Part 3

"Me tiesimme kuitenkin että salaperäinen vaara uhkasi isäämme. Hän pelkäsi mennä ulos yksin ja aina oli hänellä mukanaan kaksi palkinnon saanutta ammattinyrkkitaistelijaa, jotka palvelivat portinvartijoina Pondicherry Lodgessa. Williams, joka kyyditsi teidät tänne on toinen heistä. Häntä pidettiin yhteen aikaan Englannin voimakkaimpana taistelijana. Isämme ei koskaan sanonut, mitä hän pelkäsi, mutta hän tunsi selvästi suurta vastenmielisyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan, joilla oli puujalka. Kerran hän ampui revolverillaan erästä miestä, jolla oli puujalka, joka sitte huomattiin kunnolliseksi käsityöläiseksi hakemassa työtä. Meidän täytyi maksaa suuren summan rahaa saadaksemme miehen vaikenemaan. Veljeni ja minä luulimme että se oli vaan isämme oikku, mutta asianhaarat ovat sittemmin saattaneet meitä muuttamaan mielipidettämme.

"Alussa vuotta 1882 sai isäni Intiasta kirjeen, joka vaikutti hänessä äkkinäistä pelästystä. Hän milt'ei pyörtyi aamiaispöydässä avatessaan sitä, ja sen päivän jälkeen ei hän enää koskaan parantunut. Mitä kirjeessä oli, emme milloinkaan saaneet tietää, mutta hän piti sitä vähän vinossa, joten minä näin että se oli hyvin lyhyt ja kirjoitettu hyvin söhrityllä käsialalla. Vuosikausia oli hän sairastanut, mutta nyt hänen tilansa äkkiä huononi, ja huhtikuun lopulla saimme kuulla, ett'ei mitään toivoa enää ollut, ja että hän tahtoi puhutella meitä viimeisen kerran.

"Tullessamme hänen huoneesensa, istui hän pystyssä vuoteellaan, tyynyjen ympäröimänä ja raskaasti hengittäen. Hän käski meidän lukita oven ja asettua yksi kummallekin puolelle sänkyä. Sitte tarttui hän käsiimme ja teki meille erittäin merkillisen tunnustuksen, äänellä, joka vapisi yhtä paljon liikutuksesta kuin tuskista. Koetan kertoa hänen ilmoituksensa omilla sanoillaan.

"'Ainoastaan yksi asia', sanoi hän, 'painaa mieltäni tänä viimeisenä hetkenä. Se on käytökseni Morstan-paran tytärtä kohtaan. Tuo kirottu ahneus, joka minussa on vallinnut koko elämäni ajan, on ryöstänyt häneltä aarteen, josta ainakin puolet olisi kuulunut hänelle. Ja kuitenkaan en itse ole mitenkään käyttänyt sitä hyväkseni, niin sokea on ahneus. Pelkkä omistamisen tunne on ollut minulle sellainen nautinto, ett'en ole voinut ilmoittaa sitä kelleen. Katsokaa tuota helmien koristamaa ruusukiehkuraa tuossa! En edes siitä voinut erota, vaikka olen sen hankkinut yksinomaan lähettääkseni hänelle. Te, poikani, annatte hänelle runsaan osan Agra-aarteesta. Mutta elkää lähettäkö hänelle mitään, -- ei edes ruusukiehkuraa -- ennenkuin olen poissa. Ja ehkä vielä paranenkin, sillä onhan moni parantunut oltuaan yhtä sairaana kuin minä.'

"'Tahdon kertoa teille, miten mr Morstan kuoli', jatkoi hän. 'Hän oli vuosikausia kärsinyt sydänviasta, mutta salasi sen kaikilta. Ainoastaan minä tiesin sen. Olomme-aikana Intiassa tulimme, minä ja hän harvinaisten asianhaarain kautta omistamaan suuren aarteen. Minä kuljetin sen mukanani Englantiin ja samana iltana kuin Morstan saapui tuli hän suoraan tänne vaatimaan osuuttaan. Hän tuli käyden asemalta ja vanha uskollinen palvelijani Lal Chowdar, joka nyt on kuollut, päästi hänet sisään. Morstan ja minä olimme eri mieltä, mitä koski aarteen jakamista ja meidän välillämme syntyi kiivas sananvaihto. Morstan oli syössyt tuolilta raivoissaan, ja yht'äkkiä painoi hän kädellään toista kylkeään, kasvonsa muuttuivat tuhanharmaiksi, ja hän kaatui taapäin satuttaen päänsä arkun syrjään, joka sisälsi aarteen. Kumartuessani hänen ylitsensä näin kauhukseni, että hän oli kuollut.'

"Pitkän aikaa istuin siinä mieletönnä ihmetellen, mitä olisi tehtävä. Ensin aioin kutsua apua, mutta huomasin heti, että minua helposti voitaisi syyttää hänen murhastaan. Hänen äkkinäinen kuolemansa kesken riitaa ja haava päässä syyttäisivät minua. Edelleen laillinen tutkinto tuottaisi päivän valoon erityisiä seikkoja aarteesta, jonka erittäin tahdoin pitää salassa. Hän oli sanonut minulle, ett'ei kukaan elävä sielu tiennyt, mihin hän oli mennyt, eikä näyttänyt siltä että asia milloinkaan tulisi tunnetuksi.

"Mietein yhä asiaa, kun katsottuani ylös, huomasin palvelijani Lal Chowdarin, ovessa. Hän hiipi sisään ja lukitsi oven perässään. 'Elkää pelätkö, sahib', sanoi hän, 'kenkään ei saa tietää että olette murhannut hänet. Kätkekäämme hänet, eikä kukaan tule tietämään hiiskaustakaan koko asiasta.' -- 'Minä en ole murhannut häntä,' vastasin. Lal Chowdar pudisti päätään ja hymyili. 'Kuulin kaikki, Sahib,' sanoi hän; 'kuulin teidän riitelevän ja kuulin lyöntinne. Mutta minä en hiisku asiasta mitään. Kaikki nukkuvat talossa. Koettakaamme saada hänet piiloon.' Tämä oli tarpeeksi saattamaan minut tekemään päätöksen. Jos oma palvelijani ei uskonut viattomuuttani, miten onnistuisin vakuuttamaan kahtatoista tuhmaa käsityöläistä valakunnassa siitä? Lal Chowdar ja minä hautasimme ruumiin samana yönä ja muutamia päiviä myöhemmin olivat Lontoon sanomalehdet täynnä kirjoituksia kapteini Morstanin salaperäisestä katoamisesta. Mutta siitä mitä olen sanonut, huomaatte että syytös tuskin voi kohdata minua siinä asiassa. Minun vikani on, että en ainoastaan salannut ruumista vaan myöskin aarteen ja että omistin itselleni sekä Morstanin että oman osani. Sentähden tahdon, että te toimitatte sen takaisin. Lähentäkää korvanne suulleni. Aarre on kätkettynä..."

"Samassa muuttuivat hänen kaivonsa kauheasti; silmät tuijottivat kurjina, alaleuka vaipui hervotonna alas ja hän huusi äänellä, jota en milloinkaan voi unohtaa: 'Älkää päästäkö häntä sisään! Jumalan tähden, elkää laskeko häntä sisään!' Käännyimme molemmat ikkunaan päin takanamme, johon hänen katseensa oli suunnattu. Naama tuijotti pimeästä vastaamme. Näimme valkean pilkun nenästä, joka oli painettu ikkunaa vastaan. Kasvot olivat partaiset, silmät hurjat, hirmuiset ja ilmaisivat tukahutettua kiukkua; veljeni ja minä syöksimme ikkunan luo, mutta silloin oli hän jo poissa. Tullessamme takaisin isämme luo, oli pää vaipunut rintaa vasten ja sydän lakannut tykyttämästä.

"Etsiskelimme puutarhan vielä samana yönä, mutta emme löytäneet mitään jälkiä valloittajasta, paitsi että aivan akkunan alla kukkaispenkereellä näkyi jalan jälki. Jos ei tätä yhtä jälkeä olisi ollut, olisimme luulleet, että mielikuvituksemme loihti tuon hurjan, hirveän näköisen naaman eteemme. Mutta me saimme pian toisen ja pätevämmän todistuksen siitä, että salaiset voimat olivat toimessa ympärillämme. Aamulla huomattiin ikkuna isäni huoneessa olevan auki, laatikot ja kaapit olivat perinpohjin haetut ja tyhjennetyt, ja hänen rinnalleen oli kiinnitetty paperilippu, ja siihen töhritty sanat: 'Neljän merkit'. Mikä tämän lauseen tarkoitus oli tahi kuka salaperäinen vieraamme, sitä emme milloinkaan saaneet tietää. Meidän luulomme mukaan ei mitään isäni omaisuudesta ollut varastettu, vaikka kaikki oli tyhjennetty ja sinne tänne heitelty. Veljeni ja minä asetimme luonnollisesti tämän harvinaisen tapauksen ja isämme eläessään tuntemansa pelon yhteyteen keskenään, mutta edelleenkin pysyy se arvoituksena meille."

Pieni mies vaikeni hetkeksi sytyttääkseen piippunsa ja veti miettien muutamia sauhuja. Istuimme kaikki tarkkaavaisina kuunnellen hänen kummallista kertomustaan. Kertoessaan kapteini Morstanin kuolemasta, oli miss Morstan vaalennut, ja silmänräpäykseksi valtasi minut pelko että hän pyörtyisi. Mutta hän tointui juotuaan lasin vettä, jonka hiljan tarjosin hänelle venetsialaisesta vesikaraffista. Sherlock Holmes istui taapäin nojautuneena tuolissa poissaolijan muodolla ja silmäluomet painuneina pilkoittaville silmille. Katsellessani häntä en voinut olla ajattelematta, miten hän vielä samana päivänä oli valittanut elämän jokapäiväisyyttä. Mutta tässäpä oli tehtävä, joka vaati koko hänen tarkkanäköisyytensä. Mr Thaddeus Sholto katsoi yhdestä toiseen jonkinmoisella ylpeydellä, vaikutuksesta, jonka hänen kertomuksensa oli tehnyt, ja jatkoi sitte:

"Veljeni ja minä," sanoi hän, "olimme hyvin uteliaita saamaan selkoa aarteesta, josta isämme oli puhunut. Viikkoja, kuukausia kaivoimme perinpohjin koko puutarhan, löytämättä merkkiäkään siitä. Se kiusasi meitä, että hänen piti kuolla juuri sillä hetkellä kuin hän aikoi sanoa paikan, mihin aarre oli kätketty. Ja miten komea tuo kaivattu aarre olisi, sen voimme päättää siitä ruususeppeleestä, jonka hän oli ottanut joukosta. Tästä ruususeppeleestä oli veljelläni Bartholomeuksella ja minulla pieni riita. Helmet olivat nähtävästi suuresta arvosta, ja hän ei mitenkään tahtonut erota niistä, sillä, meidän kesken sanottuna, on veljeeni vähän tarttunut isäni intohimo -- ahneus. Hän luuli myöskin, että jos lahjoittaisimme ruususeppeleen pois, voisi se antaa aihetta puheluun ja vihdoin saattaa meidät ahdinkoon. Kaikki mitä voin tehdä, oli saada hänet suostumaan, että sain ottaa selkoa miss Morstanin osoitteesta ja lähettää hänelle yhden helmen eräällään määrätyillä väliajoilla, jott'ei hän ainakaan milloinkaan kärsisi puutetta."

"Sepä oli ystävällisesti ajateltu," sanoi miss Morstan vakavana, "se oli hyvin ystävällisesti tehty."

Tuo pieni mies viittasi lakkaamatta kädellään.

"Olimme teidän holhoojanne," sanoi hän; "se oli minun ajatukseni asiasta, vaikk'ei veli Bartholomeus oikein katsonut asiaa siltä kannalta. Meillä oli itsellä enemmän kuin kylliksi rahaa, -- enempää en halunnut. Sitäpaitsi olisi ollut sopimatonta kohdella nuorta naista niin alhaisella tavalla. _'Le mauvais goût mène au crime'_ -- kuten ranskalaiset hienosti sanovat. Riitamme tästä asiasta meni niin pitkälle, että katsoin parhaaksi muuttaa yksikseni asumaan. Muutin siis Pondicherry Lodgesta ja otin vanhan Khitmutgarin ja Williamsin mukaani. Mutta sitte eilen sain tietää että tärkeä tapaus oli tapahtunut. Aarre oli löydetty. Minä heti asetuin yhteyteen miss Morstanin kanssa, ja nyt on meidän mentävä Norwoodiin vaatimaan osuuttamme. Selitin aikomukseni eilen illalla Bartholomeukselle, joten me olemme odotetut, joskin emme niin tervetulleet vieraat."

Mr Thaddeus Sholto vaikeni ja muutteli levottomana pehmeällä sohvalla. Istuimme kaikki ääneti mietiskellen uutta käännettä, jonka salaperäinen kertomus oli saavuttanut. Holmes oli ensimmäinen, joka keskeytti hiljaisuuden.

"Olette menetellyt oikein, sir, alusta loppuun," sanoi hän. "Ehkä voimme tehdä teille pienen vastapalveluksen selittämällä vähäsen sitä, mikä vielä tuntuu teistä epäselvältä. Mutta, kuten miss Morstan äsken huomautti, on nyt myöhä, ja paras olisi heti saada asiasta selvä."

Uusi tuttavuutemme kiersi hyvin miettivän näköisenä piipunvarren kääröön, ja otti erään esiripun takaa pitkän päällystakin, jossa hihat ja kaulus olivat tehdyt astrakaanilaisesta kankaasta. Tämän napitti hän huolellisesti kiinni aina kaulaan asti, vaikka olikin helteinen ilma, ja päätti varustuksensa panemalla päähänsä jäniksen nahasta tehdyn lakin korvalapuilla varustettuna, jotka kokonaan peittivät korvat, joten hänestä näkyi ainoastaan nuo liikkuvat, terävät kasvot.

"Terveyteni on vähäsen arka," sanoi hän, mennessään edellämme käytävään. "Olen tuomittu sairaaksi."

Vaunumme vartosivat meitä ulkopuolella ja matkamme oli nähtävästi päätetty jo edeltäpäin koska ajaja heti lähti ajamaan nopeaa vauhtia. Thaddeus Sholto puheli lakkaamatta kimeällä äänellään, joka voitti vaununpyörien rätinänkin.

"Bartholomeus on älykäs mies," kertoi hän. "Miten luulette hänen etsineen paikan missä aarre löytyi? Hän oli tullut siihen päätökseen että sen pitäisi löytymän sisällä huoneissa, ja sentakia laski hän koko talon pinta-alan ja mittasi kaikki paikat, jott'ei löytynyt tuumaakaan, josta hän ei olisi voinut tehdä tiliä. Muun muassa hän huomasi, että rakennuksen korkeus oli seitsemänkymmentäneljä jalkaa, mutta jos hän laski yhteen kunkin eri kerroksen korkeuden ja vähensi pois välikerrokset, joiden paksuuden hän sai tietää kaivertamalla reikiä, niin oli kokonaissumma vaan seitsemänkymmentä jalkaa. Siinä oli siis neljä jalkaa, joista hän ei ollut selvällä, ja tämä ala oli rakennuksen yläosassa. Hän lävitsi sentähden ylimmän huoneen katon, ja siellä yläpuolella hän löysi todellakin pienen soppelon, jonka aukko oli kiinni muurattu, eikä sitä kukaan tuntenut. Keskellä koppia oli aarrearkku kahden katto-orren päällä. Hän laski sen alas aukosta ja siellä se nyt on. Hän sanoo aarteen olevan puolen miljoonan punnan arvosta."

Mainitessaan tuon jättiläissumman, tuijotimme kaikki toisiamme silmät selällään. Jos onnistuisimme asettamaan miss Morstanin hänen oikeuksiinsa, tulisi hän köyhästä kotiopettajattaresta Englannin rikkaimmaksi perinnönomistajaksi. Tosin olisi todellisen ystävän tullut iloita sellaisesta uutisesta, mutta minua hävettää sanoa, että itsekkäisyys pääsi kokonaan voitolle, ja että sydäntäni painoi kauhea taakka. Sain sanotuksi muutaman sekavan sanan onnentoivotukseksi, ja istuin sitte alakuloisena, kuurona Sholton lörpötyksille. Hän oli nähtävästi raskasmielinen, ja muistan hämärästi että hän kertoi meille erillaisista taudinoireistaan ja pyysi minua lausumaan ajatukseni puoskaroimispillerien vaikutuksesta, joita hänellä oli muutamia nahkakotelossa taskussaan. Toivon ett'ei hän muista niitä vastauksia, joita annoin hänelle sinä iltana. Holmes sanoo kuulleensa, että selitin hänelle että oli suuri vaara nauttia enemmän kuin kaksi tippaa majavaöljyä, kuin taas strykniniä suosittelin suurissa annoksissa rauhoittavana keinona. Miten sen asian laita onkaan, niin tunsin kaikissa tapauksissa helpoituksen tunteen, kun äkkiä vaunut pysäsivät ja ajaja hyppäsi avaamaan ovia.

"Tässä on Pondicherry Lodge, miss Morstan," sanoi Thaddeus Sholto, auttaen miss Morstania vaunuista.

Viides luku.

Murhenäytelmä Pondicherry Lodgessa.

Kello oli jo kohta yksitoista, saavuttuamme tämän yöllisen matkamme päämäärään. Suuren kaupungin kostea sumu oli jäänyt meistä ja ilta oli selkeä ja kaunis. Leuto länsituuli puhalteli ja taivaalla purjehti hitaasti raskaita pilviä, joiden lomitse puolikuu silloin tällöin pilkisti esiin. Oli siksi valoisaa että voi erottaa lähimmät esineet, mutta Thaddeus Sholto otti kuitenkin toisen vaunulyhdyistä paremmin valaistakseen tietä.

Pondicherry Lodge sijaitsi eräässä puutarhassa ja sitä ympäröi korkea kivimuuri, jota yläpinnalta peitti lasisoraa. Kapea, rautaovi oli ainoa sisäänkäytävä. Omituisen lyhyellä ja ankaralla kolkutuksella ilmoitti oppaamme tulomme.

"Ken siellä?" kuului tuima ääni sisältä.

"Minä se olen, Mc Murdo. Pitäisipä teidän tuntea kolkutukseni tähän aikaan päivästä."

Kuului murisevaa ääntä ja avainten kilinää. Portti liikkui raskaasti saranoillaan ja aukossa seisoi vähäläntäinen, leveä hartiainen mies, jonka ulkonevia kasvoja ja vilkkuvia, epäileviä silmiä keltainen lyhdynvalo valaisi.

"Tekö se olette, mr Thaddeus? Mutta keitä nuo toiset? En ole saanut herraltani mitään määräystä heidän suhteensa."

"Ettekö. Mc Murdo? Te hämmästytätte minua! Sanoin veljelleni eilen illalla että toisin muutamia ystäviä kanssani."

"Hän ei ole ollut ulkona huoneestaan tänään, mr Thaddeus, enkä ole saanut mitään käskyjä. Tiedättehän, että minun täytyy seurata sääntöjä. Teidät voin päästää sisään, mutta ystävänne saavat kyllä pysyä siellä, missä ovat."

Tämä oli odottamaton este. Thaddeus Sholto katseli ympärilleen avuttomana.

"Te olette oikein paha, Mc Murdo!" sanoi hän. "Jos menen takaamaan heidät, niin onhan siinä kyllä. Ja tässähän meillä on eräs nuori nainenkin. Hän ei voi seistä maantiellä odottamassa tähän aikaan päivästä."

"Hyvin ikävää," mr Thaddeus, vastasi portinvartija järkähtämättä. "Mutta ihmiset voivat olla teidän ystäviänne eikä kuitenkaan hänen. Hän maksaa minulle runsaasti että tekisin velvollisuuteni, ja velvollisuuteni minä täytänkin. En tunne ketään ystävistänne tuossa."

"Kyllä, Mc Murdo," huusi Sherlock Holmes, iloisesti. "Enpä luule, että olette unohtaneet minut. Ettekö muista tuota harrastajaa, joka taisteli kanssanne kolme kertaa Alisonin huoneustossa neljä vuotta sitte, silloin kuin saitte palkinnon?"

"Eihän se ole mr Sherlock Holmes?" huudahti nyrkkitaistelija. "Hyvänen aika, miten voinkaan erehtyä teidän suhteenne? Jos sen sijaan, että seisotte siinä niin hiljaa ja sävyisästi, olisitte tullut esiin ja antanut minulle tuommoisen ristilyönnin leuan alle, jossa olitte niin taitava, olisin heti tuntenut teidät. Voi mikä vahinko, että olette tuhlannut lahjanne, mr Holmes! Teistä olisi tullut suurta ajan pitkään, jos täydellä todella olisitte antauneet taiteellenne."

"Kuulette, Watson, että jos kaikki muu maailmassa pettää minut, niin on minulle kuitenkin aina yksi tiede avoinna," sanoi Holmes nauraen. "Ja nyt ei ystävämme varmaankaan enää anna meidän seistä täällä kylmässä, vai kuinka?"

"Astukaa sisään, sir, astukaa sisään -- sekä te että ystävänne," vastasi Mc Murdo. "En voi sille mitään, mr Thaddeus, mutta minulla on määräykseni. Minun täytyi ensin ottaa selkoa ystävistänne, ennenkuin päästin heidät sisään."

Portilta johti hiekoitettu polku aution puutarhan poikki suurelle, nelikulmaiselle rakennukselle, joka oli kokonaan varjossa, paitsi että kuu valaisi yhtä nurkkaa, joten vinninikkuna välkkyi. Rakennuksen ääretön suuruus yhdessä sen pimeyden ja kuolemanhiljaisuuden kanssa teki kauhean vaikutuksen. Thaddeus Shoitokin näytti olevan huonolla tuulella ja lyhty tärisi ja helisi hänen kädessään.

"En ymmärrä," sanoi hän. "Tässä on joku erehdys tapahtunut. Sanoin juuri selvästi Bartholomeukselle, että tulisimme tänne ja kuitenkin on hänen ikkunansa pimeä. En käsitä, mitä tämä mahtaa merkitä."

"Vartioidaanko taloa aina näin?" kysyi Holmes.

"Kyllä; hän on seurannut isämme tapoja. Hän oli isämme lempilapsi, ja olen väliin ajatellut että isäni on kertonut hänelle enemmän kuin hän on minulle kertonutkaan."

"Tuo on Bartholomeuksen ikkuna tuolla ylhäällä, jota kuunvalo valaisee; se on kyllä valoisa, mutta en usko että huoneessa palaa tulta."

"Ei, siellä ei ole tulta," sanoi Holmes. "Mutta näen valon pilkoittavan tuossa pienessä ikkunassa oven vieressä."

"Ah, se on emännöitsijän huone. Siellä vanha mrs Bernstone asuu. Hän voi selittää meille, mitä kaikki tämä merkitsee. Mutta suvainnette odottaa täällä hetkisen, sillä jos me kaikki menemme sisään yhtä aikaa, eikä hän tiedä tulostamme, voisi hän pelästyä. Mutta, hiljaa, mitä tuo on?"

Hän kohotti lyhtyä ja käsi vapisi niin että valo pyöri liehuvissa piireissä ympärillämme. Miss Morstan tarttui minua käsivarresta, ja seisoimme kaikki sykkivin sydämmin ja tarkasti kuunnellen. Suuresta, synkästä rakennuksesta kuului yön hiljaisuudessa surullisinta ääntä, mitä voi ajatella, -- pelästyneen naisen sydäntäsärkevää, keskeytettyä valitusta.

"Se on mrs Bernstone," sanoi Sholto. "Hän on ainoa nainen koko talossa. Odottakaa tässä. Tulen heti takaisin."

Hän meni ovelle ja kolkutti omituisella tavallaan. Näimme, että suuri kasvuinen vaimoihminen avasi oven ja horjui ilosta nähdessään hänet.

"Ah, mr Thaddeus, olen niin iloinen, että tulitte, sir! Olen niin kovin iloinen että tulitte, mr Thaddeus!"

Kuulimme hänen yhä vakuuttavan iloansa, kunnes ovi sulettiin ja hänen äänensä muuttui ykstoikkoiseksi muminaksi.

Seuraajamme oli jättänyt lyhdyn meille. Holmes valaisi sillä ympärilleen, katsellen tarkasti rakennusta ja suuria multakasoja, jotka peittivät maata. Miss Morstan ja minä seisoimme vieretysten, ja hänen kätensä lepäsi omassani. Rakkaus on eriskummallinen kapine, sillä emmehän ennen tätä päivää olleet koskaan nähneet toisiamme, milloinkaan ei ollut sanaa, ei ystävällistä katsetta vaihdettu keskenämme, ja kuitenkin etsivät kätemme vaistomaisesti toisiansa tänä levottomuuden hetkenä. Olen sittemmin ihmetellyt sitä, mutta siinä silmänräpäyksessä tuntui se minusta ihan luonnolliselta, että kääntyisin hänen puoleensa, ja hän on usein sanonut että se oli erityinen vaisto, joka pakotti hänen etsimään turvaa ja lohdutusta minun luonani. Siten seisoimme siinä, käsitysten kuni kaksi lasta, ja rauha oli sydämmissämme, vaikka ympärillämme vallitsikin pimeys, synkkyys -- --.

"Mikä ihmeellinen paikka!" huudahti hän katsellen ympärilleen.

"Näyttää siltä kuin kaikki Englannin myyrät olisivat asustaneet täällä. Olen nähnyt vähän yhdellaista erään kukkulan rinteellä Ballaratin seuduilla, missä on etsitty uusia kultasuonia."

"Syy on täälläkin sama," sanoi Holmes. "Tässä on aarteenkaivajain jälkiä. Teidän tulee muistaa että ovat etsineet sitä kuusi vuotta. Eipä ihmettä että puutarha näyttää sorahaudalta."

Samassa avattiin ovi ja Thaddeus Sholto tuli syösten huoneesta eteenpäin ojennetuin käsin ja kauhun ilmaus silmissä.

"Nyt ovat asiat hullusti! Voi Bartholomeusta!" huusi hän. "Olen niin peloissani! Hermoni eivät tätä kestä!"

Hän olikin itkemäisillään pelästyksestä ja liikkuvissa, terävissä kasvoissa, jotka pistäytyivät esiin astrakaanikauluksesta, näkyi pelästyneen lapsen avuton, rukoileva ilmaus.

"Menkäämme sisään," sanoi Holmes lyhyesti, varmuudella.

"Ah niin, tehkää se!" sanoi Sholto. "Minä en todellakaan kykene nyt antamaan mitään käskyjä."

Seurasimme häntä kaikin emännöitsijän huoneesen, joka oli käytävästä vasemmalle. Vanha nainen käveli surullisena edestakaisin huoneessa levottomasti käsiänsä väännellen, mutta nähtyään miss Morstanin, näkyi hän rauhoittuvan.

"Jumala siunatkoon lempeitä, suloisia kasvojanne!" huudahti hän nyyhkyttäen. "Tekee hyvää nähdä teitä. Voi, minä olen tänään saanut paljon kärsiä!"

Miss Morsian taputti hänen laihoja, karkeita käsiään, ja mutisi muutaman ystävällisen, naisellisesti lohduttavan sanan, jotka saattoivat toisen kalmankalpeat posket punehtumaan.

"Herra on sulkeutunut huoneesensa eikä vastaa," selitti hän. "Koko päivän olen varronnut kuulevani jotakin sieltä, sillä usein hän on mielellään yksin, mutta noin tuntia sitte rupesin aavistamaan, ett'eivät asiat ole niinkuin pitäisi ja sentähden menin ylös ja kurkistin avainreiästä. Teidän täytyy mennä sinne, mr Thaddeus, teidän täytyy itse mennä katsomaan. Olen nähnyt mr Bartholomeus Sholton surussa ja ilossa kymmenen pitkän vuoden kuluessa, mutta milloinkaan en ole nähnyt hänen kasvoissaan sellaista ilmausta kuin nyt."

Sherlock Holmes otti lyhdyn ja meni edellä, kun Thaddeus Sholto oli niin pelästyksissään että hampaat suussa kalisivat. Minä tuin häntä uumilta mennessämme ylös rappusia, sillä polvensa horjuivat, jotta tuskin pystyssä pysyi. Kaksi kertaa otti Holmes esiin suurennuslasinsa ja tutki huolellisesti muutamia epäselviä jälkiä, jotka minusta näyttivät ainoastaan pieniltä tomupilkuilta kookospalmuniinistä valmistetussa matossa, joka peitti portaita. Hän kulki hitaasti askel askeleelta valaisten eteensä lyhdyllä ja katsellen tuimasti oikealle ja vasemmalle. Miss Morstan oli jäänyt pelästyneen emännöitsijän luo.

Kolmas porras päättyi suoraan, jotenkin pitkään käytävään, jota oikealla puolella koristi komea intialainen seinäkoristus ja vasemmalla puolella oli se varustettuna kolmella ovella. Holmes meni eteenpäin yhtä hitaasti ja me seurasimme häntä kantapäillä varjojemme levitessä yhä pitempinä ja mustempina takanamme käytävässä. Kolmatta ovea etseimme. Holmes koputti saamatta mitään vastausta ja koetti sitte vääntää lukosta ja töytästä oven auki. Mutta se oli sisäpuolelta lukittu leveällä, vahvalla salvalla, jonka näimme valaistuamme avainreikää lyhdyllä. Reikä ei kuitenkaan ollut ihan tukittu. Sherlock Holmes kumartui alas, mutta nousi pystyyn heti, syvästi hengittäen.

"Tässä on jotakin selittämätöntä, Watson," sanoi lian niin liikutettuna, jommoisena en koskaan ollut nähnyt häntä. "Miten selitätte tämän?"