Part 3

Suuri päivä läheni. Olin haettanut Grenoblesta kätilön, joka ei enää lähtenyt talosta. Setä oli hirveässä tuskassa; hän ei ymmärtänyt mitään sellaisista asioista, hän meni niin pitkälle, että hän sanoi minulle tehneensä väärin ruvetessaan papiksi ja katuvansa kovin, ettei ollut ruvennut lääkäriksi.

Eräänä syyskuun aamuna kello kuudelta astuin rakkaan Babetini huoneeseen. Hän nukkui vielä. Hänen hymyilevät kasvonsa lepäsivät rauhallisesti valkoisella tyynynpäällisellä. Kumarruin hengitystäni pidättäen. Taivas siunasi ylenmäärin minua antimillaan. Ajattelin yht'äkkiä sitä kesäpäivää, jolloin olin valkeroinnut maassa ja tunsin samalla ympärilläni työn hyvinvoinnin ja onnen rauhan. Kelpo vaimoni nukkui rusoposkisena suuressa vuoteessaan ja koko huone kertoi minulle viidestätoista onnen vuodesta.

Suutelin kevyesti Babetia huulille. Hän aukaisi silmänsä, hymyili minulle mitään sanomatta. Tunsin kiihkeätä halua ottaa hänet syliini, painaa hänet sydäntäni vasten, mutta pitkään aikaan olin tuskin uskaltanut puristaa hänen kättään, niin hauraalta ja pyhältä hän minusta tuntui.

Istuuduin vuoteen laidalle ja kysyin hiljaa:

-- Tapahtuuko se tänään?

-- En luule sitä, vastasi hän... Näin unta, että minulla oli poika; hän oli jo hyvin suuri ja hänellä oli ihastuttavat pienet mustat viikset... Lazare setäkin kertoi eilen nähneensä hänet unessa.

Tein suuren tyhmyyden.

-- Minä tunnen lapsen paremmin kuin te, sanoin minä. Minä näen sen joka yö. Se on tyttö.

Ja kun Babet itkuun valmiina kääntyi seinään päin, ymmärsin minä tyhmyyteni ja lisäsin kiireesti:

-- Sanonko, että se on tyttö... en ole ihan varma. Näen lapsen aivan pienenä pitkässä valkoisessa hameessa... Varmaankin se on poika.

Babet suuteli minua palkinnoksi tästä järkevästä puheesta.

-- Mene valvomaan viininkorjuuta, virkkoi hän. Tunnen itseni tyyneksi tänään.

-- Annathan ilmoittaa minulle, jos jotakin tapahtuisi.

-- Kyllä, kyllä... Olen hyvin väsynyt. Nukahdan vielä vähän. Ethän ole vihainen laiskuudestani...?

Ja Babet sulki silmänsä väsyneenä ja liikutettuna. Minä olin yhä kumartuneena hänen ylitseen tuntien kasvoillani hänen huuliensa lämpimän henkäyksen. Hän vaipui vähitellen uneen lakkaamatta hymyilemästä. Silloin irroitin sanomattoman varovaisesti käteni hänen kädestään, minulta meni viisi minuuttia tämän aran tehtävän suorittamiseen. Sitten painoin hänen otsalleen suudelman, jota hän ei tuntenut ja poistuin sykkivin sydämin, sydän tulvillaan rakkautta.

Alhaalla pihalla tapasin Lazare sedän, Joka levottomana tähysteli Babetin huoneen akkunaa. Heti minut nähtyään hän kysyi:

-- No, tapahtuuko se tänään?

Jo kuukauden ajan oli hän säännöllisesti joka aamu tehnyt minulle tämän kysymyksen.

-- Ei näytä siltä, vastasin minä. Tuletteko kanssani katsomaan viininkorjuuta?

Hän haki keppinsä ja me kuljimme pitkin tammikäytävää. Ennätettyämme käytävän päähän, tuolle pengermälle, joka vallitsi Durancea, pysähdyimme kumpikin ja katsoimme laaksoa.

Pieniä valkeita pilviä leijaili vaalealla taivaalla. Vaaleat auringonsäteet lankesivat kuin kultapöly kentälle, jonka keltainen matto levisi aivan tuuleentuneena -- siinä ei enää ollut kesän voimakkaita valoja ja varjoja. Lehdet kultasivat paikkapaikoin mustan maan. Virta vieri tyynemmin, uupuneena siitä, että oli koko kesän hedelmöittänyt peltoja. Ja laakso oli rauhallinen ja voimaa uhkuva. Se oli jo saanut talven ensimäiset rypyt, mutta sen helma oli vielä lämmin viimeisestä luomistyöstä. Laajoine kenttineen, joista kevään ruoho oli niitetty, oli se ylpeämpi ja kauniimpi tässä toisessa nuoruudessaan kuten nainen, joka on täyttänyt elämäntehtävänsä.

Lazare setä oli ääneti; sitten kääntyi hän minuun päin:

-- Muistatko Jean, sanoi hän, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten toin sinut tähän paikkaan eräänä varhaisena toukokuun aamuna. Silloin osoitin sinulle laaksoa, joka oli kuumeentapaisessa työssä valmistaakseen syksyn hedelmiä. Katso: laakso on vielä kerran päättänyt päivätyönsä.

-- Muistan sen, rakas setä, vastasin minä. Pelkäsin teitä kovin sinä päivänä, mutta te olitte hyvä ja teidän opetuksenne olivat vakuuttavat. Olen teille velkaa kaikki iloni.

-- Niin, sinä olet syksyssä, sinä olet tehnyt työtä ja nyt korjaat sadon. Ihminen, lapseni, on luotu maan kuvaksi. Ja samoin kuin maaemo olemme mekin ijankaikkisia: vihreät lehdet uudestisyntyvät joka vuosi kuivuneista lehdistä; minä uudestisynnyin sinussa ja sinä uudestisynnyt lapsissasi. Sanon tämän, jottei vanhuus sinua peloittaisi, jotta tietäisit kuolla rauhassa, kuten kuolevat kasvit, jotka ensi keväänä syntyvät uuteen elämään siemenistään.

Kuuntelin setääni ja ajattelin Babetia, joka nukkui suuressa valkoisessa vuoteessaan. Rakas olento oli synnyttävä kuten tuo voimakas maa, joka oli antanut meille rikkautta. Hänelläkin oli syksy: hänellä oli laakson voimakas hymyily ja levollinen laajuus. Olin näkevinäni hänet auringonpaisteessa, väsyneenä ja onnellisena, ylevästi iloiten äitiydestään. Enkä minä enää tiennyt, puhuiko Lazare setä rakkaasta laaksostani vai rakkaasta Babetistani.

Me nousimme hitaasti mäille. Alhaalla pitkin Durancen rantaa olivat niityt muistuttaen suuria heleänvihreitä mattoja, sitten tulivat keltaiset vainiot, joita siellä täällä harmahtavat öljypuut ja hoikat mantelipuut jakoivat käytäviin suurten välimatkojen päässä; ylinnä olivat viinitarhat vahvoine vanoineen, joiden viiniköynnökset laahasivat maata.

Etelä-Ranskassa kohdellaan viiniköynnöstä karkeana eukkona eikä hienona neitona kuten pohjoisessa. Se kasvaa miten sattuu, sen mukaan miten on sadetta ja aurinkoa. Köynnökset, jotka istutetaan kahteen pitkään riviin, luovat ympärilleen tummaa vihreyttä. Väliin kylvetään vehnää ja kauraa. Viinitarha muistuttaa suurta juovikasta kangaspalasta, jossa viiniköynnösten vihreä ja sänkipellon keltainen muodostavat juovat.

Miehiä ja naisia oli kumarruksissa viinitarhoissa ja he leikkasivat poikki viinirypäleterttuja, jotka he heittivät suurten korien pohjalle. Setä ja minä kulimme hitaasti sänkipeltokäytäviä pitkin. Meidän ohikulkiessamme viininkorjaajat käänsivät päätään ja tervehtivät. Setä pysähtyi toisinaan juttelemaan vanhimpien työmiesten kera.

-- Hoi isä André, sanoi hän, onko viinirypäle ihan kypsä, tuleeko viini hyvää tänä vuonna?

Ja talonpojat kohottivat paljaat käsivartensa ja näyttivät pitkiä musteenmustia terttuja, joiden yhteensullotut rypäleet tuntuivat olevan halkeamaisillaan mehukkaisuudesta ja rikkaudesta.

-- Katsokaa, herra kirkkoherra, huusivat he, nämät tässä ovat pieniä. On sellaisia, jotka painavat monta naulaa. Ei ole kymmeneen vuoteen ollut moista satoa.

Sitten he palasivat työhönsä. Heidän ruskeat takkinsa eroittuivat vehreydestä. Ja paljaspäiset naiset, joilla oli sininen huivi kaulassa, kumartuivat laulaen. Siellä oli lapsia, jotka kierittelivät auringonpaisteessa sänkipellossa, päästellen kovia huutoja, ilahuttaen meluamisellaan työväkeä raittiissa ilmassa. Peltojen laidassa odottivat suuret kärryt liikkumattomina viinirypäleitä, ne kuvastuivat kirkasta taivasta vasten ja miehet kulkivat lakkaamatta edestakaisin vieden täysiä koreja ja tuoden takaisin tyhjiä.

Tunnustan, että tätä katsellessani heräsi minussa ylpeitä ajatuksia. Tunsin kuinka maa eli ja synnytti uutta elämää jalkojeni alla, kypsä ja kaikkivoipa elämä sykki viinirypäleen suonissa ja täytti voimakkailla henkäyksillään ilman. Veri löi kuumana suonissani, oli kuin olisi maasta uhkuva hedelmällisyys kohottanut minua ja noussut minuun. Minun toimestani olivat nuo työntekijät työssä, nämät viinitarhat olivat minun lapsiani, kaikki nuo pellot minun rikasta ja tottelevaista perhettäni. Tunsin nautintoa, kun jalkani vajosivat pehmeään maahan.

Ja minä syleilin katseellani maita, jotka ulettuivat aina Duranceen saakka, ja minä omistin nämät viinitarhat, nuot niityt, nuot sänkipellot, nuo öljypuut. Valkea talo hohti tammikäytävän vieressä, virta näytti hopeanauhalta, joka reunusti laidun maitteni avaraa vihreätä viittaa. Luulin kotvan aikaa kasvavani, luulin, että ojentamalla käsivarteni voisin sulkea syliini koko maatilani, puineen ja niittyineen, taloineen ja viljelyksineen.

Ja juuri kun tätä katselin, näin erään palvelustytöistämme henkensä edestä juoksevan kaitaa polkua pitkin ylös mäkeä. Hän kompasteli kiviin kiiruhtaessaan ja heilutti molempia käsiään kutsuen meitä kiivain elein. Kuvaamaton mielenliikutus ahdisti kurkkuani.

-- Setä, setä! huusin minä, katsokaa kuinka Marguerite juoksee... Luulen, että se on tänään.

Lazare setä vaaleni. Palvelijatar oli vihdoinkin ennättänyt tasaiselle maalle, hän tuli meitä kohti hypellen viiniköynnösten lävitse. Kun hän seisoi edessäni, oli hän niin hengästynyt, ettei voinut puhua; hän oli tukehtua ja hän painoi käsillään rintaansa.

-- Puhukaa toki! sanoin minä. Mitä on tapahtunut?

Hän päästi syvän huokauksen, kohotti käsiään ja kykeni viimein lausumaan yhden ainoan sanan:

-- Rouva...

Minä en odottanut muuta.

-- Tulkaa, tulkaa pian Lazare setä! Oi rakasta Babet raukkaani!

Ja minä juoksin polkua alas vaarassa taittaa niskani. Viininkorjaajat, jotka olivat nousseet seisomaan, katsoivat hymyillen juoksuani. Lazare setä, joka ei saanut minua kiinni, heilutti keppiään epätoivoisesti.

-- Hoi Jean, hitto soi, huusi hän, odota minua. Minä en tahdo joutua perille viimeisenä.

Mutta minä en enää kuullut Lazare setää, juoksin vain.

Ennätin taloon läähättäen pelon ja toivon täyttämänä. Nousin kiireesti portaita ylös ja koputin nauraen ja itkien, aivan sekaisin päästäni Babetin ovea nyrkilläni. Kätilö raoitti ovea ja kielsi minua vihaisella äänellä pitämästä melua. Minä olin pahoillani ja häpeissäni.

-- Te ette saa tulla sisään. Menkää pihalle odottamaan.

Ja kun minä en liikahtanut, lisäsi kätilö:

-- Kaikki on hyvin. Minä kutsun teitä sieltä sitten.

Ovi sulkeutui. Minä jäin seisomaan sen eteen kykenemättä lähtemään alas. Kuulin Babetin valittavan sortuneella äänellä. Ja siinä seisoessani päästi hän sydäntäsärkevän huudon, joka sattui kuin kuula rintaani. Tunsin vastustamatonta halua murtaa oven olkapäilläni. Ja jotten olisi noudattanut tätä haluani painoin kädet korvilleni ja syöksyin hurjasti portaita alas.

Pihassa tapasin Lazare sedän, joka saapui aivan hengästyneenä. Mies-raukan oli pakko istuutua kaivon reunalle.

-- No, kysyi hän, missä on lapsi.

-- En tiedä, vastasin minä; minut on karkoitettu... Babet kärsii ja itkee.

Me katsoimme toisiimme uskaltamatta lausua sanaakaan. Me teroitimme huolissamme kuuloamme, me emme siirtäneet katsettamme Babetin akkunasta koettaen nähdä pienten valkeitten uutimien lävitse. Setä, joka vapisi, istui liikkumattomana ja nojasi molemmin käsin raskaasti keppiinsä, minä kävelin kuumeisesti hänen edessään pitkin askelin. Vähän väliä me vaihdoimme huolestuneen hymyilyn.

Viininkorjuurattaat tulivat yksi toisensa jälkeen pihaan. Viinirypälekorit oli asetettu piha-aitaa vasten ja miehet survoivat paljain jaloin rypäleitä puualtaissa. Muulit hirnuivat, ajajat kiroilivat ja viini valui hiljaa loristen sammioihin. Voimakas haju nousi lämpimään ilmaan.

Ja minä kävelin yhä edes takaisin aivan kuin noiden tuoksujen juovuttamana. Pääparkani oli haleta, ajattelin Babetia nähdessäni viinirypäleen mehun vuotavan. Tunsin ruumiillista iloa ajatellessani, että lapseni syntyisi viininkorjuun hedelmällisenä aikana, nuoren viinin tuoksussa.

Kärsimättömyys kidutti minua, minä nousin uudelleen yläkertaan. Mutta minä en uskaltanut kolkuttaa, minä painoin korvani ovea vasten ja kuulin Babetin valittavan ja nyyhkyttävän aivan hiljaa. Silloin rohkeuteni petti, minä kirosin kärsimystä ja Lazare sedän, joka oli hiljaa tullut perästäni, täytyi taluttaa minut pihalle. Hän tahtoi johtaa ajatukseni muihin asioihin, hän sanoi, että viini tulisi erinomaista tänä vuonna, mutta hän ei kuullut itsekään mitä puhui. Ja vähän väliä me vaikenimme molemmat kuunnellen huolissamme, jos Babet valitti pitempään.

-- Tulkaa.

Kävelin hitaasti tuntien joka askeleelta syvempää iloa. Lazare setä kolkutti jo ovelle, kun minä vielä olin keskellä portaita. Tunsin jonkunlaista kummallista nautintoa viivyttäessäni hetkeä, jolloin suutelisin vaimoani.

Kynnyksellä minä pysähdyin sydän kiivaasti sykkien. Setä kumartui kehdon yli. Babet, joka oli aivan valkoinen ja silmät ummessa, tuntui nukkuvan. Unohdin lapsen, menin suoraan Babetin luo, tartuin molemmin käsin hänen rakkaaseen päähänsä. Kyyneleet eivät olleet vielä kuivuneet hänen poskiltaan ja hänen vielä vapisevat huulensa hymyilivät tuskien kostuttamina. Hän kohotti raukeasti silmäluomensa. Hän ei puhunut, mutta ymmärsin hänen sanovan: Olen kovasti kärsinyt, rakas Jean, mutta olen kärsinyt mielelläni. Tunsin sinut itsessäni.

Silloin minä kumarruin ja suutelin Babetin silmiä, join hänen kyyneleitään. Hän hymyili lempeästi, otti väsyneenä vastaan hyväilyni. Hän oli vielä sairas väsymyksestä. Hän kohotti hitaasti kätensä peitteeltä, otti minua kaulasta ja pani suunsa korvaani:

-- Se on poika, sanoi hän heikolla äänellä voitonriemuisen näköisenä.

Nämät olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui kestämiensä kovien tuskien jälkeen.

-- Tiesin aivan hyvin, että se oli poika, jatkoi hän, näinhän lapsen joka yö... Anna se tänne, pane se viereeni.

Käännyin, näin että kätilö ja setä riitelivät. Kätilöllä oli täysi työ estää Lazare setää ottamasta pienokaista käsivarsilleen. Hän tahtoi sitä tuudittaa.

Katsoin lasta, jonka äidin tähden olin unohtanut. Se oli aivan punainen. Babet sanoi vakuuttavasti, että se oli minun näköiseni, kätilön mielestä oli sillä äitinsä silmät; minä puolestani en tiennyt mitä sanoa, olin kyyneliin saakka liikutettu, suutelin hellävaroen rakasta pienokaista luullen vielä suutelevani Babetia.

Laskin lapsen vuoteeseen. Se huusi lakkaamatta, mikä meidän korvissamme oli kuin taivaallista musiikkia. Istuuduin itse vuoteen laidalle, setä istuutui suureen nojatuoliin ja Babet lepäsi väsyneenä ja levollisena leukaan asti peitettynä, hymyilevät silmät auki.

Akkuna oli auki. Rypäleen haju ja syksyisen iltapäivän lauhkea lämmin tulvehtivat huoneeseen. Kuului viininkorjaajain jalkojentöminää, rattaiden ratinaa, piiskan läimäyksiä, pihan poikki kulkevan palvelijattaren kimeää laulua. Kaikki nämät äänet vaimentuivat tässä hiljaisessa huoneessa, jossa ilma vielä värähteli Babetin nyyhkytyksistä. Akkunasta näkyi suuri kaistale taivasta ja maata. Me näimme tammikäytävän koko pituudessaan, Durancen, joka näytti siniseltä satiininauhalta kullan- ja punakirjavan lehdistön keskellä. Ja tämän maakaistaleen yläpuolella kaareutui vaaleansininen ja punanen taivas kirkkaana ja korkeana.

Iloiten tästä rauhallisesta näköalasta, viinirypäleen tuoksusta, työstä ja syntymästä keskustelimme me kolme, Babet, Lazare ja minä ja katselimme pientä rakasta äskensyntynyttä.

-- Lazare setä, sanoi Babet, minkä nimen tahtoisitte antaa lapselle.

-- Jeanin äidin nimi oli Jacqueline, vastasi setä, minä ristisin lapsen Jacquesiksi.

-- Jacques, Jacques, toisti Babet... Niin, se on kaunis nimi... Ja sanokaahan minkä teemme tästä miehenalusta: papin vai sotilaan, herran vai talonpojan?

Minua nauratti.

-- Meillä on vielä aikaa sitä tuumia, sanoin minä.

-- Ei, ei, sanoi Babet miltei suuttuneena, hänhän kasvaa pian. Katsohan kuinka vahva hän on. Hänen silmänsä jo puhuvat.

Lazare setä oli aivan yhtä mieltä kuin vaimoni. Hän virkkoi vakavalla äänellä:

-- Älkää tehkö hänestä pappia eikä sotilasta, ellei pojalla ole vastustamatonta halua... Tehdä hänestä herra, on vakava asia...

Babet silmäili minua huolissaan. Rakas nainen ei tuntenut hiventäkään kunnianhimoa itsekohdaltaan, mutta kuten kaikki äidit olisi hän tahtonut olla nöyrä ja ylpeä poikansa edessä. Olisin voinut vannoa, että Babet kuvitteli häntä jo notaariona tai lääkärinä. Suutelin häntä ja sanoin lempeästi:

-- Toivon, että lapsi asuu rakkaassa laaksossamme. Jonakin päivänä tapaa hän Durancen rannalla kuusitoista vuotiaan Babetin, jolle hän antaa juoda. Muistatko, ystäväni... Maaseutu on lahjoittanut meille rauhan: pojastamme tulee talonpoika kuten mekin, onnellinen kuten me.

Liikutettuna suuteli Babet vuorostaan minua. Hän katsoi akkunasta lehdistöä ja virtaa ja niittyjä ja taivasta ja sanoi hymyillen:

-- Sinä olet oikeassa, Jean. Maa on ollut hyvä meitä kohtaan, se on oleva hyvä pikku Jacquesillekin... Lazare setä, pääset talonpojan kummiksi.

Lazare setä nyökkäsi päätään väsyneesti ja liikutettuna. Olin jo hetken aikaa häntä tarkastellut ja näin, että hänen silmänsä sumenivat, huulensa vaalenivat. Hän nojasi nojatuoliinsa, vastapäätä avattua akkunaa, hän oli asettanut valkeat kätensä polvilleen ja katseli kiinteästi taivasta hartaassa hurmiossa.

Minut valtasi levottomuus.

-- Oletko sairas, Lazare setä? kysyin häneltä. Mikä teidän on...? Vastatkaa kaikin mokomin!

Hän kohotti hieman toista kättään kuin pyytääkseen minua puhumaan hiljemmin, sitten laski hän sen jälleen alas ja sanoi heikolla äänellä:

-- Olen väsynyt. Minun ijälläni on onni kuolettavaa... Älkää nostako hälinää... Tuntui, kuin olisi ruumiini käynyt aivan kevyeksi: en tunne enää jalkojani enkä käsiäni.

Babet nousi pelästyneenä katsellen Lazare setää. Minä laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja katsoin huolestuneena häneen. Hän hymyili.

-- Älkää kauhistuko, sanoi hän. En tunne mitään tuskaa, tuntuu niin suloiselta, että nukahdan hyvään ja rauhalliseen uneen... Se tulee äkisti, ja minä kiitän siitä Jumalaa. Oi Jean raukkani, juoksin liian nopeasti polkua alas, lapsi on tuottanut minulle liian suurta iloa.

Ja kun me ymmärsimme, kun puhkesimme nyyhkyttämään, jatkoi Lazare setä yhä taivasta katsellen:

-- Rukoilen teitä, älkää pilatko iloani... Jospa tietäisitte kuinka onnellinen olen saadessani uinahtaa ikuiseen uneen tässä nojatuolissa! En milloinkaan ole uskaltanut uneksia niin lohdullista kuolemaa. Kaikki rakkaani ovat tässä vierelläni... Ja katsokaa kuinka taivas on sininen! Jumala lähettää minulle kauniin illan.

Aurinko meni mailleen tammikäytävän taa. Vinot säteet lankesivat kultaisina puitten juurille, joiden väri oli vanhan kuparin. Kauvempaa häämöittivät vihreät vainiot epäselvästi kirkkaassa valaistuksessa. Lazare setä heikontui heikontumistaan keskellä hellää hiljaisuutta, auringonlaskua, joka yhä vaaleten tulvi sisään akkunasta. Hän sammui hitaasti kuin valot, jotka vaalenivat korkeilla oksilla.

-- Oi rakas laaksoni, kuiskasi hän, sinä teet jäähyväiset minulle suloisiksi... Pelkäsin kuolevani talvella kun sinä olet musta.

Me pidätimme kyyneleitämme, emme tahtoneet tätä autuasta lähtöä häiritä. Babet rukoili hiljaa. Lapsi päästeli yhä heikkoja huutoja. Lazare setä kuuli nämät huudot kuolinkamppailussaan. Hän koetti kääntyä Babetiin päin ja sanoi yhä hymyillen.

-- Olen nähnyt lapsen, minä kuolen onnellisena.

Sitten katseli hän vaaleata taivasta, vaaleata laaksoa ja päästi päänsä vaipuessa alas heikon huokauksen. Lazare sedän ruumis ei kertaakaan vavahtanut; hän kuoli aivankuin olisi vaipunut uneen.

Sydämemme täytti sellainen hartaus, että kyyneleittä vaikenimme. Tunsimme vain tyyntä surua niin koruttoman kuoleman edessä. Hämärä lankesi. Lazare sedän jäähyväiset jättivät meidät toivorikkaiksi, kuten auringon, joka illalla kuolee noustakseen aamulla uuteen elämään.

Sellainen oli syyspäiväni, joka antoi minulle pojan ja vei mukanaan Lazare setäni iltahämärän lepoon.

IV.

Talvi.

Tammikuussa on synkkiä aamuja, jotka jäätävät sydäntä. Herätessäni sinä päivänä tunsin epäselvää levottomuutta. Yöllä oli tullut suoja ja kun kynnykseltä katselin niittyjä ja vainioita näyttivät ne likaisenharmaalta, loan tahrimalta rikkinäiseltä jättiläisrievulta.

Sumuverho peitti näköalan. Sumusta kohisivat synkkinä käytävän tammien mustat oksat, kun rivi aaveita, jotka vartioivat usvamerta takanaan. Maa oli pehmeätä ja täynnä lätäköitä, joissa uiskenteli likaista lunta. Kaukaa kuului Durancen ankara kohina.

Talvi on elähyttävä ja terveellinen, kun taivas on kirkas ja maa kova. Kylmyys pistelee korvia, kävellään reippaasti jäätyneillä teillä, jotka soivat jalan alla hopeanhelein äänin. Pellot leviävät puhtaina, lumivalkoisina, keltaisessa auringonvalossa. Mutta minä en tiedä mitään ikävämpää kuin tuollainen ruma suojasää; vihaan sumua, jonka kosteus painaa raskaana olkapäitä.

Värisin katsellessani pilvistä taivasta; kiiruhdin huoneisiin päättäen, etten lainkaan menisi tänä päivänä pelloille. Eipä kotonakaan työtä puuttunut.

Jacques oli aikoja sitten noussut. Kuulin hänen viheltelevän vajassa, missä hän auttoi miehiä viljasäkkien nostamisessa. Poika oli jo kahdeksantoistavuotias, vahvakäsivartinen ja iloinen. Mikään Lazare setä ei ollut häntä hemmottelemassa ja opettamassa hänelle latinaa, hän ei käynyt haaveilemassa pajujen juurella. Jacquesista oli tullut oikea talonpoika, väsymätön työmies, joka suuttui kun minä johonkin kajosin ja sanoi, että minä olin vanha ja että minun tuli levätä.

Kun kaukaa katselin häntä, kiipesi suloinen ja kevyt olento olkapäilleni, pani pienet kätensä silmilleni kysyen:

-- Kuka se on?

Minä nauroin.

-- Se on, vastasin minä, pikku Marie, jonka äitinsä on juuri pukenut. Koska hän oli tullut viimeisenä, aikana, jolloin emme enää toivoneet saavamme lasta, oli hän kaksinkertaisesti rakastettu. Hänen heikko terveytensä teki hänet meille kalliiksi. Häntä hoidettiin ja kasvatettiin kuin neitiä; hänen äitinsä tahtoi ehdottomasti tehdä hänestä herrasneitosen eikä minulla ollut rohkeutta panna vastaan, niin hentoiselta näytti pikku Marie kauniissa, nauhoilla koristetuissa silkkihameissaan.

Marie ei laskeutunut alas olkapäiltäni.

-- Äiti, äiti, huusi hän, tulehan katsomaan, minä leikin ratsastamista.

Babet tuli huoneeseen ja hymyili. Ah Babet parkani, kuinka vanhoiksi me olimmekaan käyneet. Muistan, että tuona päivänä värisimme väsymyksestä, katsellessamme yksin ollessamme surullisina toisiamme. Lapsemme palauttivat meille nuoruutemme.

Aamiainen oli hiljainen. Meidän oli ollut pakko sytyttää lamppu. Punainen valo, joka levisi huoneeseen, teki sen sanomattoman surullisen näköiseksi.

-- Joutavia! sanoi Jacques. Onhan tällainen lämmin sade parempi kuin kova pakkanen, joka palelluttaisi öljypuumme ja viinitarhamme.

Hän koetti laskea leikkiä. Mutta hän oli levoton kuten mekin, tietämättä miksi. Babet oli nähnyt pahoja unia. Me kuuntelimme hänen kertomustaan hymyhuulin, mutta sydäntämme ahdisti.

-- Se on ilma, joka tekee meidät näin alakuloiseksi, sanoin minä rauhoittaakseni mieliä.

-- Niin, niin, ilmahan se on, vastasi Jacques kiireesti. Pistän muutamia oksia tuleen.

Iloinen valkea karkeloi seinillä. Puut paloivat rätisten ja jättivät punaisen hiiloksen. Olimme istuutuneet takan ääreen; ulkona oli ilma leuto, mutta sisällä huoneissa levisi katosta jääkylmä kosteus. Babet oli ottanut pikku Marien syliinsä; hän puheli matalalla äänellä Marien kanssa ilahuttaen jokelluksellaan lasta.

-- Isä, tuletteko mukaan? kysyi Jacques. Menemme katsomaan aittoja ja kellareita.

Lähdin ulos hänen kanssaan. Muutaman vuoden oli vuodentulo ollut huono. Olimme kärsineet suuria vahinkoja: viinitarhamme, puumme olivat vahingoittuneet pakkasessa, raesade oli lyönyt lakoon vehnä- ja kaurapeltomme. Sanoin usein, että olin tullut vanhaksi ja että onnetar, joka on nainen, ei pidä vanhuksista. Jacques nauroi ja vastasi, että hän oli nuori ja aikoi mielistellä onnetarta.

Talvi oli minulla käsissä, kylmä vuodenaika. Tunsin kuinka kaikki kuoli ympärilläni. Jokainen ilo, joka väistyi, pani minut ajattelemaan Lazare setää, joka oli kuollut niin tyynenä; minä etsin uusia voimia hänen rakkaasta muistostaan.

Kello kolmelta oli jo ihan pimeä. Me menimme alas arkihuoneeseen. Babet ompeli takan ääressä pää painuksissa; pikku Marie, joka istui lattialla takkavalkean edessä, puki totisena nukkea. Jacques ja minä seisoimme mahonkikirjoituspöydän ääressä, joka oli perintö Lazare sedältä ja tarkastimme laskujamme.

Akkuna oli kuin kiinni muurattu; sumu, joka oli ruutujen takana, muodosti mustan seinän. Tämän seinän takana oli tyhjyys, tuntemattomuus. Vain kova pauhina, joka täytti pimeyden, kuului äänettömyydestä.