Part 5

"Minä sanon teille sen... Saari on kirottu... Eräänä päivänä Maguennoc ilmoitti sen minulle. 'Sarek on helvetin portteja', sanoi hän. 'Se on nyt suljettuna. Mutta kun se kerran avautuu, niin kaikki onnettomuudet tuoksahtavat tuulispäänä esiin.'"

Véroniquen pyynnöistä hän vähän rauhoittui ja jatkoi lempeämmällä, sammuvalla äänellä:

"Hän rakasti kuitenkin saarta... niinkuin me kaikki. Hän puhui silloin niin kummallisesti, etten ymmärtänyt: 'Portti on kaksipuolinen, Honorine, ja se avautuu myöskin paratiisiin.' Niin, niin, saari oli hyvä asuttavaksi... Me rakastimme sitä... Maguennoc viljeli täällä kukkasia... Oi niitä kukkasia...! Ne ovat uhkeita... varret kolmin verroin korkeampia... ja kauniimpia kuin..."

Kului raskaita minuutteja. Huone oli rakennuksen äärimmäisessä siivessä, joka ulkoni muusta osasta, ja ikkunoista näki pitkin saarta sekä vasemmalle että oikealle ja merelle kallioiden yli.

Véronique istuutui tuijottaen valkoisiin aaltoihin, joita yltyvä tuuli kuohutti yhä enemmän. Aurinko kohosi paksusta sumusta, johon Bretagnen rannikot häipyivät näkymättömiin. Mutta lännessä päin saattoi katse karien mustien huippujen lävistämän vaahtovyöhykkeen tuolla puolen esteettä leijailla valtameren autioille ulapoille.

Puolitorkuksissa bretagnetar höpisi:

"Sanotaan, että ovena on kivi... ja että se kivi on tuotu hyvin kaukaa, vieraalta maalta... Sitä nimitetään Kivijumalaksi. Sanotaan myöskin, että se on kallisarvoinen kivi... kullan ja hopean sekoitusta. Kivijumala... se kivi, joka antaa kuoleman tai elämän... Maguennoc oli sen nähnyt... Hän avasi portin ja pisti käsivartensa sisään... ja hänen kätensä... hänen kätensä mureni tuhaksi."

Véronique tunsi ahdistusta. Pelko alkoi vähitellen vallata hänenkin mieltään, ikäänkuin tihkuva, läpitunkeva häijy neste. Hirveät tapaukset, joita hän viime päivinä oli kauhistuen kokenut, näkyivät manaavan esille toisia vielä kamalampia, ja hän odotti niitä kuin hirmumyrskyä, jota kaikki ennustaa ja joka pyyhkäisee kaikki huimaan pyörteeseensä.

Hän odotti niitä. Hän ei epäillyt, että ne tulisivat, sen kamalan voiman irtipäästäminä, jonka pelottavat hyökkäykset häntä kohtaan yhä taajenivat.

* * * * *

"Ettekö näe aluksia?" kysyi Honorine.

"Niitä ei voi nähdä täältä", huomautti Véronique.

"Kyllä ne näkee; sen kautta ne varmaan kulkisivat. Ne ovat raskaita, ja niemenkärjen edustalla on väljempi väylä."

Hetkisen päästä Véronique näki todellakin niemen takaa esiinpistävän veneen kokan.

Se kulki syvällä, kukkuroilleen lastattuna, täpötäynnä laatikoita ja kääröjä, joilla istui naisia ja lapsia. Neljä miestä souti tarmokkaasti.

"Se on Corréjoun vene", sanoi Honorine, joka oli puolipukimissaan hypähtänyt vuoteeltansa, "ja kas, tuolta saapui toinen!"

Toinen yhtä raskas alus tuli näkyviin. Sitä soutamassa oli vain kolme miestä ja yksi nainen.

Molemmat veneet olivat liian kaukana -- seitsemän tai kahdeksan sadan metrin päässä, -- jotta olisi voitu eroittaa niissä olijain kasvot. Mutta mitään ääntensorinaa ei kuulunut kuolemaa pakenevista raskaista, onnettomuuden kuormittamista aluksista.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" voihki Honorine. "Kunpa ne vain pääsisivät hornan kidasta."

"Miksi te pelkäätte, Honorine? Eihän niitä mikään vaara uhkaa."

"Uhkaa kyllä, niin kauan kuin ne eivät ole päässeet pois saarelta."

"Mutta ovathan ne jo poissa."

"Saarta on vielä saaren ympärilläkin. Siellä ne ruumisarkut väijyvät."

"Mutta meri ei nyt ole lainkaan raju."

"Täällä on muutakin kuin meri... eikä meri olekaan vihollinen."

"Mikä sitten?"

"En tiedä, en tiedä..."

Molemmat veneet lähestyivät pohjoista kärkeä. Niiden eteen avautui kaksi väylää, joita bretagnetar nimitti kahden kallion, Pirunkarin ja Sarekin Hampaan, mukaan.

Melkein samassa he näkivät, että Corréjou oli valinnut Pirunsalmen.

"Ne pääsevät sen luo", huomautti bretagnetar. "Nyt... Sata metriä vielä, ja vaara on ohi..."

Ja hän jatkoi melkein ivallisesti nauraen:

"Äh, kaikki paholaisen vehkeet raukeavat tyhjiin, rouva Véronique! Uskonpa, että pelastumme, te ja minä ja kaikki sarekilaiset."

Véronique pysyi ääneti. Hänen ahdistuksensa jatkui sitäkin masentavampana, kun hän ei voinut selittää sen syyksi muuta kuin hämäriä aavistuksia, joita oli mahdoton vastustaa. Honorine oli määrännyt viivan, jonka tällä puolella vaara yhä vaani, ja sitä viivaa Corréjou ei ollut vielä saavuttanut. Bretagnetar värisi kuumeesta.

"Minä pelkään... minä pelkään..." höpisi hän.

"Mutta eihän ole hätää", selitti Véronique suoristautuen. "Tämä on järjetöntä! Mitäpä vaaraa heillä olisi?"

"Ah", huudahti bretagnetar, "mitä tuo on? Mitä tuo merkitsee?"

"Mikä? Mikä sitten?"

Molemmat olivat litistäneet otsansa ruutuja vasten ja katsoa tuijottivat merelle. Siellä oli niin sanoaksemme syöksähtänyt jotakin esiin Sarekin Hampaasta. Ja heti he tunsivat moottoriveneen, jota eilen olivat käyttäneet ja jonka katoamisen Corréjou oli ilmoittanut!

"François... François!" äännähteli Honorine hämmästyneenä. "François ja herra Stéphane!"

Véronique tunsi myös pojan, joka seisoi aluksen keulassa ja antoi merkkejä molemmissa soutuveneissä oleville. Miehet vastasivat heilutellen airojaan ja naiset viittoilivat. Véroniquen vastustuksesta huolimatta Honorine avasi ikkunan molemmat puoliskot, ja he kuulivat ihmisääniä moottorin rätinän seasta, mutta eivät voineet eroittaa ainoatakaan sanaa.

"Mitä tuo merkitsee?" toisti bretagnetar... "François ja herra Stéphane... Mikseivät he ole laskeneet rantaan?"

"Kenties pelkäsivät, että heidät maalle noustessaan huomattaisiin ja alettaisiin heiltä tiedustella..."

"Ei suinkaan. Heidät tunnetaan, varsinkin François, joka usein seurasi minua. Sitäpaitsi on veneessä mukana todistuksia. Ei, ei, he odottivat tuolla kallion taakse piiloutuneina."

"Mutta, Honorine, jos he olivat piilossa, niin miksi he nyt näyttäytyvät?"

"No sitäpä... sitäpä juuri en käsitä... sillä se tuntuu minusta hupsulta... Mitä siitä Corréjou ja muut ajattelevat?"

Molemmat soutuveneet, joista toinen silloin kulki edellisen vanavedessä, olivat melkein pysähtyneet. Kaikki matkustajat näkyivät olevan moottoriveneeseen päin kääntyneinä, joka kiiti nopeasti niitä kohti ja hiljensi vauhtiaan päästyänsä takimmaisen kohdalle. Sitten se jatkoi yhdensuuntaisesti molempain soutuveneiden kanssa, viidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä niistä.

"En käsitä... en käsitä..." mutisi bretagnetar.

Kone oli seisautettu, ja moottorialus joutui hyvin hiljaista vauhtia soutuveneitä erottavan välimatkan kohdalle.

Ja äkkiä naiset näkivät Françoisin kumartuvan, jälleen suoristautuvan ja työntävän oikean käsivartensa taaksepäin ikäänkuin paiskatakseen jotakin. Ja Stéphane Maroux menetteli samoin. Ja sitten tapahtui jotakin kauheata.

"Ah!" parkaisi Véronique.

Hän peitti hetkiseksi silmänsä, mutta kohotti heti päänsä jälleen ja näki hirveän näytelmän kaikessa kamaluudessaan. Kaksi esinettä oli heitetty pienen välimatkan kohdalle, toinen paiskattuna keulasta Françoisin kädestä ja toinen aluksen perästä Stéphane Marouxin lennättämänä.

Ja heti leimahti soutuveneistä kaksi tulipatsasta, joita seurasi kaksi savutuprua.

Pamaukset kajahtivat. Hetkiseksi ei voinut eroittaa, mitä tuon mustan pilven keskellä tapahtui. Sitten vetäytyi savuverho sivulle tuulen hajoittamana, ja Véronique ja bretagnetar näkivät molempain veneitten nopeasti uppoavan, ihmisolentojen hyppiessä mereen.

Tämä näky -- ja mikä hornan näky! -- ei ollut pitkällinen. He näkivät eräällä ankkuripoijulla naisen hievahtamatta pidellen lasta käsivarsillaan, sitten liikkumattomia ruumiita, jotka räjähdys epäilemättä oli ruhjonut, sekä lopuksi kaksi keskenään ottelevaa miestä, ehkä järkensä menettänyttä. Ja kaikki katosi veneiden mukana.

Hiukan kuohuntaa, ja vedenpinnalla kelluvia mustia pisteitä. Siinä kaikki.

Mykkinä säikähdyksestä Véronique ja Honorine eivät olleet virkkaneet sanaakaan. Tapaus vei voiton kaikesta, mitä he levottomassa tuskassaan olivat voineet kuvitella.

Vihdoin Honorine tarttui käsillä päähänsä ja lausui käheällä äänellä, jonka sävy Véroniquen täytyi muistaa:

"Pääni pakahtuu... Voi Sarekin onnettomia asukkaita! Ne olivat minun ystäviäni... lapsuudenystäviäni... enkä niitä enää koskaan näe... Meri ei milloinkaan anna takaisin Sarekin vainajia... Se säilyttää ne... Sillä on ruumiskirstuja valmiina... tuhansia kätkettyjä ruumiskirstuja... Ah, pääni pakahtuu... Minä tulen hulluksi... hulluksi... niinkuin François... poloinen Françoisini!"

Véronique ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat. Parvekkeen kaidepuuhun tarrautuneena hän katseli niinkuin katsellaan kuilun pohjaan, jonne tekee mieli heittäytyä. Mitä hänen poikansa nyt tekisi? Pelastaisiko hän nuo ihmiset, joiden hätähuudot kuuluivat tänne asti, pelastaisiko hän heidät viivyttelemättä? Ihmisellä voi olla mielenhäiriön puuskia, mutta ne talttuvat eräitä näytelmiä katsellessa.

Moottorivene oli aluksi perääntynyt, jotta vesipyörre ei saisi sitä niellä. François ja Stéphane, joiden punaisen ja valkoisen lakin he yhä näkivät, seisoivat samoilla paikoillaan keulassa ja perässä, ja heillä oli käsissään... Naiset eroittivat matkan pituuden vuoksi huonosti, mitä heillä oli käsissään. Ne näyttivät pitkähköiltä sauvoilta...

"Ehkä pelastusriukuja..." jupisi Véronique.

"Tai pyssyjä..." vastasi Honorine.

Mustat pisteet uiskentelivat. Niitä oli yhdeksän eloonjääneen päätä. Joskus he näkivät vilaukselta huitovia käsivarsia ja kuulivat avunhuutoja.

Jotkut loittonivat kiireesti moottoriveneen lähettyviltä, mutta neljä ui kohti, ja kaksi näistä neljästä oli sen saavuttamaisillaan.

Äkkiä tekivät François ja Stéphane kumpikin saman liikkeen, pyssymiehen liikkeen, kun kivääri nostetaan olkaa vasten.

Sitten leimahti kaksi liekkiä, mutta kuului vain yksi pamaus. Kahden uijan päät katosivat.

"Voi niitä julmureita!" änkytti Véronique painuen polvilleen ihan hervottomana.

Hänen vieressään alkoi Honorine kirkua: "François!... François...!"

Ääni oli liian heikko kuuluakseen merelle vastatuuleen.

"Farnçois... Stéphane...!"

Ja sitten hän juoksi huoneen poikki ja meni käytävään etsiäkseen jotakin. Palattuaan ikkunan luo hän hihkui yhä:

"François! François! Kuule..."

Hän oli vihdoin löytänyt merkinanto-torvensa. Mutta kohotettuaan sen huulilleen hän ei voinut siitä puhaltaa muuta kuin heikkoja soraääniä.

"Kirottua!" änkytti hän heittäen simpukankuoren kädestään. "Voimani ovat lopussa... François! François!"

Hän oli kauhea nähdä, tukka epäjärjestyksessä ja kuumeen hiki valumassa kasvoille. Véronique rukoili häntä:

"Honorine, malttakaa!"

"Mutta katsokaahan niitä, katsokaa!"

Alhaalla merellä liikkui moottorivene edelleen, molemmat ampujat valmiina murha-ase ojennettuna.

Eloonjääneet pakenivat. Kaksi niistä jäi jäljemmäksi.

Näihin kahteen laukaistiin, ja heidän päänsä katosivat.

"Mutta katsokaa niitä", toisteli bretagnetar käheällä äänellä... "Ajometsästystä!... Surmataan kuin otuksia... Voi Sarekin onnettomia asukkaita...!"

Taaskin kuului pamaus, ja jälleen painui musta piste aaltoihin.

Véronique väänteli itseään epätoivossa. Hän ravisti parvekkeen pylväitä kuin häkin rautoja, jonne oli vangittuna.

"Vorski! Vorski!" voihki hän, miehensä kamalan muiston ahdistamana... "Se on Vorskin poika!"

Äkkiä tartuttiin hänen kurkkuunsa, ja hän näki edessään bretagnettaren tuntemattomiksi muuttuneet kasvot.

"Sinun poikasi!" änkytti Honorine. "Ole kirottu...! Sinä olet hirviön äiti, ja sinut rangaistaan..."

Hän purskahti nauruun ja kirkui tömistäen jaloillaan hytkyttävän hilpeyden puuskassa:

"Risti, niin, risti! Sinut pannaan ristille... Naulat käsiin!... Mikä rangaistus!... Naulat käsiin!"

Hän oli menettänyt järkensä.

Véronique riuhtautui irti ja tahtoi pakottaa hänet pysymään alallaan, mutta häijyssä raivossaan Honorine työnsi hänet pois, kaatoi hänet nurin ja kiipesi nopeasti parvekkeelle.

Hän jäi seisomaan ikkunalaudalle, kohottaen käsivartensa ja hihkuen jälleen:

"François...! François...!"

Siltä puolelta rakennusta oli tämä kerros maakaltevuuden vuoksi matalammalla. Bretagnetar hyppäsi käytävälle, juoksi sen poikki, hyökkäsi sitä reunustavien pensasryhmäin läpi ja kiiti niiden kallioiden harjaa kohti, jotka kohosivat rannalla jyrkkänä seinänä, ulottaen reunansa merenkin ylle.

Hän pysähtyi hetkiseksi, kirkaisi kolmesti kasvattinsa nimen ja heittäytyi pää edellä kuiluun.

* * * * *

Ulapalla oli ihmismetsästys loppumassa.

Yksi erältään painuivat päät pohjaan. Verilöyly oli päättynyt.

Sitten moottorivene, jossa François ja Stéphane seisoivat, poistui Bretagnen rannikon suuntaan Beg-Meiliä ja Concaineauta kohti.

Véronique oli yksinään kolmenkymmenen ruumisarkun saarella.

VIIDES LUKU

"Neljä naista ristillä..."

Véronique oli yksinään kolmenkymmenen ruumisarkun saarella. Siihen asti, kunnes aurinko laski pilvien keskelle, jotka näkyivät uivan meressä taivaanrannalla, hän seisoi hievahtamatta ikkunaa vasten lyyhistyneenä, pää käsivarsien varassa, joita hän tuki sen pieleen.

Todellisuus liikkui hänen sielunsa hämärässä kuin kuvaelmat, joita hän koetti olla näkemättä, mutta jotka ajoittain tulivat niin selviksi, että hän luulotteli uudestaan katselevansa samoja kauheita näytelmiä.

Hän ei vieläkään yrittänyt etsiä selitystä tähän kaikkeen tai keksiä mitään olettamuksia niistä syistä, jotka mahdollisesti olisivat voineet tätä murhenäytelmää valaista. Hän otaksui Françoisin ja Stéphane Marouxin tulleen mielipuoliksi, koska ei osannut kuvitella moisiin tihutöihin muita vaikuttimia. Ja uskoen, että nuo kaksi pyöveliä olivat järjiltään, hän ei koettanut heidän teoissaan nähdä mitään suunnitelmia tai määrättyä tahtoa.

Ja sitäpaitsi sai Honorinen hulluus, jonka hän niin sanoaksemme oli nähnyt purskahtavan esiin, hänet katselemaan kaikkia tapauksia jonkinlaisen tajunnanjärkytyksen aiheuttamina, jonka uhriksi kaikki Sarekin asukkaat olivat joutuneet. Silloin tällöin hän itsekin tunsi aivojensa menevän sekaisin, ajatustensa häipyvän usvaan ja näkymättömien peikkojen harhailevan ympärillään.

Hän nukahti, mutta unessa kiusasivat häntä nämä kuvat niin lakkaamatta ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, että alkoi nyyhkyttää. Sitäpaitsi hän luuli kuulevansa rahinaa, joka hänen turtuneessa sielussaan sai pahaenteisen merkityksen. Vihollisia lähestyi. Hän avasi silmänsä.

Kolmen askeleen päässä hänen edessään istui takajaloillaan omituinen eläin, jonka turkki oli vaaleanruskea kuin maitoon sekoitettu kahvi ja etukäpälät käsivarsien tavoin ristissä.

Se oli koira; ja hän muisti heti Françoisin koiran, jota Honorine oli kehunut oivalliseksi, uskolliseksi ja lystikkääksi elukaksi. Hän muisti sen nimenkin: "Kaikki-käy-hyvin".

Hänen lausuessaan tämän nimen puoliääneen hänet valtasi vihantunne, ja hän oli ajamaisillaan pois tuon ivallisella liikanimeltä naamioidun eläimen. Kaikki-käy-hyvin! Ja hän ajatteli kaikkia tämän kauhean mellakan uhreja, kaikkia Sarekin kuolleita, murhattua isäänsä, Honorinea, joka tappoi itsensä, järkensä menettänyttä Françoisia. Kaikki-käy-hyvin!

Mutta koira ei liikahtanut. Se veikisteli aivan kuin Honorine oli kuvaillut, pää hieman kallellaan, toinen silmä suljettuna, suupielet vedettyinä korviin asti, käpälät ristiin laskettuina ja kasvoilla tosiaan hymyilyä muistuttava ilme.

Nyt Véronique muisti: Sillä tavallahan Kaikki-käy-hyvin ilmaisi myötätuntoaan kärsiviä kohtaan. Kaikki-käy-hyvin ei sietänyt kyyneleitä. Kun joku itki, niin se veikisteli, kunnes pakotti katselijankin nauramaan ja sitä hyväilemään.

Véronique ei hymyillyt, mutta hän veti elukan luokseen ja sanoi sille:

"Ei, pentuseni, kaikki ei käy hyvin. Päinvastoin käy kaikki huonosti. Mutta täytyyhän sittenkin elää, eikä saa menettää järkeään niinkuin muut..."

Elämän välttämättömyydet pakottivat hänet toimimaan. Hän astui alas keittiöön ja löysi sieltä ruokatarpeita, joista antoi runsaan osuuden koiralle. Sitten hän palasi yläkertaan.

Yö oli tullut. Hän avasi ensimmäisessä kerroksessa oven huoneeseen, joka tavallisissa oloissa varmaankin oli asumatonna. Monien ponnistusten ja rajujen mielenliikutusten synnyttämä väsymys rasitti häntä. Hän vaipui melkein heti uneen. Kaikki-käy-hyvin valvoi hänen vuoteensa jalkopäässä.

Seuraavana päivänä hän heräsi myöhään ja tunsi omituista rauhaa ja turvallisuutta. Hänen mielessään liittyi nykyinen todellisuus siihen hiljaiseen ja tyyneen elämään, jota hän oli viettänyt Besançonissa. Hänen kokemansa muutamain päiväin kauhut häämöittivät ikäänkuin etäisinä tapauksina, joiden palaamisesta ei ollut pelkoa. Suuressa myrskyssä tuhoutuneet ihmiset olivat hänelle ikäänkuin vieraita, joita on kerran tavannut eikä enää koskaan näe. Hänen sydämensä ei vuotanut verta. Murhe ei ulottunut hänen sielunsa pohjaan.

Tämä oli odottamatonta ja rajatonta lepoa, vahvistavaa yksinäisyyttä. Ja se tuntui hänestä niin hyvältä, että hän ei antanut mitään merkkiä, kun höyrylaiva oli saapunut risteilemään onnettomuuspaikalle. Kaiketi oli rannikolta edellisenä päivänä huomattu räjähdysten leimahtaminen ja kuultu pamaukset. Véronique ei hievahtanut.

Hän näki, että höyrylaivasta laskettiin vene, ja ajatteli, että varmaankin noustaisiin maihin ja tultaisiin tarkastamaan kylää. Mutta paitsi että hän pelkäsi tutkimusta, johon voitaisiin sekoittaa hänen poikansa, hän ei ollenkaan halunnut, että hänet itsensäkään tavattaisiin täältä, kyseltäisiin häneltä, saataisiin tietää hänen nimensä, henkilöllisyytensä ja elämäntarinansa ja pakotettaisiin hänet takaisin siihen helvetilliseen piiriin, josta hän oli paennut. Hän tahtoi mieluummin odottaa viikon, kaksi, kunnes sattuma ehkä toisi saaren ulottuville kalastajaveneen, joka ottaisi hänet mukaansa.

Mutta ketään ei tullut priiorintalolle asti. Höyrylaiva poistui, eikä mikään häirinnyt nuoren naisen yksinäisyyttä.

Näin hän vietti kolme vuorokautta. Kohtalo näkyi herenneen uusista hyökkäyksistä häntä vastaan. Hän oli yksinään ja oma valtiaansa. Kaikki-käy-hyvin, jonka seura oli tuottanut hänelle suurta lohtua, juoksi tiehensä.

Entisen priiorintalon alueeseen kuuluu saaren koko pää viidennellätoista vuosisadalla hyljätyn ja vähitellen raunioiksi sortuneen ja hävitetyn benediktiläisluostarin asemapaikalla.

Talon oli kahdeksannellatoista vuosisadalla rakennuttanut rikas bretagnelainen laivanvarustaja vanhan apotinasunnon aineksista ja kappelin kivistä, eikä se tarjonnut mitään mielenkiintoista tyylissään tai edes sisustuksessaan. Eikä Véronique tohtinutkaan tunkeutua mihinkään noista huoneista. Hänen isänsä ja poikansa muisto pysähdytti hänet suljettujen ovien eteen.

Mutta toisena päivänä, joka oli kirkas, aurinkoinen kesäpäivä, hän tutki puistoa. Se ulottuu saaren kärkeen asti ja on, samoin kuin niittykin rakennuksen edustalla, täynnä raunioita ja muratinköynnöksiä. Hän huomasi, että kaikki käytävät johtivat jyrkkää niemekettä kohti, jota seppelöi ryhmä tavattoman korkeita tammia. Perille päästyään hän näki tammien ympäröivän puolikuun muotoista merelle avautuvaa tannerta.

Tämän aukeaman keskeltä kohoaa muinaiskelttiläinen kivinen muistopatsas, jonka soikea ja jokseenkin lyhyt laatta lepää kahdella melkein nelikulmaisella kivijalustalla. Paikka on suurenmoinen, ja näköala sieltä rajaton.

"Honorinen mainitsema Keijukaisten patsas", ajatteli hän. "Nyt en voi olla kaukana Kukkakalmistosta ja Maguennocin ihmekasveista."

Hän kiersi kivipatsaan. Molempain jalustain sisäpinnoille oli piirretty joitakuita merkkejä, mutta niistä ei saanut selvää. Merenpuolisilla ulkopinnoilla, jotka olivat kuin kaksi sileäksi hiottua ja kirjoittamista varten valmistettua levyä, oli sensijaan näkyvissä jotakin, mikä jälleen sai hänet tuntemaan tuskan puistatusta.

Oikealla puolella oli syvälle kaiverrettu kömpelötekoinen ja alkeellinen piirustus neljästä rististä, joilla väänteli itseään neljä naishahmoa. Vasemmalla oli sareke kirjoitettuja rivejä, mutta liian heikosti kaiverretut kirjaimet olivat rajusäiden kuluttamina melkein hävinneet, tai ehkä niitä olivat ihmiskädet tahallaan raapineet. Kuitenkin oli muutamia sanoja jäljellä -- samat sanat, jotka Véronique oli lukenut Maguennocin ruumiin luota löytämässään piirroksessa: "Neljä naista ristillä... Kolmellekymmenelle arkulle... Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

Véronique poistui horjuen. Salaisuus oli yhä hänen edessään, kuten kaikkialla saarella, ja hän päätti sitä paeta siihen asti, kun voisi lähteä Sarekista.

Aukeamalta vei polku oikeanpuolisen tammen ohitse, jonka varmaankin salama oli runnellut ja josta oli jäljellä vain runko ja muutamia kuivia oksia.

Sitten hän laskeutui muutamia kiviaskelmia pitkin, käveli pienen niityn poikki, missä oli neljä riviä muinaiskelttiläisiä hautakiviä, ja pysähtyi äkkiä, päästäen tukahtuvan huudahduksen, jossa ilmeni ihmettelyä ja hämmästystä, kun hän sai nähdä, mitä hänen edessään oli:

"Maguennocin kukkaset!" mutisi hän.

Sen keskikäytävän varrella, jota pitkin hän kulki, kohosivat molemmat viimeiset _menhirit_ kuin uhkeimman ihmetarhan portinpielet. Siinä oli korkeintaan viidenkymmenen metrin pituinen nelikulmainen ala, johon laskeuduttiin muutamia askelmia myöten ja jota reunusti temppelinpylväiden tapaan kaksi riviä samankorkuisia hautapatsaita toisistaan täsmällisesti yhtä pitkäin välimatkain päässä. Tämän temppelin laiva ja alisivut oli laskettu leveillä, säännöttömillä, särkyneillä graniittilaatoilla, ja niiden raoissa versoava ruoho näytti kirkonakkunan vinoneliötä kehystävältä lyijyltä.

Keskellä oli vähäinen neliö, ja siinä rehoitti keskuksesta kohoavan vanhan kivisen Kristuksen-kuvan ympärillä kaikenlaisia kukkia. Mutta millaisia kukkia! Sellaisia, joita ei olisi voinut kuvitellakaan, omituisia haavekukkia, ihmekukkia, joille mitkään tavalliset kukat eivät koon puolesta vetäneet vertoja.

Véronique tunsi ne kaikki, ja kuitenkin hän hämmästyi niiden suuruutta ja loistoa. Niitä oli kaikenlaatuisia, mutta vähän kutakin lajia. Olisi voinut nimittää niitä viuhkaksi, johon oli yhdistetty kaikki värit, kaikki tuoksut ja kaikkinainen muotojen kauneus.

Ja ihmeellisintä oli, että nuo kukat, jotka tavallisesti eivät puhjenneet yhtaikaa, vaan kuukausi kuukaudelta toistensa jälkeen, täällä kaikki heloittivat täydessä loistossaan! Kaikki nämä rehevät kasvit -- joiden hehkuvaa kukintaa ei jatku paria, kolmea viikkoa pitemmälle -- olivat täysin puhjenneita ja kilpailivat teriöittensä moninaisessa väriloistossa samana päivänä, raskaina, hohtavina, uhkeina ja ylväinä tukevien varsiensa kannattamina.

Siinä oli Virginian päivänkorentoja, leinikköjä, päivänliljoja, akileijoja, veripunaisia hanhenjalkoja, kurjenmiekkoja, joiden purppura oli heleämpää kuin piispan kauhtanassa! Siinä näki kukonkannuksia, liekkikukkia, verenpisaroita, ukonhattuja, montbretioita.

Ja kaiken tämän lisäksi -- oi, mitä liikutusta nuori nainen tunsikaan! -- kaiken lisäksi säteili muita ylempänä, kapealla ristiinnaulitun-kuvan jalustaa kiertävällä pyöreällä kukkaislavalla, sadoin sinisin, valkoisin ja sinipunaisin tertuin ikäänkuin kohoten koskettamaan Vapahtajan ruumista, uhkeita Veronica-kukkia, tätyruohoja, joilla oli sama nimi kuin hänellä itsellään...

Hän oli nääntyä liikutuksesta, sillä kukkapengertä lähestyessään hän sai lukea pienestä jalustaan kiinnitetystä lappusesta vaatimattoman yksinkertaiset sanat: _Äidin kukka_.

* * * * *

Véronique ei uskonut ihmeitä. Että kukkaset olivat merkillisiä ja ettei niitä voinut verrata oman maan kukkiin, se hänen kyllä täytyi myöntää. Mutta hän kieltäytyi uskomasta, että tähän epäsäännöllisyyteen saattoi olla ainoastaan yliluonnollinen selitys tai että se oli käsitettävissä ainoastaan Maguennocin salaisuudeksi jääneiden taikakaavojen tulokseksi. Ei, varmaankin oli joku, ehkä aivan yksinkertainenkin syy, johon tapaukset pian loisivat täyden valon.

Oli miten oli, mutta näiden pakanallisten koristusten keskeltä, ihan ihmeen sydämestä, jonka se läsnäolollaan näkyi herättäneen eloon, kohosi Kristuksen kuva kukkapenkereestä, joka uhrasi sille värinsä ja erilaiset tuoksunsa.

Véronique lankesi polvilleen...