Part 2

"Mikä henkiorja! Eihän tuo mikään niin suuri ilkityö olisikaan! Minulla pakeni -- nenä..."

"Hm! kummallinen nimi! Ja suurenko summan tuo Nenä teiltä varasti?"

"Nenä, se on... älkää te luulko... Nenä, minun oma nenäni katosi, eikä ole mitään tietoa, minne. Itse piru tahtoi tehdä pilaa kanssani."

"Mitenkä se katosi? Minä en voi ymmärtää!"

"En minä tiedä sanoa, mitenkä. Pääasia on, että hän nyt ajelee pitkin kaupunkia ja nimittää itseään valtioneuvokseksi. Ja siitä syystä pyydän teitä ilmoittamaan, että se, joka hänet kiinni saa, toimittakoon mitä pikemmin suoraa tietä luokseni. Todellakin, voitte itse päättää, kuinka minä voin olla ilman niin tärkeätä ruumiin osaa. Ei se ole mikään pikkuvarvas jalassa, jonka voi saappaasen piilottaa -- eikä kukaan huomaa, vaikkei sitä löydykään. Minä olen joka tuorstaina valtioneuvos Tschehtirev'in luona; Podtotschin, Palageja Grigorjevna, staapi-upseerin rouva ja hänen erittäin soma tyttärensä ovat myöskin hyviä tuttavia, ja ajatelkaa kuinka minä nyt voin... Enhän minä voi heille näyttäytyäkään."

Virkamies painui syviin ajatuksiin, niinkuin hänen rypistetyistä huulistaan voi päättää.

"En minä voi antaa tilaa lehdessä tuommoiselle ilmoitukselle", sanoi hän viimein pitkän vaitiolon jälkeen.

"Kuinka? Mitenkä?"

"Siten -- lehti voi menettää arvonsa. Jos jokainen rupeaa kirjoittamaan, että häneltä karkasi nenä, niin... Muutenkin jo kuuluu moitteita siitä, että muka painetaan hullutuksia ja perusteettomia valheita."

"No, mutta mitenkä tämä asia hullutus on! Ei tässä minusta mitään semmoista ole."

"Se näyttää vaan siltä, niinkuin ei olisi. Viime viikolla oli samallainen tapaus: Tulipa tänne eräs virkamies, samoin kuin te nyt, toi lapun, rahaa rätingin mukaan 2 r. 27 k., ja koko ilmoitus sisälsi, että oli karannut musta villakoira. Eihän siinä olisi luullut sen kummempaa olevan. Vaan tästäkös syntyi ivajuttu: villuri olikin rahaston hoitaja eräästä laitoksesta, jonka nimeä en muista."

"Enhän minä villurista ilmoitusta annakaan, vaan omasta nenästäni, siis melkein sama, kuin itsestäni."

"En, semmoista ilmoitusta en voi ottaa mitenkään vastaan."

"Mutta kun minulta todella katosi nenä!"

"Jos se katosi, niin on teidän kääntyminen lääkärin puoleen. Sanotaan, että niitä on semmoisia, jotka voivat asettaa mimmoisen nenän tahansa. Muuten minä huomaan, että te olette leikkisä mies ja teette mielellänne seurassa pilaa."

"Minä kiroan teitä, niin totta kuin Jumala on pyhä! Koska tämä niin pitkälle on mennyt, niin minä näytän teille."

"Älkää vaivatko itseänne!" jatkoi virkamies vetäen nuuskaa sieramiinsa, "tahikka, joll'ei teille siitä vaivaa ole", lisäsi hän uteliaalla liikahduksella, "niin kyllähän olisin halukas katsomaan."

Kollegi-assessori otti liinan kasvoiltaan.

"No totta toisen kerran, ihme ja kumma", lausui virkamies, "aivan tasainen paikka, ihan kuin vastapaistettu kakkara. Niin uskomattoman tasainen."

"No, rupeatteko nyt väittämään vastaan? Te näette itsekin, ett'ei saata olla sitä sanomalehdessä julkaisematta. Minä tulen teille erittäin kiitolliseksi, ja olen iloinen että tämä tapaus on saattanut minulle onnen tutustua teihin." Niinkuin tuosta näkyy päätti majuri tällä kertaa käyttää hiukan viekkauttakin.

"Helppohan tuo julaista olisi", sanoi virkamies, "mutta minä en näe teille siitä mitään hyötyä olevan. Jos tahdotte, niin antakaa semmoisen, jolla on terävä kynä, kertoa tämä, niinkuin harvinainen luonnon-ilmiö ainakin, ja painattakaa se 'Pohjan Mehiläiseen' (nyt hän otti vielä kerran nuuskaa) nuorison hyödyksi (hän pyyhki nenäänsä) tahi muuten yleisön huviksi."

Kollegi-assessori vaipui täydelliseen toivottomuuteen. Hän käänsi silmänsä alas sanomalehteen, jossa oli ilmoitus näytännöistä; jopa hänen kasvonsa olivat valmiit hymyilemään, huomattuaan erään soman näyttelijättären nimen, ja hänen kätensä meni jo taskuun saadakseen tietää, oliko hänellä muassa sininen paperiraha [viisi ruplaa], sillä staapiupseerien piti Kovalevin mielestä istua nojatuolissa; mutta muisto nenästä pilasi kaikki.

Itse virkamiestäkin näkyi Kovalev'in tukala tila liikuttavan. Tahtoen huojentaa edes jonkun verran hänen tuskaansa, piti hän sopivana ilmaista osanottavaisuuttaan muutamilla sanoilla:

"Minun todellakin käy sääliksi, että teille tämmöinen onnettomuus on tapahtunut. Ettekö tahdo ottaa nuuskaa rohkaistukseksi; tämä parantaa päänsäryt ja lauhduttaa surulliset ajatukset; moneen muuhunkin tautiin on tämä hyvää." Sen sanottuaan virkamies tarjosi Kovalev'ille nuuskarasiasta, näpsästi asetettuaan hienon naisen kuvalla koristetun kannen sen alle.

Tämä typerä teko lopetti Kovalev'in kärsivällisyyden. "Minä en ymmärrä, kuinka te tässä leikille sijaa löydätte", sanoi hän närkästyen, "ettekö näe, ett'ei minulla juuri sitä ruumiin osaa ole, jolla nuuskataan? Piru vieköön teidän nuuskanne. Minä en nyt saata katsoakaan siihen, vaikka huonon nuuskanne sijaan tarjoisitte itse Rapé-lajia."

Tämän sanottuaan läksi hän tiehensä sanomalehtitoimistosta, kovasti nyreissään ja käänsi askeleensa kaupungin viskaalin luokse.

Kovalev tuli hänen luokseen juuri kun tämä kohottaen kätensä ylös venytti itseään ja haukotellen lausui! "Kas nytpä parin tunnin nukahdus hyvää tekee!"

Eipä ollut siis vaikea nähdä, ett'ei kollegi-assessorin tulo ollut laisinkaan ajallansa. Viskaali oli kaikkien taiteitten ja käsitöitten suosija; keisarillisia velkaseteleitä hän toki piti paraina kaikista. "Kas sekös tavaraa", oli hänellä tapana sanoa, "eipä ole mitään sen mukavampaa: syödä ei se tahdo, tilaa tarvitsee vähän, taskuun mahtuu aina, putoaa -- ei mene rikki."

Viskaali otti Kovalev'in hyvin kuivasti vastaan ja sanoi, ett'ei päivällisen jälkeen ollut aika tutkinnon pitämiseen; itse luonnon jo määränneen, että syötyä on hiukan nukahtaminen (tästä kollegi-assessori saattoi nähdä, ett'ei viskaalille olleet tuntemattomia muinaisten viisaitten lauseparret); ettei kunnon mieheltä nenää paikaltaan temmata.

Hän ei siis puhunut ollenkaan koristellen lauseitaan, vaan suoraan vasten silmiä, pitää huomauttaa, että Kovalev et paljoa tarvinnut suuttuakseen. Hän saattoi antaa anteeksi kaikki, mikä vaan ei koskenut häntä itseään, mutta ei mitenkään leppynyt, jos loukkaus koski hänen virkaansa tahi arvoansa. Hänen mielipiteensä oli se, että näytelmäkappaleissa voisi olla sallittu kaikki, mikä koski ober-upseerejakin, kun vaan staapi-upseerien annettiin olla rauhassa. Viskaalin odottamaton käytös saattoi hänet niin suuresti hämille, että hän päätään ravistaen, arvokkaan näköisenä, kädet hiukan hajallaan sai ainoastaan sanotuksi: "Myönnän että näin loukkaavien huomautuksienne jälkeen ei voi mitään lisätä..." ja meni tiehensä.

Hän tuli kotiin, tuskin tuntien jalkoja allaan. Oli jo hämärä. Surulliselta, hirveän rumalta näytti hänestä hänen kotinsa näitten epäonnistuneitten puuhien jälkeen. Astuttuaan etehiseen näki hän nahkasella, tahratulla sohvalla loikovan lakeijansa Ivanin, joka maaten selällään syljeskeli lakeen ja sattui jokseenkin tarkasti samaan paikkaan. Tuommoinen ihmisen tyynimielisyys saattoi hänet raivoon ja hän iski miestä hatullaan vasten kuonoa ärjästen: "Aina sinä, sika, tyhyyksiin aikaasi kulutat!"

Ivan hypähti nopeasti sijaltaan ja rupesi mitä tulisimmalla kiiruulla häärien majurin kampsuja riisumaan.

Astuttuaan huoneesen, heittäytyi majuri väsyneenä ja surullisena kiikkutuoliin. Vähän levähdettyään huudahti hän vihdoin: "Jumalani, Jumalani! Miksikä tämmöinen onnettomuus? Jospa olisin vaikka jalan tahi käden menettänyt, sekin olisi parempi; mutta nenätön mies itse hittohan se on; linnuksi se ei ole lintu, eikä porvariksi porvari: eihän se kelpaa muuhun kuin ottaa niskasta ja paiskata ikkunasta ulos. Jospahan se sitten sodassa tahi kaksintaistelussa olisi pois isketty, taikka olisin sen menettämiseen itse syypää; mutta kun se katosi ilman syyttä minkäänlaista, katosi aivan ilmaiseksi, tuottamatta minulle rossaakaan!... Mutta eihän se voi olla mahdollista", lisäsi hän vähän aprikoituaan, "mahdotonta, että nenä olisi kadonnut, ei, ei se ole mitenkään mahdollista. Tämä joko on ainoastaan unta tahi muuten vaan näyttää siltä; ehkäpä minä jollain tavoin join veden sijaan viinan, jolla minä parran-ajelun jälkeen voitelen leukaani. Ehkä Ivan hullu siitä ei huolinut ja minä ryyppäsin sen itse."

Tullakseen vakuutetuksi, ett'ei hän ollut juovuksissa, iski majuri itseään niin kovasti, että hänen täytyi kiljaista. Tämä kipu sai hänen uskomaan, että hän todellakin oli ja toimi valveilla. Hän läheni varovasti peiliä ja räpsäytti ensin silmiään ajatellen, että nenä ehkä ilmestyykin äkkiä omalle paikalleen, mutta hypähti paikalla takasin, huudahtaen: "Voi tuota ilettävää näköä!"

Tuo oli todellakin selittämätöntä. Jospa olisi kadonnut nappi, hopealusikka, kello tahi muu sellainen esine -- mutta... kadota, ja miksi? erittäinkin omassa kortteerissa!... Majuri Kovalev arveli, harkittuaan kaikki asianhaarat, todenmukaisimmaksi, että syypää tähän ei ollut kukaan muu, kuin staapi-upseerin rouva Podtotschin, joka tahtoi että hän ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen. Hän tosin mielellään hakkaili tyttöä, mutia vältti viimeistä temppua. Kun rouva kerran hänelle suoraan ilmaisi, että hän oli suostuvainen antamaan tyttärensä majurille, keksi tämä kierteleviä kohteliaisuuden osoitteita lausuen, että hänen täytyi ensin palvella vielä vuotta viisi, ollakseen tarkalleen neljänkymmenen kahden vuoden vanha. Ja sentähden tuo rouva kostaakseen hänelle, varmaankin päätti rumentaa hänen kasvonsa ja sai tähän toimeen joitakuita noita-ämmiä, sillä ei millään muotoa voinut otaksua, että nenä olisi leikattu. Eihän kukaan käynyt edes hänen luonaankaan! parturi Ivan Jakovlevits ajeli hänen partaansa keskiviikkona ja koko keskiviikon ja koko torstainkin vielä nenä oli paikallaan -- sen hän muisti ja tiesi aivan varmaan; sitä paitsi olisi hän tuntenut kipua ja epäilemättä ei haava olisi kasvanut niin pian kiinni, eikä tullut aivan kakkaran näköiseksi. Hän tuumaili, manaisiko tuon rouvan laillisesti oikeuteen vai menisikö hänen luokseen ja näyttäisi hänet suusanallisesti syylliseksi. Hänen aprikoimisensa keskeytyi valon kautta, joka näkyi kaikista oven raoista ja ilmaisi, että etehisessä Ivan jo oli kynttelin sytyttänyt. Pian ilmaantui itse Ivankin, tuoden edessään kyntteliä ja valaisten sillä koko huoneen. Ensi liikunnollaan näytti Kovalev aikovan temmata liinan, peittääkseen tuon paikan, jossa eilen vielä nenä oli ollut, ett'ei moinen tyhmä mies seisattuisi ällistelemään, nähtyään herrassa semmoisen kumman.

Eipä ennättänyt Ivan mennä vielä omaan soppiinsa, kun etehisessä kuului tuntematon ääni ja sanat: "Täälläkö kollegi-assessori Kovalev asuu?"

"Astukaa sisään; majuri Kovalev on täällä", sanoi Kovalev, hypäten jaloilleen ja avaten oven.

Sisään astui pulskan näköinen poliisivirkamies, ei juuri valkeat, mutta eipä mustatkaan poskiparrat hyvin pulskeilla, sama mies, joka kertomuksen alussa seisoi Iisakin sillan päässä.

"Te olette katsoneet hyväksi kadottaa nenänne?"

"Olen kyllä."

"Se on löydetty nyt!"

"Mitä puhutte?" huudahti majuri Kovalev. Ilo sitoi hänen kielensä. Hän katsoi tutkistelevin silmin kiireestä kantapäähän edessään seisovaa tarkastajaa, jonka pulleista huulista ja ympyriäisistä poskista vapiseva kynttelin valo heijasti. "Millä tavoin?"

"Ihmeellisellä tavalla: hän saatiin kiinni melkein jo tieltä. Hän istahti vaunuihin mennäkseen Riikaan. Ja passi oli kirjoitettu aikoja sitten erään virkamiehen nimelle. Ihmeellisin kaikista on se että minäkin luulin hänet ensin herrasmieheksi. Mutta aivan kuin onneksi olivat lasisilmät muassani ja minä huomasin, että se olikin nenä. Minä, näetten, olen likinäköinen; jos te asetutte ihan minun eteeni, näen sittenkin ainoastaan, että teillä on kasvot, vaan en voi eroittaa nenää, en partaa, enkä muutakaan: Anoppini, se on, vaimoni äiti, ei näe liioin mitään."

Kovalev riemuitsi. "Missä hän on? Missä? Minä juoksen heti paikalla..."

"Älkää vaivatko itseänne. Minä tiesin, että hän on teille tarpeen ja toin hänet muassani. Kummallisin seikka tässä on se, että kaikkeen on syypää parturi Vosnesenskoi kadulta, joka nyt istuu lukon takana. Minä jo kauan aikaa sitten huomasin hänet juopoksi ja varkaaksi, ja vielä kaksi päivää sitten nyhtäsi hän eräästä puodista tusinan nappeja. Nenä itse on ihan samallainen kuin se oli ennenkin." Tämän sanottuaan tarkastaja työnsi kätensä taskuunsa ja veti sieltä esiin paperiin käärityn nenän.

"Niin, hän se on!" huudahti Kovalev, "totta tosiaan, oma nenäni! Juokaa kanssani tänään kupillinen teetä."

"Pitäisin sitä mitä suurimpana kunnianani, mutta en voi mitenkään, sillä minun täytyy pistäytyä tuonne rangaistuslaitokseen... Hirveästi ovat kaikkien ruokatavarain hinnat nousseet... Minulla on kotona elätettävänä anoppi, se on, vaimoni äiti, ja lapset; vanhimmasta on sangen suuret toiveet, erittäin viisas poika; mutta ei ole varoja minkäänlaista korkeampaa kasvatusta varten..."

Kollegi-assessori jäi tarkastajan mentyä muutamaksi minutiksi aivan hämmennyksiin ja hetken perästä tuskin sai näkö- ja tunto-aistinsa takasin, ja tähän tilaan saattoi hänet odottamaton ilo. Hän otti varovasti kadoksissa olleen nenän molempaan näppiinsä ja katseli sitä vielä kerran tarkasti.

"Totta tosiaan, sama nenä!" puhui hän. "Tuossahan vasemmalla puolella on tuo näpykkäkin, joka siihen eilen ilmaantui". Majuri milt'ei naurahtanut ilosta.

Mutta maailmassa ei mikään ole pysyväistä, niinpä riemukin seuraavalla minutilla ensimmäisen jälkeen jo oli laimeampi; kolmannella se jo heikkoni koko lailla -- ja viimein -- huomaamatta haihtui sielun tavalliseen tyyneyteen, niinkuin saari, jonka veteen pudotettu kivi siihen muodostaa, vähitellen tasoittuu sileälle pinnalle. Kovalev rupesi tuumailemaan ja hoksasi, ett'ei asia sillä ollutkaan tehty: nenä on kyllä löydetty, mutta pitäähän se asettaa, sovittaa paikalleen.

"Mutta jos se ei pysykään siinä?"

Tämä kysymys saattoi majurin vaalenemaan.

Selittämättömän kauhun valtaamana hypähti hän pöydän ääreen ja nosti eteensä peilin, ett'ei vahingossa asettaisi nenää väärälleen. Hänen kätensä vapisivat. Varovasti, huolellisesti asetti hän nenän entiselle paikalleen. Voi kauhua! Nenä ei pysykään kiinni!... Hän laski sen suunsa eteen, lämmitteli sitä hengityksellään ja kohotti sen taasen poskien väliselle tasaiselle paikalle; mutta nenä ei vaan juurru kiinni.

"No, no siinä, pidä kiinni, hullu!" jutteli hän nenälle, vaan tämä oli kuin puusta tehty ja putosi pöydälle mätkähdyksellä semmoisella, että olisi luullut sitä korkkipalaseksi. Majurin naama vääristyi ikäänkuin suonen vedosta. "Mutta eiköhän se juurru kiinni?" tuumaili hän kauhusta vaaleana. Vaikka hän olisi kuinka monta kertaa asettanut sen omalle paikalleen -- olivat hänen vaivansa turhat, niinkuin ennenkin.

Hän huusi Ivania ja lähetti hänet lääkäriä hakemaan, joka asui talon paraimmassa kortteerissa, ensi kerroksessa. Tämä lääkäri oli ulkomuodoltaan komea mies, hänellä oli jyhkeät, pikimustat poskiparrat, nuori, terve rouva, söi aamulliseksi tuoreita omenia ja piti suutansa tavattoman puhtaana, huuhdellen sitä joka aamu melkein kolme neljännestä tuntia ja hivuttaen hampaitaan viidenlaisilla harjasilla. Lääkäri tuli heti paikalla. Kysyttyään joko siitä oli pitkä aika kun onnettomuus tapahtui, kohotti hän majuria leuasta ja antoi hänelle keskisormellaan siihen paikkaan, jossa ennen nenä oli ollut, näppäyksen, niin että majurin täytyi temmata päänsä taaksepäin semmoisella voimalla, jotta se komahti seinään. Lääkäri sanoi, ett'ei tuo merkinnyt mitään ja neuvottuaan majuria tulemaan vähän kauemmas seinästä, käski hänen kääntää päänsä ensin oikealle ja koettaen sitä paikkaa, jossa nenä ennen oli ollut, myhähti: "hm!" ja sitten käski hänen kääntää päänsä vasemmalle ja päästi äänen "hm!" sekä lopuksi antoi keskisormellaan näppäyksen, niin että majuri Kovalev tempasi päänsä ikäänkuin hevonen, jolta tahdotaan hampaita katsoa. Tämmöisen tutkimuksen tehtyään lääkäri ravisti päätään lausuen: "Ei, ei sovi. Parempi on että jäätte nenättömäksi, sillä saattaa käydä vielä pahemmin. Sen kyllä voi liittää siihen; vaikkapa liittäisin heti paikalla; mutta minä vakuutan, että näin on paljoa parempi."

"Tämäpä hyvä! mitenkä minä nenättömäksi voin jäädä?" sanoi Kovalev. "Pahemmaksi ei asia enää voi tulla, kuin se nyt on. Tämähän on piru ties mitä! Minne voin näyttäytyä, tämmöisen irvinaaman kanssa? Minulla on ylhäisiä tuttavia; tänä iltanakin minun pitää olla kahdessa talossa. Minulla on paljo ystäviä: valtioneuvoksen rouva Tschehtirev, Padtotschin, staapiupseerin rouva... vaikk'ei minulla hänelle viimeisen tekonsa tähden muuta asiaa olekaan kuin poliisin kautta... Olkaa niin hyvä", jatkoi Kovalev rukoilevalla äänellä, "eikö löydy keinoa? Asettakaa jollakin tavalla se siihen kiinni; vaikk'ei niin hyvinkään, kunhan vaan kestäisi, voinhan minä kädelläni suojella sitä vaarallisissa tiloissa. Muuten minä en tanssikaan, että jollakin varomattomalla liikkeellä voisin sitä vahingoittaa. Mitä kiitollisuuteen tulee, teidän vaivojenne tähden, voitte olla varma, että minkä minun varani myöten antavat..."

"Uskokaa", sanoi tohtori ei juuri kovalla, joll'ei vienollakaan, äänellä hyvin sävyisästi ja lempeästi, "etten minä parantele sairaita voiton tähden. Se on vasten minun tapaani ja mielipiteitäni. Totta on, että minä otan vaivoistani jotain, mutta ainoastaan sentähden, ett'en kiellollani ketään loukkaisi. Minä kyllä voin asettaa nenän paikalleen, mutta minä vakuutan kunniani kautta, joll'ette sanaani usko, että asia tulee siitä vaan pahemmaksi. Paljo parempi on, jos antautte luonnon vaikutuksen alle. Peskää useammin itseänne kylmällä vedellä, ja minä vakuutan, että te nenätönnä tulette olemaan yhtä terve, kuin jos teillä nenä olisi. Nenän neuvon minä teitä taas pahemaan sprii-astiaan tahi, vielä parempi, kaatamaan astiaan kaksi ruokalusikallista väkevää viinaa ja kuumennettua etikkaa -- silloin voitte saada nenästänne melkoisen rahasumman. Minä itse ostan sen, joll'ette liian paljo siitä vaadi."

"En, en! En missään tapauksessa myy sitä!" kiljasi epätoivoissaan majuri Kovalev, "kadotkoon ennen!"

"No, suokaa anteeksi!" lausui tohtori kumartaen, "minä tahdoin olla teitte hyödyksi... Mitäpä minä sille sitte voin! Ainakin näette hyvän tahtoni." Tämän sanottuaan tohtori majesteetillisen näköisenä läksi huoneesta. Kovalev ei eroittanut edes hänen kasvojaankaan ja, syvässä tunnottomuudessa ollen, näki ainoastaan tohtorin mustan hännystakin hihoista esiinpistävät, puhtaat ja lumivalkeat mansetit.

Seuraavana päivänä päätti hän ennen kanteen nostamista kirjoittaa staapiupseerin rouvalle, eikö tämä suostuisi oikeuteen menemättä korvaamaan hänelle hänen vahinkonsa. Kirjeen sisältö oli seuraava:

Kunnioitettava rouva Aleksandra Grigorjevna!

En voi ymmärtää Teidän kummallista menettelyänne. Olkaa varma siitä, että tällä käytöksellänne ette mitään voita, ettekä saa minua pakoitetuksi ottamaan vaimokseni tytärtänne. Uskokaa, että juttu minun nenästäni on kokonaan selville saatu samoin kuin sekin, että asia on pääasiassa Teidän toimeenpanemanne, eikä kenenkään muun. Sen äkkinäinen eroaminen oikeasta paikastaan, sen karkaaminen ja muutteleminen ensin virkamieheksi ja viimein alkuperäiseen muotoonsa, ei ole mitään muuta kuin seurauksia Teidän ja niitten toimeenpanemasta noitumisesta, jotka harjoittelevat niitä teidän mielestänne kunniallisia askareita. Minä puolestani pidän velvollisuutenani ilmoittaa Teille ajoissa, että jos ei mainitsemani nenä tänään vielä ole pantu omalle paikalleen, minä olen pakoitettu hakemaan lain suojaa ja puolustusta.

Muuten täydellisestä kunnioituksesta Teihin on minulla kunnia olla

nöyrin palvelijanne Platon Kovalev.

Vastaus:

Kunnioitettava herra Platon Kusmits.

Suuresti kummastelen teidän kirjettänne. Minä lausun suoraan, ett'en odottanut Teiltä tuommoisia epäkohteliaita moitteita. Minä vakuutan, ett'en ole koskaan tuota virkamiestä, josta puhutte, kotiini vastaanottanut, en sala- enkä julki puvussa. Onhan minun luonani tosin kyllä ollut Philip Ivanovits Potanschikov. Ja vaikka hän, käytökseltään siivo ja tiedoiltaan etevä ja oppinut mies, pyysi tyttäreni kättä, en minä koskaan ole hänelle antanut pienintäkään aihetta toivoon. Te mainitsette vielä jotain nenästä. Jos sillä tarkoitatte, että minä muka antaisin Teille pitkän nenän, se on, antaisin teille muodollisen kiellon, kummastuttaa minua, että Te siitä puhutte, vaikka tiedätte että minä aina olen ollut ihan vastaista mieltä, ja jos Te vielä nytkin kositte tytärtäni laillisella tavalla, olen valmis heti paikalla Teille mieliksi tekemään, jotta se todistaisi ainiaan elävintä myötätuntoisuuttani Teihin, ja siinä toivossa jään aina valmiiksi palvelijaksenne.

Aleksandra Podtotschin.

"Ei", virkkoi Kovalev tämän kirjeen luettuaan, "hän on toden totta viaton. Ei hän voi olla syyllinen. Kirje on kirjoitettu niin, ett'ei sitä voi sillä tavoin syyllinen ja rikoksellinen kirjoittaa." Kollegi-assessori oli tottunut semmoisiin asioihin, sillä hän oli ollut lähetettynä useampia kertoja Kaukasoon tutkintoa pitämään.

"Mitenkä sitten, millä ihmeen tavalla tässä on käynyt? Piru itse tämän yksin voi selittää!" sanoi hän viimein laskien kätensä alas.

Sillä välin levisi huhu tästä ihmeellisestä tapauksesta koko pääkaupunkiin ja tietysti, niinkuin tavallista, kaikellaisilla lisäyksillä. Nytpä kaikkien huomio kääntyi tähän ihmeesen; vast'ikään oli yleisö ollut kiintyneenä kokemuksiin magnetismin vaikutuksesta. Sitä paitsi kertomus tanssivista tuoleista Konjuschennoi-kadun varrella oli vielä vireänä muistissa; eipä siis ihme että pian ruvettiin kertomaan kollegi-assessori Kovalev'in nenän tarkalleen kello kolme käyskentelevän Nevskillä. Uteliaita kokoontui joka päivä joukottain. Joku tiesi kertoa, että nenä oli muka Junker'in makasiinissa -- ja Junkerin eteen ilmaantui semmoinen tungos ja ahdinko, että poliisin täytyi ryhtyä asiaan. Eräs arvoisan näköinen poskiparrakas keinottelija, joka tavallisesti teaterien edessä myyskenteli kaikellaisia kuivia paistoksia, teetti varta vasten puusta mukavia, kestäviä rahia, joille kehoitti uteliaita nousemaan, vaatien tuosta ainoastaan kahdeksankymmentä kopekkaa. Eräs täysinpalvellut översti läksi tahallaan tätä varten tavallista aikaisemmin liikkeelle kotoaan ja tunkihe suurella vaivalla väkijoukon läpi; mutta suurimmaksi kummastuksekseen näki makasiinin ikkunassa nenän sijassa tavallisen villavaatteen ja kivipiirroksen sukkaaneulovasta tytöstä, jota puun takaa katseli pienipartainen keikari liivit hajallaan, kuvan, joka jo oli rippunut samalla paikalla enemmän kuin kymmenen vuotta. Poiskääntyessään lausui hän harmissaan: "Kuinka rohjetaan tämmöisillä tyhmyyksillä ja väärillä huhuilla hämmentää kansaa?" Sitten levisi huhu, ett'ei majuri Kovalev'in nenä kävellytkään Nevskillä, vaan Taurian puutarhassa, että hän muka jo aikaa sitten oli siellä ollut, että Hosrev-Mirfa, siellä asuessaan, oli ihmetellyt tätä luonnonleikkiä. Muutamat Kirurgian Akademian ylioppilaat läksivät sinne. Eräs ylhäinen, arvoisa rouva pyysi erityisellä kirjeellä puutarhan hoitajaa näyttämään hänen lapsilleen tätä harvinaista ilmiötä, jos mahdollista opettavaisten ja nuorisolle hyödyllisten selitysten kanssa.

Näihin juttuihin olivat erittäin mieltyneet kaikki nuo maalliset näytelmäin jokapäiväiset ihailijat, joitten mielitekona on naisten aivojen sekoittaminen, sillä siihen aikaan näkyvät nämä kokonaan menettäneen puolustus-kykynsä. Suuri osa arvokkaita, yhteisen hyvän harrastajoita olivat kovasti pahoillaan. Eräs herra ei sanonut ymmärtävänsä, kuinka nykyisenä sivistyneenä aikakautena tuommoiset tyhmät valheet voivat levitä ja lausui kummastelevansa, kuinka hallitus ei käännä niihin huomiotansa. Tämä herrasmies näkyy kuuluneen niitten herrojen joukkoon, jotka tahtoisivat kietoa hallitusta kaikkiin, jokapäiväisiin riitoihin akkojensakin kanssa... mutta tässä haihtui tapausten juoksu kokonaan hämärään eikä ole tietoa siitä, kuinka sitten kävi.

III.