Part 22

"Kuinka niin?"

Don Luis poimi uhkean ruusun pensaasta, jonka oksat taipuivat häntä kohti, ja kysyi Françoisilta:

"Onko mahdollista, että muuttaisin tämän ruusun, jonka mittasuhteet jo ovat sellaiset, että ruusu niitä harvoin saavuttaa, toista vertaa isommaksi ja tämän ruusupensaan samoin kaksinkertaiseksi kooltaan?"

"Ei suinkaan", julisti François.

"Miksi sitten olet myöntänyt, miksi te kaikki olette myöntäneet, että Maguennoc voi päästä tähän tulokseen vain noutamalla multaa määrätyistä paikoista saarta ja eräillä määrätyillä hetkillä? Sehän on ihme, jonka olette myöntäneet epäröimättä, tietämättänne."

Stéphane huomautti:

"Olemme myöntäneet sen, mitä olemme silmillämme nähneet."

"Mutta te olette tunnustaneet sen ihmeeksi, toisin sanoen ilmiöksi, jonka Maguennoc aikaansai erikoisin ja todella yliluonnollisin keinoin. Minäpä taas, luettuani asiaa koskevan kohdan herra d'Hergemontin kirjeestä, ryhdyin heti... kuinka sanoisin?... tunnustelemaan... Vertasin heti toisiinsa näitä tavattoman isoja kukkasia ja Kukkakalmiston nimeä. Ja vakaumukseni tästä asiasta oli heti valmis: 'Ei, Maguennoc ei ole velho. Hän on ainoastaan raivannut ristinnaulitun-kuvan ympäriltä ennen viljelemättömän maa-alueen, johon hänen tarvitsi vain tuoda kerros ruokamultaa, jotta siitä versoisi tavattoman isoja kukkasia. Kivijumala on siis siellä alla, Kivijumala, joka keskiajalla pani puhkeamaan samanlaisia jättiläiskukkia, se Kivijumala, joka druidien aikakaudella paransi sairaita ja vahvisti heikkoja lapsia.'"

"Siis on tapahtunut ihme", huomautti Patrice.

"On tapahtunut ihme, jos hyväksymme yliluonnolliset selitykset. Mutta ilmiö on luonnollinen, jos etsii ja löytää ne ulkonaiset syyt, jotka voivat synnyttää näennäisen ihmeen."

"Mutta eihän niitä ulkonaisia syitä ole olemassa."

"Ne ovat olemassa, koska olette nähneet jättiläiskokoisia kukkasia."

"Onko siis", kysyi Patrice hiukan ivallisesti, "olemassa kivi, joka voi luonnollisella tavalla parantaa ja vahvistaa? Ja onko se kivi tuo Kivijumala?"

"Ei ole mitään erikoista kiveä. Mutta on kiviä, kivimöhkäleitä, kallioita, kalliomäkiä ja kallioisia vuoria, joiden erilaisissa kivennäiskerrostumissa on uraanioksiideja, hopeaa, lyijyä, vaskea, nikkeliä kobolttia ynnä muuta. Ja näiden metallien joukossa erittyy muutamista säteilyä, jolla on erikoiset ominaisuudet ja jota sanotaan radioaktiivisuudeksi. Ne kerrostumat tai suonet ovat uraanipihkaa, jota Euroopassa tuskin tavataan muualla kuin pohjois-Böömissä, missä sitä kaivetaan Joachimsthalin pienen kaupungin lähettyvillä... Ja nämä radioaktiiviset ainekset ovat uraniumia, thoriumia, heliumia ja käsittelemässämme tapauksessa varsinkin..."

"Radiumia", lisäsi François.

-- Sinäpä sen sanoit, poikaseni, radiumia juuri. Radioaktiivisuuden ilmiöitä on vähän kaikkialla ja niitä voi sanoa esiintyvän koko luonnossa, kuten esimerkiksi lämpimien terveyslähteiden hyväätekevänä vaikutuksena. Mutta varsinaisilla radioaktiivisilla aineksilla on määrätymmät ominaisuudet. Niinpä emme saata epäillä, että radiumin säteily ja eritteet vaikuttavat kasvien elämään, ja sitä voisi verrata sähkövirran vaikutukseen. Molemmissa tapauksissa ravintokeskuksen kiihoitus edistää kasville tarpeellisten ainesten sulautumista ja jouduttaa sen kasvamista.

-- Samaten on epäilemätöntä, että radiumin säteily voi fysiologisesti vaikuttaa eläviin kudoksiin aiheuttaen niissä enemmän tai vähemmän tähdellisiä muutoksia, hävittäen eräitä soluja tai edistäen toisten solujen kehittymistä sekä samalla johtaen koko kasvamistoimintaa. Radiumiterapia on tuottanut joko täydellisen tai osittaisen parantumisen monilukuisissa nivelreumatismin tapauksissa, hermokivuissa, mätähaavoissa, rohtumissa, kasvaimissa ja vihoittelevissa arvissa. Sanalla sanoen on radiumilla varsin tehokas tauteja parantava voima.

"Te siis", virkkoi Stéphane, "pidätte Kivijumalaa..."

"Radiumia sisältävänä uraanipihkan möhkäleenä, joka on kotoisin Joachimsthalin kerrostumista. Olin jo kauan tuntenut böömiläisen tarun ihmekivestä, joka riistettiin vuoren kupeesta, ja ollessani matkalla siellä päin näin kiven jättämän tyhjän kuopankin. Se vastaa jokseenkin tarkasti Kivijumalan mittasuhteita."

"Mutta", huomautti Stéphane, "radiumiahan tavataan kallioissa vain perin pieninä hiukkasina. Ajatelkaahan, että tuhannenneljänsadan tonnin ainesmäärästä ei kaikilla huuhteluilla ja suodatuksilla loppujen lopuksi voida eristää enempää kuin yksi gramma radiumia. Ja te otaksutte Kivijumalalla, joka painaa korkeintaan kaksi tonnia, olevan ihmeellisen voiman..."

"Mutta se sisältääkin ilmeisesti melkoisen määrän radiumia. Luonto ei ole sitoutunut kitsauteen tai radiumia miedontamaan. Se on voinut -- ja sellainen on sen oikku ollut -- kasata sitä Kivijumalaan kyllin auliisti, jotta Kivijumala voi synnyttää noita näennäisesti tavattomia ilmiöitä, jotka tunnemme... Laisinkaan ottamatta lukuun sitä seikkaa, että asiassa on rahvaanomaista liioittelua."

Stéphane näytti yhä enemmän uskovan tätä selitystä. Hän virkkoi kuitenkin vielä:

"Yksi asia vielä. Paitsi Kivijumalaa, on pieni kivensiru, jonka Maguennoc löysi lyijyvaltikasta ja joka pitkällisestä kosketuksesta poltti hänen kätensä. Teidän käsityksenne mukaan se oli ollut radiumihiukkanen?"

"Ihan varmaan. Ja juuri senvuoksi ehkä radiumin olemassaolo ja voima koko tässä seikkailussa meille ilmenikin niin perin selvästi. Kun suuri luonnontutkija Henri Becquerel oli pitänyt liivintaskussaan putkea, joka sisälsi radiumisuolaa, tuli muutaman päivän kuluttua hänen ihoonsa märkivä haava. Curie toisti kokeen, ja tulos oli sama. Maguennocin kävi pahemmin, koska hän oli pitänyt radiumiraetta kädessään. Siitä tuli syövän tapainen haava. Säikähtyneenä kaikesta kuulemastaan ja tietämästään samoin kuin siitä, mitä itsekin oli puhunut tuosta ihmekivestä, joka polttaa kuin hornan tuli ja antaa elämän tai kuoleman, hän leikkasi kätensä poikki."

"Olkoonpa niinkin", virkkoi Stéphane, "mutta mistä tulee tuo kide puhdasta radiumia? Se voi olla sirpale Kivijumalasta, koska -- sanon sen vieläkin kerran -- olkoonpa kivennäinen kuinka rikasta tahansa, radiumi ei ole siinä erillisinä rakeina, vaan liukenevassa muodossa. Se täytyy liuentaa ja sitten koota moninaisin menettelytavoin kyllin rikkaaksi tuotteeksi, jotta se voitaisiin kiteyttää. Kaikki tämä ja monet sitä seuraavat toimet vaativat tavatonta koneistoa, tehtaita, laboratorioita ja niiden käyttäjiksi oppineita miehiä, sanalla sanoen sellaista kehitystä, että se hyvinkin eroaa, senhän myöntänette, siitä raakalaisuuden tilasta, jossa kelttiläiset esi-isämme elivät..."

Don Luis hymyili ja taputti nuorta miestä olalle.

"Hyvä on, Stéphane, olen iloinen havaitessani Françoisin opettajan ja ystävän älyn niin selkeätajuiseksi ja johdonmukaiseksi. Huomautuksenne on aivan oikea, ja heti se juolahti minunkin mieleeni. Voisin vastata siihen täysin luvallisella olettamuksella, edellyttää jonkin aivan luonnollisen keinon radiumin eristämiseksi, otaksua, että kallionhalkeamaan, jonkin ison radiumipitoista malmia sisältävän onkalon pohjalle on syntynyt pieni rako, jonka kautta verkalleen virtaava vesi vie mukanaan pienoisia radiumihiukkasia. Kun tämä vesi sitten radiumilla kyllästytettynä pitkän ajan juoksee kapeassa käytävässä, yhtyy, keskittyy ja monien monituisten vuosisatojen kuluessa pieninä, heti haihtuvina pisaroina herumalla tippuu, niin se muodostaa purkautumiskohdalleen vähäisen vuotokiven, joka on hyvin rikas radiumista ja jonka huipun joku kelttiläissoturi joskus katkaisee... Mutta tarvitseeko etsiä niin kaukaa ja turvautua otaksumaan? Eikö voi käsittää tuota kaikkea vain luonnon neron ja sen ehtymättömien apuneuvojen tuotteeksi? Onko sille suurempi ponnistus erittää omin keinoin rahtunen puhdasta radiumia kuin kypsyttää kirsikka tai saada tämä ruusu puhkeamaan... tai antaa elämä tuolle herttaiselle koiralle? Mitä sinä siitä sanot, pikku François? Olemmeko yhä samaa mieltä?"

"Olemme yhä samaa mieltä", vastasi lapsi.

"Etkö sinä näin ollen liian kovin sure Kivijumalan ihmeen häviämistä?"

"Mutta onhan se ihme yhä olemassa."

"Olet oikeassa, François, se on yhä olemassa, vieläpä sata kertaa kauniimpana ja kirkkaampana. Tiede ei tapa ihmeitä; se puhdistaa ja jalostaa ne. Mitä oli tuo pieni salakavala, oikullinen, häijy, käsittämätön voima, joka liittyy taikavavan kärkeen ja toimi pitkin ja poikin tietämättömän raakalaispäällikön tai druidin mielen mukaan, mitä se oli hyväätekevän, selkeän, kuuliaisen ja yhtä ihmeellisen voiman rinnalla, joka meille tänään esiintyy radiumitomusta? Mitä oli...?"

Don Luis keskeytti äkkiä puheensa ja alkoi nauraa:

"Kas, kas, minähän innostun ja viritän ylistyshymnin tieteelle! Suokaa anteeksi, hyvä rouva", lisäsi hän nousten ja lähestyen Véroniquea, "ja sanokaa minulle, etten ole teitä selityksilläni liiaksi väsyttänyt. Sitäpaitsi olen jo lopettanut... tai melkein lopettanut. On enää vain yksi seikka järjestettävänä, vain yksi päätös tehtävänä."

Hän istahti Véroniquen viereen.

"No niin, kun nyt olemme vallanneet Kivijumalan, toisin sanoen todellisen aarteen, niin kuinka sitä käytämme?"

Véronique säpsähti keko ruumiiltaan.

"Oh, siitä älköön tulko puhettakaan! Minä en halua mitään sellaista, mikä olisi kotoisin Sarekista, en mitään siitä, mitä on priiorintalossa. Me teemme työtä."

"Mutta priiorintalo kuuluu sittenkin teille..."

"Ei, ei, Véronique d'Hergemontia ei ole enää olemassa, eikä priiorintalo enää kuulu kellekään. Myytäköön kaikki huutokaupalla! Minä en tahdo mitään, en mitään tuosta kirotusta menneisyydestä."

"Ja kuinka te tulette toimeen?"

"Elän työlläni, kuten ennenkin. Ja varmaankin on François samaa mieltä kanssani, etkö ole, rakkaani?"

Ja vaistomaisesti hän kääntyi Stéphanen puoleen, ikäänkuin hänelläkin olisi jotakin oikeutta lausua mielipiteensä, ja lisäsi:

"Hyväksynettehän tekin menettelyni, ystäväni?"

"Täydellisesti", vastasi nuori mies.

Sitten Véronique jatkoi:

"Sitäpaitsi ei minulla, vaikken epäilisikään isäni hellyydentunteita, ole mitään todistusta siitä, mitä hän minusta ajatteli."

"Ehkä niitä todistuksia on minulla", virkkoi don Luis.

"Mitä te sanotte?"

"Patrice ja minä palasimme Sarekiin. Maguennocin huoneesta löysimme kirjoituspöydän salalaatikon pohjalta sinetityn, mutta osoitteettoman kuoren, jonka avasimme. Se sisälsi kahdenkymmenentuhannen frangin talletuskirjan ja seuraavat sanat paperiarkille piirrettyinä:

"'Minun kuoltuani Maguennoc jättää tämän talletuskirjan Stéphane Marouxille, jonka huostaan uskon tyttärenpoikani Françoisin. Kun François tulee kahdeksantoista vuoden ikään, saa hän sen omakseen. Tahdon sitäpaitsi uskoa, että hän koettaa löytää äitinsä ja että tyttäreni rukoilee puolestani. Minä siunaan heitä molempia.'

"Tässä on talletuskirja", virkkoi don Luis... "ja tässä on kirje. Se on päivätty huhtikuussa tänä vuonna."

Véronique hämmästyi. Hän katseli don Luisia, ja hänen mieleensä juolahti se ajatus, että kaikki tämä oli kenties vain tuon merkillisen miehen keksintöä, turvatakseen hänet ja pojan joutumasta puutteeseen. Ohimenevä ajatus. Lopultakaan ei herra d'Hergemontin toimenpide ollut muuta kuin perin luonnollinen, ja aavistaen ne vaikeudet, jotka kohtaisivat hänen kuolemansa jälkeen, hän teki oikein huolehtiessaan tyttärenpojastaan.

"Minulla ei liene oikeutta kieltäytyä..." sammalsi Véronique.

"Teillä on siihen sitäkin vähemmän oikeutta", lausui don Luis, "koska isänne testamentti teidät sivuuttaen kohdistuu suoraan Françoisiin ja Stéphaneen. Tästä seikasta olemme siis yhtä mieltä. Sitten on vielä Kivijumala, ja minä uudistan kysymykseni. Mitä sille teemme? Kelle se kuuluu?"

"Teille", selitti Véronique empimättä.

"Minulleko?"

"Niin, teille, joka olette sille antanut kaiken merkityksensä."

Don Luis huomautti:

"Minun täytyy muistuttaa teille, että sillä kivimöhkäleellä on epäilemättä äärettömän suuri arvo! Niin suuria kuin luonnon tekemät ihmetyöt ovatkin, se on vain perin harvinaisten yhteensattumain avulla voinut kasata niin hämmästyttävän paljon arvokasta ainetta niin pieneen tilaan. Tässä on siis aarteita ja yhä aarteita."

"Sitä parempi", sanoi Véronique, "te osaatte käyttää niitä hyväksenne paremmin kuin kukaan muu".

Don Luis mietti hetkisen ja päätti nauraen:

"Olette aivan oikeassa, ja minä myönnän tätä ratkaisua odottaneenikin. Ensiksikin, koska minulla mielestäni on riittävien syiden tukema omistusoikeus Kivijumalaan, ja toiseksi, koska minä tuota kivimöhkälettä tarvitsen. Hyväinen aika, eihän Böömin kuningasten hautapaaden taikavoima vielä ole ehtynyt, ja vielä on runsaasti kansoja, joihin se voi tehota yhtä suuresti kuin gallialaisiin esi-isiimme. Ja parhaillaan puuhaankin järkyttävässä yrityksessä, jossa sellainen apu on minulle kallisarvoinen. Muutamien vuosien kuluttua, sittenkun olen päättänyt tehtäväni, tuon Kivijumalan takaisin Ranskaan ja lahjoitan sen kansalliselle laboratoriolle, jollaisen aion perustaa. Ja siten tiede puhdistaa pahan, jota Kivijumala on saattanut tehdä, ja Sarekin kauhea seikkailu sovitetaan. Hyväksyttehän toimenpiteeni, rouva?"

Véronique ojensi hänelle kätensä.

"Kaikesta sydämestäni."

Nyt tuli pitkä äänettömyys. Sitten don Luis Perenna jatkoi:

"Ah niin, sanomattoman kauhea, pöyristyttävä seikkailu. Minä olen nähnyt hirveitä asioita, olenpa itsekin kokenut sellaisia, jotka ovat jättäneet tuskallisen muiston. Mutta tämä vie niistä kaikista voiton. Se liikkui ikäänkuin kaiken sen ulkopuolella, mikä on todellisuuden rajoissa mahdollista, ja siihen sisältyy ääretöntä inhimillistä tuskaa. Se on ollut järjetön, koska se oli mielipuolen työtä... Myöskin senvuoksi, että se tapahtui hulluuden ja villiintymisen aikakaudella. Sodan takia kävi mahdolliseksi, että hirviö sai kaikessa turvassa ja salaa suunnitella ja panna toimeen sellaiset rikokset. Rauhan aikaan hirviöillä ei ole tilaisuutta toteuttaa järjettömiä haaveitansa. Mutta nyt tarjoutui tuolla eristetyllä saarella hänelle erikoisia, poikkeuksellisia mahdollisuuksia..."

"Älkäämme enää puhuko kaikesta tuosta", virkkoi Véronique vapisevalla äänellä.

Don Luis suuteli nuoren naisen kättä, tarttui sitten koiraan ja nosti sen syliinsä.

"Olette oikeassa. Älkäämme siitä puhuko. Silmät kyyneltyisivät ja Kaikki-käy-hyvin tulisi haikeamieliseksi. Kaikki-käy-hyvin, herttainen Kaikki-käy-hyvin, älkäämme siis enää puhuko siitä kauhistuttavasta seikkailusta. Mutta muistelkaamme sentään sen muutamia kohtia, jotka olivat kauniita ja runollisia. Eikö totta, Kaikki-käy-hyvin, Maguennocin jättiläiskukkia kasvavan tarhan sinä muistat yhtä hyvin kuin minäkin? Ja eikö taru Kivijumalasta kelttiläisten heimojen aikakaudelta, jotka vaelsivat maita mantereita kuninkaittensa hautapaasi mukanaan radiumista värähtelevänä, elävöittäviä ja ihmeellisiä hiukkasia erittelevänä -- eikö se taru, Kaikki-käy-hyvin, ole aika soma? Mutta kuulehan, oivallinen Kaikki-käy-hyvin, jos minä olisin romaaninkirjoittaja ja minun olisi ryhdyttävä kertomaan tapauksia kolmenkymmenen ruumisarkun saarelta, niin vähät välittäisin hirveästä totuudesta, vaan antaisin sinulle paljoa tärkeämmän osan. Minä sivuuttaisin don Luisin, sen pitkäpiimäisen kerskailijan väliintulon, ja sinä saisit olla rohkeana ja äänettömänä pelastajana. Sinä taistelisit innoittavaa hirviötä vastaan, sinä tekisit tyhjiksi hänen vehkeilynsä ja ihmeellisen vaistosi avulla lopuksi rankaisisit paheen ja saattaisit hyveen loistavaan voittoon. Ja niin olisi paljoa parempi, koska sinua taitavammin, herttainen Kaikki-käy-hyvin, kukaan ei kykenisi tuhansilla toinen toistaan vakuuttavammilla todistuksilla osoittamaan, että elämässä kaikki järjestyy ja kaikki käy hyvin..."