Part 4

Sitä harjaa pitkin oli mahdoton kulkea, varsinkin kun leveä rako katkaisi sen keskeltä. Niinpä olikin molempiin päihin laitettu arkut puista siltaa varten, joka ensiksi nojautui välittömästi kallioon ja sitten yhdellä otteella harppasi väliaukon yli.

He astuivat sillalle perätysten, sillä se oli kovin kapea eikä vankkakaan ja horjui askelista ja tuulen voimasta.

"Katsokaahan, tuolta saaren kärjestä näkyy priiorin talon nurkka", sanoi Honorine.

Sinne johtava tie kulki niittyjen halki, joille oli istutettu viistoristiin järjestettyjä kuusirivejä. Toinen polku haarautui oikealle ja hävisi tiheään pensaikkoon.

Véronique ei irroittanut katsettaan osoitetusta rakennuksesta, jonka matala julkisivu vähitellen piteni. Mutta sitten bretagnetar muutaman minuutin kuluttua pysähtyi äkkiä, kääntyi oikealle vesakkoon päin ja huusi:

"Herra Stéphane!"

"Ketä te kutsutte?" kysyi Véronique. "Herra Marouxiako?"

"Niin, Françoisin opettajaa. Hän juoksi sillalle päin... Minä näin hänet aukeamasta... Herra Stéphane!... Mutta miksi hän ei vastaa? Näittekö vilahduksen miehestä?"

"En."

"Varmaan se oli hän, valkoinen lakki päässä... Mutta näemmehän tästä taaksemme sillalle. Odottakaamme, kunnes hän menee yli."

"Miksi odottaisimme? Jos on jotakin tapahtunut, jos joku vaara uhkaa, niin se uhkaa priiorintalossa..."

"Se on totta, rientäkäämme."

He kiirehtivät askeleitaan aavistaen pahaa ja lähtivät sitten ilman aihetta juoksemaan. Niin suuresti kiihtyi heidän pelkonsa todellisuuden lähestyessä.

Luoto kapeni jälleen, ja tien sulki matala kiviaita, joka oli talon alueen rajana. Sillä hetkellä kuultiin huutoja, jotka tulivat suoraan asunnosta.

Honorine huudahti:

"Siellä kutsutaan! Kuulitteko? Naisen huutoja... keittäjättären... Marie le Goffin...!"

Hän ryntäsi ristikkoportille ja tarttui avaimeen, mutta niin kömpelösti, että sai lukon epäkuntoon eikä voinutkaan avata.

"Murtuneen kohdan yli!" käski hän... "Tuolta oikealta...!"

He hyökkäsivät sinne, kiipesivät kiviaidan yli ja riensivät raunioiden täyttämää niittyä pitkin, missä mutkikas ja huonosti raivattu polku tuon tuostakin katosi mateleviin murattiköynnöksiin ja sammaliin.

"Nyt olemme perillä!" huohotti Honorine. "Me pääsemme sinne!"

Ja sitten hän mutisi:

"Ei kuulu enää parkunaa! Tämä on kauheata... Voi sitä poloista Marie le Goffia!"

Hän tarttui Véroniquen käsivarteen.

"Kiertäkäämme ympäri! Etusivu on toisella puolella... Tällä puolella ovat ovet aina kiinni ja luukut ikkunoissa."

Mutta Véronique sotkeutui juuriin, kompastui ja kaatui polvilleen. Kun hän nousi, oli bretagnetar hänet jättänyt ja kiersi talon vasemman pään ympäri. Sensijaan, että olisi häntä seurannut, riensi Véronique vaistomaisesti suoraan rakennusta kohti, harppasi kuistille ja kohtasi suljetun oven, jota hän vimmatusti kolkutti.

Honorinen tavalla kiertäminen näytti hänestä ajanhukalta, jota ei mikään enää voisi korvata. Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi hän aikoi kuitenkin tehdä samoin. Mutta silloin kuului jälleen huutoja sisältä ja hänen yläpuoleltaan.

Se oli miehen ääni, jonka Véronique luuli tuntevansa isänsä ääneksi. Hän perääntyi muutaman askeleen. Äkkiä avautui ikkuna ensimmäisessä kerroksessa, ja hän näki herra d'Hergemontin, jonka kasvot olivat kuvaamattoman säikähdyksen vääristämät ja joka huusi läähättäen:

"Apuun, apuun! Voi sitä hirviötä...! Apuun!"

"Isä, isä", huusi Véronique epätoivoissaan, "minä täällä olen!"

Ukko painoi hetkiseksi päänsä alas, ei näkynyt huomaavan tytärtään ja yritti nopeasti harpata parvekkeelle. Mutta hänen takaansa kuului laukaus, ja yksi ikkunanpuoliskon ruuduista lensi sirpaleiksi.

"Murhaaja, murhaaja!" huusi hän vetäytyen takaisin huoneeseen.

Hätääntyneenä ja voimattomana Véronique vilkaisi ympärilleen. Kuinka hän voisi auttaa isäänsä? Seinä oli liian korkea eikä siinä ollut mitään ulkonemaa kiipeämistä helpottamassa. Äkkiä hän näki parinkymmenen metrin päässä rakennuksen vierustalla tikapuut. Ihmeellisellä tahdon ja tarmon ponnistuksella onnistui hänen kantaa nämä varsin raskaat tikapuut ja pystyttää ne avatun ikkunan alle.

Elämän traagillisimmilla hetkillä, jolloin sielu on joutunut täyteen epäjärjestykseen ja kuumeiseen kiihtymistilaan, jolloin ruumistamme puistattaa epätoivon väristys, liittää vaistomainen johdonmukaisuus yhä ajatuksemme toisiinsa, ja Véroniquea oudostutti, että Honorinen ääntä ei kuulunut ja että hän ei vielä ehtinyt mitään toimittaa.

Hän ajatteli myöskin Françoisia. Missä siis oli François? Oliko hän seurannut Stéphane Marouxia tämän selittämättömässä paossa? Oliko hän lähtenyt etsimään apua? Ja ken oli se, jota herra d'Hergemont nimitti hirviöksi ja murhaajaksi?

Tikapuut eivät ulottuneet ikkunaan ja Véronique havaitsi heti, kuinka suurta ponnistusta parvekkeelle pääseminen vaatisi. Hän ei kuitenkaan epäröinyt. Siellä ylhäällä kamppailtiin, ja taistelun mylläkästä kuuluivat hänen isänsä käheät huudot. Véronique nousi. Korkeintaan hän saattoi tarttua parvekkeen alimpaan rimaan. Mutta kapea, seinää pitkin kulkeva piena salli hänen hinata itseään ylöspäin toisen polven varassa, nostaa päätänsä kyllin korkealle ja nähdä sen murhenäytelmän, jota huoneessa esitettiin.

Tällöin oli herra d'Hergemont uudestaan perääntynyt ikkunan luo, hiukan taemmaksi, niin että Véronique voi katsella häntä melkein suoraan kasvoihin. Siinä ukko seisoi liikahtamatta, silmissä hurja ilme, käsivarret epävarmasti ojennettuina, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin hirveää, mikä pian tapahtuisi.

Hän sopersi:

"Murhaaja... murhaaja... Sinäkö se olet? Ah, ole kirottu! François! François!"

Kaiketi hän kutsui tyttärenpoikaansa avukseen, ja varmaankin oli myös François joutunut hyökkäyksen uhriksi... Kenties hän oli haavoitettuna, kenties kuollut! Véroniquen onnistui tavattomalla voimain ponnistuksella saada jalkansakin pienalle.

"Minä olen täällä... minä olen täällä...!" tahtoi hän huutaa.

Mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän oli nähnyt... hän näki... Hänen isänsä edessä, viiden askeleen päässä huoneen vastakkaisella seinustalla seisoi olento, joka ojensi revolveria herra d'Hergemontia kohti ja tähtäsi hitaasti. Ja tuo olento... Voi kauheata! Véronique tunsi punaisen lakin, josta Honorine oli puhunut, tunsi kultanappisen flanellipaidan... Ja varsinkin hän näki noissa hirvittävien vaistojen vääntämissä kasvoissa Vorskin ilmeen niiltä hetkiltä, jolloin hänessä riehui vihan ja julmuuden vimma.

Lapsi ei häntä huomannut. Hän ei nostanut silmiään uhrista, johon tahtoi osata, ja näkyi tuntevan villiä riemua näin pitkittäessään kamalaa tähtäystä.

Myöskin Véronique oli vaiti. Sanoilla ja huudoilla ei mitenkään voinut torjua vaaraa. Hänen oli heittäydyttävä isän ja pojan väliin. Hän kiipesi, tarttui kiinni ikkunan puitteisiin ja harppasi sisään.

Liian myöhään. Laukaus pamahti. Herra d'Hergemont kaatui tuskasta voihkaisten. Ja samalla hetkellä, jolloin lapsen käsivarsi vielä oli ojennettuna ja vanhus sortui lattialle, avautui ovi perältä. Sieltä ilmestyi Honorine, ja inhoittava näky iski häntä niin sanoaksemme vasten kasvoja.

"François!" ulvoi hän... "Sinäkö, sinäkö!"

Poika karkasi häntä kohti. Bretagnetar yritti sulkea häneltä tien. Mutta siitä ei tullut mitään kamppailua. Poika peräytyi askeleen, kohotti äkkiä aseen, joka hänellä oli kädessä, ja ampui.

Honorinen polvet horjahtivat, ja hän lysähti oven eteen. Ja sillä välin kun nuorukainen hyppäsi ruumiin yli ja pakeni, toisteli Honorine yhä:

"François! François!... Ei... ei se ole totta...! Ah, onko se mahdollista? François..."

Ulkoa kuului kimakka nauru. Niin, poika oli nauranut. Véronique kuuli tämän hirveän, pirullisen, Vorskin naurua muistuttavan naurun, ja se kaikki poltti häntä niin tuskallisesti, että hän jälleen tunsi entisen kärsimyksensä, joka oli häntä raastanut Vorskin kasvojen edessä!

Hän ei ajanut murhaajaa takaa eikä huutanut tämän nimeä.

Heikko ääni kuiskasi hänen vieressään: "Véronique... Véronique..."

Herra d'Hergemont virui lattialla ja katseli häntä lasimaisilla silmillään, joissa jo oli kuoleman leima.

Hän polvistui isänsä viereen, ja kun hän yritti avata verisiä liivejä ja paitaa, sitoakseen hengenvaarallisen haavan, työnsi ukko lempeästi hänen kätensä syrjään. Véronique käsitti, että apu oli turha ja että isä tahtoi hänelle puhua. Hän kumartui lähemmäksi.

"Véronique... anteeksi... Véronique..."

Se oli hänen sumenevan ajatuksensa ensimmäinen ilmaisu. Tytär suuteli häntä otsalle ja itki.

"Vaikene, isä... älä uuvuta itseäsi..."

Mutta kuolevalla oli muuta sanottavaa, ja hänen huulensa tavoittelivat turhaan sanoja, joista ei syntynyt ajatusta, ja joita tytär epätoivoissaan kuunteli. Elämä oli haihtumassa. Hengenvoimat häipyivät hämärään. Véronique laski korvansa huulille, jotka herpaantuivat viimeiseen ponnistukseen, ja eroitti seuraavat sanat:

"Pidä varasi... pidä varasi... Kivijumala..."

Äkkiä ukko nousi puoleksi istuvaan asentoon. Hänen silmänsä välähtivät kuin sammuvan liekin viimeisen lehahduksen valaisemina. Véroniquesta tuntui, että isä häntä katsellessaan käsitti ainoastaan hänen läsnäolonsa koko merkityksen ja aavisti ne vaarat, jotka häntä uhkasivat. Hän virkkoi raukealla ja kauhistuneella, mutta hyvin selvällä äänellä:

"Älä jää tänne, kuolema sinut täällä perii... Pakene tältä saarelta... Pois... pois..."

Hänen päänsä vaipui takaisin. Hän änkytti vielä muutaman sanan, joista Véronique sai selvän:

"Ah, risti... Sarekin neljä ristiä... tyttäreni... kuolema ristillä..."

Siihen se loppui.

Seurasi syvä äänettömyys, haudan hiljaisuus, jonka nuori nainen tunsi painavan itseänsä raskaana, joka silmänräpäys lisääntyvänä taakkana.

"Pakene tältä saarelta!" toisti ääni... "Niin isänne käskee, rouva Véronique."

Honorine oli hänen vieressään kalmankalpeana, molemmin käsin pidellen veren punaamaa rutistettua lautasliinaa, jota hän painoi rintaansa vasten.

"Mutta teitä täytyy hoitaa!" huudahti Véronique... "Odottakaas... antakaa minun katsoa."

"Myöhemmin... minusta pidetään huolta sitten... myöhemmin..." änkytti bretagnetar. "Voi sitä hirviötä! Kunpa olisin ehtinyt ajoissa! Mutta aliovi oli teljetty..."

"Sallikaa minun hoitaa itseänne..." pyysi Véronique "Kuuletteko..."

"Kohta, kohta... Ensiksi... Marie le Goff, keittäjätär tuolla portaitten päässä... hänkin on haavoitettuna... ehkä kuolettavasti... Menkäähän katsomaan..."

Véronique lähti takaovesta, josta hänen poikansa paetessaan oli mennyt. Siellä oli avara porrassilta. Ensimmäisillä askeleilla virui Marie le Goff mykkyrässä, ja hänen kurkkunsa korisi.

Hän kuoli melkein heti, kuoli tajuihinsa tulematta, käsittämättömän murhenäytelmän kolmantena uhrina.

Niinkuin vanha Maguennoc oli ennustanut, oli herra d'Hergemont ollut järjestyksessä toinen uhri.

NELJÄS LUKU

Sarekin onnettomat asukkaat

Kun Véronique oli sitonut Honorinen haavan -- joka ei ollut syvä eikä näyttänyt bretagnettaren hengelle vaaralliselta -- ja siirtänyt Marie le Goffin ruumiin tähän tilavaan, lukuisten kirjahyllyjen ja muun kalustuksensa nojalla työhuoneelta näyttävään suojaan, jossa hänen isänsä lepäsi, sulki hän vainajan silmät, peitti ruumiin lakanalla ja alkoi rukoilla. Mutta rukouksen sanat eivät tulleet hänen huulilleen, eikä hänen mielensä voinut tarttua mihinkään ajatukseen. Hän oli huumaantunut onnettomuuden nopeasti toistuneista iskuista. Pää käsien varassa istuen hän jäi siihen asentoon melkein tunniksi, sillä välin kun Honorine oli vaipuneena kuumeiseen uneen.

Kaikin voimin hän torjui mielestään poikansa kuvan, kuten aina oli työntänyt luotaan Vorskin muiston. Mutta nämä kaksi sekaantuivat toisiinsa, kieppuivat hänen ympärillään, tanssivat hänen ummistettujen silmiensä edessä, niinkuin ne valoviirut, jotka itsepäisesti suljettujen silmäluomiemme pimennossa välähtävät ohitsemme ja taas tulevat esille, jakaantuvat moniksi ja yhtyvät. Ja siinä näkyivät vain samat kasvot, julmat, väkinäisesti nauravat, irvistelevät ja kauheat.

Hän ei kärsinyt niinkuin kärsii poikaansa itkevä äiti. Hänen poikansa oli ollut kuolleena neljätoista vuotta, ja se, joka nyt oli herännyt eloon, se, jota kohti kaikki hänen äidillisen hellyytensä lähteet olivat pulpahtamaisillaan, muuttui äkkiä vieraaksi, vierasta pahemmaksikin -- Vorskin pojaksi! Kuinka hän olikaan kärsinyt!

Mikä vertavuotava haava hänen sydämensä syvimmässä! Mikä järkytys! Se oli kuin luonnonmullistus, joka tärisyttää rauhallista seutua maan uumeniin asti. Mikä hornan näytelmä! Mikä hulluuden ja kauhun näky! Millaista kaameaa ivaa kaikkein hirveimmän kohtalon taholta! Hänen oma poikansa surmaa hänen isänsä sillä hetkellä, jolloin hän niin monien eron ja surun vuosien jälkeen saisi syleillä kumpaakin ja elää suloisen rakkauden piirissä! Hänen oma poikansa murhaajana, ojentaen säälimättömän aseen ja surmaten sydämensä halusta ja riettaan riemun innostamana!

Syitä, jotka ehkä voisivat selittää tällaisia tekoja, hän ei huolinut ajatella. Miksi hänen poikansa oli niin tehnyt? Miksi nuorukaisen opettaja, Stépane Maroux, kaiketi rikostoveri, ehkä yllyttäjä, oli paennut ennen murhenäytelmää? Kaikkiin näihin kysymyksiin hän ei etsinyt vastausta. Hän ajatteli vain kauheaa näytelmää, verilöylyä, kuolemaa. Ja hän kysyi, eikö kuolema hänelle itselleenkin ollut ainoana turvana ja ratkaisuna.

"Rouva Véronique", jupisi bretagnetar.

"Mitä nyt?" kysyi nuori nainen horroksestaan heräten.

"Ettekö kuule?"

"Mitä?"

"Alimmassa kerroksessa soitetaan. Varmaankin tuovat matkalaukkujanne."

Véronique nousi kiireesti.

"Mutta mitä minun pitää sanoa? Kuinka voin selittää...? Jos syytän lasta..."

"Ei sanaakaan, muistakaa se. Sallikaa minun puhua."

"Te olette kovin heikko, Honorine-parka."

"Ei, ei; minä voin jo paremmin."

Véronique astui maakerrokseen ja päästyään portaiden juurelle laajaan eteiseen, jonka permanto oli laskettu mustilla ja valkoisilla liuskakivillä, veti salvat isosta ovesta.

Muuan merimiehistä siellä todellakin oli.

"Minä kolkutin keittiön ovelle", sanoi mies. "Eikö Marie le Goff siis ole sisällä? Ja matami Honorine...?"

"Honorine on ylhäällä ja tahtoo teitä puhutella."

Merimies katseli häntä, näytti hämmästyvän, kun nuori nainen oli niin kovin kalpea ja vakava, ja seurasi sanaa sanomatta.

Honorine odotti ensimmäisessä kerroksessa, seisten avoimen oven edessä.

"Ah, sinäkö se olet, Corréjou...? Kuuntele minua tarkoin... eikä mitään juttuja, käsitätkö?"

"Mikä nyt on tullut, matami Honorine? Tehän olette haavoitettu. Mitä se tietää?".

Honorine väistyi oviaukosta ja osoittaen käärinliinojensa alla lepääviä kahta ruumista virkkoi koruttomasti:

"Herra Antoine ja Marie le Goff... molemmat murhatut..."

Miehen kasvot vääntyivät. Hän sopersi:

"Murhatut... Onko se mahdollista...? Kuka heidät murhasi?"

"En tiedä, me tulimme myöhemmin."

"Mutta... pikku François...? Herra Stéphane...?"

"Hävinneet... kaiketi hekin murhatut."

"Mutta... mutta... Maguennoc?"

"Maguennoc...? Miksi sinä hänestä puhut, Corréjou?"

"Puhun... puhun... siksi, että jos Maguennoc elää, niin... kaikki tämä... on sitten jotakin muuta. Maguennoc sanoi aina, että hän olisi ensimmäinen, eikä Maguennoc jaarittele sellaista, mistä hän ei ole varma. Maguennoc on asiain perillä."

Honorine mietti ja sanoi sitten:

"Maguennoc on tapettu."

Tällöin Corréjou menetti kaiken kylmäverisyytensä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat samaa vauhkoa pelkoa, jota Véronique oli useat kerrat havainnut Honorinessa. Hän teki ristinmerkin ja virkkoi hiljaa:

"Sitten... sitten... se on kai nyt tapahtumassa, matami Honorine...? Maguennoc oli sitä kyllä ennustanut... Vielä jokunen päivä sitten hän veneessäni ollessaan sanoi meille: 'Aika jo lähenee... Kaikkien tulisi lähteä.'"

Ja äkkiä teki merimies puolikäännöksen paeten portaita kohti.

"Jää tänne, Corréjou", käski Honorine.

"Täytyy lähteä, niin sanoi Maguennoc. Kaikkien täytyy lähteä."

"Jää tänne!" toisti Honorine.

Ja kun merimies pysähtyi epäröiden, jatkoi hän:

"Me olemme samaa mieltä. Täytyy lähteä. Huomenna illan suussa lähdetään. Mutta sitä ennen täytyy pitää huolta herra Antoinesta ja Marie le Goffista. Sinä menet noutamaan tänne Archignatin sisarukset valvomaan ruumiiden ääressä. Ne ovat aika häijyjä naisia, mutta ovat siihen hommaan tottuneet. Heistä kolmesta pitää kahden tulla. Kumpikin saa tavallisen palkkionsa kaksin kerroin."

"Ja sitten, matami Honorine?"

"Sinä toimitat ruumisarkut kaikkien vanhusten kanssa, ja aamulla varhain lasketaan ruumiit kappelin hautuumaan siunattuun multaan."

"Ja sitten, matami Honorine?"

"Sitten sinä olet vapaa ja toiset myös. Voitte kerätä tavaranne ja lähteä tiehenne."

"Mutta te, matami Honorine?"

"Minullahan on moottoriveneeni. Ei tarvita mitään lisäpuheita. Asia on kai sovittu?"

"Sovittu on. Vain yksi yö vielä. Mutta ei suinkaan tästä huomiseen vain tapahdu mitään uutta...?"

"Kaiketi ei... ei suinkaan... Mene, Corréjou... Riennä! Äläkä millään muotoa sano toisille, että Maguennoc on kuollut. Muutoin ei niitä voisi enää pidätellä."

"Sen lupaan, matami Honorine."

Merimies lähti kiireesti.

Tuntia myöhemmin saapui kaksi Archignatin sisarta, vanhoja, kuivia ja luisevia, noita-akan näköisiä olentoja, joiden mustilla samettisiivillä varustetut myssyt olivat likaiset ja tahraiset. Honorine kannettiin hänen omaan huoneeseensa, joka oli saman kerroksen vasemman siiven päässä.

Yövalvonta ruumiiden ääressä alkoi.

* * * * *

Tämän yön Véronique vietti aluksi isänsä ruumiin ääressä ja sitten vuoteessa makaavan Honorinen luona, jonka tila näytti huonommalta. Lopuksi Véronique torkahti, ja hänet herätti bretagnetar, lausuen sellaisessa kuumeenpuuskassa, jolloin tietoisuus ei menetä kaikkea kirkkauttaan:

"François piilee varmaan jossakin... samoin kuin herra Stéphane... Saarella on lymypaikkoja, jotka Maguennoc oli heille näyttänyt. Emme heitä siis tapaa emmekä kuule mitään siltä taholta."

"Oletteko siitä varma?"

"Varma... Sitten huomenna, kun kaikki ovat lähteneet Sarekista ja me olemme täällä kahden, minä annan merkin torvellani, ja hän tulee luoksemme."

Véronique vastusti tätä aietta kiivaasti.

"Mutta minä en tahdo nähdä häntä! Hän kauhistuttaa minua! Niinkuin isänikin hänet kirosi, niin minäkin... Ajatelkaahan: hän tappoi isäni minun silmieni edessä, tappoi Marie le Goffin... tahtoi tappaa teidätkin! Ei, ei, minä vihaan, minä inhoan sitä hirviötä...!"

Bretagnetar puristi hänen kättänsä omituisella tavallaan ja sanoi hiljaa:

"Älkää häntä vielä tuomitko... Hän ei tiennyt, mitä teki..."

"Mitä te sanotte! Eikö tiennyt? Mutta minä näin hänen silmänsä... Vorskin silmät..."

"Hän ei tiennyt... hän oli mielipuoli."

"Mielipuoli? Mitä ihmettä?"

"Niin, rouva Véronique. Minä tunnen sen lapsen. Hänellä ei ole vertaistaan hyvyydessä. Jos hän teki kaiken tuon, niin hän on saanut raivokohtauksen... kuten herra Stéphane. Nyt he varmaan itkevät epätoivosta."

"Se on mahdotonta... Minä en voi uskoa..."

"Te ette voi uskoa, koska ette tiedä mitään siitä, mitä tapahtuu... ja mitä vielä vastedes tapahtuu... Mutta jos tietäisitte... Ah, on asioita... asioita..."

Hänen äänensä heikkeni kuulumattomiin. Hän vaikeni, mutta silmät olivat ammollaan ja huulet liikkuivat äänettömästi.

Ennen aamua ei tapahtunut mitään erikoista. Kellon lähestyessä viittä Véronique kuuli naulattavan kirstuja, ja melkein heti avautui ovi huoneeseen, jossa hän oli, ja Archignatin sisaret hyökkäsivät sisään, molemmat kovin kiihtyneinä.

He olivat kuulleet totuuden Corréjoulta, joka rohkaistakseen itseään oli juonut hiukan liikaa ja puhua lörpötteli ristiin rastiin.

"Maguennoc on kuollut!" huusivat he. "Maguennoc on kuollut, ettekä sanoneet mitään! Me lähdemme! Maksakaa nopeasti saatavamme!"

Palkkionsa saatuaan he pakenivat juoksujalkaa, ja tuntia myöhemmin tuli toisia naisia, jotka olivat heiltä kuulleet asiasta, ja tahtoivat viedä pois työssä olevat miehensä. Kaikki hokivat samoja lauseita:

"Täytyy lähteä! Täytyy valmistaa kaikki... Myöhemmin ei enää ehtisi... Näihin kahteen veneeseen mahtuvat kaikki."

Honorinen oli pakko käyttää koko arvovaltansa, ja Véroniquen täytyi jaella rahaa. Maahanpano toimitettiin kiireellisesti. Siinä lähellä oli vanha, herra d'Hergemontin korjauttama kappeli, jossa pappi Pont-l'Abbésta kerran kuussa kävi lukemassa messun. Sen vieressä oli Sarekin apottien entinen hautausmaa. Molemmat ruumiit haudattiin sinne, ja eräs vanhus, joka tavallisina aikoina hoiti lukkarin virkaa, sopersi siunauksen sanat.

Kaikki ihmiset näkyivät joutuneen mielenhäiriöön. Heidän äänensä ja liikkeensä olivat levottomia. Heillä oli vain lähtö mielessä, eivätkä he kiinnittäneet mitään huomiota Véroniqueen, joka rukoili ja itki syrjässä.

Ennen kello kahdeksaa oli kaikki valmista. Miehiä ja naisia kulki saaren halki rannikkoa kohti. Véroniquesta tuntui kuin hän olisi elänyt painajaisten maailmassa, jossa tapaukset seurasivat toisiaan ilman mitään johdonmukaisuutta tai yhdyssidettä. Hän palasi Honorinen luo, joka oli ollut liian heikko ollakseen mukana isäntänsä hautaamisessa.

"Tunnen voivani paremmin", virkkoi bretagnetar. "Lähdemme tänään tai huomenna ja otamme Françoisin mukaamme."

Ja kun Véronique suuttui, lisäsi hän:

"François tulee mukaamme, sen teille sanon, ja herra Stéphane. Ja mahdollisimman pian. Minäkin tahdon lähteä... viedä teidät täältä pois, samoin kuin Françoisin... Kuolema väijyy tällä saarella... tuoni isännöi täällä... Täytyy lähteä Sarekista... Me matkustamme kaikki."

Véronique ei halunnut pahoittaa hänen mieltään vastaväitteillä. Mutta kello yhdeksän tienoissa kuultiin jälleen kiireisiä askelia. Corréjou saapui kylästä ja huusi heti ovelta:

"Veneenne on varastettu, matami Honorine! Moottoriveneenne on hävinnyt."

"Mahdotonta!" vastasi bretagnetar.

Ihan hengästyneenä vakuutti merimies:

"Se on hävinnyt. Tänä aamuna kyllä jotakin aavistelin... Mutta kaiketi olin kulauttanut tilkan liikaa... en tullut sitä ajatelleeksi. Sitten näkivät sen muut, kuten minäkin. Kiinnitysköysi on katkaistu... Se on tapahtunut yöllä. Ja sitten ovat vorot kiitäneet tiehensä. Näkymättöminä, tuntemattomina."

Molemmat naiset katsoivat toisiinsa, ja sama ajatus juolahti heidän mieleensä. François ja Stéphane Maroux olivat paenneet.

Hampaittensa välistä mumisi Honorine:

"Niin... niin... niin se on... _hän_ osaa ohjata."

Kenties Véronique tunsi huojennusta tiedosta, että lapsi oli lähtenyt eikä enää tulisi hänen näkyviinsä. Mutta säikähtynyt Honorine huudahti:

"Mitä... miten sitten on meneteltävä...?"

"Täytyy lähteä heti, matami Honorine. Soutuveneet ovat valmiit... jokainen laittaa käärönsä... kello yhdeltätoista ei kylässä ole enää ketään."

"Honorine ei kykene lähtemään", esteli Véronique.

"Kyllä... Minä voin nyt paremmin", selitti bretagnetar.

"Ei. Se olisi järjetöntä. Odottakaamme päivä, pari... Palatkaa ylihuomenna, Corréjou."

Hän työnsi ovelle päin merimiestä, joka ei muuta tahtonutkaan kuin kiireimmiten päästä tiehensä.

"No niin, minä tulen ylihuomenna takaisin... Kaikkea ei voikaan ottaa samalla kertaa mukaan... Täytyy silloin tällöin palata noutamaan tavaroita... Huolehtikaa itsestänne hyvin, matami Honorine."

Hän hyökkäsi ulos.

"Corréjou, Corréjou!"

Honorine oli kohonnut vuoteessaan ja huusi niin kovaa kuin jaksoi:

"Ei, ei, sinä et saa lähteä, Corréjou... Odota minua! Saat kantaa minut veneeseen."

Hän kuunteli, ja kun merimies ei palannut, tahtoi hän nousta.

"Minua pelottaa... Minä en tahdo jäädä yksin..."

Véronique pidätti häntä.

"Mutta ettehän te jääkään yksin. Minä en lähde luotanne."

Molempain naisten kesken sukeutui todellinen kamppailu, ja väkisin työnnettynä takaisin vuoteeseensa Honorine voihki voimattomana:

"Minua pelottaa... minua pelottaa... Saari on kirottu... Tänne jääminen on hyvän Jumalan kiusaamista... Maguennocin kuolema on meille varoituksena... Minua pelottaa...!"

Hän houraili, mutta säilytti yhä puolittain tajuntansa, niin että hänen huuliltaan kuului myös joitakin selviä ja järkeviä sanoja sekoitettuina niihin katkonaisiin lauseisiin, joissa ilmeni hänen taikauskoinen bretagnelaissielunsa. Hän tarttui Véroniquen molempiin hartioihin ja hoki: