Part 9

Hän ei kovin kummastunut, sillä todellisuus ei varmaankaan heti selvinnyt hänelle. Hän uskoi kai uneksivansa tai näkevänsä harhaan ja virkkoi puoliääneen:

"Véronique... Véronique..."

Hiukan hämmentyneenä Stéphanen katseesta Véronique päästi viimeisetkin siteet, ja kun mies oli selvästi tuntenut käsissään ja köytettyjen sääriensä ympärillä nuoren naisen kädet, hän käsitti tämän ihmeen todeksi ja sanoi liikutetulla äänellä:

"Tekö... tekö...! Onko se mahdollista? Oi, sanokaahan sana... yksi sana vain... Onko mahdollista, että se olette te...?"

Ja hän jatkoi melkein itsekseen: "Se on hän... se on tosiaan hän... hän on täällä..."

Ja heti senjälkeen hän lisäsi levottomana:

"Te...! Yöllä... edellisinäkin öinä... Ettehän te liene käynyt täällä? Kai se oli joku toinen? Joku vihollinen? Ah, anteeksi, että tätä teiltä kysyn... Mutta minä... minä kun en tajua... Mistä te olette tullut?"

"Tuolta", vastasi Véronique osoittaen merta.

"Oi, millainen ihme!" huudahti Stéphane.

Hän katseli häikäistynein silmin niinkuin katseltaisiin taivaasta ilmestynyttä näkyä; ja olosuhteet olivat sellaiset, että hän ei yrittänyt hillitä katseensa kiihkoa.

Véronique toisti hämmentyneenä:

"Niin, tuolta... François osoitti minut tänne..."

"Minä en puhunut hänestä", vastasi Stéphane. "Kun näin teidät täällä, olin varma, että hän oli vapaana."

"Ei vielä", selitti Véronique, "mutta tunnin päästä kyllä".

Alkoi pitkä äänettömyys, jonka Véronique keskeytti salatakseen mielenliikutuksensa.

"Hän pääsee vapauteen... Kohta hänet näette... mutta häntä ei saa pelottaa... On asioita, joista hän ei tiedä..."

Véronique huomasi, että toinen ei kuunnellut lausuttuja sanoja, vaan ääntä, joka ne lausui, ja että tämä ääni kaiketikin sai hänet ikäänkuin haltioitumaan, sillä hän oli vaiti ja hymyili. Silloin myöskin Véronique hymyili ja kysyi häneltä pakottaakseen hänet vastaamaan:

"Te lausuitte heti minun nimeni. Te kai tunsitte minut? Minusta itsestänikin näyttää, että muinoin... Niin, te muistutatte erästä kuollutta ystävääni..."

"Madeleine Ferrandiako?"

"Niin, Madeleine Ferrandia."

"Kenties myöskin muistuu mieleenne tuon ystävättären veli, ujo opistolainen, joka usein saapui luostarin puheluhuoneeseen ja katseli teitä etäältä..."

"Niin, niin", myönsi Véronique. "Muistan tosiaan... Useita kertoja juttelimmekin teistä... Te punastuitte... Niin, niin se onkin... Teidän nimenne oli Stéphane... Mutta Maroux?"

"Madeleine ja minä olimme eri isää."

"Ah", virkkoi Véronique, "se minut vei harhaan!"

Hän ojensi Stéphanelle kätensä. "No niin, Stéphane, koska olemme vanhoja ystäviä ja tuttavuus nyt on uudistunut, jätämme kaikki muistelmamme myöhempään. Tällä hetkellä on vain riennettävä täältä pois. Jaksatteko te?"

"Kyllähän minä jaksan; en ole kovin paljoa kärsinyt... Mutta kuinka täältä pääsee?"

"Samaa tietä kuin minä käytin tullakseni luoksenne... Tikkaiden avulla, joita pitkin voi kiivetä ylempien kammioiden käytävään..."

Stéphane oli noussut.

"Olitteko niin rohkea... sellainen huimapää...?" sanoi hän käsittäen vihdoinkin, kuinka vaaralliseen yritykseen Véronique oli ryhtynyt.

"Oh, se ei ollut kovin vaikeaa", selitti nuori nainen. "François oli niin levoton! Hän väittää teidän molempien olevan teljettyinä kahteen entiseen kidutuskammioon... kuolemanluoliin..."

Näytti siltä kuin nämä sanat olisivat äkkiä ravistaneet Stéphanen hereille unesta ja että hän heti tajusi, kuinka hupsua nyt oli puhella.

"Lähtekää täältä! François on oikeassa... Ah, jospa tietäisitte, kuinka suureen vaaraan antaudutte! Minä pyydän teitä... minä pyydän..."

Hän oli perin levoton, ikäänkuin välittömästä vaarasta säikähtynyt. Véronique koetti häntä tyynnyttää, mutta hän rukoili:

"Vielä silmänräpäys, ja te saatatte olla hukassa. Älkää jääkö tänne... Minä olen tuomittu kuolemaan, kauheimpaan kuolemaan. Katsokaahan tätä pohjaa, jolla seisomme... tätä lattiantapaista... Mutta ei, se on turhaa... Ah, minä pyydän teitä, lähtekää..."

"Teidän kanssanne", sanoi Véronique.

"Niin, minun kanssani. Mutta teidän on pelastuttava ensiksi..." Véronique vastusti ja lausui lujalla äänellä:

"Jotta me voisimme pelastua kumpikin, Stéphane, täytyy ennen kaikkea säilyttää malttimme. Sen, mitä vastikään tein tänne tullessani, voimme tehdä toistamiseen vain harkitsemalla kaikki liikkeemme ja hillitsemällä mielenliikutuksemme. Oletteko valmis?"

"Olen", vastasi toinen hänen uljaan vakuutuksensa reipastamana.

"Seuratkaa sitten minua!"

Véronique siirtyi ihan kuilun syrjälle ja kumartui eteenpäin.

"Tarttukaa käteeni, jotta en menettäisi tasapainoani", sanoi hän.

Hän kääntyi, painautui kalliota vasten ja koetteli seinää vapaalla kädellään.

Kun hän ei tavoittanut tikkaita, horjahti hän hiukan taaksepäin.

Tikapuut olivat poissa. Epäilemättä oli niiden oikeanpuolinen rautakynsi Véroniquen liian äkillisellä ponnahduksella astahtaessa luolaan luiskahtanut irti, joten ne, vain toisen koukun kannattamina, olivat heilahtaneet sivulle kuin kellon heiluri.

Alimmaiset puolapuut eivät enää olleet jalan ulottuvilla.

KAHDEKSAS LUKU

Ahdistuksessa

Jos Véronique olisi ollut yksinään, olisi hän saanut pyörrytyskohtauksen, jollaista hän uljaasta luonteestaan huolimatta ei olisi kohtalon näin vainotessa voinut torjua. Mutta nähdessään edessään Stéphanen, jonka hän aavisti olevan heikomman ja varmaankin vankeudessaan uupuneen, hän oli kyllin tarmokas pitääkseen ryhtinsä ja ilmoitti kuin varsin vähäpätöisenä seikkana:

"Tikapuut ovat heilahtaneet sivummalle... niitä ei voi tavoittaa..."

Stéphane katseli häntä tyrmistyneenä.

"Siinä tapauksessa... siinä tapauksessa... te olette hukassa."

"Minkätähden olisimme hukassa?" kysyi Véronique hymyillen.

"Ei ole enää paon mahdollisuutta."

"Mitä? Onhan toki. Entä François?"

"François?"

"Niin juuri. Tunnin kuluttua on Françoisin onnistunut päästä ulos, ja nähdessään tikkaat ja huomatessaan, mihin minä olen mennyt, hän kutsuu meitä. Me kuulemme hänen äänensä helposti; tarvitaan vain kärsivällisyyttä."

"Kärsivällisyyttä...!" toisti toinen kauhuissaan... "Odottaa tunti! Mutta sen tunnin kuluessa tänne varmaan tullaan. Silmälläpito on alituista."

"No, me olemme vaiti."

Stéphane osoitti kurkistusikkunalla varustettua ovea. "Ja tuon _ne_ avaavat joka kerta. _Ne_ näkevät meidät ristikon läpi."

"Sulkekaamme luukku."

"Ne astuvat sisälle."

"Sitten emme sitä sulje, mutta pysymme hyvässä luottamuksessa, Stéphane."

"Teidän puolestanne minä pelkään."

"Ette saa pelätä itsenne ettekä minun puolestani... Pahimmassa tapauksessa me kykenemme puolustautumaan", lisäsi hän näyttäen isänsä asekokoelmasta ottamaansa revolveria, josta hän ei ollut luopunut.

"Ah", virkkoi Stéphane, "minäpä pelkään, että puolustautuminen ei meille edes ole mahdollista. _Niillä_ on muita keinoja."

"Mitä keinoja?"

Stéphane ei vastannut. Hän oli luonut nopean katseen luolan pohjaan, ja Véronique tarkasti hetkisen tämän permannon omituista rakennetta.

Yltympäri, seinävieriä myöten, oli graniittilattia epätasainen ja rosoinen. Mutta tähän ympyrään oli sovitettu laaja neliö, jonka kullakin sivulla huomasi sitä eroittavan syvän raon ja jonka palkit olivat kuluneita, vakojen uurtamia, halkeilleita ja viileskeltyjä, mutta silti paksuja ja tukevia. Neljäs sivu oli miltei kuilun partaalla. Korkeintaan kaksikymmentä senttimetriä eroitti sen siitä. "Onko tuossa laskuluukku?" kysyi Véronique tuntien pöyristystä.

"Ei, ei, siksi se olisi liian raskas", selitti Stéphane.

"Mikä se siis on?"

"En tiedä. Kaiketikaan ei se ole muuta kuin jäännös muinaisaikuisesta laitteesta, joka ei enää toimi. Mutta kuitenkin..."

"Kuitenkin...?"

"Viime yönä... pikemminkin aamulla kuului alhaalta ryskettä... Olisi luullut sitä kokeiluiksi, jotka kuitenkin heti keskeytettiin, sillä tämä laite on ollut kovin kauan käyttämättä... Ei, se ei enää toimi, eivätkä _ne_ voi sitä panna käyntiin."

"Kutka _ne_?"

Odottamatta kysymykseensä vastausta Véronique jatkoi: "Kuulkaa, Stéphane, meillä on vain joku hetki käytettävissämme, aikaa on ehkä vähemmin kuin luulemmekaan. Millä silmänräpäyksellä tahansa voi François vapauttaa itsensä ja tulla avuksemme. Käyttäkäämme hyväksemme tätä odotusaikaa sanoaksemme toisillemme sen, mitä kummankin on hyvä tietää. Selittäkäämme rauhallisesti. Mikään välitön vaara ei meitä uhkaa. Siten emme kuluta aikaamme hukkaan."

Véronique teeskenteli huolettomuutta, jota hänessä ei ollut. Että François pääsisi karkuun, sitä hän ei ollenkaan huolinut epäillä; mutta kuka voisi taata, että poika lähestyisi ikkunaa ja huomaisi sen ulkopuolella riippuvain tikapuiden rautakynnen? Kun hän ei näkisi äitiään, niin eikö hänen päähänsä silloin pikemminkin juolahtaisi seurata maanalaista käytävää ja juosta talolle asti?

Kuitenkin hän hillitsi itsensä, saadakseen välttämättömät asiat selitetyiksi, ja niinpä hän istuutui ulkonevalle graniittikorokkeelle ja alkoi kertoa Stéphanelle tapauksista, joiden näkijänä ja yhtenä päähenkilönä hän oli ollut siitä pitäin, kun hänen tutkimuksensa olivat opastaneet hänet autioon hökkeliin, jossa Maguennocin ruumis virui.

Se oli kaamea tarina, jota Stéphane kuunteli keskeyttämättä, mutta ilmaisten säikähdyksensä inhon eleillä ja kasvojensa epätoivoisella ilmeellä. Varsinkin herra d'Hergemontin ja Honorinen murhat koskivat häneen kipeästi. Hän oli ollut hartaasti kiintynyt kumpaankin.

"Kas niin, Stéphane", sanoi Véronique kuvailtuaan Archignatin sisarusten kidutuskuoleman jälkeen tuntemaansa tuskaa ja levottomuutta ja kerrottuaan maaholvin löytämisestä ja keskustelustaan Françoisin kanssa, "nyt olette kuullut kaikki, mitä teidän on hyödyllistä tietää. Kaikki se, mitä olen Françoisilta salannut, tulee teidän tietää, jotta voimme taistella vihollisiamme vastaan."

Stéphane kohautti päätänsä.

"Mitä vihollisia?" sanoi hän. "Minäkin esitän selityksistänne huolimatta saman kysymyksen, jonka te teitte minulle. Minusta tuntuu kuin olisimme paiskatut suureen murhenäytelmään, jota on esitetty jo vuosikausia -- vuosisatoja -- ja johon meidät on riuhtaistu vasta ratkaisun hetkellä, silloin kun miespolvien ajat valmisteltu mullistus tapahtuu. Mahdollisesti erehdyn. Kenties on kysymys, vain hajallisesta kaameiden tapausten sarjasta ja järjettömistä yhteensattumista, joiden keskellä meitä viskellään, voimattamme keksiä muuta syytä kuin kohtalon oikullisuuden. Tositeossa en tiedä yhtään enempää kuin te. Sama pimeys verhoo minut. Samat surut ja samat murheet kohdistuvat minuun. Kaikki tuo on pelkkää mielipuolisuutta, säännöttömiä kouristuksia, outoja puuskahduksia, villien rikoksia, raakalaisaikojen vimmaa."

"Niin", myönsi Véronique, "raakalaisaikojen; ja se minua enimmin hämmästyttääkin ja tekee minuun niin syvän vaikutuksen! Mikä side on menneisyyden, nykyisyyden, ja nykyisten vainoojaimme ja niiden ihmisten välillä, jotka muinoin asuivat näissä luolissa ja joiden toiminta niin käsittämättömällä tavalla ulottuu meihin asti? Mistä johtuvat ja mihin tähtäävät kaikki nuo tarinat, jotka muuten tunnenkin vain Honorinen hourailuista ja Archignatin sisarusten hädästä?"

He puhuivat hiljaisella äänellä, korvat alati herkkinä. Stéphane tarkkasi, kuuluisiko mitään käytävästä. Véronique katseli luolan aukolle päin, toivoen kuulevansa Françoisin antaman merkin.

"Ne ovat perin sekavia ja monimutkaisia tarinoita", sanoi Stéphane, "hämäriä muinaisjuttuja, joissa on turhaa yrittää määritellä, mikä on taikauskoa ja mikä voisi olla totta. Tuosta jaaritusten sekamelskasta voi korkeintaan eroittaa kaksi ajatussuuntaa: ne tarut, jotka liittyvät ennustukseen kolmestakymmenestä ruumisarkusta, ja ne, jotka koskevat aarretta tai pikemminkin ihmeellistä kiveä."

"Pidetäänkö siis ennustuksena niitä muutamia sanoja, jotka luin Maguennocin piirustuksesta ja sitten myöhemmin keksin Keijukaisten patsaasta?" kysyi Véronique.

"Pidetään. Se ennustus johtaa alkunsa epämääräisen kaukaisilta ajoilta ja on vuosisatojen kuluessa painanut leimansa Sarekin koko historiaan ja elämään. Aina on uskottu, että tulisi aika, jolloin saarta ympäröivät kolmekymmentä pääkaria, joita nimitetään kolmeksikymmeneksi ruumisarkuksi, saisivat kahdentoista kuukauden kuluessa kolmekymmentä väkivaltaisesti kuollutta uhriansa, ja että näiden joukossa olisi neljä ristiinnaulittua naista. Se on vakiintunut, eittämätön perintätieto, joka siirtyy isältä pojalle ja jota ei kukaan epäile. Se sai muotonsa parista säkeestä, jotka tavataan Keijukaisten patsaan kirjoituksessa:

"Kolmellekymmenelle arkulle riittää..."

ja

"Neljä naista ristillä noista..."

"Olkoonpa niin, mutta onhan eletty kuitenkin, eletty luonnollista, rauhallista elämää. Miksi pelko on tänä vuonna niin äkkiä purkautunut esiin?"

"Se on suureksi osaksi Maguennocin syy. Hän oli omituinen, varsin salaperäinen ihminen, samalla sekä taikuri että puoskari, joka osasi parantaa nyrjähtymistä. Hän tunsi taivaankappalten kulun ja kasvien lääkeominaisuudet, ja hänen neuvoaan kysyttiin kernaasti etäisimmän muinaisuuden yhtä hyvin kuin tulevaisuudenkin asioissa. Ja Maguennoc julisti äskettäin, että juuri tämä vuosi 1917 on ennustettu vuosi."

"Minkätähden?"

"Ehkä se oli jotakin vaistomaista, ehkä aavistusta, sisällistä näkemystä tai jotakin alitajuista, miten tahansa kukin tahtoo selittää. Maguennoc, joka ei hylkinyt vanhimmankaan noituuden harjoitusta, puhui lintujen lennosta ja kanan sisälmyksistä. Mutta hänen ennustuksensa lepäsi vakavammalla pohjalla. Hän väitti lapsena Sarekin vanhuksilta keräämiensä todistusten mukaan, että viime vuosisadan alussa ei Keijukaisten patsaan kirjoituksen ensimmäinen rivi vielä ollut kulunut pois ja että siis voi lukea sen rivin, jolla oli sama loppusointu kuin sanoilla 'Neljä naista ristillä noista':

"Saarella Sarekin vuonna seitsemäntoista...

"Se teki Maguennociin ja hänen ystäviinsä viimeiseltä sitä voimakkaamman vaikutuksen, koska parhaillaan riehui sota. Siitä ajasta alkoi Maguennocin vaikutusvalta yhä lisääntyä, ja yhä varmempana ennakkonäkemyksistään ja sitäpaitsi yhä levottomampanakin hän julisti vielä, että hänen kuolemansa, jota seuraisi herra d'Hergemontin kuolema, olisi merkkinä onnettomuuksiin. Ja niin saapui vuosi 1917 aikaansaaden Sarekissa todellisen kauhun. Tapaukset lähestyivät."

"Kuitenkin... kuitenkin", huomautti Véronique, "tuo kaikki oli järjetöntä".

"Järjetöntä tosiaan, mutta kaikki sai erittäin huolestuttavan merkityksen sinä päivänä, jolloin Maguennoc voi verrata Keijukaisten patsaaseen hakattuja ennustuksen pätkiä täydelliseen ennustukseen!"

"Kävikö se hänelle siis mahdolliseksi?"

"Kyllä. Hän löysi vanhan apottiluostarin raunioista, kiviröykkiöstä, joka oli jäännös jonkinlaisesta suojeluskehästä, vanhan tahraantuneen, kuluneen ja repaleisen messukirjan. Jotkut sivut olivat kuitenkin hyvin säilyneet -- varsinkin se, jonka näitte tai josta oikeammin näitte jäljennöksen siellä autiossa hökkelissä."

"Isänikö tekemän jäljennöksen?"

"Isänne tekemän, kuten ovat kaikki nekin, jotka ovat hänen työhuoneensa seinäkaapissa. Muistanette, että herra d'Hergemont mielellään piirusti ja maalaili akvarelleja. Hän jäljensi väritetyn sivun, mutta ei kopioinut piirustukseen liittyvästä runopukuisesta ennustuksesta muuta kuin Keijukaisten patsaaseen kaiverretut sanat."

"Ja kuinka selitätte yhtäläisyyden ristiinnaulitun naisen ja minun välilläni?"

"Minulla ei ole koskaan ollut käsissäni alkuperäistä kuvaa. Maguennoc oli antanut sen herra d'Hergemontille, joka visusti säilytti sitä huoneessaan. Mutta herra d'Hergemont väitti, että sellainen yhtäläisyys oli olemassa, ja vastoin tahtoansakin hän teki sen piirustuksessaan vielä näkyvämmäksi muistellessaan kaikkea, mitä olitte kärsinyt, vieläpä hänen tähtensä, sanoi hän."

"Ehkä hän muisti myöskin toista, muinoin Vorskille lausuttua ennustusta: 'Sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja vaimosi kärsii ristinkuoleman.' Silloin tuo omituinen sattuma kaiketi herätti niin paljon hänen huomiotansa, että hän piirsi otsikkoon tyttönimeni alkukirjaimet V.d'H...?"

Sitten Véronique lisäsi hiljempaa:

"Ja kaikki on tapahtunut kirjoituksen sanojen mukaan..."

He vaikenivat. Kuinka he olisivat voineetkaan olla ajattelematta vuosisatoja sitten messukirjan lehdelle ja muinaiskelttiläisen muistopatsaan kiveen piirrettyjä sanoja? Jos kohtalo olikin tarjonnut Sarekin kolmellekymmenelle ruumisarkulle vasta vain kaksikymmentäseitsemän uhria, niin eivätkö puuttuvat kolme olleet ihan valmiina, kaikki kolme teljettyinä, vangittuina, uhraajain vallassa? Ja jos kummun huipulla suuren tammen luona toistaiseksi olikin ainoastaan kolme ristinpuuta, niin eikö neljäs ollut kohoamaisillaan neljännelle tuomitulle?

"François viipyy kauan!" lausui Véronique hetkisen kuluttua.

Hän lähestyi kuilua. Tikapuut eivät olleet hievahtaneet. Ne olivat yhä ulottumattomissa.

Stéphane sanoi vuorostaan:

"Pian tullaan minun ovelleni. Kummallista, etteivät ne ole vielä tulleet."

Mutta he eivät tahtoneet tunnustaa toisilleen levottomuuttansa, ja Véronique toisti rauhallisella äänellä:

"Entä aarre? Kivijumala?"

"Se arvoitus on tuskin vähemmän hämärä", vastasi Stéphane, "ja sekin taru perustuu ainoastaan samaisen kyhäyksen sanoihin, runon viimeiseen säkeeseen:

"Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

"-- Mikä tuo Kivijumala on? Tarun mukaan se on ihmekivi, ja herra d'Hergemont selittää sen otaksumaksi, joka ulottuu mitä etäisimpiin aikoihin. Sarekissa on aina uskottu ihmeitä tekevän kiven olemassaoloon. Keskiajalla tuotiin hinteliä ja rujoja lapsia, jotka laskettiin pitkälleen päivä- ja yökausiksi sille kivelle ja jotka nousivat siitä terveinä ruumiiltaan ja tukevina. Hedelmättömät naiset tulivat hyvällä menestyksellä etsimään apua samalta kiveltä, kuten vanhukset, haavoittuneet ja kaikki raihnaiset. Sattui kuitenkin niin, että pyhiinvaelluspaikka välillä vaihtui, koska kivi huhun mukaan oli siirretty; väitetäänpä sen joskus hävinneenkin. Kahdeksannellatoista vuosisadalla kunnioitettiin Keijukaisten patsasta, ja sen laelle pantiin vielä toisinaan makaamaan risatautisia lapsia."

"Mutta", sanoi Véronique, "eikö kivellä ollut myöskin pahoja ominaisuuksia, koska se antoi kuoleman kuten elämänkin?"

"Oli, jos siihen koski niiden tietämättä, joiden tehtävänä oli sitä varjella ja palvoa. Mutta tässä suhteessa salaisuus käy vielä mutkikkaammaksi, koska puhutaan myös kalliista kivestä, jostakin eriskummaisesta jalokivestä, josta säihkyy liekkejä; ja se polttaa niitä, jotka sitä kantavat ja tuottaa heille helvetintuskia."

"Niin kuuluu käyneen Maguennocille Honorinen kertomuksen mukaan", huomautti Véronique.

"Se on totta", vastasi Stéphane; "mutta tässä tulemmekin nykyaikaan. Tähän asti olen teille puhunut sadunomaisesta menneisyydestä, molemmista legendoista ja Kivijumalaan liittyvästä ennustuksesta. Maguennocin seikkailu avaa nykykauden, joka muuten on tuskin vähemmän hämärä kuin muinaisuus. Mitä on Maguennocille tapahtunut? Sitä varmaankaan emme koskaan saa tietää. Jo viikon päivät hän oli elellyt yksinään, synkkänä ja työtä tekemättä, kun hän sitten eräänä aamuna syöksyi herra d'Hergemontin työhuoneeseen ulvoen: -- Minä kosketin siihen...! Minä olen hukassa...! Minä kosketin siihen...! Otin sen käteeni... Se poltti minua kuin valkea, mutta en tahtonut siitä luopua... Ah, jo päiväkausia se on jyrsinyt luitani. Hornan liekkiä, hornan liekkiä! -- Ja hän näytti meille kämmenensä, joka oli kärventynyt kuin syövän kuluttama. Hänen palohaavaansa koetettiin hoitaa. Mutta hän oli ihan hullu ja änkytti: -- Minä olen ensimmäinen uhri... Tuli nousee pian sydämeeni asti... Ja minun jälkeeni seuraavat muut. -- Samana iltana hän katkaisi kätensä kirveellä. Viikkoa myöhemmin hän matkusti pois, kun ensin oli saanut Sarekin kaikki ihmiset kauhun valtaan."

"Minne hän meni?"

"Toivioretkelle Faouëtin kappeliin, lähelle sitä paikkaa, mistä löysitte hänet kuolleena."

"Kenen luulette hänet tappaneen?"

"Kaiketi hänet murhasi joku niistä olennoista, jotka ovat keskenään ajatusvaihdossa tienvieriin piirrettyjen merkkien avulla, joku niistä, jotka asuvat näiden luolien kätköissä ja pyrkivät johonkin minulle tuntemattomaan päämäärään."

"Niitä samoja siis, jotka hyökkäsivät teidän ja Françoisin kimppuun?"

"Niin, ja jotka heti jälkeenpäin esiintyivät Françoisina ja minuna käyttäen meiltä sitä ennen ryöstämiänsä pukuja."

"Missä tarkoituksessa?"

"Helpommin tunkeutuakseen priiorintaloon ja eksyttääkseen tutkinnon toimeenpanijat, jos yritys ei onnistuisi."

"Mutta siitä asti, kun ne pitävät teitä täällä, ette ole niitä nähnyt?"

"En ole nähnyt muuta kuin naisen ja hänetkin vain hämärästi. Hän käy täällä öisin. Tuo minulle ruokaa ja juomaa, päästää käteni, höllentää hiukan siteitä säärissäni ja palaa kahden tunnin päästä."

"Onko hän teitä puhutellut?"

"Yhden ainoan kerran. Ensimmäisenä yönä hän virkkoi minulle matalalla äänellä, että jos huutaisin apua, kirkuisin tai yrittäisin paeta, niin François saisi maksaa puolestani."

"Ettekö hyökkäyksen hetkelläkään voinut eroittaa...?"

"En tiedä siinä suhteessa enempää kuin François."

"Ja eikö mikään pannut teitä tuota päällekarkausta aavistamaan?"

"Ei mikään. Aamulla oli herra d'Hergemont saanut kaksi tärkeää kirjettä, jotka koskivat hänen kaikkia näitä seikkoja käsittäviä tutkimuksiaan. Toiseen näistä kirjeistä, jonka oli kirjoittanut vanha, rojalistisista taipumuksistaan tunnettu bretagnelainen aatelismies, oli liitetty harvinainen asiakirja, jonka hän oli löytänyt isoisänsä isän paperien joukosta. Se oli pohjapiirros maanalaisista kammioista, jotka muinoin olivat olleet _chouanien_ -- Vendéen kapinoitsijain -- hallussa Sarekissa. Ne olivat ilmeisesti samoja druidilaisia asuntoja, joista tarut puhuvat. Piirros näytti, että sisäänkäytävä aukeni Mustiennummien alle, ja maaholviin oli merkitty kaksi kerrosta, jotka kumpikin päättyivät kidutusluolaan. François ja minä lähdimme siis tutkimusretkelle, ja siltä palatessamme hyökättiin meidän kimppuumme."

"Ettekä sen koommin ole havainnut mitään?"

"En mitään."

"Mutta François puhui minulle kuitenkin auttajasta, jota hän odotti... Joku oli muka luvannut apuansa..."

"Oh, lapsellisuutta! Françoisin päähänpisto. Hän, nähkääs, pitää kiinni siitä toisesta kirjeestä, jonka herra d'Hergemont samana aamuna sai."

"Mistä siinä oli puhe...?"

Stéphane ei vastannut heti. Joistakin merkeistä hän päätteli, että heitä vakoiltiin oven läpi, mutta vilkaistuaan kurkistusaukosta hän ei keksinyt ketään käytävässä sillä kohdalla.

"Ah", virkkoi hän, "jos aiotaan meitä auttaa, niin täytyy rientää! Millä silmänräpäyksellä tahansa saattavat _ne_ tulla."

"Onko apu siis todellakin mahdollinen?"

"Emme saa panna siihen suuria toiveita", vastasi Stéphane, "mutta perin kummallista se sentään on. Tiedätte, että Sarekissa on useatkin kerrat käynyt upseereja tai komisaareja tutkiakseen saaren rannikkoja, joiden kätköissä mahdollisesti voisi olla vedenalaisten tukikohta. Viime kerralla saapui Pariisista erikoislähettinä kapteeni Patrice Belval, sodan raajarikkoja, ja joutui puhuttelemaan herra d'Hergemontia, joka kertoi hänelle Sarekin legendan ja mainitsi, kuinka täällä väkisinkin alettiin olla kauhun vallassa. Se tapahtui Maguennocin lähdön jälkeisenä päivänä. Tarina oli kapteeni Belvalista niin mielenkiintoinen, että hän lupasi siitä puhua eräälle pariisilaiselle ystävälleen, espanjalaiselle tai portugalilaiselle, nimeltä don Luis Perenna, joka kuuluu olevan merkillinen mies ja kykenevän selvittämään sekavimmatkin vyyhdit ja saattamaan rohkeimmatkin yritykset onnelliseen päätökseen."

-- Muutamia päiviä kapteeni Belvalin lähdön jälkeen herra d'Hergemont sai don Luis Perennalta mainitsemani kirjeen, josta hän, ikävä kyllä, luki meille vain alun:

'Arvoisa herra! Minusta on Maguennocille sattunut tapahtuma varsin vakava asia, ja pyydän teitä pienimmästäkin uudesta hälytyksestä sähköttämään Patrice Belvalille. Eräistä oireista päättäen arvelen teidän olevan kuilun partaalla. Mutta vaikka olisitte sen pohjassakin, ei teillä ole mitään pelättävää, kunhan vain minä saan ajoissa tiedon. Tästä hetkestä alkaen vastaan kaikesta, mitä tahansa tapahtuneekin, vaikka kaikki teistä näyttäisi menetetyltä ja vaikkapa kaikki olisikin menetetty.