Part 19

-- Minun mielestäni se vallitsee Bretagnen kaikkea tarinoihin punottua ja sadunomaista menneisyyttä. Se on keskusta, josta kaikki taikausko, kaikki usko, kaikki levottomuus ja kaikki toivomukset säteilevät. Siitä tai ylimmäisen druidin heiluttamasta taikavaltikasta, joka hänen tahtonsa mukaan poltti lihan tai paransi haavat, saavat välittömästi alkunsa kaikki somat jutut pyöreän pöydän ritareista tai poppamies Merlinistä. Se on kaikkien usvien pohjalla, kaikkien vertauskuvain ytimenä. Se on salaperäisyys ja kirkkaus, suuri arvoitus ja suuri selitys...

Don Luis oli lausunut nämä viime sanat ikäänkuin haltioituneena. Hän hymyili.

-- Älä tulistu, Vorski. Säästäkäämme innostuksemme, kunnes kuulemme kertomuksen sinun rikoksistasi. Nyt olemme druidien aikakauden loistokohdassa. Sitä aikaa jatkui kyllä druidien jälkeenkin, koska heidän hävittyään näyttämöltä poppamiehet ja ennustajat kauan käyttivät hyväkseen tätä ihmekiveä. Ja näin saavumme vähitellen kolmanteen vaiheeseen, nimittäin uskonnolliselle kaudelle, todenmukaisesti kaiken sen -- pyhiinvaellusten, muistojuhlien ja muun -- asteettaiseen riutumiseen, mikä ennen oli ollut Sarekin rikkautena.

-- Kirkko ei tosiaankaan voinut mukautua tähän törkeään epäjumalanpalvelukseen. Siitä asti, kun se voimistui, sen täytyi taistella graniittiimöhkälettä vastaan, joka veti puoleensa niin paljon uskovaisia ja jatkoi moista kamalaa oppia. Taistelu oli epätasainen, menneisyys jäi tappiolle. Patsas tuotiin tänne, missä nyt olemme, Böömin kuninkaitten paasi peitettiin maakerroksella ja ristiinnaulitun Kristuksen kuva kohosi itse tuolta pyhyyttäloukkaavien ihmeitten paikalta.

-- Ja sen alapuolella uinui kaikki unohdettuna!

-- Käsittäkäämme asia oikein. Unohduksissa olivat juhlamenot ja kaikki se, mikä oli hävinneen uskonnon historiaa. Mutta Kivijumala ei ollut unohtunut. Enää ei tiedetty, missä se oli. Lopulta ei tiedetty, mitä se olikaan. Mutta silti ei lakattu siitä puhumasta ja uskomasta, että jokin Kivijumalaksi nimitetty esine oli olemassa. Suusta suuhun, sukupolvesta toiseen siirtyivät nämä sadunomaiset ja kauheat kertomukset, jotka yhä enemmän poikkesivat totuudesta muuttuen sitäpaitsi yhä hämärämmäksi ja pelottavammaksi taruksi, mutta säilyttäen ihmisten mielikuvituksessa muiston Kivijumalasta ja varsinkin sen nimen.

-- Kun tämä ajatus niin itsepintaisesti säilyi ihmisten muistissa ja maan aikakirjat yhä kertoivat asiasta, niin oli luonnollista, että aina silloin tällöin joku utelias koetti selvittää tätä ihmeellistä totuutta. Kaksi tällaista uteliasta, veli Thomas, joka kuului benediktiinien munkkikuntaan ja eli viidennentoista vuosisadan lopulla, ja ukko Maguennoc meidän päivinämme, ovat näytelleet tärkeätä osaa. Veli Thomas on runoilija ja välittäjä, perin kehno runoilija säkeistään päättäen, mutta yksinkertainen ja jokseenkin taitava värittäjä, ja hän on jättänyt jälkeensä eräänlaisen messukirjan ja laulaa siinä oleskelustaan Sarekin luostarissa. Hän on piirtänyt saaren kolmekymmentä patsasta, ja tekeleensä hän on varustanut pienillä pätkäsillä, hartailla lainauksilla ja Nostradamuksen maallisilla ennustuksilla. Ukko Maguennoc löysi tuon messukirjan, ja siinä on se kuuluisa sivu, jolle on piirretty neljä ristille ripustettua naista ja kirjoitettu Sarekiin kohdistuva ennustus. Sen kirjan minäkin keksin viime yönä Maguennocin huoneesta ja olen sitä tutkinut.

-- Eriskummainen henkilö se Maguennoc oli, muinaisten loihtijain pojanpoikain kuopus, jonka todella aavistelen useammin kuin kerran näytelleen aaveiden osaa. Olkaa varmat, että valkoviittainen druidi, jonka ihmiset väittivät nähneensä uudenkuun kuudentena päivänä misteliä korjaamassa, ei ollut kukaan muu kuin Miguennoc. Hänkin tunsi hyvät reseptit ja lääkeyrtit ja tiesi, kuinka maata oli muokattava ja höystettävä, jotta se kasvaisi tavattoman suuria kukkasia. Yksi seikka on varma: hän oli penkonut hautakammioissa ja uhrisalissa, kähveltänyt valtikan ponteen suljetun taikakiven ja kulki noissa kammioissa aukon kautta, josta juuri tungimme ulos ja saavuimme hyökkäysportille vievän polun keskikohdalle. Joka kerta täytyi hänen asettaa takaisin hiekka- ja mukulakivistä kyhätty suojus. Hänpä oli herra d'Hergemontillekin antanut messukirjan lehden. Mutta oliko hän ilmoittanut viimeisten tutkimustensa tulokset? Ja mitä herra d'Hergemont oikeastaan tiesi? Se merkitsee vähän. Nyt esiintyy toinen henkilö, joka on seikkailun sieluna ja kiinnittää itseensä kaiken huomion, kaitselmuksen valtuuttama lähettiläs, joka on määrätty ratkaisemaan vuosisatain arvoituksen, panemaan täytäntöön salaperäisten voimien käskyt ja anastamaan Kivijumalan... Se mies on nimeltään Vorski.

Don Luis nielaisi kolmannen vesilasinsa ja viitaten kätyrille virkkoi:

"Annahan, Otto, hänelle sentään juotavaa, jos häntä janottaa. Onko sinun jano, Vorski?"

Puuhunsa köytetty Vorski näytti uupuneelta, voimatta enää vähääkään rimpuilla. Stéphane ja Patrice sekaantuivat taas asiaan, peläten liian nopeaa ratkaisua.

"Älkää suotta, ei hätää mitään", huudahti don Luis, "hän on kyllin tukeva ja kestää siihen asti, kunnes ehdin lopettaa esitelmäni, vaikkapa vain uteliaisuudesta. Eikö niin, Vorski, olethan sinä kiihkeän utelias?"

"Varas, murhaaja!" änkytti onneton.

"Sama se! Sinä siis kieltäydyt ilmoittamasta Françoisin olinpaikkaa?"

"Murhaaja... rosvo..."

"Jää sitten siihen, veikkoseni. Niinkuin tahdot. Hiukkanen kärsimystä on erittäin edullista terveydelle. Ja olethan sinä tuottanut niin paljon kärsimystä muille, vanha lurjus!"

Don Luis lausui nämä sanat kovalla äänensävyllä ja vihaisesti korostaen, mikä oli odottamatonta tässä miehessä, joka jo oli nähnyt niin paljon ilkitöitä ja taistellut niin monia rikollisia vastaan. Mutta eikö tämä rikos ollutkin aivan suunnaton?

Hän jatkoi:

-- On kulunut noin kolmekymmentäviisi vuotta siitä, kun hyvin kaunis nainen, joka tuli Böömistä, mutta oli unkarilaista alkuperää, saavutti Baijerin järvien partailla vilisevissä rantakaupungeissa nopean maineen ennustajattarena, korteista katsojana, kädestä povaajana, velhona ja meediumina. Hän kiinnitti itseensä kuningas Ludvig II:n, Wagnerin ystävän, Bayreuthin rakennuttajan, huomion. Mainittu eriskummaisista päähänpistoistaan kuuluisa kruunupää oli mielipuoli. Suhde mielenvikaisen ja ennustajattaren välillä kesti muutamia vuosia, levoton, raju suhde, joka vähän väliä keskeytyi kuninkaan oikuista ja päättyi surullisesti salaperäisenä iltana, jolloin Ludvig II syöksyi veneestään Starnbergin järveen. Oliko se todellakin, kuten virallisessa selostuksessa sanotaan, hulluuden kohtaus, itsemurha, vai oliko se rikos, kuten on väitetty? Ja miksi tehtiin itsemurha? Tai miksi rikos? Niihin kysymyksiin ei saada koskaan vastausta. Mutta varma tosiasia on, että böömitär oli Ludvig II:n mukana järvellä ja että hänet seuraavana aamuna karkoitettiin, häneltä riistettiin hänen jalokivensä ja arvopaperinsa ja hänet saatettiin rajalle.

-- Tuosta rakkausseikkailusta hänelle oli syntynyt poika, pikku hirviö, silloin nelivuotias, nimeltä Alexis Vorski. Tämä vintiö kasvoi äitinsä hoidossa lähellä Joachimsthalin pikkukaupunkia Böömissä, ja myöhemmin äiti opetti hänelle kaikki valveellisen hypnotisoimisen, selkeänäköisyyden ja noituuden temput. Luonteeltaan tavattoman rajuna, mutta järjen puolesta perin heikkona hän oli valekuvitelmien ja painajaisunelmien uhri, uskoi taikuuteen, ennustuksiin, uniin ja salaisiin voimiin, piti taruja tosihistoriana ja valheita varmoina asioina. Varsinkin oli eräs vuoriston taruista tehnyt häneen valtavan vaikutuksen: siinä kerrottiin pahojenhenkien kerran menneinä aikoina varastaman kiven satumaisesta voimasta, ja sen kiven toisi muka jonkun kuninkaan poika takaisin. Talonpojat näyttivät vielä sen jättämää tyhjää koloa kukkulan rinteellä.

-- 'Sinä olet se kuninkaanpoika', sanoi äiti Vorskille. 'Ja jos keksit varastetun kiven, niin vältät sinua uhkaavan tikarin ja pääset itse kuninkaaksi.'

-- Tämä mieletön ennustus ja toinen yhtä järjetön, jolla böömitär ilmoitti, että hänen poikansa puoliso kuolisi ristillä ja hän itse ystävän käden kautta, tehosivat kaikkein enimmin Vorskiin, sittenkun kohtalokas hetki oli tullut. Ja minä tulen heti tähän ennustettuun hetkeen, enempää puhumatta siitä, mikä meille kaikille kolmelle selvisi eilisistä ja viimeöisistä keskusteluistamme tai mitä muuten olemme voineet kokoon sommitella. Mitäpä hyödyttäisikään yksityiskohtaisesti toistaa tarinaa, jonka te, Stéphane, luolakammiossanne kerroitte Véronique d'Hergemontille? Mitäpä hyödyttäisi selitellä teille, Patrice, sinulle, Vorski, ja sinulle, Kaikki-käy-hyvin, tapauksia, jotka te kaikki tunnette, asioita sellaisia, kuin sinun avioliittoasi, Vorski -- pikemminkin kahta avioliittoasi, ensiksi Elfriden ja sitten Véronique d'Hergemontin kanssa -- selostaa, kuinka isoisä kaappasi Françoisin, puhua Véroniquen katoamisesta ja kaikista ponnistuksistasi hänen löytämisekseen, käytöksestäsi sodan aikana ja elämästäsi keskitysleireissä? Ne ovat pelkkiä pikkuseikkoja nyt esiintyvien tapausten rinnalla. Olemme valaisseet Kivijumalan historiaa. Nyt kehitämme sen uudenaikaisen seikkailun, jonka sinä, Vorski, olet kutonut Kivijumalan ympärille.

-- Asian alku on tällainen: Vorski on suljettuna keskitysleiriin Pontivyn lähellä Bretagnen sydämessä. Hän ei nimitä itseään enää Vorskiksi, vaan Lauterbachiksi. Viittätoista kuukautta aikaisemmin, ensimmäisen karkaamisensa jälkeen, sillä hetkellä, jolloin sotaoikeus olisi tuominnut hänet kuolemaan vakoilusta, hän pääsi pakoon, eleli Fontainebleaun metsässä, tapasi erään vanhoja palvelijoitaan, nimeltä Lauterbach, saksalaisen ja pakolaisen, kuten hän itsekin oli, tappoi hänet, puki omat vaatteensa hänen ylleen ja naamioitsi hänet niin, että hän näytti Vorskilta. Sotaoikeus saatiin petetyksi, ja vale-Vorski haudattiin Fontainebleauhon. Oikea Vorski taas otettiin kiinni onnettomuudekseen toistamiseen, tällä kertaa uudella nimellään Lauterbachina ja suljettiin Pontivyn leiriin.

-- Se riittää Vorskista. Elfride taas, hänen ensimmäinen vaimonsa ja kammottava osallinen kaikkiin hänen rikoksiinsa (minulla on muutamia yksityiskohtaisia tietoja heidän yhteisestä menneisyydestään, mutta ne ovat jokseenkin merkityksettömiä, ja pidän tarpeettomana niitä mainita), Elfride, sanon, hänen rikostoverinsa, lymyili heidän poikansa Reinholdin kanssa Sarekin luolissa. Vorski oli jättänyt hänet tänne määräten hänet vakoilemaan herra d'Hergemontia, jotta hän sitä tietä ehkä veisi saada selkoa Véroniquen olinpaikasta. Viheliäisen naisen vaikuttimia en tunne. Sokeata rakkautta ja pelkoa Vorskia kohtaan, rikollista vaistoa vai vihaako kilpailijatarta kohtaan, joka oli hänet syrjäyttänyt? Vähät siitä! Hän on kärsinyt mitä kamalimman rangaistuksen. Puhukaamme vain siitä osasta, jota hän on esittänyt, yrittämättä käsittää, kuinka hän rohkeni elää kolme vuotta maan alla, lähtien kätköstään vain öisin, varastellen ruokaa itselleen ja pojalleen ja odottaen kärsivällisesti sitä päivää, jolloin voisi palvella herraansa ja mestariansa ja pelastaa hänet.

-- Myöskään en tunne sitä tapausten sarjaa, joka salli hänen ryhtyä toimimaan, enkä myöskään, millä tavoin Vorski ja Elfride voivat antaa tietoja toisilleen. Mutta mitä varmimmin tiedän, että Vorskin ensimmäinen vaimo kauan ja huolellisesti valmisteli hänen karkaamistansa. Asia järjestettiin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kaikkiin varokeinoihin ryhdyttiin. Viime vuoden syyskuun neljäntenätoista päivänä Vorski karkasi ottaen mukaansa kaksi apuria, joihin oli vankeutensa aikana tutustunut ja jotka hän niin sanoakseni oli pestannut palvelukseensa: ne ovat nimeltään Otto ja Konrad.

-- Helppo matka. Joka tienristeyksessä vasama järjestysnumeroineen ja sen yläpuolella nimikirjaimet: V.d'H. (varmaankin Vorskin valitsemat) suuntaa osoittamassa. Sinne tänne oli kätketty ruokavaroja, milloin autioon mökkiin, milloin kiven alle, milloin heinärukoon. Oli matkustettava Guémenén, Faouëtin ja Rospordenin kautta ja saavuttava Beg-Meilin rannikolle.

-- Sinne saapuivat Elfride ja Reinhold yöllä noutamaan kolmea pakolaista Honorinen moottoriveneellä ja veivät heidät Mustainnummien druidilaisluolille. He astuivat maakammioihin. Asunnot olivat valmiit ja, kuten olette nähneet, riittävän mukavat. Talvi kului, ja päivä päivältä hahmottui Vorskin vielä varsin hämärä suunnitelma yhä selväpiirteisemmäksi.

-- Omituista kyllä, hän ei ollut Sarekissa ensimmäistä kertaa oleskellessaan ennen sotaa kuullut puhuttavan saaren salaisuudesta. Pontivyhyn lähettämissään kirjeissä Elfride kertoi hänelle Kivijumalan tarinan. Voitte kuvitella minkälaisen vaikutuksen moinen ilmoitus teki Vorskin tapaiseen mieheen. Eikö Kivijumala ollut hänen kotimaansa povesta varastettu ihmekivi, joka kuninkaanpojan piti löytää ja joka sitten antaisi tälle vallan ja valtakunnan? Kaikki, mitä hän myöhemmin kuuli, varmensi tätä hänen vakaumustansa.

-- Mutta suuri tapaus, joka ennen kaikkea vaikutti häneen Sarekin maaholveissa piileskellessä, oli veli Thomasin ennustuksen löytö viime kuussa. Tuosta ennustuksesta oli jo levinnyt muruja oikealle ja vasemmalle, joita hän oli voinut keräillä iltaisin seisoskellessaan mökkien ikkunain alla tai riihien katoilla kuunnellessaan talonpoikain haasteluja. Ikimuistoisista ajoista on Sarekissa aina pelätty kauheita tapauksia, jotka johtuisivat kätketyn kiven löytämisestä ja häviämisestä. Aina on myöskin puhuttu haaksirikoista ja ristiinnaulituista naisista. Ja olihan Vorskilla tiedossa Keijukaisten patsaan kirjoitus... kolmellekymmenelle arkulle kolmekymmentä ruumista, neljä naista ristillä, elämän tai kuoleman antava Kivijumala? Oli siis monta yhteensattumaa järkyttämässä hänenlaisensa miehen heikkoa tajuntaa!

-- Mutta itse ennustuksessa, jonka Maguennoc löysi väritetystä messukirjasta, siinä vasta oli asiain varsinainen ydin. Muistakaamme, että Maguennoc oli riuhtaissut irti tuon kuuluisan sivun ja että herra d'Hergemont, joka mielellään piirsi, oli sen moneen kertaan jäljentänyt, tahtomattaan antaen päähenkilölle tyttärensä Véroniquen kasvot. Vorski sai nähdä itse alkuperäisen ja yhden noista jäljennöksistä eräänä yönä, kun tapasi Maguennocin niitä katselemassa lamppunsa valossa. Varjossa hän ehti heti lyijykynällä töhertää muistivihkoonsa tämän arvaamattoman kalliin asiakirjan viisitoista säettä. Nyt hän tiesi kaikki ja käsitti kaikki. Häikäisevä kirkkaus sokaisi hänet. Kaikki hajalliset ainekset kerääntyivät yhteen vankaksi ja tiiviiksi totuudeksi. Mikään epäily ei ollut mahdollinen: tämä ennustus koski häntä! Hänet oli määrätty sen toteuttajaksi!

-- Toistan vieläkin: siinä on kaikki. Siitä hetkestä alkaen valaisi majakka Vorskin väylää. Hänellä oli kädessään Ariadnen rihma. Tuo ennustus oli hänelle kohtalon peruuttamaton sana. Se oli yksi lakitauluista. Se oli hänen raamattunsa. Ja kuinka typeriä, kuinka äärettömän ääliömäisiä sentään ovatkaan nuo umpimähkään piirretyt, pelkän loppusoinnun vuoksi sepitetyt säkeet! Ainoassakaan lauseessa ei ole mitään innoituksen leimaa! Ei älyn tuikahdusta! Ei merkkiäkään edes siitä pyhästä hulluudesta, joka vavahutti Delphoin ennustavaa papitarta tai synnytti jonkun Jeremiaan tai Hezekielin hourenäyt! Ei mitään. Tavuja, loppusointuja. Tyhjääkin tyhjempää. Mutta se oli kylliksi valaisemaan tuota lempeätä Vorskia ja sytyttämään hänessä opetuslapsen innostuksen.

-- Stéphane, Patrice, kuunnelkaa veli Thomasin ennustusta! Kymmenelle eri taskukirjansa sivulle on ylikonna sen piirtänyt kantaakseen sitä kymmenkertaisena ihoaan vasten ja syövyttääkseen sen sielunsa pohjaan. Tässä on yksi niistä lehtisistä. Stéphane, Patrice, kuunnelkaa! Kuuntele, uskollinen Otto! Ja sinä itse, Vorski, kuuntelehan viimeistä kertaa veli Thomasin loppusointuja. Minä luen:

"Saarella Sarkin vuonna seitsemäntoista Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää, Myrkkyä tihkuvi vihan vasamoista. Ruumiita (neljä naista ristillä noista) Kolmellekymmenelle arkulle riittää.

Äidin eess' Aapeli Kainin on lyönnä Kylmäksi. Vaimonsa isä taas surmaa, Kiduttain teloittaa kesäkuun yönä; Kohtalon ruoskana tuhoa ja turmaa Levittää teutoniprinssin on työnä.

Jyrähdys! Tulenleimu maata ja rantaa, Valaisee. Pyhätöstä aartehen tietyn Urhokas ritari esille kantaa, Aartehen Pohjolan villeillä viedyn: Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

Don Luis Perenna oli aloittanut lukemisensa mahtipontisella äänellä, tuoden hyvin esille sanojen typeryyden ja loppusointujen mitättömyyden. Hän lopetti sen kumeasti, ja sanojen kaiku haihtui tuskallisesti väräjävään hiljaisuuteen. Koko seikkailu esiintyi kaikessa kauheudessaan.

Hän jatkoi:

-- Käsitätte kai hyvin tapausten ketjun? Te, Stéphane, joka olitte yksi uhreista ja olette tuntenut tai tunnette toiset uhrit? Tekin, Patrice? Viidennellätoista vuosisadalla sattuu munkki-poloinen, jolla oli sairaloinen mielikuvitus ja jonka aivoissa tanssivat hornan hourekuvat, purkamaan hullut haaveensa ennustukseen, jota me nimittäisimme painajaisuneksi, sellaiseen, joka ei lepää minkäänlaisella vakavalla pohjalla, jonka jokainen yksityiskohta riippuu loppusoinnusta tai säkeen jaosta ja jolla ei varmaankaan runoniekan itsensä mielestä ja todellisuuden kannalta ollut enemmän arvoa kuin jos hän olisi umpimähkään pudistellut sanoja pussistaan. Kivijumalan tarina, perinnäissadut ja legendat, mikään ei hänelle anna pienintäkään ainehistoa ennustukseensa. Sen hän sepitteli vain omasta päästänsä, mitään pahaa tarkoittamatta ja vain pistääkseen jonkinlaisen tekstin perin huolellisesti välittämänsä pirullisen piirroksen oheen. Ja hän on työhönsä niin tyytyväinen, että vaivautuu jollakin teräaseella kaivertamaan siitä muutaman säkeen Keijukaisten patsaan kivimöhkäleeseen.

-- Nyt neljä vuosisataa myöhemmin osuu tämä ennustussivu rikosten riivaaman, suuriluuloisen ja hullun ihmishirviön käsiin. Mitä tuo ylikonna siinä näkee? Lystikästä ja lapsellista mielikuvitustako? Tyhjänpäiväisen sepustuksenko? Ei suinkaan. Hän näkee siinä perin tärkeän asiakirjan, joka on ihmeellistä alkuperää. Se on vanha ja uusi testamentti, joka säätää ja selittää Sarekin lain! Se on Kivijumalan evankeliumi. Ja tämä evankeliumi määrää hänet, Vorskin, suurhunnin, valittuna messiaana panemaan täytäntöön kaitselmuksen käskyt.

-- Vorskista siinä ei ole mitään erehdyksen mahdollisuutta. Tosin toimitus miellyttää häntä, koska on puhe aarteen ja vallan varastamisesta. Mutta se kysymys on toisarvoinen. Hän tottelee ennen kaikkea sellaisen henkilön salaperäistä innoitusta, joka luulee olevansa valittu ase ja kerskuu tottelevansa ylempiä voimia. Ja velvollisuutensa sitoo Vorski sananmukaisesti veli Thomasin ennustukseen. Thomas-munkki sanoo aivan selvästi, mitä on tehtävä, ja mainitsee hänet, Vorskin, mitä vääjäämättömimmin sallimuksen miehenä. Eikö hän ole kuninkaan poika, 'teutonilainen prinssi'? Eikö hän ole kotoisin maasta, jossa Kivijumala varastettiin 'pohjolan villeiltä'? Eikö hänellä ole vaimokin, jonka tietäjänaisten ennustukset ovat määränneet ristinkuolemaan? Eikö hänellä ole kaksi poikaa, toinen lempeä ja herttainen kuin Abel, toinen kovasydäminen, häijy ja hillitön kuin Kain?

-- Nämä todistukset ovat hänelle kylliksi. Nyt hänellä on taskussaan kasku ryhtyä toimeen ja matkakartta. Jumalat ovat osoittaneet hänelle varman päämäärän, jota kohti hänen on pyrittävä. Ja hän pyrkii. Hänen tiellään on kyllä muutamia eläviä ihmisiä. Sitä parempi. Sehän kuuluu ohjelmaan. Sillä hetkellä, kun kaikki nuo elävät ihmiset ovat surmatut, ja surmatut veli Thomasin mainitsemalla tavalla, on työ tehtynä, Kivijumala luovutetaan, ja Vorski, kohtalon välikappale, kruunataan kuninkaaksi. Käärikäämme siis hihamme, tarttukaamme oivalliseen teurastuspuukkoomme ja käykäämme työhön! Vorski ryhtyy elävässä elämässä toteuttamaan veli Thomasin hourekuvia!

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Teutoniprinssi kohtalon ruoskana...

Don Louis kääntyi jälleen Vorskiin päin:

"Olemmehan samaa mieltä, toveri? Eikö kaikki, mitä olen sanonut, ole pilkulleen totta?"

Vorski oli sulkenut silmänsä, hänen päänsä pysyi painuneena, ja otsasuonet olivat tavattomasti pullistuneet. Ehkäistäkseen kaiken väliintulon Stéphanen puolelta huudahti don Luis:

"Kyllä sinä kohta puhut, veikkoseni! Kipu alkaa koskea vakavasti, eikö totta? Huimaako päätäsi? Muista... kerran vain vihellät... 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet...' ja minä keskeytän heti esitelmäni... Etkö tahdo? Etkö ole vielä kyllin kypsä? Syytä itseäsi! Älkääkä te, Stéphane, olko peloissanne Françoisin tähden. Minä vastaan kaikesta. Mutta ei mitään sääliä tätä hirviötä kohtaan! Ei, tuhat kertaa ei! Älkäämme unohtako, että hän on kaikki valmistanut ja kaikki suunnitellut kylmäverisesti ja ehdoin tahdoin! Älkäämme unohtako... Mutta minähän kiivastun. Tarpeetonta!"

Don Luis avasi kokoontaittamansa muistikirjan lehden, jolle Vorski oli kirjoittanut ennustuksen ja jatkoi pitäen sitä silmäinsä edessä:

-- Se, mitä minulla vielä on sanottavana, on vähemmän tärkeää, kun suuri yleisselitys jo on annettu. Mutta täytyy kuitenkin koskea muutamiin yksityiskohtiin, purkaa Vorskin kuvittelema ja rakentama koneisto ja lopuksi puhua siitä osasta, jota miellyttävä vanha druidimme esitti... Olemme siis kesäkuussa. Se on noiden kolmenkymmenen uhrin teloittamiseen määrätty ajankohta. Kaiketi on veli Thomas sen niin määrännyt siksi, että valoisa kesäkuu ja yöllinen hetki ovat sopivia vastakohtia. Vuosiluku seitsemäntoista taas päättyy loppusointuun, jota hyvin vastaavat sanat 'vasamoista' ja 'noista'. Uhrien lukumääräksi on veli Thomas valinnut kolmekymmentä, koska Sarekin kallioita ja muistopatsaita on niin monta. Mutta Vorski näkee siinä nimenomaisen käskyn eli toimintaohjeen. Kesäkuussa vuonna seitsemäntoista tarvitaan kolmekymmentä uhria. Ne saadaan... Ne saadaan, mutta kuitenkin vain sillä ehdolla, että Sarekin kaksikymmentäyhdeksän asukasta -- näemme kohta, että Vorskilla on vallassaan kolmaskymmenes uhrinsa -- tahtovat jäädä saarelle kohtaloaan odottamaan. Matta silloin Vorski äkkiä kuulee Honorinen ja Maguennocin lähteneen. Honorine kyllä palaa ajoissa. Mutta palaako Maguennoc? Vorski ei epäröi: hän usuttaa Elfriden ja Konradin ajamaan ukkoa takaa, määräten heidät tavoittamaan ja tappamaan hänet. Hän epäröi sitäkin vähemmin, koska hän eräiden kuulemiensa sanojen nojalla otaksuu, että Maguennoc on ottanut mukaansa kalliin kiven, ihmeellisen hohtokiven, johon ei voi koskea, vaan joka on jätettävä lyijysäiliöönsä. (Maguennoc itse on niin lausunut.)

-- Elfride ja Konrad lähtevät siis. Eräässä majatalossa sekoittaa Elfride myrkkyä Maguennocin aamukahviin. (Eikö ennustuksessa mainita myrkystäkin?) Maguennoc ryhtyy jatkamaan matkaansa. Mutta muutaman tunnin kuluttua hän tuntee sietämätöntä tuskaa ja kuolee melkein heti maantien äyräälle. Elfride ja Konrad rientävät paikalle, penkovat hänen taskujaan ja tyhjentävät ne. Ei mitään. Ei jalokiveä. Vorskin toivomukset eivät ole käyneet toteen. Mutta ruumis viruu kuitenkin siinä. Mitä sille tehdä? Se heitetään toistaiseksi lähellä olevaan ränstyneeseen hökkeliin, jossa Vorski muutamaa kuukautta aikaisemmin on rikostovereineen käynyt. Siellä Véronique d'Hergemont sen löytää... Mutta tuntia myöhemmin hän ei enää näe sitä siellä, ympäristöllä väijyvät Elfride ja Konrad kun ovat sen vieneet pois ja, tälläkin kertaa vain toistaiseksi, kätkeneet pienen hyljätyn linnan kellariin.