Part 7

Noin tunnin kuluttua hän luuli eroittavansa voihkinaa, jopa tukahdutetun huudonkin, jokseenkin pitkän ajan jatkuvaa lehtien kahinaa, liikettä edestakaisin. Kun se loppui, vallitsi jälleen suuri hiljaisuus, johon häipyy kaikki, mikä liikkuu, kaikki levoton, värisevä, elollinen avaruudessa.

Uupumisen synnyttämä turtumus ja alkava näläntunne estivät Véroniquea paljon ajattelemasta. Hän muisti ennen kaikkea, että, kun ei ollut tuonut kylästä mitään ruokavaroja, hänellä ei olisi syötävää. Hän ei silti ollut huolissaan, sillä hän oli päättänyt sumun häivyttyä -- minkä täytyi pian tapahtua -- öljyn avulla sytyttää suuria nuotioita. Hän tuumi myöskin, että paras paikka siihen tarkoitukseen oli saaren kärjessä, missä muinaiskelttiläinen muistopatsas kohosi. Mutta äkkiä hän muisti jotakin kauheata. Eikö hän ollut unohtanut tulitikkulaatikkoansa sillalle? Hän kopeloi taskujaan sitä löytämättä. Kaikki etsintä, oli turhaa.

Siitä hän ei kuitenkaan varsin paljoa säikähtänyt. Se tietoisuus, että hän oli välttänyt vihollisen hyökkäykset, täytti hänet sellaisella ilolla, että kaikki vaikeudet näkyivät hänen edeltään itsestään väistyvän.

Näin kuluivat tunnit. Äärettömän pitkät tunnit, jotka majan sisäänkin tunkeva sumu ja karttuva kylmyys tekivät aamun lähestyessä tuskallisemmiksi.

Sitten levisi taivaalle heikko kajastus. Esineet tulivat näkyviin varjosta ja saivat oikeat hahmonsa. Véronique havaitsi silloin, että silta oli koko pituudeltaan sortunut. Viidenkymmenen metrin välimatka eroitti molemmat saaret, joita alhaalta liitti toisiinsa vain rantakallion terävä, veitsimäinen ja käymäportaiksi kelpaamaton harja.

Hän oli pelastunut.

Mutta kohotettuaan silmänsä vastakkaista kukkulaa kohti hän näki ylhäällä rinteellä jotakin, mikä sai hänet kauhusta kiljahtamaan. Kukkulaa reunustavista etummaisista puista, jotka kuuluivat Suuren tammen metsään, oli kolme tyvipuoleltaan karsittu. Ja näillä kolmella paljaalla rungolla riippui, käsivarret levitettyinä ja taaksepäin työnnettyinä, sääret sidottuina repeytyneiden hameenliepeiden alle, köydet kaulassa ja kasvot puolittain päähineiden mustien siipien peittäminä, Archignatin kolme sisarusta.

Heidät oli ristiinnaulittu.

KUUDES LUKU

Kaikki-käy-hyvin

Pää pystyssä, kääntymättä katselemaan inhoittavaa näkyä, välittämättä siitä, mitä voisi tapahtua, jos hänet huomattaisiin, ja kävellen konemaisen jäykästi Véronique astui priiorintaloon.

Yksi ainoa päämäärä, yksi ainoa toivo häntä kannusti: lähteä Sarekin saarelta. Hän oli kuin kauhun puuduttama. Jos hän olisi nähnyt kolme ruumista, kolme naista ammuttuina tai poikkileikatuin kauloin tai hirtettyinäkin, ei hänessä olisi ollut näin kuohuttavaa kauhua. Mutta tämä kidutus oli liikaa. Tässä oli ylenpalttista kataluutta, suorastaan pyhyyden loukkausta, tämä oli hornan työtä, joka osoitti ennenkuulumatonta julmuutta.

Ja sitten hän ajatteli itseään -- neljättä ja viimeistä uhria. Kohtalo näkyi työntävän häntä tätä ratkaisua kohti niinkuin kuolemaantuomittua laahataan mestauslavalle. Kuinka hän saattoi olla pelosta vavahtamatta? Kuinka hän olisi voinut olla näkemättä hirveätä varoitusta Suuren tammen kukkulan valitsemisessa Archignatin sisarusten teloituspaikaksi?

Hän koetti lohduttautua miettimällä tähän tapaan:

"Kaikki selviää... Täytyy olla joitakin perin yksinkertaisia syitä näiden kamalien salaisuuksien ja näennäisesti eriskummaisten tekojen pohjalla, joita sittenkin suorittavat tavalliset ihmisolennot, toimien rikollisista vaikutteista määrätyn suunnitelman mukaan. Tietenkin se on mahdollista ainoastaan sodan seurauksena, ja sota on luonut erikoiset olosuhteet, joissa voi tällaista tapahtua. Mutta sittenkään ei tuossa kaikessa ole mitään yliluonnollista, ihmeellistä, mikä rikkoisi tavallisen elämän säännöt."

Turhia sanoja! Järkeilyn yrityksiä, joita hänen aivojensa oli vaikea seurata! Oikeastaan hän johtui näiden liian rajujen hermojärkytysten horjuttamana ajattelemaan ja tuntemaan samoin kuin kaikki ne sarekilaiset, joiden hän oli nähnyt kuolevan, voipumaisillaan, kuten hekin, samojen kauhujen puistattamana, samojen painajaisten ahdistamana, henkisen tasapainonsa häiriytyessä entisajan vaistoista, muistelmista ja taikauskoisista kuvitteluista, jotka vielä häämöittivät hänen sielussaan, aina valmiina nousemaan pinnalle.

Keitä olivat ne näkymättömät olennot, jotka häntä vainosivat? Kenen toimena siis oli hankkia ruumiita Sarekin kolmeenkymmeneen kirstuun? Kuka tällä tavoin tuhosi onnettoman saaren kaikki asukkaat? Kuka asui luolissa, kävi määräaikoina poimimassa juhannusyrttejä, käytti kirvestä ja nuolia ja oli ristiinnaulinnut naiset? Ja mitä kamalaa tarkoitusta varten? Minkä käsittämättömän suunnitelman mukaan? Pimeyden henkiä, häijyjä peikkoja, kuolleen uskonnon pappeja, jotka uhrasivat verenhimoisille jumalilleen miehiä, naisia, lapsia...

"Riittää, riittää! Minä tulen hulluksi!" huudahti hän ääneensä. "Pois täältä! Minulla ei saa enää olla muuta mielessä kuin päästä pois tästä hornan kidasta...!"

Mutta näytti siltä, että kohtalo keksi keinoja häntä kiduttaakseen. Alettuaan etsiä joitakin mahdollisia ruokavaroja hän huomasi äkkiä isänsä työhuoneessa seinäkomeron taustaan nuppineulalla kiinnitetyn lehtisen, johon oli piirustettu sama näytelmä kuin autiosta hökkelistä Maguennocin ruumiin vierestä löydetyssä pienessä paperirullassa.

Eräällä komeron hyllyllä oli piirustussalkku. Hän avasi sen. Siinä oli useitakin alkuluonnoksia tästä näytelmästä, nekin punakynällä piirrettyjä.

Kussakin oli ensimmäisen naisen pään yläpuolella kirjoitus V. d'H. Yksi oli merkitty nimellä Antoine d'Hergemont.

Hänen isänsä siis oli laatinut Maguennocin paperikäärössä olleen piirustuksen! Hänen isänsä oli kaikissa näissä luonnoksissa yrittänyt antaa kidutetulle naiselle yhä täsmällisemmin oman tyttärensä piirteet!

"Riittää, riittää!" toisteli Véronique. "En tahdo ajatella... En tahdo miettiä."

Hyvin heikontuneena hän jatkoi hakemistaan, mutta ei löytänyt, millä olisi tyydyttänyt nälkäänsä.

Hän ei myöskään löytänyt mitään, jolla olisi voinut sytyttää tulta saaren kärkeen. Ja kuitenkin oli sumu hajaantunut, ja merkit olisi varmaan huomattu!

Hän yritti hieroa kahta piikiveä toistansa vasten, mutta menetteli siinä taitamattomasti eikä saanut kipinää.

Kolme päivää hän ylläpiti henkeään vedellä ja raunioista poimituilla metsämansikoilla. Kuumeisena ja uupumaisillaan hän pillahti usein itkuun, jolloin melkein joka kerta Kaikki-käy-hyvin äkkiä ilmestyi; ja hänen ruumiillinen hätänsä oli niin suuri, että häntä suututti eläin-rukan järjetön nimi; ja hän ajoi sen pois. Kummastunut Kaikki-käy-hyvin asettui takajaloilleen kauemmaksi ja alkoi uudestaan veikistellä. Véronique kiukutteli sille, ikäänkuin se olisi ollut rikollinen ollessaan Françoisin koira.

Pieninkin melu vapisutti häntä kiireestä kantapäähän ja sai hänet hikoilemaan. Mitä tekivät Suuren tammen olennot? Mitä tietä ne valmistivat hyökkäystä häntä vastaan? Hän puristi käsivartensa ruumiinsa ympärille tuntien pöyristystä ajatellessaan joutuvansa noiden hirviöiden valtaan, eikä hän voinut olla miettimättä, että hän vielä oli kaunis ja että hänen kauneutensa ja nuoruutensa kenties yllyttäisi niitä...

Mutta neljäntenä päivänä tuotti suuri toivo hänelle huojennusta. Hän oli eräästä laatikosta löytänyt melko voimakkaan suurennuslinssin. Käyttäen hyväkseen kirkasta päiväpaistetta hän kokosi auringonsäteitä paperiarkille, joka lopuksi leimahti tuleen ja teki mahdolliseksi sytyttää kynttilän.

Hän piti itseään pelastettuna. Hän oli keksinyt kokonaisen varaston kynttilöitä, joten hän ensi aluksi saattoi ylläpitää kallista liekkiä iltaan asti. Kello yhdeltätoista hän läksi lyhty kädessä astumaan huvimajaa kohti aikoen sytyttää sen tuleen. Ilma oli kirkas, joten merkki kyllä huomattaisiin rannikolta.

Peläten, että hänet valoineen keksittäisiin, peläten ennen kaikkea Archignatin sisarusten kaameiden haamujen näkemistä kuun valaistessa heidän teloituspaikkaansa, hän lähti talosta toista tietä, joka kulki kauempana vasemmalla näreikön reunustamana. Hän astui levottomin askelin, varoen kahistelemasta lehtiä ja kolhaisemasta jaloillaan juuria. Tultuaan majan likelle aukealle kohdalle hän oli niin uuvuksissa, että täytyi istahtaa. Pää humisi. Hänestä tuntui kuin olisi sydän kieltäytynyt sykkimästä.

Sieltäkään hän ei vielä voinut eroittaa mestauspaikkaa, mutta kohotettuaan vastoin tahtoaan silmänsä kukkulalle päin hän luuli huomanneensa jotakin valkoista vilahtavan. Se liikahti metsikön sisässä sen käytävän päässä, joka halkaisi puuryhmät siltä puolelta.

Varjo livahti jälleen täydessä valaistuksessa, ja Véronique eroitti tämän varsin pitkän välimatkan päästäkin, että se oli viittaan puettu olento, joka pysytteli erillisen ja muita korkeamman puun keskioksilla.

Hän muisti Archignatin sisarusten sanat:

"Uudenkuun kuudes päivä lähestyy. _Ne_ kiipeävät Suureen tammeen pyhää misteliä keräämään."

Ja heti hän muisti myöskin eräitä kuvauksia lukemistaan kirjoista ja isänsä kertomuksista, ja hänestä näytti, että hän oli saapuvilla eräässä niistä druidilaisista juhlista, jotka lapsuudesta olivat hänen mielikuvitukseensa tehonneet. Mutta samalla hän tunsi itsensä niin heikoksi, ettei ollut oikein varma, oliko hän nyt valveilla ja oliko tämä eriskummainen näytelmä todellinen. Neljä muuta valkoista hahmoa ryhmittyi puun juurelle, ja ne kohottivat käsivartensa ikäänkuin vastaanottaakseen putoavia lehtiä. Sieltä ylhäältä välähti. Pääpapin kultasirppi oli leikannut mistelitupsun.

Sitten pääpappi laskeutui tammesta maahan, ja nuo viisi hahmoa livahtivat käytävää pitkin, kiersivät metsänsyrjän ja ilmestyivät töyrään huipulle.

Véronique, joka ei voinut heistä hellittää tuijottavia silmiään, kurkotti päätänsä ja näki puihin ripustetut kolme ruumista. Etäältä katsoen olivat hilkkojen mustat siivet korppien näköisiä. Hahmot pysähtyivät uhrien eteen ikäänkuin suorittaakseen jonkin käsittämättömän uskonnollisen tempun. Vihdoin erkaantui pääpappi joukosta ja pitäen mistelinoksaa kädessään laskeutui rinnettä pitkin sitä paikkaa kohti, jossa sillan ensimmäinen arkku vielä törrötti.

Véroniquea huimasi. Hänen epävarma katseensa, jonka edessä esineet näkyivät tanssivan, kiintyi sirpin säteilevään välkkeeseen sen heiluessa pääpapin rinnalla hänen pitkän valkoisen partansa alapuolella. Mitä hän aikoi? Hyvä, että siltaa ei enää ollut. Véronique vääntelihe tuskasta. Hänen polvensa eivät häntä enää kannattaneet. Hän laskeutui maahan ja tuijotti yhä pelottavaan näkyyn.

Kuilun partaalle pääpappi pysähtyi taas muutaman silmänräpäyksen ajaksi. Sitten hän ojensi misteliä kantavan käsivartensa ja pitäen edessään pyhää kasvia ikäänkuin taikakalua, joka hänen tahdostaan muutti luonnon lait, hän astahti eteenpäin kuilun ylle.

Ja hän käveli tyhjyyden halki valkoisena kuutamossa.

* * * * *

Mitä nyt tapahtui, sitä ei Véronique tiennyt, eikä hän voinut edes tietää, oliko mitään todella tapahtunut vai oliko hän joutunut harhanäkemyksen uhriksi, tai millä hetkellä näiden kummallisten juhlamenojen kestäessä tuo harhanäky oli hänen heikontuneissa aivoissaan alkanut.

Silmät ummessa hän odotteli tapauksia, joita ei tullut ja joita hän muuten ei yrittänytkään edeltäpäin kuvitella. Mutta hänellä oli muita, oleellisempia huolia. Lyhtyyn suljettu kynttilä alkoi sammua. Sen hän huomasi, eikä hän kuitenkaan voinut ryhtyä mihinkään toimiin tai palata taloon. Ja hän ajatteli, että jollei aurinko taas muutamaan päivään näyttäytyisi, hän ei voisi sytyttää merkkiroviota ja olisi silloin hukassa.

Hän alistui kohtaloonsa taisteluun väsyneenä ja tietäen olevansa jo edeltäpäin tuomittu joutumaan tappiolle tässä epätasaisessa kamppailussa. Ainoa sietämätön ratkaisu olisi ollut joutua vangiksi. Mutta miksi ei antautua kuolemaan, joka väijyi häntä nälällä ja uuvutuksella? Jos kärsii, täytyy tulla hetki, jolloin kärsimys lievenee, ja silloin saisi melkein tietämättään siirtyä liian julmasta elämästä siihen raukenemiseen, jota hän vähitellen alkoi toivoa.

"Niin, juuri niin..." mutisi hän, "lähteä Sarekista tai kuolla, melkein samantekevää! Pois minun on täältä päästävä."

Lehtien kahina sai hänet avaamaan silmänsä. Kynttilän liekki sammui. Mutta lyhdyn takana istui Kaikki-käy-hyvin, huitoen etukäpälillään ilmassa.

Véronique näki, että sillä oli kaulassa nauhaan kiinnitetty kimppu korppuja.

"Kerrohan minulle elämäntarinasi, poloinen Kaikki-käy-hyvin", virkkoi Véronique seuraavana aamuna, sittenkun oli hyvin levännyt kamarissaan priiorintalossa, "sillä minä en tosiaan usko, että sinä omin ehdoin olit hakenut ja toit minulle ruokaa. Ehkä se oli sattuma? Sinä kuljeskelit siellä päin. Kuulit minun itkevän ja tulit. Mutta ken oli sitonut sen korppumytyn kaulaasi? Onko meillä siis Sarekissa ystävä, joka pitää meistä huolta? Miksi hän ei näyttäydy. Puhu, Kaikki-käy-hyvin."

Hän hyväili kunnon elukkaa ottaen sen syliinsä ja sanoi sille vielä:

"Ja kelle olit aikonut ne korput? Isännällesi Françoisille vai Honorinelleko? Ei. Ehkä siis herra Stéphanelle?"

Koira heilutti häntäänsä ja kääntyi ovea kohti. Se näkyi tosiaan ymmärtävän. Véronique seurasi sitä Stéphane Marouxin huoneeseen asti. Kaikki-käy-hyvin pujahti opettajan sängyn alle.

Siellä oli kolme muuta korppulaatikkoa, kaksi pakettia kaakaota ja kaksi säilykerasiaa. Ja kaikkien näiden kääröjen rihma päättyi leveään silmukkaan, josta eläimen siis oli täytynyt pujottaa päänsä.

"Mitä tuo merkitsee?" ihmetteli Véronique. "Sinähän ne olet sinne haalinut? Mutta kuka ne oli sinulle antanut? Meillä on siis todellakin saarella ystävä, joka meidät tuntee, joka tuntee Stéphane Marouxin? Voitko opastaa minut sen ystävän luo? Varmaankin hän asuu tässä osassa saarta, koska se ei ole yhteydessä toisen puoliskon kanssa ja koska sinä et ole voinut sinne mennä?"

Véronique mietti. Mutta samalla kun hän oli nähnyt koiran sinne viemät ruokavarat, oli hän löytänyt sängyn alta myöskin pienen kankaisen matkalaukun, ja hän oli utelias tietämään, miksi Stéphane Maroux oli laukun sinne piilottanut. Hän katsoi oikeudekseen sen avata ja hankkia sieltä tietoja siitä, mitä osaa opettaja näytteli ja millainen hän oli luonteeltaan; ehkä selviäisi jotakin hänen menneisyydestäänkin ja hänen suhteestaan herra d'Hergemontiin ja Françoisiin.

"Niin", tuumi hän, "minulla on siihen oikeus, jopa vaatii sitä velvollisuutenikin".

Epäröimättä hän mursi heikon lukon saksilla.

Laukku ei sisältänyt muuta kuin kuminauhalla suljetun muistikirjan. Mutta tuskin hän oli avannut sen kannen, kun hän joutui perin hämilleen. Ensimmäisellä sivulla oli hänen valokuvansa tyttövuosilta ja siinä hänen täydellinen omakätinen nimikirjoituksensa ja omistus: _Ystävälleni Stéphanelle_.

"En käsitä... en käsitä..." jupisi hän. "Muistan hyvin tämän valokuvan... lienen ollut silloin kuusitoistavuotias... Mutta kuinka olin tullut sen hänelle antaneeksi? Tunsinko minä siis hänet?"

Halukkaana tietämään enemmän Véronique luki seuraavalta sivulta näin kuuluvan alkulauseen tapaisen:

"Véronique, minä tahdon elää teidän silmäinne edessä. Otan kasvattaakseni poikaanne, jota minun pitäisi inhota, koska hän on toisen miehen lapsi, ja jota kuitenkin rakastan, koska hän on teidän. Teen sen siksi, että elämäni olisi täydessä sopusoinnussa sen salaisen tunteen kanssa, joka sitä jo kauan on hallinnut. En epäilekään, että te jonakin päivänä jälleen palaatte äidinpaikallenne. Sinä päivänä te tulette ylpeäksi Françoisista. Olen silloin hävittänyt hänestä kaikki, mikä saattanee olla isän perintöä, ja kehittänyt hänessä kaikki ne jalot ja arvokkaat ominaisuudet, jotka hän on saanut teiltä. Se on kyllin suuri päämäärä uhrautuakseni siihen sieluineni ruumiineni. Teen sen ilomielin. Teidän hymystänne saan kerran palkkioni."

Kummallinen liikutus täytti Véroniquen sydämen. Tyynempi valo kirkasti nyt hänen elämäänsä, ja tämä uusi salaisuus, jota hän ei voinut käsittää enempää kuin muitakaan, oli ainakin lempeä ja lohtuisa, kuten Maguennocin kukat.

Sitten hän selaillen lehtiä sai päivä päivältä olla mukana poikansa kasvatuksessa. Hän näki oppilaan edistyksen, opettajan menettelytavat. Oppilas oli herttainen, älykäs, ahkera, täynnä hyvää tahtoa, hellä ja tuntehikas, samalla sekä omaperäinen että harkitseva. Opettaja oli sydämellinen ja kärsivällinen, ja häntä kannusti jokin syvä tunne, joka ilmeni joka riviltä.

Ja vähitellen kasvoi innostus jokapäiväisen tunnustuksen ohella ja lausuttiin ilmi yhä vähemmän varoen.

"François, rakas poikani -- voinenhan häntä niin nimittää? -- François, äitisi elää uudestaan sinussa. Sinun puhtaat silmäsi ovat yhtä kirkkaat kuin hänen. Sinun sydämesi on vakava ja vilpitön kuin hänen. Sinä et tiedät pahasta; ja voisipa melkein sanoa, että et tiedä hyvästä, se kun yhtyy niin välittömästi sinun suloiseen luonteeseesi..."

Päiväkirjassa oli mainittu muutamia lapsen velvollisuuksia, jolloin hän puhui tämän äidistä intohimoisen hellästi ja samalla sitkeästi toivoen, että ennen pitkää saisi hänet jälleen tavata.

"Me tapaamme hänet, François", lisäsi Stéphane, "ja silloin sinä käsität paremmin, mitä kauneus on, mitä valo ja elämäntenho, millaista katselemisen ja ihailemisen ilo."

Sitten seurasi kaskuja Véroniquesta, pieniä yksityistapauksia, joita hän kaikkia ei itsekään muistanut tai jotka luuli vain yksin tietävänsä.

Eräänä päivänä Tuileries-palatsissa -- hän oli silloin kuusitoistavuotias -- kerääntyi piiriksi hänen ympärilleen joukko ihmisiä, jotka katselivat ja ihmettelivät hänen kauneuttansa. Hänen ystävättärensä nauroivat onnellisina, kun häntä ihailtiin...

-- Kun avaat hänen oikean kätensä, François, näet siinä kämmenen keskellä pitkän vaalean arven. Hyvin nuorena tyttönä hän lävisti kätensä piikkilanka-aidassa...

Mutta viimeiset sivut eivät olleet kirjoitetut lasta varten, eikä tämä suinkaan ollut saanut niitä lukeakaan. Rakkaus ei niissä enää verhoutunut ihaileviin lauseisiin, vaan esiintyi peittelemättä, palavana, ylevänä, murheellisena, toivosta väristen, vaikka aina kunnioittavana.

Véronique sulki päiväkirjan. Hän ei voinut enää lukea.

"Niin, niin, minä myönnän sen, Kaikki-käy-hyvin", jupisi hän koiran jo veikistellessä, "niin, silmiäni kostuttavat kyyneleet. Niin vähän naisellinen kuin lienenkin, sanon sinulle, mitä en sanoisi kellekään, että olen syvästi liikutettu. Koetanpa muistella sen miehen tuntemattomia kasvoja, joka minua näin rakastaa... Joku lapsuudenystävä, jonka ujoa lempeä en ole aavistanut ja jonka nimikään ei ole piirtynyt muistiini..."

Hän veti koiran luokseen.

"Kaksi kelpo sydäntä, eikö niin, Kaikki-käy-hyvin? Ei opettaja enempää kuin oppilaskaan ole syyllinen niihin hirmutöihin, jotka olen nähnyt heidän tekevän. Jos he ovat täkäläisten vihollistemme rikostovereita, niin he ovat toimineet vastoin tahtoaan ja tietämättään. Minä en voi uskoa taikajuomiin, en loihtuihin enkä sellaisiin yrtteihin, jotka vievät ihmiseltä järjen. Mutta tässä on sittenkin jotakin omituista, eikö niin, haukkuseni? Eihän lapsi, joka viljeli tätyruohoja Kukkakalmistossa ja piirsi sanat 'Äidin kukka', voine olla rikollinen, ja kai Honorine oli oikeassa puhuessaan mielipuolisuuden puuskasta? Ja poika palaa minua etsimään, eikö totta? Stéphane ja hän palaavat...?"

Kului rauhoittavia tunteja. Véronique ei enää ollut yksin elämässä. Nykyisyys ei häntä enää pelottanut, ja hän uskoi tulevaisuuteen.

Seuraavana aamuna hän sanoi koiralle, jonka hän oli sulkenut huoneeseen, jottei se livistäisi hänen luotaan:

"Nyt, miekkoseni, sinä saat minua opastaa. Minnekö? No, sen tuntemattoman ystävän luo, joka lähetteli ruokatarpeita Stéphane Marouxille. Lähdetään!"

Kaikki-käy-hyvin odottikin vain Véroniquen suostumista. Se harppasi sille puolen niittyä, joka kohosi muistopatsaalle päin, ja pysähtyi puolitiehen. Véronique saavutti sen. Se kääntyi oikealle ja lähti polkua pitkin, joka vei likelle rantakallion syrjää sekasotkuiseen raunioröykkiöön. Uusi pysähdys.

"Tässäkö se on?" kysäisi Véronique.

Koira painautui maahan. Sen edessä oli kahden toisiaan vasten nojaavan ja samalla murattivaipalla verhotun kivimöhkäleen juurella karhunmaarama-tiheikkö, jonka alta avautui pieni kaniininkolon suuta muistuttava käytävä. Kaikki-käy-hyvin pujahti siitä sisään, katosi näkyvistä ja palasi sitten etsimään Véroniquea, jonka täytyi käydä noutamassa talosta vesuri raivatakseen pois piikkiset pensaat.

Puolen tunnin päästä hänen vihdoin onnistui paljastaa ensimmäinen askelma portaista, joita pitkin hän hapuillen laskeutui alaspäin, Kaikki-käy-hyvin edellään. Koira opasti hänet pitkään tunneliin. Se oli hakattu tiiviiseen kallioon, ja pienet aukot valaisivat sitä oikealta puolelta. Hän kohotti päätänsä ja huomasi, että näistä aukoista näki merelle.

Sitten hän käveli kymmenen minuuttia ja astui sitten uusia portaita alaspäin. Tunneli kapeni. Aukot, jotka kaikki olivat suunnatut taivasta kohti, kaiketikin siksi, että niitä ei voitaisi nähdä alhaalta, valaisivat nyt oikealta ja vasemmalta. Silloin Véronique käsitti, kuinka Kaikki-käy-hyvin voi päästä saaren toiseen osaan. Maanalainen käytävä seurasi kapeaa kalliorihmaa, joka yhdisti entisen luostarialueen Sarekin pääsaareen. Kummaltakin puolen loiskivat aallot kallioita vasten. Sitten noustiin porrasaskelmia myöten Suuren tammen kummun alle. Siellä ylhäällä haarautui käytävä. Kaikki-käy-hyvin valitsi tunnelin oikeanpuolisen haaran, joka yhä kulki läheltä meren rantaa.

Tuli vielä vastaan kaksi muuta tietä, molemmat hämäriä. Saaren sisään oli siis puhkaistu näkymättömiä yhdysreittejä, ja Véroniquen sydäntä kouristi hänen ajatellessaan, että hän nyt läheni sitä osaa, jota Archignatin sisaret olivat maininneet vihollisten alueeksi. Oltiin näet saapumassa Mustiennummien alle.

Kaikki-käy-hyvin tepsutti hänen edellään kääntyen tuon tuostakin vilkaisemaan taaksensa.

Véronique virkkoi hiljaa:

"Niin, niin, miekkoseni, tulenhan minä, ja ole varma, etten pelkää. Sinä johdat minut ystävän luo, joka on sieltä löytänyt turvapaikan... Mutta miksei hän ole lähtenyt piilostaan? Mikset sinä ole ollut oppaana _hänelle_?"

Käytävä oli kaikkialla samanlaista; se oli hakattu erä erältä, holvi oli pyöristetty ja lattiana hyvin kuiva graniittipohja. Aukot tuulettivat sitä riittävästi. Seinissä ei ollut mitään merkkiä, ei mitään jälkeä. Joskus pisti esille mustan piikiven kärki.

"Sielläkö?" sanoi Véronique koiralle, joka oli pysähtynyt. Jatkumatta pitemmälle laajeni tunneli kammioksi, johon pienemmästä ikkunasta siivilöityi niukalta valoa.

Kaikki-käy-hyvin näytti epäröivän. Se kuunteli korvat pystyssä, seisoen käpäliensä varassa tunnelin perimmäistä seinää vasten.

Véronique huomasi, ettei seinä siltä kohtaa ollut koko pituudeltaan kallion graniittia, vaan tehty sementillä yhteen liitetyistä erisuuruisista kivistä. Työ oli ilmeisesti toiselta, varmaankin myöhemmältä aikakaudelta. Oli rakennettu varsinainen muuri sulkemaan tunnelia, joka kaikesta päättäen jatkui sen toisella puolen.

"Sielläkö siis?" toisti Véronique.

Mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää. Hän oli kuullut tukahdutetun ihmisäänen.

Hän lähestyi muuria ja säpsähti hetkisen päästä. Ääni oli käynyt kuuluvammaksi. Sanat tulivat selvemmiksi. Joku lauloi, ääni oli lapsen, ja hän eroitti seuraavat säkeet:

Ja sanoi äiti niin, kun tuuti nukuksiin:

"Et itkeä sä saa, se kiusaa Maariaa..."

"Sama laulu... juuri sama..." mutisi Véronique.

Sitä oli Honorinekin Beg-Meilissä hyräillyt. Kukahan sitä nyt lauloi? Joku saarelle jätetty lapsiko? Joku Françoisin ystävä?

Ja ääni jatkoi:

"Kun lapsi hymyilee, niin Neitsyt iloitsee.

Ja kädet ristissä rukoile Neitsyttä..."

Viime sanoja seurasi hiljaisuus, jota kesti muutaman minuutin. Kaikki-käy-hyvin näkyi kuuntelevan yhä tarkkaavaisemmin, ikäänkuin jotakin sille tuttua olisi tulossa.