nuhteita kuulla, jopa tutaki. Kun majuri oli pahalla tuulella, ei ollut lysti olla; korviaan sai varoa; kerran hän kolautti mua miekan lappealla selkään, etten pitkään aikaan voinut hengittää. Semmoinen kohtelu oli liian ankara ja sen sanoinki kerran majurille että, jos hän vielä mua niin kohtelee, niin olemme eri ystävät. Hän katui mitä oli tehnyt, syleili mua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä luopua, sillä semmoista auttajaa kuin minä, ei ole hällä ollut, eikä tule".

Tämä puhe lepytti melkoisesti, niinkuin Jessenhaus jo edeltäpäin arvasi, sopusaluonteisen Björnin.

"Majurilta on tullut kirje," lausui nyt Jessenhaus, "jossa hän käskee meidän pitää huolta siitä, että jäännös hänen tavarastansa Suorlahden ja Lieksan tiloilta Kiteellä ja Pielisissä tuodaan tänne. Hän aikoo sitten kelin aikana viedä täältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä, että joku meistä lähtee Kiteelle ja Pielisiin".

"Minä olen valmis", sanoi Arnkijl, joka heti hoksasi, että tuo reissu olisi kukkarolle varsin terveellinen.

"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut," virkkoi Björn; "kävithän, Arnkijl vasta Kajaanissa."

"Niin, Majurin seurassa!" sanoi Arnkijl. "Minä lähden Kiteelle, menköön Björn Pielisiin".

"Minä pidän sen sopivimpana, että sama mies käy sekä Kiteellä että Pielisissä, koska ne ovat samaa suuntaa", sanoi Jessenhaus.

"Määrää sinä Pietari", sanoi Arnkijl Jessenhausille, "kumpi meistä menee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme".

"Minä katson sopivaksi että Arnkijl lähtee", sanoi Jessenhaus; "Björn on täällä kotona tarpeesen".

Finne nousi ylös ja paiskasi miekan, jota hän hioi, pöydälle, jotta se tärähti.

"Te luulette voivanne mun kanssani menetellä niinkuin lapsen kanssa", huusi hän, "mutta Björn Finne, joskin pitkämielinen, ei ole vahasta tehty. Tällä kertaa pitää poikkeus tapahtuman. Ellen minä pääse yksin tai Arnkijlin kanssa matkalle, niin lähden huomispäivänä pois Hovilasta ja silloin saatte tulla toimeen Nurmeslaisten kanssa miten voitte".

"Hsch -- joku tulee", sanoi Jessenhaus; "älkäämme riidelkö".

Ovi avattiin ja muuan mies astui sisään.

Jessenhaus kavahti, nähdessään ettei vastatullut ollut oman talon miehiä. Kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän hänen vihamiehiään.

"Mikä on asiasi?" kysyi hän tulleelta.

Tämä seisoi ääneti uteliaasti silmäillen huonetta.

"Luultavasti olet tänne tullut luvattomissa aikeissa", jatkoi Jessenhaus. "Mutta muista, että täältä on vaikeampi päästä kuin tänne tulla".

"Mun käskettiin tuoda tänne tämä kirje", sanoi vieras ja kohotti Jessenhausille kätensä.

Veronkantaja silmäili uteliaasti kirjettä. Arnkijl ja Finne myöskin tunkeusivat Jessenhausin luo katsomaan minkänäköinen kirje oli. Sill'aikaa puikahti vieras huomaamatta ovesta ulos.

Jessenhaus silmäili ovea kohden ja nähden, että vieras oli poissa, huudahti hän: "Arnkijl, joudu tuota outoa takaa ajamaan. Sinullahan ovat hyvät jalat".

Nuolen nopeudella puikahti Arnkijl ulos ovesta.

Jessenhaus silmäili tarkasti kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille kirjotettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa, näki hän että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.

Kirje sisälsi seuraavat sanat:

"Muuan tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa Nurmeksesta tänä iltana ovat lähteneet jalkasin etelää kohden Venäläisiltä apua hakemaan teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän kirjoittaja pitää isänmaan vapautta kalliimpana kun yksityisten kostonhimoa, julkaisee hän täten teille asian, toivoen, että te väkivoimalla koetatte paluuttaa matkustajat heidän vaaralliselta retkeltään".

"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmoitukseen luottaa? Olisko tässä joku koiran kuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät kotoamme houkutella, jotta sill'aikaa voitaisiin ryöstää majurin tavara täältä?"

Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti siitä pullon ja nielasi sen sisältöä pari kulausta. Sitten hän taas tuli pöydän ääreen istumaan ja näytti sangen miettivältä tuon ajatus-justeerauksen jälestä.

Askeleita kuului nyt oven takaa ja Arnkijl astui sisään -- yksinään.

"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähöttäen, "vaan se mies meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin Turuisen metsikön rinteessä hän katosi kuin tähden lento taivaalla".

Arnkijl, luettuaan kirjeen, lausui: "Huomen-aamulla lähden heitä takaa ajamaan. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollaki asialla muka, että saamme nähdä jos isännät eivät ole kotona. Sitten kyselemme missä ne ovat ja jos ei voida siitä selkoa antaa tai vääriä ilmoituksia saamme, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän miehen kanssa. Sinä Jessenhaus jäät vartioimaan kotoa".

"Hyvästi puhuttu", sanoi Jessenhaus.

"Me menemme hevosella, niin pian heidät saavutamme", virkkoi Arnkijl.

"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen reklamentin selkäpiille, että vasta ajattelevat mihin matka vetää", lausui Finne.

"Se oikein Björn", sanoi Jessenhaus.

Björn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.

"Eiköhän tämä asia sietäisi pienoiset ryypyt", sanoi Björn.

"Kaiketiki sille, joka haluaa. Kaapissahan on nestettä", lausui Jessenhaus. "Minä lähden nyt levolle. Huomen-aamulla kello viisi kaikki pitää olla valmiit. Hyvää yötä!"

Jessenhaus meni. Arnkijl mietti myös samaa tehdä, vaan Björn sai hänen vakuutetuksi siitä, että tärkeä työ oli edessä ja että oli hyvinki syytä maistella vähän.

Veikot istuivat nyt hyvän aikaa pakinoiden yhtä ja toista. Björn tuli hyvin sotaiselle tuulelle, astuskeli ympäri seiniä, tarkastellen aseita, tähtäili musketeilla ja löi ilmaan sapeleilla. Vihdoin hän vaipui muutamaan nurkkaan penkille maata ja nukkui heti. Arnkijl astui nyt hiljaa ulos pirtistä ja meni lepohuoneesensa. Hovilassa oli paljon asuinhuoneita ja itsekussaki piti jonku maata, jottei varkaat tai talonpojat voisi päästä sisään tuhotöitä tekemään.

VIII.

Matkalla Käkisalmeen.

Pielisten pappilassa istui ruokapöydän ääressä muutamana syyskuun päivänä seitsemän henkeä, jotka virvoittivat itseään niistä ylönpalttisista ruoka- ja juoma-lajeista, joita pöydälle oli pantu. Useat näistä henkilöistä ovat jo ennestään lukijalle tunnetuita. Pöydän päässä istui rovasti Herkepaeus, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli läsnäolevia. Sipo Nevalainen istui hänen oikealla ja Yrjö Sormuinen hänen vasemmalla puolellaan. Karjalainen ja Turuinen istuivat Sormuisen rinnalla. Nevalaisen vieressä istui pastori Juho Wallius, pieni lihava mies, joka suunnattomasti rakasti latinan kieltä ja oli onnellisna, kun sai sitä käyttää puhuessaan korkeasti oppineen rovastin kanssa. Lukkari Porkkander, joka istui pastorin vieressä, oli pulska mies, jonka äänelle ei mikään inhimillinen olento voinut läheskään vertoja vetää. Kun hän Pielisten kirkossa "laski" tulemaan säveleitään, niin heräsivät paatuneimmatki unen horroksista, johon heidän lihallinen luontonsa heidät joskus vaivutti.

Vanhan hyvän tavan mukaan rovasti oikein pakottamalla pani vieraansa syömään.

"Mikä olikaan tuon arvoisan toverinne nimi?" kysyi rovasti Nevalaiselta, vaan ennenkuin tämä kerkesi vastata, virkkoi Karjalainen: "Pietari Karjalainen, korkeasti oppinut herra seurakunnan paimen".

"Te olette nyt tärkeän toimen alottaneet", jatkoi rovasti. "Minä luotan siihen, että te maltilla ja älyllä ajatte asiat onnellisesti, että seisotte pelvotta, vaikka mailmaki menisi ylösalaisin niinkuin runoilija sanoo".

"Si fractus illabitur orbis, impavidum ferient ruinae", säesti Wallius.

"In positivo gradu", sanoi Wallius kainosti; "sed tu, praestantissime praeposite, in superlativo".

"Kunnioitettavat vieraat", lausui Porkkander, "minä toivon, teidän palatessanne, saada teitä vapaina miehinä tervehtiä".

"Vapaus on kaikesta ihmiselle kalliin", sanoi Nevalainen.

"Dulcis est libertas et potestas vivendi secundum arbitrium suum", lausui Wallius, luoden silmäyksen rovastiin.

"Se on aivan totta", sanoi Herkepaeus. "Mutta tuohon alkulauseesen kuuluu jatko näin: Sed probe respiciendum est numnae plenae libertatis simus capaces et annon incidamus in majus malum, si nos omnimodo _alieno imperio_ subducere volumus. Mutta meille ei voi tapahtua majus malum kun Affleck. Alienum imperium eli toinen esivalta on meille tarpeesen ja siinä punctum". Hetken äänettömyyden perästä kysyi rovasti Nevalaiselta: "Milloin saan teidät takaisin odottaa? Ette kait sivu mun taloni silloinkaan kulje, toivon ma".

"Jos asiat hyvin käyvät, kymmenen päivän jälestä", lausui Nevalainen.

Kun ateria oli päättynyt, lausui Karjalainen: "Läsnäolevien puolesta kiitän sydämmeni syvyydestä herra rovastia tästä uudesta suoseliaisuuden osoitteesta. Armon Herra korkeudessa suokoon teille ikää ja terveyttä, että vielä kauan saisitte vaikuttaa rakkahan laumanne eduksi".

"Kaiken voimani saan Herralta. Hälle olkoon kiitos ja kunnia ijankaikkisesti", virkkoi rovasti.

"Ejus est regnum et potestas et gloria in saecula saeculorum. Amen", lausui Wallius, hartaasti pannen kätensä ristiin.

Porkkander veisasi nyt jylisevällä äänellä pöytävirren ja sitten noustiin aterialta.

Rovasti vei Nevalaisen vähän muista erilleen ja kysyi: "Tietävätkö Nurmeslaiset lähdöstänne?"

"Olkaat levollisena, herra rovasti. Horman Halla sanoi ett' ellemme näe sinisen karhun, johon ei luoti pysty, puussa könöttävän, niin emme tartse esteitä Nurmeslaisten puolelta peljätä".

"No silloin lienette varmaat", naurahti Herkepaeus.

Rovasti ja Nevalainen yhtyivät nyt muihin. Vielä vietettiin hetkinen puheilla, kunnes matkustajat ottivat hyvästin vieraanvaraiselta rovastilta sekä pastorilta ja lukkarilta, jotka viimemainitut heitä saattoivat hyvän matkaa maantietä ja sitten menivät kumpii kotiinsa.