Part 8

Ja tosiaankin kuului juuri siltä kohdalta, missä se seisoi, heikkoa kolinaa, ikäänkuin olisi varovaisesti siirrelty kiviä. Kaikki-käy-hyvin heilutti hurjasti häntäänsä ja haukkui niin sanoaksemme sisällisesti, viisaana eläimenä, joka käsittää, kuinka vaarallista on katkaista äänettömyys. Ja äkkiä liikahti kivi koiran pään yläpuolella. Se vedettiin sisäänpäin, ja nyt siinä oli riittävän iso aukko.

Yhdellä kiepahduksella hyppäsi Kaikki-käy-hyvin aukkoon, venytti ruumistansa ja autellen itseään takakäpälillään ryömi kiemurrellen sisään ja katosi sinne.

"Kah, siinä on herra Kaikki-käy-hyvin!" virkkoi lapsen ääni. "Kuinka herra Kaikki-käy-hyvin jaksaa ja miksei hän eilen tullut isäntäänsä tervehtimään? Tärkeitä hommiako? Kävelylläkö Honorinen kanssa? Ah, jos sinä osaisit puhua, vanha veikkoseni, niin mitä kaikkea sinulla olisikaan kerrottavana. Ja nyt aluksi..."

Rajusti sykkivin sydämin oli Véronique polvistunut muuria vasten. Kuuliko hän sieltä poikansa äänen? Tuliko hänen otaksua, että François oli palannut saarelle ja lymynnyt? Turhaan hän yritti nähdä. Seinä oli paksu, ja sitä lävistävässä aukossa oli mutka. Mutta kuinka selvästi eroittivatkaan hänen korvansa jokaisen lausutun tavun, jokaisen äänenväreen!

"Sanoppas", jatkoi lapsi, "miksi Honorine ei tule minua vapauttamaan? Miksi et sinä opasta häntä tänne? Minuthan sinä kyllä löysit... Ja isoisä on varmaan levoton viipymisestäni...? Mutta kylläpä tämä onkin seikkailu! Etkö sinä yhäkään muuta mieltäsi, vanha veikko, häh? Kaikki käy hyvin, eikö niin? Kaikki käynee paremmin ja yhä paremmin?"

Véronique ei käsittänyt. Hänen poikansa -- sillä hän ei voinut muuta ajatella kuin että se oli François -- hänen poikansa puhui kuin ei olisi tiennyt mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko hän siis unohtanut? Eikö hänellä ollut säilynyt mitään muistoa mielenhäiriössä tehdyistä hirmutöistä?

"Niin, se oli satunnainen mielenhäiriö", ajatteli Véronique itsepintaisesti. "Hän oli hulluna. Honorine ei erehtynyt... Poika oli hulluna... Ja hänen järkensä on palannut. Ah, François... François..."

Hän kuunteli, koko olento jännityksessä ja sielussaan vavisten, sanoja, jotka saattoivat tuottaa hänelle niin suurta iloa tai niin paljon lisätä hänen epätoivoansa. Pimeys oli laskeutuva hänen ympärilleen entistä tiheämpänä ja raskaampana tai päivä koittava tässä loppumattomassa yössä, jonka hämärässä hän jo viisitoista vuotta oli kamppaillut.

"Niin, niin", jatkoi lapsi, "olemmehan yhtä mieltä siitä, että kaikki käy hyvin. Mutta kah, olisin tavattomasti hyvilläni, jos voisit sen minulle pätevästi todistaa. Ensiksikään ei mitään uutisia isoisästä eikä Honorinesta, kaikista sanomista huolimatta, joita olen sinulle antanut heille vietäviksi; toiseksi, ei mitään uutisia Stéphanestakaan, ja se minua huolestuttaa. Missä hän on? Mihin hänet on suljettu? Eikö hän näänny nälkään? No, Kaikki-käy-hyvin, vastaa, mihin veit korput toissa päivänä...? Mutta mikä sinun on? Näytät niin miettiväiseltä... Mitä sinä sieltä katselet? Aiotko lähteä? Et? No mitä sitten?"

Lapsi keskeytti puheensa. Sitten hän hetkisen päästä virkkoi hiljaisemmalla äänellä:

"Oletko sinä tullut jonkun seurassa...? Muurin takana taitaa olla joku?"

Koira haukahti käheästi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä François lienee kuunnellut samoin kuin koirakin.

Véroniquen liikutus oli niin voimakas, että hänen mielestään Françoisin täytyi kuulla hänen sydämensä sykkivän.

Poika kuiskasi:

"Sinäkö se olet, Honorine?"

Uusi äänettömyys. Ja hän toisti:

"Niin, sinä siellä varmaan olet... minä kuulen hengityksesi... Miksi et vastaa?"

Véronique hätkähti. Hän oli näkevinään eräitä valonpilkahduksia, kun oli kuullut Stéphanen olevan vangittuna. Siis varmaankin vihollisen uhrina, kuten François, ja hänen mielessään välähteli hämäriä otaksumia. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa tuota vetoavaa ääntä? Hänen poikansa kysyi häntä... hänen poikansa!

"François... François..." änkytti hän.

"Oh", kuului seinän takaa, "johan vastataan... kyllähän sen tiesin... Sinä olet siellä, Honorine?"

"Ei, François", vastasi Véronique.

"Kuka sitten?"

"Minä olen Honorinen ystäviä."

"Minä en kai tunne teitä?"

"Et... mutta minä olen ystäväsi."

Nuorukainen epäröitsi. Epäilikö hän?

"Miksei Honorine ole tullut mukananne?"

Véronique ei odottanut tätä kysymystä, mutta käsitti heti, että jos otaksumat, joita hän väkisinkin teki, olivat oikeat, niin lapselle ei vielä voinut sanoa totuutta.

Hän selitti siis:

"Honorine palasi matkalta ja lähti taas."

"Minua etsimäänkö?"

"Niin juuri, niin", vastasi Véronique innokkaasti. "Hän arveli, että sinut oli väkivalloin viety pois Sarekista, samoin kuin opettajasikin."

"Entä isoisä?"

"Lähtenyt myöskin ja hänen seurassaan kaikki saaren asukkaat."

"Ah, aina vain se ruumisarkkujen ja ristien tarina!?"

"Niin se on. Ne luulivat, että sinun katoamisesi oli onnettomuuksien alkuna, ja pelko pakotti heidät lähtemään."

"Entä te, madame?"

"Minä olen jo kauan tuntenut Honorinen. Tulin hänen kanssaan Pariisista levätäkseni Sarekissa. Minulla ei ole mitään syytä täältä lähteä. Kaikki nuo taikaluulot eivät minua pelota."

Lapsi vaikeni. Näiden vastausten epätodenmukaisuus ja riittämättömyys ei varmaankaan jäänyt häneltä huomaamatta, ja hänen epäluulonsa kasvoi. Sen hän vilpittömästi tunnustikin.

"Kuulkaahan, madame, minun täytyy teille sanoa jotakin. Olen ollut jo kymmenen päivää suljettuna tähän luolaan. Ensimmäisinä päivinä ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta toissapäivästä asti avautuu joka aamu pieni luukku ovessani, ja siitä pistäytyy sisään naisenkäsi, joka uudistaa juomaveteni. Naisenkäsi... Eikö siis..."

"Arvelet siis, että se nainen olen minä?"

"Niin, sitä minun täytynee arvella."

"Tuntisitko sen naisen käden?"

"Tuntisin kyllä, se on kuiva ja laiha, ja käsivarsi kellervä."

"Kas tuossa minun käteni", virkkoi Véronique. "Se mahtuu samasta kolosta kuin Kaikki-käy-hyvin."

Hän kääri hihansa ylös ja taivuttaen paljasta käsivarttaan saikin sen helposti työnnetyksi sisäpuolelle.

"Oh", virkkoi François heti, "tämä ei ole näkemäni käsi!"

Ja hän lisäsi aivan hiljaa:

"Kuinka tämä käsi on kaunis!"

Äkkiä Véronique tunsi, että poika otti sen nopealla liikkeellä omaansa, huudahtaen:

"Oi, onko se mahdollista, onko se mahdollista!"

Hän oli kääntänyt käden, harittanut sormet, jotta kämmen tuli hyvin näkyviin, ja äännähti:

"Arpi! Se on tuossa... aivan vaalea..."

Silloin valtasi Véroniquen suuri huumaava liikutus. Hän muisti päiväkirjan, jota Stéphane Maroux oli pitänyt, ja muutamia hänen siihen merkitsemiään yksityiskohtia, jotka Françoisin oli täytynyt lukea. Yksi noista seikoista oli tämä arpi, joka oli muistona vanhasta varsin vakavasta haavasta.

Hän tunsi lapsen huulien painautuvan käteensä, ensin hiljaa, mutta sitten intohimoisen kiihkeästi ja kyyneltulvin; ja hän kuuli hänen änkyttävän:

"Oi, äiti... rakas äiti... minun rakas äitini!"

SEITSEMÄS LUKU

François ja Stéphane

Kauan olivat äiti ja poika polvillaan heitä eroittavaa muuria vasten, mutta niin lähekkäin kuin jos olisivat voineet katsella toisiaan hurmaantuneilla silmillään ja yhdistää huulensa ja kyyneleensä.

He puhuivat yhtaikaa, keskeyttivät toisensa ja vastasivat umpimähkään. He olivat riemusta päihtyneinä. Toisen elämä kuohui toisen elämää kohti ja sulautui siihen. Mikään mahti maailmassa ei olisi enää voinut katkaista heidän yhteyttänsä ja päästää heidän väliltänsä niitä hellyyden ja luottamuksen siteitä, jotka yhdistävät äidit ja pojat.

"Ah niin, vanha veikeä Kaikki-käy-hyvin", puhui François. "Kelpaa sinun veikistellä. Me itkemme tosiaan, ja sinä uuvut ensimmäisenä, sillä näihin kyyneleihin ei väsytä -- vai mitä sanot, äiti?"

Véroniquen mielessä ei ollut enää rahtuakaan niistä kauheista näyistä, jotka olivat häntä iskeneet. Että hänen poikansa oli murhaaja, tappoi ja teurasti, ei, sitä hän ei enää myöntänyt. Hän ei myöntänyt enää edes mielenhäiriön veruketta. Kaikki selviäisi toisella tavalla, jota hänellä ei edes ollut kiirettä tietämään. Hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Ja poika oli siellä. Hänen silmänsä näkivät hänet muurin lävitse. Äidin sydän sykki lapsen sydäntä varten. Poika eli ja oli varmaan se lempeä, hellä, herttainen ja puhdas lapsi, josta hän äidillisessä mielikuvituksessaan oli uneksinut.

"Poikani, poikani", toisteli hän rajattomasti, ikäänkuin ei olisi koskaan voinut lausua noita ihmeellisiä sanoja kyllin monta kertaa... "Poikani, sinä se siis olet! Minä luulin sinua kuolleeksi, jo tuhat kertaa kuolleeksi, kuolleemmaksi kuin voi olla... Ja sinä elät, olet siellä, ja minä kosken sinuun! Ah, hyvä Jumala, onko tämä mahdollista! Minulla on poika... minun poikani on elossa..."

Ja nuorukainen puhui vuorostaan yhtä kiihkeän intohimoisesti:

"Äiti... äiti... minä olen sinua kovin kauan odottanut! Minulle sinä et ollut kuollut, mutta äidittömänä lapsena eläminen on perin surullista... surullista on nähdä vuosien kuluvan turhaan odotukseen."

Tunnin ajan he puhuivat umpimähkään, menneisyydestä, nykyisyydestä, monen monista asioista, jotka alussa näyttivät heistä kaikkein mielenkiintoisimmilta ja jotka he heti unohtivat tehdäkseen uusia kysymyksiä, yrittääkseen paremmin tutustua toisiinsa ja tunkeutuakseen syvemmälle toinen toisensa elämän salaisuuteen ja sielujen sisimpään.

François sitten ensimmäisenä tahtoi saada keskusteluun hiukan järjestystä.

"Kuulehan, äiti, meillä on toisillemme niin paljon sanottavaa, ettei sovi yrittää sanoa kaikkea tänään eikä edes moneen, moneen päiväänkään. Puhukaamme tällä hetkellä siitä, mikä on välttämätöntä, älkäämmekä tuhlatko turhia sanoja, sillä meillä on ehkä vähän aikaa."

"Mitä?" virkkoi Véronique käyden jo levottomaksi. "Mutta enhän minä sinua jätä!"

"Ollaksemme jättämättä toisiamme, äiti, on välttämätöntä, että ensin yhdymme. Ja meillä on paljon vaikeuksia, pahana esteenä on jo tämä meitä eroittava muurikin. Sitäpaitsi pidetään minua tarkoin silmällä, ja millä hetkellä tahansa saattaa tapahtua, että minun täytyy sinut karkoittaa, niinkuin on pakko karkoittaa Kaikki-käy-hyvin, heti kun vähänkin kuulen lähenevien askelten kopinaa."

"Kuka sinua sitten pitää silmällä?"

"Ne, jotka hyökkäsivät Stéphanen ja minun kimppuuni sinä päivänä, kun keksimme sisäänkäytävän näihin luoliin Mustiennummien alle."

"Näitkö sinä heidät?"

"En, oli pimeä."

"Mutta keitä he ovat? Keitä ne viholliset ovat?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta tottahan aavistelet..."

"Druidejako?" naurahti poika. "Muinaisaikain väkeä, josta sadut kertovat...? Eipä suinkaan. Henkiäkö? Ei niitäkään. Ne olivat kyllä nykyajan ihmisiä, luuta ja lihaa."

"Mutta asuvat kuitenkin maan alla?"

"Arvatenkin."

"Ja te yllätitte heidät...?"

"Ei, päinvastoin. Nepä näkyivät meitä odottavan ja väijyvän. Olimme astuneet alas kiviportaita myöten ja seuranneet hyvin pitkää käytävää, jota reunusti noin kahdeksankymmentä luolaa tai pikemminkin komeroa... Niiden puuovet olivat auki, varmaankin merelle päin. Palatessamme, juuri kun hämärissä nousimme portaita jälleen ylös, tartuttiin meihin sivultapäin, meidät köytettiin, silmämme sidottiin, ja meille pantiin suukapulat. Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Minä arvasin, että meitä kuljetettiin takaisin pitkän käytävän päähän. Kun sitten pääsin irti siteistäni ja sokkosliinastani, näin olevani teljettynä kammioon, varmaankin käytävän viimeiseen, ja täällä olen ollut kymmenen päivää..."

"Rakas lapsi-rukkani, kuinka paljon lienetkään kärsinyt!"

"En suinkaan, äiti, en ainakaan nälkää. Eräässä nurkassa oli aika kasa ruokatarpeita, toisessa olkia vuoteeksi. Odotin siis rauhallisesti."

"Ketä?"

"Ethän vain naurane, äiti?"

"Mitä minä sitten nauraisin, rakkaani?"

"Sitä, mitä sinulle kerron...?"

"Kuinka voit sellaista luulla...?"

"No, minä odotin erästä, joka on kuullut puhuttavan kaikista Sarekin tarinoista ja joka oli isoisälle luvannut saapua."

"Mutta kuka se oli, rakas lapsi?"

Poika oli kahden vaiheella.

"Ei, kyllä sinä varmaan tekisit minusta pilaa, äiti. Minä sanon sen sinulle myöhemmin. Sitäpaitsi hän ei tullutkaan... vaikka kyllä jo kerran luulin... Niin, ajattelehan, että minun onnistui poistaa kaksi kiveä tästä muurista ja puhkaista tämä aukko, josta vanginvartijani varmaankaan eivät tiedä, ja niinpä kuulin rahinaa... raapimista..."

"Se oli Kaikki-käy-hyvin?"

"Se oli herra Kaikki-käy-hyvin, joka saapui vastakkaista tietä. Arvaat, että se sai hyvän vastaanoton. Minua vain kummastutti, ettei kukaan tullut sen mukana, ei Honorine eikä isoisä. Minulla ei ollut kynää eikä paperia kirjoittaakseni heille, mutta eihän heidän olisi tarvinnut muuta kuin seurata koiraa."

"Mahdotonta", huomautti Véronique, "koska luultiin, että olet kaukana Sarekista, että sinut oli viety pois, ja koska isoisäsi oli lähtenyt matkalle."

"Sepä se, mutta miksi juuri niin luultiin? Äskettäin löydetyn asiakirjan nojalla isoisä tiesi, missä me olimme, koska hän oli meille ilmoittanut maaholvin mahdollisen sisäänkäytävän. Eikö hän siis ole sinulle siitä maininnut?"

Véronique oli perin onnellisena kuunnellut poikansa kertomusta. Jos hänet oli siepattu ja vangittu, niin hän ei voinut olla se katala hirviö, joka oli tappanut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin, Honorinen ja Corréjoun kumppaneineen. Todellisuus, joka hänelle jo oli hämärästi häämöittänyt, tuli selväpiirteisemmäksi; vaikka sitä vielä peittivät monet verhot, oli se ainakin pääosaltaan tajuttavissa. François ei ollut syyllinen. Joku oli pukeutunut hänen vaatteisiinsa ja esiintynyt hänenä, samoin kuin joku oli valepuvussa näytellyt Stéphanen osaa! Mitäpä kaikki muu merkitsikään, kaikki epätodenmukaisuus ja ristiriita, todistukset ja varmuudet! Véronique ei niitä edes ajatellut. Hänen rakastetun poikansa viattomuus oli ainoa tärkeä asia.

Hän kieltäytyi vieläkin ilmoittamasta pojalle mitään, mikä olisi häntä surettanut ja riistänyt hänen ilonsa, vaan vakuutti:

"Ei, minä en ole nähnyt isoisääsi. Honorine aikoi valmistaa häntä minun vierailuuni, mutta tapaukset riensivät liian nopeasti..."

"Jäitkö sinä yksiksesi saarelle, äiti-rukka? Toivoitko siis minut täältä tapaavasi?"

"Toivoin", vastasi äiti hiukan epäröityään. "Sinä olit yksin, mutta Kaikki-käy-hyvin oli kanssasi?"

"Niin. Ensimmäisinä päivinä en kiinnittänyt siihen huomiota. Vasta tänä aamuna pisti päähäni sitä seurata."

"Ja mistä lähtee se tie, jota pitkin te tulitte tänne?"

"Se on maanalainen käytävä, jonka oviaukko on kätkössä kahden kiven välissä lähellä Maguennocin kukkatarhaa."

"Mitä! Ovatko molemmat saaret siis yhteydessä keskenään?"

"Ovat, käytävä ulottuu kalliokaistaleen puhki sillan alitse."

"Sepä kummallista! Sitä ei Stéphane, en minä eikä kukaan muukaan ollut aavistanut... ei kukaan muu kuin tämä oivallinen Kaikki-käy-hyvin isäntäänsä etsiessään."

Hän keskeytti puheensa ja kuiskasi sitten:

"Kuuntele..."

Mutta hetken perästä hän jatkoi:

"Ei, sitä ei vielä kuulu. Mutta sittenkin täytyy kiirehtiä."

"Mitä minun on tehtävä?"

"Helppo asia, äiti. Puhkaistessani tämän aukon huomasin, että sitä voisi kylliksi laajentaa, jos voisi vielä poistaa kolme, neljä kiveä vierestä. Mutta ne ovat tukevasti kiinni, niin että siihen tarvittaisiin jokin työase."

"No, minä menen..."

"Juuri niin, äiti, mene takaisin priiorintaloon. Siellä on rakennuksen vasemmalla puolella maakerroksessa vaja, missä Maguennoc säilytti puutarhurina tarvitsemiaan työkaluja. Sieltä löydät hyvin lyhytvartisen kiilakuokan. Tuo se minulle illan suussa. Ensi yön minä hakkaan muuria, ja huomenaamulla syleilen sinua, äiti."

"Kunpa sanasi kävisivät toteen."

"Sen takaan. Sitten meidän on vain vapautettava Stéphane."

"Opettajasiko? Tiedätkö, mihin hänet on teljetty?"

"Melkein. Isoisän meille antamien selitysten mukaan pitäisi täällä olla kaksi kerrosta päällettäin, ja kummankin viimeinen huone on järjestetty vankilaksi. Minulla on niistä toinen. Stéphane on varmaan toisessa, minun alapuolellani. Minua vain kiusaa..."

"Mikä sinua kiusaa?"

"Se, että isoisän kertomuksen mukaan nämä molemmat olivat ennen muinoin kidutuskammioita... kuolemanluolia, niinkuin isoisä sanoi."

"Mitä sinä puhut? Se on kauheaa!"

"Miksi kauhistut, äiti? Näethän, etteivät ne aio minua kiduttaa. Mutta kun en tuntenut Stéphanen osaksi tullutta kohtaloa, lähetin hänelle kaiken varalta ruokatarpeita, ja varmaankin on Kaikki-käy-hyvin keksinyt jonkun tien."

"Ei", virkkoi Véronique. "Kaikki-käy-hyvin ei ole käsittänyt."

"Mistä sen tiedät, äiti?"

"Se luuli, että sinä lähetit sen Stéphane Marouxin huoneeseen, ja se on kasannut kaikki sinne sängyn alle."

"Ah", huudahti lapsi levottomana, "kuinkahan Stéphanen on käynyt?"

Ja hän lisäsi heti:

"Siitä näet, äiti, että meidän tulee pitää kiirettä, jos tahdomme pelastaa Stéphanen ja itsemme."

"Mitä sinä pelkäät?"

"En mitään, jos toimimme nopeasti."

"Mutta sittenkin..."

"En mitään, sen sinulle vakuutan. Varmasti me voitamme kaikki vastukset."

"Mutta jos tulee muita... vaaroja, joita emme voi aavistaa...?"

"Silloin", vastasi François nauraen, "saapuu se joku, jonka pitäisi tulla, ja hän suojelee meitä".

"Mutta, rakkaani, sinä myönnät itsekin, että apu on välttämätön..."

"Enpä suinkaan, äiti. Minä vain yritän rauhoittaa sinua; mutta mitään ei tapahdu. Kuinka saattaisi poika, joka löytää äitinsä, hänet uudestaan menettää? Onko se mahdollinen oletus? Ehkä tosielämässä, mutta me emme liiku tosielämässä, vaan täydessä romaanissa, ja romaaneissa kaikki aina päättyy hyvin. Kysy tuolta toverilta. Eikö totta, vanha kunnon Kaikki-käy-hyvin, me saamme voiton ja elämme sitten yhdessä onnellisina? Onko se sinun mielipiteesi, Kaikki-käy-hyvin? Lähde siis, vanha veikko, ja saata äitiä. Minä suljen aukon siltä varalta, että tultaisiin käymään kammiossani. Äläkä millään muotoa yritä tunkeutua sisään, silloin kun se on tukittuna, käsitätkö, Kaikki-käy-hyvin? Silloin uhkaa vaara. Lähde, äiti, äläkä herätä huomiota palatessasi."

Matka ei ollut pitkä. Véronique löysi puheena olleen työkalun. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin hän tuli takaisin ja sai pistetyksi kuokan kammioon.

"Kukaan ei ole vielä käynyt", sanoi François, "mutta epäilemättä pian tullaan. Parasta siis on, ettet viivy täällä. Minulla on työtä ehkä koko yöksi, varsinkin kun minun täytyy keskeyttää vartiokiertojen vuoksi, joita luultavasti tehdään. Odotan sinua siis huomenna kello seitsemältä. Ah niin, minä olen ajatellut Stéphanen asemaa. Rasahdukset, joita vastikään kuulin, vahvistavat otaksumaani, että hän on suljettuna melkein minun alleni. Kammiotani valaiseva aukko on liian ahdas voidakseni ryömiä siitä ulos. Onko siinä paikassa, jossa sinä nyt olet, kyllin iso ikkuna?"

"Ei, mutta sitä voi laajentaa ottamalla reunoilta pois kivenlohkoja."

"Aivan niin. Maguennocin työpajasta löydät rautakoukkuihin päättyvät bambutikkaat, jotka helposti voit huomenaamulla kantaa tänne. Ota myöskin vähän ruokavaroja ja peitteitä, jotka jätät varvikkoon maanalaisen käytävän suulle."

"Mitä tarkoitusta varten, rakkaani?"

"Saat sitten nähdä. Minulla on suunnitelmani. Hyvästi, äiti, lepää hyvin ja kerää voimia. Tulee ehkä ankara päivä."

Véronique noudatti poikansa neuvoa. Aamulla hän lähti toivorikkaana jälleen astumaan maakammioon vievää tietä. Tällä kertaa ei Kaikki-käy-hyvin, jonka itsenäisyysvaistot olivat taas heränneet, häntä seurannut.

"Hiljaa, hiljaa, äiti", kuiskasi François tuskin kuuluvasti. "Minua vartioidaan varsin visusti, ja luulen jonkun kävelevän käytävässä. Sitäpaitsi on työni melkein loppuun suoritettu, kivet eivät enää ole tiukassa. Kahden tunnin päästä on kaikki valmista. Onko sinulla tikkaat?"

"On."

"Poista kivenlohkot ikkunasta... siten säästämme aikaa... sillä minä pelkään todellakin Stéphanen puolesta... Varo ennen kaikkea melua..."

Véronique siirtyi ikkunan luo.

Se oli tuskin metriä korkeammalla maasta, ja kivet, kuten hän oli arvellutkin, pysyivät paikoillaan vain omasta painostaan ja sijoituksensa vuoksi. Avarretusta aukosta tuli hyvin iso, ja hänen oli helppo työntää sen läpi mukanaan tuomat tikapuut ja kiinnittää niiden rautakynnet ikkunan alireunaan. Meri näkyi kolmenkymmenen tai neljänkymmenen metrin päässä, valkokuohuinen meri, jota Sarekin tuhannet karit vartioivat. Mutta Véronique ei voinut nähdä kallion juurelle, koska ikkunan alla oli pieni ulkoneva graniittipenger, jota vasten tikkaat lepäsivät eivätkä siis riippuneet aivan kohtisuorassa.

"Tuosta on Françoisille apua", ajatteli Véronique.

Yritys näytti hänestä kuitenkin varsin vaaralliselta, ja hän mietti, eikö hänen tulisi itse uskaltautua poikansa asemesta. Varsinkin kun François sittenkin oli saattanut erehtyä. Ehkä Stéphanen kammio ei ollutkaan siellä tai sinne ei voinut tunkeutua mistään samanlaisesta aukosta. Siinä tapauksessa olisi siitä vain turhaa ajanhukkaa. Lapsi antautuisi hyödyttömiin vaaroihin!

Hän tunsi sillä hetkellä niin suurta uhrautumisen tarvetta, niin suurta halua osoittaa rakkautensa välittömillä toimenpiteillä, että hän teki päätöksensä harkitsematta, niinkuin heti alistutaan velvollisuuteen, jota ei saata laiminlyödä. Mikään ei häntä pysähdyttänyt, ei tikkaiden tarkastelu, joiden riittämättömän avoimet kynnet eivät täydellisesti ulottuneet paksun reunan yli, eikä kuilun näkeminen, vaikka hänestä tuntui kuin kaikki luisuisi hänen altaan. Oli toimittava, ja hän toimi.

Käärittyään hameensa ylös ja kiinnitettyään sen liepeet nuppineuloilla hän kiipesi ikkunan reunalle, kääntyi, tuki itseään, hapuili jalallaan tyhjyyteen ja tapasi yhden askelmista. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Sydän jyskytti hurjasti povessa kuin kellon läppä. Kuitenkin hän oli niin huiman rohkea, että tarttui tikkaiden sivupuihin ja alkoi laskeutua.

Sitä ei kestänyt kauan. Kaikkiaan oli kaksikymmentä puolaa. Hän tiesi sen. Hän oli ne laskenut. Viimeisellä portaalla hän vilkaisi vasemmalle ja kuiskasi sanomattoman iloisena:

"Oi, François... rakkaani..."

Hän oli huomannut, että korkeintaan metrin päässä oli syvennys, kuoppa, joka näytti yhtenäiseen kallioon hakatun luolan suulta.

Hän äännähti: "Stéphane... Stéphane..." mutta niin heikosti, että Stéphane Maroux, jos hän siellä olikin, ei voinut häntä kuulla. Hän epäröitsi muutaman silmänräpäyksen, mutta hänen säärensä horjuivat, eikä hän kyennyt enää nousemaan takaisin eikä pysyttelemään tikapuilla. Käyttäen apunaan muutamia kallionsärmiä ja siirtäen tikapuita silläkin uhalla, että riuhtaisisi ne irralleen, hänen onnistui ikäänkuin ihmeen kautta, kuten hänestä itsestäänkin näytti, tarttua graniitista ulkonevaan kärkeen ja saada jalansija luolassa. Tekemällä hurjan ponnistuksen ja heilahdusliikkeen, joka palautti hänen tasapainonsa, hän astui sisälle.

Heti hän huomasi jonkun makaavan oljilla köysiin sidottuna.

Luola oli pieni ja varsinkin peräpuolelta matala, suuntautuen enemmän taivasta kuin merta kohti, ja varmaankin se etäältä näytti pelkältä kallionsyvennykseltä. Sen reunaa ei rajoittanut mikään penger. Valo pääsi sinne esteettömästi.

Véronique astui lähemmäksi. Mies ei liikahtanut. Hän nukkui.

Véronique kumartui hänen puoleensa ja vaikka hän ei nukkujaa varmasti tuntenut, näkyi joku muisto kuitenkin eroittuvan siitä hämärästä menneisyydestä, johon vähitellen haihtuvat kaikki kuvat lapsuudestamme. Tämä kuva ei hänelle suinkaan ollut tutunomainen. Nuo lempeät, säännölliset kasvot, leveältä, kalpealta otsalta taaksepäin työnnetyt hiukset ja hiukan naisellinen ilme sentään muistuttivat Véroniquelle erästä herttaista ystävätärtä, joka oli ollut luostarissa, mutta kuollut ennen sotaa.

Kätevästi hän päästi siteet miehen ranteista. Vielä heräämättä vanki ojensi käsivartensa ikäänkuin valmistuen jo tavaksi tulleeseen toimitukseen, joka ei välttämättömästi häirinnyt hänen untaan. Sillä tavoin hänet kaiketikin ajoittain vapautettiin kahleistaan, ehkä ateriaa varten ja yöksi, koska hän vihdoin jupisi:

"Joko nyt...? Mutta ei minun ole nälkä... vielä on päivä..."

Tämä ajatus kummastutti häntä itseäänkin. Hän raotti silmänsä ja nousi heti puolittain, nähdäkseen, kuka hänen edessään oli, kaiketi ensi kertaa täydessä päivänvalossa.