Part 3

"Ne hävyttömät, ne hävyttömät!" jupisi Sykkö sisään tullessaan ja vetäsi vasemman käden sormilla läpi ruskean partansa. "Ah! mie en olisi uskonunna, että näin voidaan käyttää itseään Suomessa! Kyll' meilläki toisess' Karjalass' virkamiehet ottavat saatavans', vaan he ymmärtävät sen ottaa niin, ettei maksaja siitä pahastu. En, mar' minä rupee täällä olemaan, kun tämmöistä joka päivä rupee näkemään; minä lähden kotipuoleeni. Sen tulin nyt sanomaan, että Sykkö lähtöö rajan taa. Jätä sieki tää kurja maa ja tule mukaan. Suuressa arvossa olet luonamme".

Niin puhui Sykkö Sipo Nevalaiselle. Tämä käski vieraan istua penkille ja levähtää; nyt mietittiin juuri, miten Hovilaisille voitaisiin kostaa heidän ilkitöistään.

"Sykkö", sanoi Nevalainen, "sinä olet saanut kärsiä viattomasti väkivaltaa niiltä, jotka muka kuninkaan käskynhaltioita ovat näillä seuduilla. Kun sinua on aivan syyttömästi kiristelty, olisit nyt valmis lähtemään pois maastamme, vähintäkään koettamatta saada kostaa pahantekijöille. Se ei käy laatuun. Me olemme miehiä; sen tahdomme kohta näyttää. Jos kotiasi palaisit, asiain tällä kannalla ollen, luulisivat kaikki, että huono on tämä maa, jossa ei väkivaltaakaan edes _koeteta_ vastustaa. Ei! Ensin kosto ilkitekijöille ja sitten vasta muuta tulee ajatella. Karjalan suuri suku on tottunut oikeuteen, ja häpeäpä olis, jos Ruotsin puoleen kuuluva osa siitä saisi enemmän väkivaltaa kärsiä kuin toinen".

"Mutta nyt ei hallitus jouda oikeutta meille jakamaan", sanoi Sykkö. "Sillä on täysi teko sodasta".

"Jos ei hallitus jouda, niin tahdomme itse sen tehdä", sanoi Nevalainen.

"Jos voimme", mutisi itsekseen Sykkö, jonka rohkeus ja luottamus oikeuteen ylipäänsä ei ollut aivan suuri.

Ulkoa kuului jalkojen kopina ja sisään astuivat Turuinen, Karjalainen sekä Samuli Ikonen.

"Jopa viimmein Sipoki sai nähdä, mitä Hovilaisilta saa odottaa", huudahti Karjalainen, pitkänlainen, hyvin liikkuva ja puhelias mies. "Nyt alkavat koko pitäjään talolliset olla koetetuita".

"Ja nyt on meidän vuoromme rueta koettelemaan", sanoi Yrjö Sormuinen. "Miehet! vapautemme on tallattu ja sitä emme ai'o suaita. Ylös puollustamaan oikeuksiamme".

"Polttakaamme noiden paholaisten pesän poroksi", huusi Ikonen.

Paksu ja tyynimielinen Turuinen, johon myös yleinen into alkoi vaikuttaa, lausui vakavasti: "Minä suon noille veronkiskureille niin paljon pahaa kun ajatella voin. Mutta mikäs on paras keino päästä pyrintöjensä perille? Mitäs sanotaan liitosta Venäjän kanssa?"

"Minä uskon", sanoi Nevalainen, "että me ominki voimin saatamme rankaista Hovilaisia ja sitten onki kunniamme suurempi".

"Minä olen eroavasta ajatuksesta", lausui Yrjö Sormuinen. "Jos tahdomme kostomme täydelliseksi, niin on liitto se keino, joka epäilemättä vie meidät pyrintöjemme perille. Meidän hyökkäyksiä voidaan ehkä torjua, sillä Affleck saa sotilaita avukseen, ainaki jonku satamäärän: vaan jos me olemme liiton tehneet, niin saamme me apua siltä vallalta, joka, ymmärtävän arvelun mukaan, kuitenki vihdoin voitolle pääsee. Ainoastaan hassu voi enään luulla, että Ruotsi jaksaa Venäjää vastaan tässä suhteessa seisoa, jos ei se saa apua muualta ja apua ei näy tulevan".

"Oikein ja hyvästi lausuttu", sanoi Karjalainen.

"Mutta tuosta liitosta voisi tulla meille haittaa semmoista, jot'emme voi aavistaa", lausui Nevalainen. "Ja onkohan se aivan oikein tehty, että tehdä liitto isänmaan vihollisen kanssa?"

Hän oli juuri nämä sanat lausunut, kun rovasti Herkepaeus astui sisään.

"Tässä tulee yksi, joka voi sulle liiton merkityksen selittää", sanoi Yrjö, jonka silmät välähtivät, kun hän näki arvoisan rovastin. Kaikki nousivat paikoiltaan ja kumartivat häntä. Kun hän oli vähän hengähtänyt, lausui hän:

"Minä sain kuulla että Hovilan miehet taaski ovat väkivaltaa käyttäneet ja tällä kertaa on se kohdannut miestä, joka arvonsa vuoksi ei voi mitenkään suvaita, että oikeus näin jalkain alle poljetaan. Affleck on manannut esiin myrskyn, joka nyt alkaa olla korkeimmillaan. Pielisjärven rantamaiden asukkaat ovat vuoroon saaneet kokea mitä hävyttömintä, mitä julminta kohtelua häneltä, jonka pitäisi kiittää kansaa siitä, että se nurkumatta uhraa viimmeisenki roponsa huonosti puollustetun isänmaan eduksi. Kristillinen mieliala voi paljon kärsiä ja sen tulee kärsiä; mutta kärsimykselläki täytyy olla rajansa. Jumalan armo on suuri ja joski hän on Suomen kansaa kurittanut sen synneistä, niin on hän sille myöski suonut oikeuden elää vapaudessa eikä orjana. Yöt, päivät olen isänmaan kurjaa kohtelua ajatellut. Pimeä on nykyisyys ja mikä pahempi, pimeältä näyttää tulevaisuuski. Meitä uhkaa mahtava kansa idässä. Jos rauhaki solmetaan, niin kohta taas raivoo sota rajoillamme, sillä tätä makupalaa ei Venäjä hevillä ai'o jättää. Äärettömästi saa kansa kurjuutta nähdä tämän vuoksi; asemamme tekee maamme alituiseksi riidan omenaksi, Ainoa ja turvallisin keino on, niin minä uskon, rueta liittoon Venäjän kanssa. Joku arvelee: se ei lie oikein tehty. Venäjähän on vihollisemme. Siihen minä vastaan: Oliko Ruotsi ystävämme, kun sen miehet, miekka yhdessä, risti toisessa kädessä, nousivat rannoillemme? Eikö vielä vuosisata ja toista kulunut sen jälkeen, kun Varsinais-Suomi oli kristitty, ja Hämäläiset pitivät Ruotsalaisia verivihollisinaan? Ja Karjalaiset vielä pitemmän aikaa vastustivat heidän maahansa lännestä tunkevaa vihollista, vieläpä tekivät liiton Novgorodilaisten kanssa, torjuakseen Ruotsalaisia maastaan. Minä olen ihmiskunnan vaiheita tutkiskellut ja nähnyt, että ystävyydestä ei kansojen välillä ole puhumista. Se, joka on voimallinen, valloittaa voimattomat tai ainaki pysyy vapaana. Mutta, jos kansamme edelleen pysyy verrattain niin harvalukuisena kun nyt, täytyy sen liittyä toiseen, voimallisempaan. Tässä tulee nyt kysymykseen, josko Ruotsi jaksaa meitä puoltaa Venäjää vastaan. Minä en sitä usko. -- Vaan tuolla liitolla on vielä toinenki puoli ja se varmaanki teitä enemmän elähyttää, kun vasta mainitut mietteet. Me emme voi toivoa lievitystä kohtalossamme, joski sota loppuisi, niinkauan kun Affleck saa elämöidä näillä seuduin. Hän saa, milloin tahansa, sotaväkeä puollustamaan kruunun tavaraa muka ja me emme voi hänen ilkitöitään estää. Mutta jos Venäjältä käväsee täällä kolme-, neljä-, viisisataa miestä, niin täytyy Affleckin pötkiä täältä. Maksamme mielellämme tästä avusta kohtuullisesti; sitten menevät Venäjän miehet takaisin maahansa ja me elämme edelleen sen hallituksen alla, joka meitä suojella jaksaa".

Talonpojat olivat tarkkaan kuunnelleet rovastin puhetta. Ei hasaustakaan kuulunut pirtissä, kun nuo painavat lauseet tulvailivat rovastin huulilta. Kun hän oli lopettanut, nousi Yrjö Sormuinen ja lausui:

"Läsnäolevien puolesta minä kiitän kunnianarvoisaa herra rovastia noista pontevista sanoista, jotka ovat meidän kunki mieleen juurtuneet ja siinä herättäneet uutta toivoa ja elinvoimaa. Me iloitsemme siitä, että meidänki oikeuksia näinä sorron aikoina valvoo semmoinen mies, jota kunkin täytyy kunnioittaa hänen tietojensa ja älyn takia".

"Latinalainen sanoo: Ad communem utilitatem confer, qvantum potes", virkkoi Herkepaeus. "Se on suomeksi: Tee mitä voit yleisen hyödyn eduksi".

"Tämä liitto on siitäki syystä meille etuisa, että kun Venäläiset tulevat näille maille, niin emme, heidän ystävänä ollen, tartse peljätä mitään kostoa", sanoi Karjalainen.

"Ja vieläpä voimme toivoa itsellemme liitosta joitaki etuja", sanoi Ikonen.

"Ja minä puolestani", sanoi Sykkö, "pitäisin sen ilahuttavimpana liiton hedelmänä, jos synnyinmaani ja nykyinen olopaikkani yhdistettäisiin".

"Pää-asia on nyt kuitenki Affleckin poistaminen seuduiltamme", sanoi Sormuinen.

Nevalainen, jonka suusta kukin odotti kuulla jotakin, istui ääneti, tirkistellen lattialle.

"Mitäs lasut Nevalainen ehdoituksesta?" kysyi rovasti, vähän mietittyään siitä, että _yksi_ vielä ei ollut hänen puhettaan kiittänyt, tiesi jos hyväksynytkään.

Nevalainen nousi penkiltä, loi tarkastelevan silmäyksen läsnäoleviin ja puhui sitten näin:

"Arvoisa herra rovasti ja kunnioitetut muut läsnäolevaiset! Minä olen kuunnellut teidän puhettanne ja sitä kuunnellessani on älyni ja tunteeni joutuneet riitaan. Minä tunnen sydämmeni syvyydessä vastahakoisuuden tuota liittoa vastaan. Minä pidän luvattomana keinona, että osa kansalaisista tekee liiton vihollisen kanssa, toisen osan tätä vastustellessa. Mutta minä ymmärrän myös, että me omin voimin ja voimattoman hallituksemme avulla emme pääse paremmalle kannalle. Ja tämä tila on semmoinen, että siitä täytyy hakea pelastusta. Tuo liitto lienee ainoa keino, jolla voi Affleckin ilkitöitä rangaista. Ainoa toivoni on, että se, sitten kun Affleck on karkoitettu, lakkautetaan. Minä siis yhdyn liittoon, ei pelvosta, ei voiton himosta, mutta ainoastaan oikeuden pyynnöstä. Kun oikeutta ei kotona saa, täytyy sitä etsiä muualta eli ainaki välikappaleita sen saavuttamiseen".

Kaikki hyväksyivät ääneen Nevalaisen puheen.

"Herkkätuntoinen liittolainen on aina luotettava", kuiskasi rovasti Sormuiselle.

"Pyhänä minä saarnaan kirkossa", sanoi rovasti hetken kuluttua. "Silloin toivon teidän läsnäolevan, sillä tämä asia tulee kysymykseen".

Kokoontuneet lähtivät nyt kukin kotia.

* * * * *

Pyhänä oli Nurmeksen kirkkoon kokoontunut paljon väkeä kuulemaan Pielisten rovastia. Huhu oli levennyt yli seurakunnan, että rovasti oli tullut tarjoomaan pelastusta nykyisestä surkeudesta ja kuki odotti suurella malttamattomuudella että virret olivat veisatut. Silloin ilmaantui Herkepaeus saarnastuolille. Hän alotti saarnansa hiljaisella äänellä; puhui onnettomista ajoista ja kansan kärsimisistä. Kuinka kauan tätä onnettomuutta kestäisi, oli aivan epätietoista. Luultavasti kestäisi sitä niin kauan, kunnes uusi hallitus tulisi Suomelle. Sillä, vaikkapa rauhaki tulisi, saisi kuitenki Affleck toimia ilkitöitään niin kauan, kun nykyinen hallitus tuolla meren takana Suomen kohtaloita määräisi. -- Rovasti kertoi nyt nuo jo ennen kerrotut valtio-ajatuksensa ja päätös oli että nyt oli paras liittyä Venäjään.

Kun saarna oli päättynyt, luki rovasti, jonka rohkeus ei enään rajoja kysynyt, rukouksen Venäläisen valtioperheen edestä! Sitten luki hän valankaavan ja käski kaikkein, sitä kuunnellen, nostaa kaksi sormea taivasta kohden ja vannoa uskollisuuden valan tsar Pietarille.

Niitä, jotka kirkossa olivat, elähytti joko kostonhimo Affleckia vastaan, tai voitonpyynti vieläpä rangaistuksenki pelko, koska niitä, jotka eivät vannoisi, uhattiin Venäläisten kostolla ja näin tämä merkillinen jumalanpalvelus, josta, ynnä muusta kertomukseemme kuuluvasta, Waasan hovioikeuden arkistossa löytyvät kantakirjat kertovat, luovutti isoimman osan asujaimista näillä, seuduin laillisen hallituksensa alta.

V.

Elsa.

Mäen rinteessä, hongikon ympäröimänä seisoi Yrjö Sormuisen talo. Se oli suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään. -- Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös asuntonsa, isältään perityn, hyvään kuntoon laittanut. Samoinkun Nevalainen ei hänkään vähintäkään tahtonut herrastella toisessa tai toisessa suhteessa. Niinpä hän antoi talonsakin ulkomuodon, niin vähän kuin mahdollista, erota muun rahvaan rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli huoneet varustanut kaikenlaisilla mukavuuksilla. Ja hänen sisarensa, Elsa, oli täällä kaikki erinomaisella aistilla järjestänyt. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä, joka kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäin: "Älkää kiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika-raukka, olisin voinut hienoihin tapoihin tutustua". Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja tarkotti tuolla lauseella pääasiallisesti Hovilaisia, jotka hokivat, että talonpoika on talonpoika s.t.s. hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdotoin.

Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kauniin neitonen, mitä näillä seuduin nähdä voi eikäpä erehtyne liioin sanoessa, että etäämpääki sai etsiä naisolentoa, joka, niihin määrin kuin Elsa, läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa oli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle ko'otut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa, ja mitä suloisinta muotoa. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset silmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset ja neidon nauraessa muodostuivat niihin kumpaanki pienet syvänteet, joihin varmaanki Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli ikääskun itse Afroditeen luoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijanki vaatimuksia tyydyttäneet. Tämmöinen kukka -- Elsaa nimitettiin, hänen erinomaisen kauneutensa vuoksi, Karjalan kukaksi -- kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa. Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei kaikeksi onneksi ole sidottu ainoastaan rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinki kuin lähteen silmä erämaassa ja pysyyki täällä tavallista viehättävämpänä, koska ei liehakoitsioita ole, ainakaan isommassa lukumäärässä, saapuvilla, ylistyksillään puhaltamaan ylpeyden Samumtuulta kainon olennon mieleen.

Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi nyt ylös ja otti seinältä kanteleen, jolla hän säesti seuraavan runon, jonka hän heleästi ja suloisella äänellä lauloi:

Enpä tiedä enkä taida Selkeästi selvitellä Miksi juoksi mieleheni, Mikä aivohon osasi Aivan ankara ajatus, Mikä syttyi syämmeheni Tuli ennen tuntematon, Kun ma vuotta viisitoista Olin jättänyt jälelle. -- -- -- -- -- Tuolla sytevi syämmen Peitetyissä pohjukoissa Toivon tuli tuntematon, Tuli outo ja tukala, Jot'en saata sammutella Enkä raski raiskaella. Tuonne kiiruhtaa kivasti Kaikki kieleni tarinat, Tuonne aivoin ajatus, Tuonne suosio syämmen Toivon poluille pimeän, Ahtahille aavistuksen, Syämmelleni suruisten, Syämmelleni suloisten!

Neito nousi, laulettuaan yllämainitun runon, taas ylös, ripusti kanteleen seinälle ja istui valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.

Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti, kuullessaan porstuasta kapinan. Pirtin ovi avattiin ja Yrjö astui sisään.

"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, "minä lähden huomen aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat mun valinneet ja valtuuttaneet sinne matkustamaan tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä täältä lähti. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä sill'aikaa ankkurista, joka on pienessä aitassa, matkapulloni, pane se ja vähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun ja myös parhain takkini ja liivini, että säädyllisessä muodossa ilmaannun arvoisan rovastin edessä".

Yrjö ei pitkään aikaan ollut sisartaan näin lempeästi puhutellut. Päin vastoin oli hän tavallisesti röyhkeällä käytöksellään ja kärtyisällä puheellaan saanut Elsan silmät kyyneleitä vuotamaan.

Elsa lupasi tehdä minkä veli käski.

"Tiedätkös siskoseni", lausui Yrjö, "että nyt koittavat meille iloisemmat päivät? Meidän ei enään tartse Affleckia totella ensinkään".

Tämä Yrjön tytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olis ilonnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; vaan yhdeltä puolen liitto ei ollut häntä mieleen ja toiselta se kohta, että Yrjö nyt hälle uskoi ajatuksensa, kun ei se ennen ollut tapahtunut, ei voinut hänen edellistä alakuloisuuttaan poistaa.

"Vapaat olemme", lausui Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä katsantoa tai ei siitä huolinut. Silmäillen leimuavaan takkavalkeaan, lausui hän. "Jonakuna syysyönä ai'omme sytyttää semmoisen valkean, jossa koko Nurmes mahtuu lämmittelemään".

"Mitäs puhut Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.

"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme valmistaa pienen 'suppuriisin', niinkuin rovasti sanoo".

"Vaan silloin ehkä viattomatki saavat kärsiä", lausui Elsa.

"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitus viallisten ja viattomain välillä. Nyt on vaan kysymys voida hengissä pysyä tai kuolla ja mies on se, joka puolensa pitää".

Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huo'aten veljensä jälkeen. "Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset. Äiti-vainajani sanoi mun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä".

Kun veli oli mennyt, nousi Elsa penkiltä. Hän oli aikeessa mennä täyttämään veljen käskyjä. Samassa astui sisään muuan vieras. Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne ei takkavalkea sopinut valaisemaan, koska uunin suu oli toisaallepäin.

Vastatullut kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.

Elsa tuijotti huoneen pimeään osaan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja oli, vaan tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa. Elsaa arvelutti jättää oudon miehen, jolla hyvin mahdollisesti varkaus voisi olla mielessä, pirttiin niin kauaksi, kunnes hän oli veljen eväslaukun täyttänyt. Toiselta puolen oli myöski liian kovaa kohtelua, heti ajaa väsyneen matkustajan maantielle.

Matkustaja, joka näki että tämä hänen pyyntönsä pani Elsan kahdelle päälle, päätti nyt lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin ja sanoi eri äänellä kun äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"

Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän kuiskasi: "Juhana!"

Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämmen nopeammin sykkimään. Samoilta huulilta oli hän kuullut nimensä lausuttavan, vaan tästä ainoastaan suurta se kuului hänen korviinsa kuin suloisin musiiki.

"Elsa! Sinä et ole mua unhottanut", lausui nuorukainen.

Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan, joka astui Elsaa kohden ja sulki hänen syliinsä, painaen ensimäisen lemmen suudelman neidon huulille.

Lukija jo arvannee, että nuori mies oli sama, jonka kanssa hän ensi luvussa tutustui. Juhana Nevalainen oli nyt saapunut kotoseudulleen, vaan ennenkun hän kotia meni, päätti hän sivumennen kävästä Sormuisen talossa. Olihan tuo varsin luonnollinen päätös.

"Kuinka äkkiarvaamatta sun sain nähdä!" lausui neito, loistavin silmin katsellen soreata nuorukaista.

"Mulle tuli halu saada nähdä ne, jotka kaikista sydämmelleni ovat kalliimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota näille seuduille ehtii ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin tänne päästä".

"Oi kuinka suloista saada sun nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin lauluani (neidon valitusta), enpä silloin aavistanut, että sinä näin lähellä olit".

Juhana painoi muiskun kauniin neitosen huulille. Toista vuotta oli kulunut siitä, kun Juhana kotoaan oli lähtenyt setänsä luo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle sielunsa tunteet; vaan nuoruuden ujous oli pidättänyt sanat huulille joutumasta. Poissa ollessaan oli hän kuitenki toivossa elänyt, sillä joku sisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen kuvansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.

Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuvalossa.

"Muistathan Elsa" lausui Juhani, "kun toissa vuonna kesäilloin soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien kruunut ja etäältä kuului kä'en kukunta".

"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna muassa ja hän valvoi tarkasti joka silmäyksen, jonka sinuun loin. Hän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sun myötä venheretkille ja sanoi, että kansa siitä hupisee yhtä ja toista. Sitten olen kuullut, että Sanna puhui noin kateudesta, sillä --"

"Sillä?" kertoi Juhana.

"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", sanoi Elsa vähän punastuen. "Nyt hän kuitenki on luopunut noista unelmista ja on naimisissa Perttulan Iikan kanssa".

"Varmaanki hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.

"Et usko, Juhana, kuinka tuntuivat päivät pitkiltä heti sen jälkeen kun lähdit täältä pois," lausui neitonen. "Minä ajattelin välistä: Rakastaneekohan minua? Eihän hän ole mulle sanaakaan siitä virkannut. vaan sydämmessäni puhui sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua. Minä poimin kukkien lehtiä ja ne lausuivat mulle: hän rakastaa minua. Ja ehtootähden säteilevä silmänisku toi mulle tervehdyksiä etelästä, ja sitä katsellen ajattelin ma: Ehkä Juhanaki sua, taivahan kaunotar, katselee".

"Mun armahani!" lausui Juhana. "Kuinka usein minä etelätuulen muassa hengitin ulos lempeni huokaukset! Sinä vieno tuuli! onnellinen olet, koska saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin ma ja katselin pohjoista kohden".

Näin puhelivat kahdet onnelliset. Vihdoin Juhana otti neitoselta hellät hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa seurasi pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutaman valossa näki hän armahansa pitkän matkan päähän maantiellä. Sitten hän lähti toimittamaan veljensä käskyjä. Keveillä askelilla astui eli oikeammin tanssi nuori neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen rakkauden aamurusko kultaili hänen elämänsä taivasta.

Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljon painavan, kun hän astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut. Kuutaman valossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä vilkkui niin ystävällisesti valo; se oli hänen kodistaan. Juhana kiiruhti askeleitaan ja hetkisen kuluttua sulkivat onnelliset vanhemmat syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.

VI.

Isä ja poika.

Kun "sahramimanttelinen", aamurusko kultaili Pielisjärven seutuvia, heräsi Juhana syvästä ja virvoittavasta unestaan. Hänen mieleensä juontui heti suloinen uni nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana oli tavannut. Nopeasti nousi hän ulos, puki päällensä ja istui akkunan ääreen ihailemaan itäistä taivaan rantaa, jonka nouseva aurinko purppurahohteellansa valaisi.

Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi avattiin ja hänen äitinsä astui huoneesen, rakkaalle pojalleen hyvää huomenta toivomaan. Äidin sydämmen puhtaalla ilolla likisti hän poikansa rintaansa vastaan; sitten hän rupesi kysymään Juhanan olosta setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta kun vanhempiaan kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti ilmaista tunteensa, vaan hellälle äidilleen, jos kellekkään, piti hänen uskoa sydämmensä salaisuuden. Hän kertoi siis eilisiltaisesta käynnistään Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta.

Tästäkö Katri oli iloisena! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli Elsa epäilemättä, sekä ruumiin että sielun puolesta, suloisin. Niinkuin äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Siis tuo liitto kaikin puolin tulisi olemaan iloksi, ei ainoastaan Katrille, vaan, niinkuin tämä vakuutti, myös Sipolle ja Yrjölleki.

Nyt mainitsi Katri ryöstöstä, josta Elsa ei, ajan lyhyyden vuoksi, eilisiltana ollut kerennyt eikä muistanutkaan puhua. Juhana surkutteli suuresti Nurmeslaisia, johon Katri huomautti että toivon mukaan vasta päästäisiin vapaiksi Hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi äitiinsä kysyväisesti, rupesi tämä kertomaan liitosta ja rovastin puuhista kansan kesken.

Juhana ensin ei tahtonut uskoa mitä kuuli. Ainaki hän luuli, että hänen äidillään oli jotenki väärä käsitys asioista. Tämä vakuutti puhuvansa niinkuin asiat olivat. Sen mukaan kun puhetta jatkettiin, punastuivat Juhanan posket punastumistaan. Vihdoin hän lausui: "Olisivatko setäni sanat näin toteen käyneet? Tämä epätietoisuus on tukala". Näin puhuttuaan riensi hän ulos huoneesta, ennenkun kummastunut äiti kerkesi sitä aavistaa ja riensi isänsä luo.