Part 21

He läksivät, ja don Luis puheli käsiään hieroen:

"Olen toiminut hyvin. Ei ole kulunut paljoakaan yli vuorokauden siitä, kun astuimme maihin Sarekissa. Ja arvoitusta on jatkunut neljäkolmatta vuosisataa. Tunti vuosisataa kohti. Onnittelen sinua, Lupin."

"Minäkin onnittelisin teitä kernaasti, don Luis", sanoi Patrice Belval, "mutta minun onnitteluni eivät ole samanarvoiset kuin teidänlaisenne asiantuntijan".

Kun he saapuivat pienen rantakaistaleen hietikolle, oli Françoisin nyt jo vesille laskettu vene tyhjä. Kauempana oikealla kellui _Kristallitulppa_ rauhallisen meren pinnalla.

François juoksi heitä vastaan ja pysähtyi äkkiä muutaman askeleen päähän don Luisista katsellen häntä silmät suurina.

"Siis te...?" jupisi hän, "te, jota minä odotin...?"

"En totisesti tiedä, odotitko sinä minua", vastasi don Luis naurahtaen. "Matta minäpä tässä olen, siitä olen varma..."

"Te... te... don Luis Perenna... eli..."

"Hst, ei muuta nimeä... Perenna riittää... Älkäämmekä puhuko minusta, kuulehan. Mutta minä olen ollut sattuma, ohimenevä herrasmies, joka tipahtaa paikalle juuri parahiksi. Sinä sensijaan... Peijakas, sinä, poikaseni, olet selviytynyt aika hyvin...! Vietit siis yösi tuossa veneessä?"

"Niin, sitä peittävän öljykankaan alla, pohjaan sidottuna ja suu visusti kapulalla tukittuna."

"Olitko levoton?"

"En suinkaan. Tuskin olin ollut siellä neljännestuntia, kun Kaikki-käy-hyvin saapui luokseni. Siis..."

"Mutta se mies... se rosvo... millä hän sinua uhkasi?"

"Ei millään. Kaksintaistelun jälkeen ja sillä välin, kun toiset huolehtivat vastustajastani, hän oli tuonut minut tänne muka saattaakseen minut takaisin äidin luo ja auttaakseen meitä yhdessä matkaan veneellä. Sinne tultuamme hän sitten sanaa sanomatta tarttui minuun kiinni."

"Tunnetko sen miehen? Tiedätkö hänen nimeänsä?"

"En tiedä hänestä mitään muuta kuin että hän vainosi äitiä ja minua."

"Syistä, jotka sinulle ilmoitan, pikku François. Missään tapauksessa sinun ei enää tarvitse pelätä mitään hänen puoleltaan."

"Oh, te surmasitte hänet?"

"En, mutta minä tein hänet vaarattomaksi. Kaikki tämä selitetään sinulle. Mutta tällä hetkellä on mielestäni kiireellisintä päästä äitisi luo jälleen."

"Stéphane sanoi minulle, että hän lepää tuolla vedenalaisessa ja että te pelastitte hänetkin. Kaiketi hän odottaa minua?"

"Niin, tänä yönä me juttelimme keskenämme, ja minä lupasin etsiä sinut käsiini. Tunsin hänen luottavan minuun. Kuitenkin olisi parasta, Stéphane, että menisitte edeltäpäin häntä valmistamaan..."

Oikealla kalliojonon kärjessä, joka oli kuin luonnollisena aallonmurtajana, lipui _Kristallitulppa_ tyynessä meressä. Kymmenkunta marokkolaista hyöri siellä. Kaksi heistä piti käymäporrasta, jota pitkin Luis ja François hetkistä myöhemmin astuivat alukseen.

Eräässä hytissä, joka oli järjestetty salongiksi, makasi Véronique leposohvalla. Hänen kalpeat kasvonsa osoittivat vielä merkkejä niistä kuvaamattomista kärsimyksistä, joita hän oli kokenut. Hän näytti hyvin heikolta ja väsyneeltä. Mutta hänen kyyneltyneet silmänsä loistivat ilosta.

François heittäytyi hänen syliinsä. Nuori äiti purskahti nyyhkytyksiin eikä virkkanut sanaakaan.

Heidän edessään istui Kaikki-käy-hyvin takajaloillaan, sätkytteli etukäpäliään ja katseli heitä pää hiukan kallellaan.

"Äiti", sanoi François, "don Luis on täällä..."

Véronique tarttui don Luisin käteen ja puristi sitä kauan Françoisin puhellessa:

"Ja te pelastitte äidin... te pelastitte meidät..."

Don Luis keskeytti hänet:

"Tahdotko tehdä minulle mieliksi, pieni ystäväni? Älä siis minua kiitä! Jos tunnet tarvetta kiittää jotakuta, niin tuossa on toverisi Kaikki-käy-hyvin. Se ei tosin näytä tässä draamassa esittäneen varsin tärkeää osaa. Mutta vastakohtana teitä ahdistavalle pahalle miehelle se puuhasi kuitenkin hyvänä henkenä, varovaisena, älykkäänä, vaatimattomana ja vaiteliaana."

"Niinkuin tekin."

"Oh, minä en ole vaatimaton enkä vaitelias, ja siksipä minä ihailenkin tuota elukkaa. No, Kaikki-käy-hyvin, tule mukaani ja herkeä keimailemasta. Siihen sinulta voisi kulua koko yö, sillä heidän on tarvis tuntikausia itkeä yhdessä, äidin ja pojan..."

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kivijumala

Kristallitulppa kiiti vedenpinnalla, ja don Luis jutteli Stéphanen, Patricen ja koiran ympäröimänä.

"Kylläpä se Vorski on aika roisto", sanoi hän. "Minä olen eläissäni nähnyt paljonkin hirviöitä, mutta en koskaan sellaista."

"Ja kuitenkin..." huomautti Patrice Belval.

"Ja kuitenkin...?" toisti don Luis.

"Palaan siihen, mitä teille jo sanoin. Teillä on käsissänne hirviö ja sallitte hänen livistää! Paitsi että se on suorastaan väärin... ajatelkaahan kaikkea pahaa, mitä hän vielä voi tehdä ja varmasti, välttämättömästi tekeekin! Ettekö joudu raskaaseen vastuuseen kaikista rikoksista, jotka hän tekee?"

"Onko se teidänkin mielipiteenne, Stéphane?" kysyi don Luis.

"En oikein tiedä mitä ajatella", vastasi Stéphane, "koska Françoisin pelastukseksi olin valmis kaikkiin myönnytyksiin. Mutta sittenkin..."

"Sittenkin olisitte toivonut toisenlaista ratkaisua?"

"Se on totta. Niin kauan kuin se mies on elossa, on rouva d'Hergemontilla ja hänen pojallaan syytä pelätä pahinta hänen puoleltaan."

"Mutta minkälaista ratkaisua? Françoisin välitöntä pelastusta vastaan lupasin hänelle vapauden. Olisiko minun pitänyt luvata vain säästää hänen henkensä ja jättää hänet oikeuden haltuun."

"Ehkä niin", virkkoi kapteeni Belval.

"Saatatte olla oikeassa. Mutta siinä tapauksessa viranomaiset olisivat ryhtyneet tiedusteluihin, lopulta saaneet selville miehen oikean persoonallisuuden ja nostaneet haudasta Véronique d'Hergemontin puolison ja Françoisin isän. Sitäkö olisitte halunneet?"

"Ei, ei!" huudahti Stéphane vilkkaasti.

"Ei tosiaan", myönsi Patrice Belval varsin hämmästyneenä. "Ei. Se ratkaisu ei olisi ollut parempi. Minua vain ihmetyttää, että te, don Luis, ette ole löytänyt sitä oikeata, joka olisi meitä kaikkia tyydyttänyt."

"Ei ollut muuta kuin yksi", selitti don Luis Perenna lyhyesti, "ei ollut muuta kuin yksi ratkaisu".

"Mikä?"

"Kuolema."

Kaikki olivat vähän aikaa vaiti. Sitten don Luis jatkoi:

"Ystäväni, en vain leikin vuoksi kutsunut teitä valamiehiksi, eikä tuomarinvirkanne siksi ole päättynyt, että tuomioistuin jo näkyy käsitelleen asian loppuun. Se jatkuu, ja oikeuskin istuu vielä. Senvuoksi pyydän teitä avomielisesti vastaamaan: ansaitsisiko Vorski teidän käsityksenne mukaan kuoleman?"

"Kyllä", vakuutti Patrice.

"Ihan epäilemättä", säesti Stéphane.

"Ystäväni", jatkoi don Luis, "teidän vastauksenne eivät ole kyllin juhlalliset. Minä pyydän teitä lausumaan ajatuksenne vakavassa muodossa ja omantuntonne mukaan, _aivan kuin seisoisitte rikollisen kasvojen edessä_. Toistan: minkä rangaistuksen Vorski olisi ansainnut?"

He kohottivat kätensä ja lausuivat toinen toisensa jälkeen:

"Kuoleman."

Don Luis puhalsi viheltimeensä. Yksi marokkolaisista saapui.

"Kaksi kiikaria, Hadshi!"

Kun kaukoputket oli tuotu, ojensi don Luis ne Stéphanelle ja Patricelle.

"Olemme vain meripenikulman päässä Sarekista. Katsokaahan niemenkärkeä kohti. Veneen pitäisi jo olla vesillä."

"Niin onkin", virkkoi Patrice hetkisen päästä.

"Näettekö, Stéphane?"

"Kyllä, mutta..."

"Siinä on vain yksi henkilö."

"Tosiaankin vain yksi", selitti Patrice.

He laskivat kiikarit kädestään, ja toinen virkkoi:

"Yksi vain on paennut saarelta... Varmaankin Vorski... Hän on kai tappanut rikostoverinsa Oton."

Don Luis virnisti:

"Jollei hänen rikostoverinsa Otto ole tappanut häntä..."

"Miksi niin sanotte?"

"Noh, muistakaahan ennustusta, joka Vorskille lausuttiin hänen nuorena ollessaan: 'Vaimosi kuolee ristillä, ja sinä saat surmasi ystävän kädestä.'"

"Minusta ei ennustus riitä."

"On minulla muitakin todistuksia."

"Mitä?"

"Rakkaat ystävät, se on osana viimeisistä ongelmista, jotka meidän on yhdessä selitettävä. Mitä ajattelette esimerkiksi siitä tavasta, jolla asetin Elfride Vorskin rouva d'Hergemontin tilalle?"

Stéphane kohautti päätänsä.

"Myönnän että en ole sitä käsittänyt."

"Se on kuitenkin perin yksinkertaista! Kun joku herrasmies esittää teille silmänkääntäjän temppuja jossakin salongissa tai lukee ajatuksenne, niin ettekö sano, että siinä täytyy olla jokin kuje tai että hänellä on apuri? Älkää etsikö kauempaa tässäkään tapauksessa."

"Mitä! Oliko teillä apulainen?"

"Oli kun olikin."

"Mutta kuka?"

"Otto."

"Otto! Mutta ettehän poistunut luotamme! Ette häntä puhutellutkaan?"

"Kuinka olisin voinut onnistua ilman hänen apuansa? Oikeastaan minulla oli tässä asiassa kaksi apuria, Elfride ja Otto, jotka molemmat pettivät Vorskin, joko kostosta, pelosta tai ahneudesta. Sillä välin kun te, Stéphane, viekoittelitte Vorskia etäälle Keijukaisten patsaasta, menin minä Oton luo. Sopimus tehtiin pian muutamien setelien avulla ja lupausta vastaan, että hän pääsisi seikkailusta ehjin nahoin. Sitäpaitsi ilmoitin heille, että Vorski oli kähveltänyt Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta frangia."

"Kuinka sen tiesitte?" kysyi Stéphane.

"Kuulin sen ensimmäiseltä apuriltani, Elfrideltä, jolta yhä hiljaa kyselin sillä välin, kun vaanitte Vorskin saapumista. Hän ilmoitti minulle myöskin muutamilla nopeilla sanoilla, mitä tiesi Vorskin menneisyydestä."

"Kaiken kaikkiaan olette tavannut Oton vain kerran."

"Kahta tuntia myöhemmin, Elfriden kuoleman jälkeen ja sitten kun onton tammen ilotulitus oli poltettu, oli minulla toinen haastattelu Keijukaisten patsaan ääressä. Vorski nukkui sikahumalassa ja Otto oli vartijana. Arvaatte, etten päästänyt käsistäni tilaisuutta urkkiakseni lisää ja täydentääkseni tietojani Vorskista niillä, joita Otto kahden vuoden kuluessa oli salavihkaa alati keräillyt inhoamastaan isännästä. Sitten hän purkaa Vorskin ja Konradin revolverit tai oikeammin poistaa niistä luodit jättäen hylsyt paikoilleen. Hän antaa minulle myöskin Vorskin kellon ja muistikirjan, samoin kuin tyhjän medaljongin ja Vorskin äidin valokuvan, jonka Otto oli kähveltänyt muutama kuukausi sitten, -- kaikki kapineita, jotka seuraavana päivänä olivat minulle tarpeellisia esittäessäni Vorskille velhon osaa, kun hän tapasi minut hautakammiossa. Sillä tavoin Otto ja minä olemme olleet yhteistoiminnassa."

"Olkoon niin", virkkoi Patrice, "mutta ettehän kuitenkaan ole pyytänyt häntä tappamaan Vorskia?"

"En suinkaan."

"Mikä meille siis todistaa...?"

"Luuletteko, ettei Vorski olisi lopulta arvannut tuota yhteistoimintaa, joka on hänen tappionsa ilmeisimpiä syitä? Ja luuletteko, ettei Otto-herra olisi ottanut sitä mahdollisuutta huomioonsa? Voitte olla varmat, että Vorski puustaan irtipäästettynä olisi raivannut rikostoverinsa tieltään sekä kostaakseen että anastaakseen takaisin Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta frangia. Otto toimi ennen häntä. Vorski riippui siinä voimattomana, hervottomana, helppona saaliina. Otto antoi iskun. Menenpä pitemmällekin: Otto, joka on kurja raukka, ei edes iskenyt. Hän on aivan yksinkertaisesti jättänyt Vorskin puuhunsa. Ja niin tulee rangaistus täydelliseksi. Oletteko nyt tyytyväisiä, ystäväni, ja onko oikeudentuntonne rauhoittunut?"

Patrice ja Stéphane vaikenivat. Don Luisin heidän silmiensä eteen loihtima näky teki heihin syvän vaikutuksen.

-- No niin, virkkoi don Luis nauraen, olin oikeassa, kun en pakottanut teitä lausumaan tuomiota siellä tammen juurella ollessamme ja katsellessamme elävää ihmistä kasvoista kasvoihin! Huomaan, että molemmat tuomarini olisivat sillä hetkellä hiukan arastelleet.

-- Ja etkö sinä, Kaikki-käy-hyvin, joka myöskin olet herkkätunteinen ja vetistelevä, ole kolmas tuomarini? Ja minä olen teidän kaltaisenne, hyvät ystävät. Emme ole niitä, jotka tuomitsevat ja itkevät. Mutta, ajatelkaahan sentään, mitä Vorski oli, kolmikymmenkertainen murhaaja, pirullinen, äärimmäisen julma mies, ja onnitelkaa minua, että viimeisen oikeusasteen tuomariksi valitsin sokean kohtalon ja luovutin pyövelin edesvastuun paatuneelle Otolle. Tapahtukoon jumalien tahto...!

Sarekin rannikot häipyivät taivaanrannalle, kadoten usvaan siellä, missä meri ja taivas sulivat yhteen.

Kaikki kolme olivat vaiti. He ajattelivat kuollutta saarta, jonka yhden ihmisen hulluus oli hävittänyt -- kuollutta saarta, jossa satunnainen matkailija piankin löytäisi käsittämättömän murhenäytelmän jäljet, tunnelien oviaukot, maanalaiset luolat "kuolonkammioineen", Kivijumalan salin hautaholvit, Konradin ja Elfriden ruumiit, Archignatin sisarusten luurangot ja saaren pohjoispäässä Keijukaisten patsaan luona, johon oli kirjoitettuna ennustus kolmestakymmenestä ruumisarkusta ja neljästä pystytetystä rististä, Vorskin ison ruhon, yksinään, kurjassa tilassa, korppien ja yölintujen nokkimana...

* * * * *

Huvila lähellä Arcachonia Moulleauxin sievässä kylässä, jonka pinjapuut ulottuvat lahden rantaan asti.

Véronique istuu puutarhassa. Viikon lepo ja ilo on antanut uutta tuoreutta hänen kauniille kasvoilleen ja tuuditellut häijyt muistot unohduksiin. Hän katselee hymyillen poikaansa, joka seisoo vähän kauempana, kuuntelee Luis Perennaa ja tekee kysymyksiä. Hän katselee myöskin Stéphanea, ja heidän silmänsä kohtaavat hellästi toisensa.

Selvästi näkyy, että heidän välillään on lapseen kohdistuvassa yhteisessä rakkaudessa side, joka heidät yhdistää kiinteästi ja jota lujittavat heidän salaiset ajatuksensa ja hämärät tunteensa. Stéphane ei ole kertaakaan uudestaan puhunut Mustainnummien kallioluolassa tekemistään tunnustuksista. Mutta Véronique ei ole niitä unohtanut, ja hänen syvään ja jatkuvaan kiitollisuuteensa Françoisin opettajaa kohtaan sekaantuu erikoista liikutusta ja hämmennystä, jonka hurmauksesta hän tietämättään nauttii.

Tänä päivänä on don Luis, joka vielä samana iltana kuin _Kristallitulppa_ vei heidät kaikki Maulleauxin huvilaan astui Pariisiin menevään junaan, odottamatta saapunut aamiaistunnilla Patrice Belvalin seurassa; ja koko sen tuntikauden, jonka he ovat istuneet keinutuoleissa puutarhassa, on lapsi, jonka kasvot hehkuvat innostuksesta, lakkaamatta kysellyt pelastajaltaan.

"Ja mitä te sitten teitte...? Miten ihmeessä sen tiesitte... Ja mikä teidät sai sitä varten lähtemään matkalle...?"

"Rakkaani", huomauttaa Véronique, "etkö pelkää tuskastuttavasi don Luisia?"

"Sitä hän ei tee, hyvä rouva", vastaa don Luis, joka nousee, lähestyy Véroniquea ja puhuu niin, että lapsi ei kuule, "ei, François ei minua tuskastuta, ja minä tahdonkin vastata hänen kysymyksiinsä. Mutta myönnän, että hän saa minut hiukan hämilleni ja että pelkään jotakin kömpelyyttä puoleltani. Sanokaahan, tunteeko hän tarkoin koko murhenäytelmän?"

"Hän tietää siitä kaikki, mitä itsekin tiedän, vaikka luonnollisesti ei Vorskin nimeä."

"Mutta hän tietää Vorskin esittämän osan?"

"Kyllä, vaikka paikoitellen lievennettynä. Vorski on karannut vanki, joka on keräillyt Sarekin taruja ja anastaakseen Kivijumalan pannut täytäntöön sitä koskevan ennustuksen, mutta siitä olen salannut muutaman säkeen Françoisilta."

"Entä Elfriden osa, hänen vihansa teitä vastaan, hänen teille lausumansa uhkaukset?"

"Hourailuja, joiden merkitystä en muka itsekään käsittänyt. Niin sanoin Françoisille."

Don Luis hymyili.

"Selitys on jokseenkin ylimalkainen", huomautti hän, "ja minä luulen Françoisin varsin hyvin tajuavan, että muutamat murhenäytelmän kohdat pysyvät häneltä aina salassa. Tärkeintä on, että hän ei tiedä Vorskin olevan isänsä, eikö niin?"

"Hän ei sitä tiedä eikä saa koskaan tietää."

"Mutta -- tähän juuri tahdoin päästäkin -- mikä tulee silloin hänen omaksi liikanimekseen?"

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, kenen poikana hän itseään pitää? Sillä tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että asian yhteiskunnallinen ja laillinen kanta on tämä: François Vorski hukkui haaksirikossa samoin kuin hänen isoisänsäkin neljätoista vuotta sitten. Ja vuosi sitten sai Vorski surmansa toverin kädestä. Lain edessä ei heitä ole kumpaakaan olemassa, ja silloin...?"

Véronique kohautti päätänsä hymyillen.

"Näin ollen en tiedä. Asema tuntuu minusta tosiaan sotkuiselta. Mutta kaikki järjestyy."

"Miksi?"

"Siksi, että te olette saapuvilla."

Don Luis hymyili nyt vuorostaan.

"Minullakaan ei ole mitään ihmeellistä kykyä toimissani. Kaikki järjestyy ennakolta. Mitä hyödyttää vaivata itseänsä!"

"Enkö ole oikeassa?"

"Niin", lausui don Luis vakavasti. "Ihmisen, joka on niin paljon kärsinyt, pitää vastedes säästyä pienimmiltäkin ikävyyksiltä. Eikä teitä tästälähin mikään ikävyys kohtaakaan, sen teille vannon. Ehdotukseni on siis tällainen: Olette muinoin vastoin isänne tahtoa mennyt naimisiin hyvin etäisen serkkunne kanssa, joka kuoli jättäen jälkeensä pojan, nimeltä François. Kostaakseen kaappasi isänne tuon pojan ja toi hänet Sarekiin. Kun isänne on kuollut, niin d'Hergemontin nimi on sammunut, eikä mikään ole muistuttamassa avioliittonne aikuisista vaiheista."

"Mutta minun nimeni on vielä olemassa. Laillisesti olen sivilirekisteriin merkitty Véronique d'Hergemontina."

"Tyttönimenne katoaa rouvannimeen."

"Siis nimeen Vorski?"

"Ei, koska ette ole mennyt naimisiin herra Vorskin, vaan erään serkkunne kanssa nimeltä..."

"Nimeltä?"

"Jean Maroux. Katsokaas, tässä on laillisesti todistettu jäljennös avioliittosopimuksestanne Jean Marouxin kanssa, ja se avioliitto on mainittuna sivilirekisterissä, kuten tästä toisesta paperista käy ilmi."

Véronique katseli hämmästyneenä don Luisia.

"Mutta minkätähden... minkätähden tuo nimi?"

"Minkätähden? Sentähden, että poikanne nimenä ei enää ole d'Hergemont, joka muistuttaisi menneistä tapauksista, eikä Vorskikaan, joka loihtisi esille kavaltajan nimen. Tässä on ote hänen, François Marouxin, syntymätodistuksesta."

Véronique toisti punehtuneena ja hämmentyneenä:

"Mutta miksi valitsitte juuri tuon nimen?"

"Se näytti minusta mukavalta Françoisille. Sama sukunimi on Stéphanella, jonka lähellä François saa vielä kauan elää. Voidaan sanoa, että Stéphane oli miehen sukulainen, ja se selittää teidän kaikkien kiintymyksenne toisiinne. Sellainen on minun suunnitelmani. Siinä ei ole mitään vaaran mahdollisuutta, sen vakuutan. Kun ollaan tällaisessa selvittämättömässä ja tukalassa tilanteessa, täytyy käyttää erikoista menettelyä ja turvautua jyrkkiin ja, myöntäkäämme, hyvin vähän laillisiin toimenpiteisiin. Niin olenkin arkailematta tehnyt, koska minulla onneksi on keinoja käytettävissä, jotka eivät olekaan kaikkien ulottuvilla. Hyväksyttekö hommani?"

Véronique painoi päänsä alas.

"Kyllä, kyllä", virkkoi hän.

Don Luis nousi puoliksi.

"Ja", lisäsi hän, "jos joitakin hankaluuksia sattuisi, niin tulevaisuus ne varmaan tasoittaa. Niinpä riittäisi -- eihän liene epähienoa viitata Stéphanen tunteisiin Françoisin äitiä kehtaan? -- riittäisi, että Françoisin äiti kerran vastedes järkisyistä tai kiitollisuudesta suostuisi palkitsemaan hänen hartaat ja hellät tunteensa. Kuinka kaikki silloin olisikaan paljoa yksinkertaisempaa, jos Françoisilla jo olisi Marouxin nimi! Kuinka paljoa paremmin menneisyys häipyykään maailman silmissä yhtä hyvin kuin Françoisinkin, ne kun eivät enää voi tunkeutua unhoon painettujen tapausten salaisuuteen, joista ei mikään ole muistuttamassa! Minusta olivat nämä vaikutteet jokseenkin tärkeitä. Olen iloinen nähdessäni, että te ajattelette samoin."

Don Luis kumarsi Véroniquelle ja enempää kehoittelematta, näkymättä edes huomaavan hänen hämminkiänsä, meni Françoisin luo huudahtaen:

"Nyt, poikaseni, olen kokonaan sinun käytettävänäsi. Ja koska et halua jättää mitään varjoon, niin palatkaamme Kivijumalaan ja siihen rosvoon, joka sitä himoitsi. Niin juuri, rosvoon", toisti don Luis arvellen, ettei ollut mitään syytä olla puhumatta Vorskista ihan avomielisesti, "vieläpä pelottavimpaan rosvoon, mitä olen tavannut, koska hän uskoi tehtäväänsä... Sanalla sanoen, sairaaseen, mielipuoleen riiviöön..."

"No, ensiksikään minä en käsitä", huomautti François, "että odotitte koko yön ennenkuin otitte hänet kiinni, sillä välin kun hän nukkui apureineen Keijukaisten patsaan suojassa".

"Siinäpä, poikaseni", huudahti don Luis nauraen, "kajosit heikkoon kohtaan. Jos olisin toiminut sillä tavoin, olisi murhenäytelmä päättynyt kaksi- tai viisitoista tuntia aikaisemmin. Mutta olisiko silloin voitu pelastaa sinut? Olisiko rosvo puhunut ja ilmoittanut olinpaikkasi? En sitä luule. Päästääkseen hänen kielensä kantimet täytyi häntä pehmittää. Hänet täytyi huumata, tehdä hulluksi levottomuudesta ja tuskasta ja syövyttää tuhansin todistein hänen mieleensä, että hänen tappionsa oli ihan välttämätön. Muutoin hän olisi pysynyt vaiti, emmekä me kenties olisi sinua löytäneet... Sitäpaitsi ei suunnitelmani vielä silloin ollut ihan selvä, en oikein tiennyt, miten käydä asiaan käsiksi, ja vasta paljoa myöhemmin juolahti mieleeni, että -- vaikken aikonut häntä kauheasti kiduttaa, sillä luontoni ei sellaista salli -- kytkisin hänet puuhun, jossa hän oli aikonut teloittaa äitisi. Niinpä minä, hämilläni ja epäröiden, aivan yksinkertaisesti lopulta antauduin hiukan poikamaisen halun valtaan, sen voin nyt nolona tunnustaa, ja tahdoin siis, että ennustus toteutuu päähän asti, tahdoin nähdä, kuinka kohtalon käskynhaltija vanhan druidin edessä käyttäytyisi, sanalla sanoen, mieleni teki huvitella. Seikkailu oli näet niin synkkä, että hiukkanen hilpeyttä tuntui minusta välttämättömältä. Ja se tuotti minulle paljon huvia. Se on vikani, josta itseäni syytän ja jota pyydän anteeksi."

Lapsi nauroi myöskin. Don Luis, joka piti häntä seisomassa polviensa välissä, syleili häntä ja toisti:

"Annatko sinä anteeksi?"

"Kyllä, mutta sillä ehdolla, että vielä vastaatte kahteen kysymykseeni. Edellinen niistä ei ole tärkeä..."

"Puhu."

"Tarkoitan sormusta. Mistä saitte sen sormuksen, jonka ensin panitte äidin ja sitten Elfriden sormeen?"

"Minä tein sen itse muutamassa minuutissa samana yönä eräästä vanhasta sormuksesta ja värikivistä."

"Mutta rosvo tunsi sen samaksi, joka oli ollut hänen äidillään."

"Hän luuli sen tuntevansa ja uskoi, kun sormus oli samanlainen."

"Mutta mistä sen tiesitte? Ja mistä olitte kuulleet sen tarinan?"

"Häneltä itseltään."

"Onko se mahdollista?"

"Hyväinen aika, on! Kuulin hänen höpisevän nukkuessaan Keijukaisten patsaan suojassa... humalan synnyttämän painajaisunen kiusaamana... Hän kertoi pätkä pätkältä äitinsä koko elämäkerran, jonka muutoin Elfridekin osittain tunsi. Näet, kuinka yksinkertaista se kaikki on ja kuinka sattuma minua suosi!"

"Mutta Kivijumalan arvoitus ei ole yksinkertainen!" huudahti François. "Ja te olette sen selvittänyt! Jo vuosikausia on yritetty ottaa siitä selvää, ja te käytitte siihen muutamia tunteja!"

"Ei, muutamia minuutteja, François. Kirjeen lukeminen, jonka isoisäsi siitä asiasta kyhäsi kapteeni Belvalille, oli minulle kylliksi. Postitse annoin isoisällesi kaikki selitykset Kivijumalan paikasta ja sen ihmeellisestä laadusta."

"Niin, don Luis", virkkoi lapsi, "siinä olivat ne selitykset, joita teiltä pyysin. Nyt teen vielä yhden kysymyksen -- viimeisen kysymykseni, sen lupaan: Mistä johtuu, että on uskottu Kivijumalan voimaan? Ja missä tuo niin sanottu voima oli?"

Stéphane ja Patrice siirsivät nojatuolinsa lähemmäksi. Véronique suoristausi ja kuunteli. He kaikki käsittivät don Luisin odottaneen, että he olisivat kerääntyneinä hänen ympärilleen hänen repiäkseen heidän edessään salaperäisyyden verhon.

Hän alkoi nauraa.

"Älkää odottako mitään mieltäjännittävää", sanoi hän. "Salaisuudet ovat merkillisiä vain niitä verhoavan pimeyden vuoksi, ja kun olemme ensin karkoittaneet pimeyden, ei ole enää olemassa kuin itse tosiasia kaikessa alastomuudessaan. Mutta sittenkin on tämä asia eriskummainen, eikä todellisuudelta puutu suurpiirteisyyttä".

"Tietysti täytyy niin olla", virkkoi Patrice Belval, "koska tuo todellisuus on jättänyt Sarekin saarelle, jopa koko Bretagneenkin moisen ihmelegendan".

"Tosiaankin", myönsi don Luis, "ja niin sitkeän legendan, että se vielä tänä päivänä vaikuttaa meihin ja ettei kukaan teistä ole välttänyt sen lumousta".

"Mitä?" vastusti kapteeni. "Mutta minä en usko ihmeisiin."

"En minäkään", vakuutti lapsi.

"No no, te uskotte tähän ihmeeseen, myönnätte sen mahdolliseksi. Muutoin olisittekin jo kauan sitten tajunneet koko totuuden."