Part 2

"Kiitos," sanoi Holmes. "Olkaa hyvä antakaa kuori myös. Leimattu Lontoossa. S. W. 7 p:nä Syyskuuta. Hm! Sormen-jälkiä yhdessä kulmassa -- luultavasti kirjeenkantajan. Paperi on parasta lajia. Kotelot maksavat kuusi penceä kimppu. Omituisuutta kirjoitustarpeitten valitsemisessa. Ei mitään osotetta. 'Olkaa kolmannen pylvään luona vasemmalta Lyseiteatterin edustalla tänä iltana kello seitsemän. Jos pelkäätte niin ottakaa mukaanne kaksi ystävää. Te olette nainen, jolle on tehty vääryyttä, ja teidän pitää saada oikeutta. Mutta älkää polisia ottako mukaanne. Jos sen teette, on kaikki hukassa. Tuntematon ystävänne'. No tämäpä on todella pieni salaseikkailu! Mitä aiotte tehdä, miss Morstan?"

"Sitäpä juuri tulin kysymään teiltä."

"Menemme sinne luonnollisesti, te ja minä -- ja, niin, tohtori Watson on juuri paras mies siihen. Kirjoittaja mainitsee kaksi ystävää. Hän ja minä olemme ennenkin työskennelleet yhdessä."

"Mutta tahtooko hän seurata meitä?" kysyi nainen rukoilevalla äänellä ja katseilla.

"Olen oleva ylpeä ja onnellinen," vastasin kiitollisena, "jos voin olla teille jonkinlaisena apuna."

"Olette molemmat hyvin ystävällisiä," vastasi hän. "Olen elänyt hiljaista elämää, eikä ole minulla ystäviä, joiden puoleen kääntyisin. Tulen tänne kello kuusi, luulen että sitte ehdimme?"

"Niin, mutta älkää tulko myöhemmin," sanoi Holmes. "Mutta sitte erää toinen asia. Onko tämä kirjoitus samaa, jota oli laatikoissa, missä helmet olivat?"

"Ne ovat minulla täällä." vastasi hän ottaen esiin puolen tusinaa paperilappuja.

"Te olette todellakin oikean hoidokkaan mallikuva, -- teillä on tieto siitä, mitä on tehtävä. Katsokaamme!" Hän levitti paperit pöydälle ja loi lyhyeitä, ankaria katseita yhdestä toiseen. "Kirjoitus on muutettua, paitsi kirjeessä," sanoi hän sitte, "mutta epäilystä ei voi olla siitä, ken kirjoittaja on. Katsokaa, miten kreikkalainen "e" vastustamattomasti pistäytyy esiin, ja huomatkaa sakaraa tuossa loppu "s"-ssä. Ne ovat kieltämättä saman käden kirjoittamia. En tahdo saattaa mieleenne mitään pettäviä toiveita, miss Morstan, mutta onko mitään yhtäläisyyttä isänne ja tämän käsialan välillä?"

"Millään ei voi olla suurempaa erotusta."

"Sitä vastausta odotinkin. Olemme siis valmiina kello kuusi. Olkaa hyvä ja jättäkää paperit minulle. Tulen ehkä punnitsemaan asiaa ennen sitä. Se on nyt ainoastaan puoli neljä. Näkemään siis!"

"Näkemään!" lausui vieraamme ja iloisesti, ystävällisesti silmäiltyään molempia, kätki hän jälleen helmikotelon poveensa ja kiiruhti pois.

Seisoessani ikkunassa näin hänen nopeasti menevän katua alas, kunnes harmaa hattu ja valkea siipi ainoastaan vaalevana pilkkuna haamoitti ja viimein katosi tummaan ihmisjoukkoon.

"Erittäin miellyttävä olento!" huudahdin minä kääntyen Sherlock Holmesin puoleen.

Hän oli uudelleen sytyttänyt piippunsa ja istui taapäin nojautuneena ja silmät kiinni. "Onko hän?" vastasi Holmes välinpitämättömästi. "Sitä en huomannut."

"Tepä olette oikea auttomaatti -- laskukone," huudahdin. "Teissä on väliin jotakin aivan hirmuista."

Holmes hymyili.

"Se on erittäin tärkeätä, ettei anna persoonallisten ominaisuuksien muodostaa arvostelua jostakin henkilöstä. Hoidokas on minulle ainoastaan ykkönen, tekijä tehtävässä. Tunteet vaikuttavat haitallisesti terveen järjen tuomioon. Vakuutan teille, että miellyttävin nainen, mitä olen tuntenut, hirtettiin sentakia, että hän oli myrkyttänyt kolme pientä lasta saadakseen heidän henkivakuutusrahansa, ja inhoittavin tuttavieni joukossa on eräs ihmislempijä, joka on uhrannut milt'ei neljäsosnmiljoonan Lontoon köyhille."

"Mutta siinä tapauksessa..."

"Minä en koskaan tee poikkeuksia. Poikkeus kumoo säännön. Oletteko milloinkaan olleet tilaisuudessa tutkia ihmisen luonnetta hänen käsialassaan? Mitä päätätte tästä paperilipusta?"

"Kirjoitus on luettavaa ja säännöllistä," vastasin. "Henkilö, joka on tottunut toimimaan ja jolla on luonteenlujuutta."

Holmes pudisti päätään.

"Katsokaa hänen pitkiä kirjaimiansa," sanoi hän. "Ne tuskin kohoavat yli muiden. Tuo 'd' voisi olla a ja tuo 'd' e. Henkilöt lujalla luonteella erottavat aina pitkät kirjaimet lyhyistä, kirjoittakoot sitte miten epäselvää tahansa. Hänen 'k':ssaan on huikentelevaisuutta ja itserakkautta isoissa kirjaimissaan. Mutta nyt täytyy minun käydä ulkona vähäsen. Minun pitää ottaa selkoa muutamista ilmoituksista. Suosittelen teille tuon kirjan -- yksi merkillisimpiä kirjoja, mitä on kirjoitettu. Se on Wimvood Reade'n 'Ihmisen piinahistoria'. Palaan tunnin kuluttua."

Istuin ikkunan ääreen kirja kädessäni, mutta ajatukseni liitelivät, kaukana kirjailijan rohkeista keinotteluista. Ne viipyivät nuoren naisen luona, joka juuri oli käynyt luonamme, -- ajattelin hänen lempeätä hymyänsä, äänensä syvää, täysinäistä sointua, salaperäistä arvoitusta, joka loi varjonsa hänen elämäänsä. Jos hän oli seitsemäntoista vuotias, kun isänsä katosi, oli hän nyt seitsemänkolmatta, -- ihana ikä, jolloin nuoruus on kadottanut itseluottamuksensa, ja kokemus on sitä vähän hillinnyt. Siten istuin mietiskellen, kunnes tuli niin vaarallisia ajatuksia päähäni, että syöksin kirjoituspöytäni luo, ja hurjana uppounnuin viimeiseen esitelmään patologiiasta. Mikähän minäkin olin miehiäni! -- Köyhä rykmentin lääkäri, jolla oli huono jalka ja vielä huonompi kreditiivi pankissa, että olisin voinut ajatella sellaisia asioita? Hänhän oli ykkönen, tekijä -- ei mitään muuta. Jos tulevaisuuteni näytti pimeältä niin olihan parempi katsoa sitä silmiin kuin mies, kuin koettaa valaista sitä mielikuvituksen pettävillä virvatulilla.

Kolmas luku.

Etsimismatkalla.

Kello oli puoli kuusi, ennenkuin Holmes tuli kotiin. Hän oli iloinen, innokas ja loistavalla tuulella, -- mielellä, joka hänessä vaihteli synkimmän alakuloisuuden puuskien kanssa.

"Tämä asia ei ole erittäin salaperäinen," sanoi hän ottaessaan teekupin, jonka tarjosin hänelle. "Asianhaarat näyttävät myöntävän ainoastaan yhden selityksen."

"Kuinka? Oletteko jo selittäneet arvoituksen?"

"En; sitä en toki vielä voi tehdä. Olen keksinyt sisältörikkaan seikan, siinä kaikki. Mutta se onki _hyvin_ runsassisältöinen. Erikoiskohdat ovat vielä selittämättä. Olen silmäilemällä _Times'in_ viimeisiä palstoja saanut selvää, että majoori Sholto, Yli Norwoodissa, ent. virkaatekevä 34:ssä Bombuy-jalkaväkirykmentissä, kuoli 28 p. huhtikuuta 1882."

"Olen ehkä hyvin hidas ajatuksinen Holmes, mutta en huomaa, mitä merkillistä siinä asiassa on."

"Ettekö? Te hämmästytätte minua! No, kuulkaa siis! Kapteini Morstan katoaa. Ainoa henkilö Lontoossa, jonka luona hän mahdollisesti on käynyt, on majoori Sholto. Majoori Sholto kieltää tietävänsä, että toinen on kaupungissa. Neljä vuotta myöhemmin kuolee majoori Sholto. _Viikon kuluttua hänen kuolemastaan_ saa kapteini Morstanin tytär arvokkaan lahjan, joka uudistetaan vuosi vuodelta, ja suosio on korkeimmillaan eräässä kirjeessä, joka selittää, että hän on vääryyttä kärsinyt nainen. Mihinkä muuhun vääryyteen tämä viittaisi kuin hänen isänsä kadottamiseen? Ja miksi lahjat alkoivat tulla juuri Sholton kuoleman jälkeen, jos ei sentakia, että Sholton perillinen tuntee salaisuuden ja tahtoo korvata vahingon? Onko teillä muuta teoriiaa, joka voisi selittää nämät seikat?"

"Mutta noin kummallinen korvaus? Ja noin ihmeellisesti toimeenpantu! Miksi hän kirjoitti kirjeen juuri nyt, paremmin kuin kuusi vuotta sitte? Ja vielä puhuu kirje siitä että hänelle tehtäisiin oikeutta. Mitä oikeutta hän voisi saada? Olisi liiaksi otaksua, että hänen isänsä vielä elää. Ja mitään muuta vääryyttä, jota te tunnette, ei ole hänelle tehty."

"Niin, siinä on vaikeuksia, siinä löytyy vastustamattomasti vaikeuksia," sanoi Sherlock Holmes miettivänä, "mutta retkemme tänä iltana on selittävä kaikki. Kas, tuossa tulee issikka, ja miss Morstan istuu vaunuissa. Oletteko valmiina? On parasta, että menemme alas, sillä aika on jo kulunut yli määränsä."

Otin hattuni ja tukevimman keppini, mutta huomasin että Holmes otti esiin revolverinsa laatikosta ja pisti sen taskuunsa. Selvää oli, että hän katsoi ilta seikkailumme voivan tulla vaaralliseksi.

Miss Morsten oli puettuna tummaan takkiin, ja hänen luonteenomaiset kasvonsa olivat tyyneet, vaikka kalpeat. Hän ei olisikaan ollut nainen, jos ei hän olisi tuntenut levottomuutta kummallisen seikkailun suhteen, jolle lähdimme, mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti, ja hän vastasi nöyrästi kysymyksiin, joita Sherlock Holmes vielä katsoi tarpeellisiksi tehdä.

"Majoori Sholto oli isän hyvä ystävä," sanoi hän. "Hänen kirjeensä olivat täynnä viittauksia majooriin. Hän ja isä johtivat sotajoukkoja Andamansaarilla, joten he paljon joutuivat olemaan yhdessä. Kesken kaiken -- löysimme erään eriskummallisen paperin isän tavarain seassa, jota kukaan ei voinut selittää. En luule sen olevan mistään arvosta, mutta ajattelin että ehkä tahtoisitte katsoa sitä, ja sentähden otin sen mukaani. Tässä se on."

Holmes avasi paperin laskoksista ja silitti sitä polvillaan. Sitte tarkasteli hän sitä säännöllisesti alusta loppuun kaksinkertaisella suurennuslasillaan.

"Tämä paperi on kotimaista intialaista teosta," huomautti hän, "ja on jonkun aikaa ollut kiinnitetty lautaan. Piirretty kuvio näkyy olevan asemapiirros osaan eräästä suuresta rakennuksesta, joka sisältää suuren joukon saleja ja käytäviä. Yhteen paikkaan on piirretty punaisella musteella pieni risti ja sen yläpuolella on '3,37 vasemmalta', kirjoitettu puoleksi kuluneella lyyjykynällä. Vasemmassa kulmassa on kummallinen kuvakirjoitus, neljä ristiä rivissä, koskettaen toisiaan poikkiviivoillaan. Viereen on kirjoitettu suurilla, kömpelöillä kirjaimilla: 'Neljän merkit -- Jonathan Small, Mahomet Singh, Abdullah Khan, Dost Akbar.' -- Ei, myönnän, ett'en voi käsittää, mitä yhteyttä tällä olisi asiaan. Kuitenkin on se selvästi tärkeä paperi. Sitä on huolellisesti säilytetty lompakossa, sillä molemmat puolet ovat yhtä puhtaat."

"Niin, isäni lompakosta sen löysimme."

"Säilyttäkää se hyvästi, miss Morstan, sillä siitä voi olla meille hyötyä. Minä alan epäilemään että tämä asia onkin syvällisempi ja sekavampi kuin alussa luulin. Minun täytyy vielä kerran aprikoida asiaa." Hän nojautui taapäin ja hänen ryppyisestä otsastaan ja tuijottavasta, katseestaan näin, että hän mietti syvällisesti. Miss Morstan ja minä puhelimme keskenämme puoliääneen käsillä olevasta toimituksestamme ja sen mahdollisesta loppupäätöksestä, mutta seuraajamme pysyi äänettömänä määrän päähän saakka.

Oli syyskuu eikä keila ollut vielä seitsemää, mutta päivä oli ollut pilvinen, ja paksuna sumuna satoivat pilvet suuren kaupungin likaisille kaduille. Lyhdyt "the Strand'lla" näyttivät ainoastaan himmeiltä valopilkuilta, joista levisi heikosti loistava valo kosteille kivikäytäville. Keltainen valo myymälän ikkunasta tunki raskaaseen, kosteaan ilmaan ja heitti himmeitä säteitään suorasti poikki kadun, joka oli täynnä ihmisiä. Minusta oli tuossa jotakin kauheata ja aavemaista, tuossa loppumattomassa kulussa ihmisnaamoja, jotka liukuivat ohitse -- surullisia ja iloisia, synkkiä ja vilkkaita naamoja. Ihmiskunnan tavoin kokonaisuudessaan kulkivat ne pimeydestä valoon ja taas valosta pimeyteen takaisin. Minuun ei helposti mikään vaikuta, mutta synkkä, pilvinen ilta yhdessä harvinaisen asian kanssa, jolla olimme, teki minut hermoheikoksi ja alakuloiseksi. Minä voin miss Morstanin käytöksestä nähdä, että hänkin kärsi samasta tunteesta. Ainoaltaan Holmesiin ei vaikuttanut näin pikkumaiset seikat. Hänellä oli avoin muistikirjansa polvellaan ja siihen hän merkitsi vähän väliä numeroita ja muistiinpanoja pienen taskulyhtynsä valossa.

Lyseiteatterin ulkopuolella vallitsi jo tungos syrjäisillä sisäänkäytävillä, ja loppumaton jono katettuja vaunuja ja roskia vieri pääkäytävän luo, jättäen valkorintaiset herrat ja saaleihin puetut, jalokivillä koristetut naiset sinne. Olimme tuskin ehtineet kolmannen pilarin luo, joka oli yhtyi iltapaikaksi määrätty, kun vähäinen vikkelä mies palvelijan puvussa puhetteli meitä.

"Oletteko te miss Morstan?" kysyi hän.

"Minä olen miss Morstan ja nämä herrat ovat ystäviäni," vastasi hän.

Hän katsoi erinomaisen läpitunkevasti ja tutkivasti meihin.

"Suokaa anteeksi, neiti," sanoi hän äreällä äänellä, "mutta pyytäisin teitä kunniasanallanne vakuuttamaan ettei kumpikaan seuraajistanne kuulu polisiin."

"Kunniasanani siitä," vastasi hän.

Hän vihelsi kimakkaasti, jonka jälkeen eräs katupoika toi esiin vaunut ja avasi vaunujen oven. Mies, joka oli puhutellut meitä, nousi ajajan istuimelle meidän astuessa vaunuihin. Tuskin olimme sen tehneet niin ajuri läimäytti hevosta, piiskallaan, ja vaunut vierivät hurjassa vauhdissa sumuisia katuja pitkin.

Tilamme oli kyllin tukala. Siinä olimme nyt matkalla tuntemattomaan paikkaan tuntemattomassa asiassa. Mutta joko oli koko kutsumus täydellinen pilanteko -- jota ei kuitenkaan tahtonut otaksua -- tahi myöskin oli meillä syitä luulla että matkallamme olisi tärkeitä seurauksia. Miss Morstanin käytös osotti yhä samaa päättäväisyyttä ja itsensä hillitsemistä. Koetin huvittaa häntä kertomalla seikkailuistani Afghanistanissa, mutta totta puhuen, olin itsekin niin kiihoittunut ja utelias, mitä koski määräpaikkaamme, että kertomukseni tulivat vähän sekaviksi; vielä tänäpäivänä hän väittää, että kerroin hänelle liikuttavan kertomuksen eräästä pyssystä, joka ilmestyi telttaani keskellä yön pimeyttä, ja miten ammuin kaksipiippuisen tiikeripojan sitä vastaan. Alussa voin seurata suuntaa, mihin kuljimme, mutta nopea vauhti, sumu ja tietämättömyyteni Lontoon kaupungissa eksyttivät minut heti, enkä tiennyt muuta kuin että kuljimme kovin kauas. Sherlock Holmes sitävastoin tunsi tiet ja mutisi nimet itsekseen vaunujen vierressä nopeasti toreilla ja koukertelevilla poikkikaduilla.

"Rochester Row," sanoi hän. "Vinsent Square. Nyt tullaan Vauxhall Bridge Roadille. Olemme nähtävästi matkalla Surreypuolelle. Niin, senhän tiesin. Nyt ollaan sillalla. Näette virran haamoittavan tuolla."

Näimme todellakin äkkinäisen vilauksen Themsistä, jonka tummaan, tyyneeseen veteen lyhdyt kuvastuivat, mutta taas vierivät vaunut eteenpäin ja olivat ennen pitkää uudessa katusokkelossa.

"Wordswarth Road," sanoi seuraajamme. "Priory Road. Lark Hall Lane. Stockwell Place. Robert Street, Cold Harbour Lane. Toimituksemme ei näytä vievän meitä juuri kehuttaviin seutuihin."

Olimme todellakin tulleet arveluttavaan ja ikävään kaupunginosaan. Pitkiä rivejä tummia tiilikivirakennuksia elähytti ainoastaan kirkkaasti valaistut ja koreilla rääsyillä koristetut kapakat katujen kulmissa. Sitte seurasi jono kaksikerroksisia puurakennuksia, joita kutakin koristi pieni puutarha, ja sitte taas loppumattomia jonoja vasta rakennettuja tiilikivikasarmeja -- nuo äärettömät asumusrivit, joita jättiläiskaupunki levittää ympäröivään maaseutuun. Vihdoin pysähtyivät vaunut kolmannen talon eteen äsken rakennetussa jonossa. Muut rakennukset olivat asumattomat ja se, jonka eteen pysähdimme, oli yhtä pimeä kuin naapurinsa, lukuunottamatta himmeätä valoa kyökinikkunasta. Mutta kolkutettuamme avasi portin eräs intialainen palvelija puettuna keltaiseen turpaaniin, valkeisiin poimutettuihin vaatteihin ja keltaiseen vyöhön. Tässä oli kaksi harvinaista, vastakohtaa, tämä itämaalainen olento tässä kolmannen luokan etukaupunkilaistalon kurjassa porttikäytävässä!

"Sahib odottaa teitä!" sanoi hän, ja vielä puhuessaan, kuului korkea, kimakka ääni jostakin sisemmästä huoneesta:

"Tuo heidät sisään Khitmutgar," kuului äänen sanovan. "Tuo heidät heti luokseni!"

Neljäs luku.

Pienen kaljupää-miehen historia.

Seurasimme hindulaista epäsiistiä käytävää, joka oli huonosti valaistu ja vielä huonommin sisustettu, kunnes saavuimme eräälle ovelle oikealla puolella, jonka hän aukaisi. Keltainen valo virtasi vastaamme ja keskellä valovirtaa seisoi pieni mies, jolla oli erittäin suuri pää koristettuna punaisella karhealla hiuskiekkuralla, josta välkkyvän paljas päälaki kohosi kuni vuorenkukkula mäntymetsästä. Hän hieroi levottomana käsiään ja väänteli alituisesti kasvojaan milloin hymyillen, milloin kulmiansa kohottaen, mutta silmänräpäystäkään eivät pysyneet liikkumatta. Luonto oli varustanut hänet riippuvalla huulella ja hyvin näkyvillä, keltaisilla, epätasaisilla hampailla, joita hän turhaan koetti peittää alituisesti sivelemällä kasvojenpa aliosaa käsillään. Huolimatta silmiinpistävästä kaljupäisyydestään, näytti hän jotenkin nuorelta. Itse asiassa oli hän hiljakkoin täyttänyt kolmekymmentä vuotta.

"Hyvää päivää, miss Morsian," lausui hän kimeällä äänellään.

"Hyvää päivää, herrani. Olkaa hyvät ja astukaa sisään pieneen pyhään huoneeseni. Se ei ole suuri, miss, mutta sisustettu oman mieleni mukaisesti. Taiteen oasi keskellä eteläisen Lontoon ulvovaa erämaata."

Kaikki hämmästyimme nähdessämme huoneen, johon hän pyysi meitä astumaan. Tässä synkässä talossa näytti tuo sopivan yhtä huonosti kuin puhtain vesikirkas timantti vaskessa. Seiniä koristivat mitä kallisarvoisimmat ja loistavimmat esiriput ja poimutelmat, kiinnitetyt siellä täällä syrjään jättääkseen tilaa komeapuitteiselle taululle tai itämaalaiselle vaasille. Matot olivat mustat ja ambraväriset sekä niin pehmoiset ja paksut, että jalka miellyttävästi vaipui niihin kuni sammalkerrokseen. Kaksi suurta tiikerinnahkaa olivat sijoitetut lattialle ja enensivät vielä itämaalaista loistoa siimoin myös erää ääretön hookah [Itämaalainen piippu], joka oli sijoitettu pienelle matolle nurkkaan. Lamppu hopeakyyhkysen muodossa riippui milt'ei näkymättömän kultalangan päässä keskellä huonetta ja levitti palaessaan hienoa, hyvältä tuoksuvaa hajua ympärilleen.

"Mr Thaddeus Sholto," sanoi pieni mies yhä hymyillen ja kasvojansa väännellen. "Se on nimeni. Te olette luonnollisesti miss Morstan. Ja nämät herrat...?"

"Tässä mr Sherlock Holmes, ja tässä tohtori Watson."

"Ah, lääkärikö?" huudahti hän. "Onko teillä steteskooppinne mukananne? Uskallanko vaivata... olisitteko hyvä... Minä suuresti epäilen, miten on lämssieni laita? Aortan suhteen olen rauhassa, mutta olisin iloinen jos saisin kuulla ajatuksenne lämssistä."

Kuuntelin hänen sydämmentykytystään, mutta en huomannut mitään epäkunnossa, paitsi että hän oli kovin pelästynyt, sillä koko ruumiinsa vapisi.

"Se on säännöllinen," sanoin. "Teillä ei ole syytä olla levoton."

"Suotte varmaan anteeksi pelkoni, miss Morstan," huomautti hän. "Olen kovin kivulloinen ja olen kauan epäillyt tuota, mutta olen iloinen kuullessani, että epäilykseni ovat olleet turhat. Jos isänne, miss Morstan, ei olisi liiaksi rasittanut sydäntään, olisi hän ehkä elossa vielä tänään."

Olisin voinut lyödä miestä vasten naamaa, niin suutuin tästä tunnottomasta ja peittelemättömästä viittauksesta niin arkaan aineesen. Miss Morstan istui äkkiä ja kalpeni.

"Sydämmeni sanoi minulle, että hän oli kuollut," huokasi hän.

"Minä voin antaa teille kaikellaisia tietoja," sanoi hän, "ja enemmänkin, minä voin hankkia teille oikeutta, ja sen teenkin, sanokoon Bartholomeus-veli mitä tahansa. Olen niin iloinen nähdessäni ystävänne täällä, ei ainoastaan teidän suojelijoinanne vaan myöskin todistajina siihen, mitä minulla on sanottavaa ja tehtävää. Me kolme yhdessä voimme kyllä vastustaa Bartholomeusta. Mutta älkäämme ilmoittako mitään asiantuntemattomille -- polisilla, julkisilla oikeuksilla ei saa olla mitään tekemistä asiassa. Voimme päättää kaikki tyydyttävällä tavalla keskenämme, ilman että vieraat sekaantuvat asiaan. Mikään ei niin suututtaisi veli Bartholomeusta kuin kaikki julkisuus."

Hän heittäytyi istumaan matalalle leposohvalle ja vilkautti kysyvästi meille vaaleansinisillä silmillään.

"Omasta puolestani," sanoi Holmes, "lupaan, että mitä puhuttekin, ei se minun kauttani leviä."

Nyökytin päätäni osoittaakseni että olin samaa mieltä.

"Hyvä on, hyvä on," sanoi Sholto. "Saanko luvan tarjota teille lasin Chiantia, miss Morstan? Tahi Tokayeria? Muita viinejä en käytä. Saanko avata pullon? En? No, sitte toivon, ett'ei teillä ole mitään tupakansavua vastaan, tuota itämaalaisen tupakan palsaminlaista tuoksua vastaan. Minä olen vähän hermoheikko, ja minun hookah'ini on arvaamaton rauhoittamaan."

Hän asetti vahakynttilän suureen maljaan, ja savu pulmuili iloisesti. Istuimme kaikki kolme puoliympyrässä pää käsiin tuettuna, kun kummallinen, virnistelevä, pieni kaljupäinen olento keskellä piirin levottomasti ähki ja imeskeli piippuaan.

"Kun ensin päätin ilmoittaa teille tästä," rupesi hän kertomaan, "olisin ilmoittanut osoitteeni, mutta pelkäsin, ett'ette olisi suostunut pyyntööni, vaan ottanut mukanne asiaankuulumattomia. Sentähden hankin suostumuksenne siten että palvelijani Williams kohtaisi teidät ensin. Minä luotan rajattomasti hänen viisauteensa, ja hänen vallassaan oli jättää asia sikseen, jos hän ei olisi ollut tyytyväinen. Suotte varmaankin anteeksi nämät varovaisuustuumat, mutta minä olen henkilö, jolla on vaatimattomat, voinpa sanoa, hienontuneet tavat, enkä tiedä mitään niin epäkaunista kuin polisikonstaapeli. Minä tunnen luonnollista vastenmielisyyttä, raa'alle aineellisuudelle ja harvoin minä tulen yhteyteen tuon alhaisen aineen kanssa. Elän täällä, kuten näette, vähäisen loiston ympäröimänä. Kutsun itseäni taiteitten suosijaksi, -- siinä heikko puoleni. Maisema tuolla on oikea Corot'i, ja joskin tuntija vähiin epäilisi tuota Salvator Rosaa, niin ei epäilys voi tulla kysymykseenkään Bougereau'ni suhteen. Puollan erityisesti uudempaa ranskalaista suuntaa."

"Suokaa anteeksi, mr Sholto," sanoi miss Morsian, "mutta minä olen täällä teidän kutsumuksestanne kuulemassa, mitä teillä on minulle sanottavaa. On myöhä, sentähden toivoisin että keskustelu tulisi niin lyhyeksi kuin mahdollista."

"Tulee se kuitenkin viemään vähän aikaa," vastasi Sholto, "sillä meidän pitää ehdottomasti mennä Norwoodiin puhelemaan veljeni Bartholomeuksen kanssa. Menemme kaikin sinne ja koetamme saada häntä myöntymään. Hän on kovin suutuksissaan minulle, sen takia että olen menetellyt tavalla, jonka katson parhaimmaksi. Oikein me riitelimme eilen illalla. Ette voi kuvailla mielessänne kuinka hirmuinen hän on, kun on suuttunut."

"Jos meidän pitää Norwoodiin mennä, niin on kait parasta, että lähdetään heti," uskalsin sanoa.

Hän nauroi kunnes tuli ihan tulipunaiseksi naamaltaan.

"Se tuskin voisi tapahtua," huusi hän. "En tiedä mitä hän sanoisikaan, jos näin yht'äkkiä menisin kanssanne sinne. Ei, minun pitää valmistaa teitä kertomalla suhteistamme toisiimme. Enniksikin täytyy minun sanoa teille, että asiassa löytyy lukemattomia kohtia, joista itsekään en tiedä. Voin kertoa teille ainoastaan ne tosiasiat, miten itse tunnen ne.

"Isäni oli, kuten ehkä olette arvanneet, majoori John Sholto, ent. upseeri intialaisessa armeijassa. Hän otti eron noin yksitoista vuotta sitte ja asettui Pondicherry Lodgeen Yliseen Norwoodiin. Häntä oli onni seurannut Intiassa ja hän toi mukanaan suurenlaisen pääoman, suuren kokoelman kallisarvoisia eriskummallisuuksia ja joukon maassasyntyneitä palvelijoita. Näillä osti hän nyt itselleen talon ja eli siellä suuressa komeudessa. Kaksoisveljeni Bartholomeus ja minä olimme ainoat lapset.

"Muistan aivan hyvin hälinän, minkä kapteini Morstanin kuolema matkaansaattoi. Luimme sanomalehdissä seikkaperäisen kertomuksen, ja kun tiesimme että hän oli ollut isämme ystävä, puhelimme vapaasti asiasta hänen läsnäollessaan. Hän otti osaa keskusteluihimme ja arveluihimme tapahtumasta. Emme koskaan hetkeksikään epäilleet että hän kätki salaisuuden omassa sydämmessään, että hän yksin koko maailmassa tunsi Arthur Morstanin kohtalon.