Part 18

"Ja oletko päättänyt mennä päähän asti?"

"Pitemmälle, jos mahdollista."

"Minkätähden? Mitä etuja varten?"

"Huvikseni vain ja koska minä inhoan sinua."

"Eikö siis ole sopimuksen mahdollisuutta?"

"Ei."

"Sinä kieltäydyt siis yhtymästä peliini?"

"Mitä sinä puhutkaan!"

"Saisit puolet."

"Otan mieluummin kaikki."

"Tarkoitatko Kivijumalaa?"

"Se on jo omanani."

Turhaa oli puhua enempää. Tuontapainen vastustaja on nujerrettava, muutoin hän nujertaa toisen. Täytyi valita näiden kahden ratkaisun välillä: kolmatta ei ollut.

Don Luis pysyi järkkymättä paikallaan, nojaten yhä selkäänsä pilaria vasten. Vorski oli päätä pitempi, ja samalla hänellä oli varma tietoisuus siitä, että hän joka suhteessa, voimiltaan, jänteiltään, painoltaan vei vastustajastaan voiton. Olisiko hän näin ollen epäröinyt? Eikä hänestä näyttänyt mahdolliselta, että don Luis olisi voinut yrittääkään puolustaa itseään tai välttää iskua, ennenkuin puukko olisi osunut kohdalleen. Turmaksi itselleen hän asettuisi varuilleen liian myöhään, jollei heti liikahtaisi. Eikä hän liikahtanut. Vorski iski siis ihan varmana, niinkuin isketään edeltäpäin tuomittua saalista.

Mutta kuitenkin -- ja se tapahtui niin nopeasti ja käsittämättömästi, ettei hän olisi voinut sanoa, minkä temppujen vaikutuksesta hän sortui, -- kolmea, neljää sekuntia myöhemmin hän lojui maassa, aseettomana, voitettuna, molemmat sääret ikäänkuin kepiniskulla poikki lyötyinä, oikea käsi hervottomana ja niin kivistävänä, että hän huusi tuskasta.

Don Luis ei viitsinyt häntä edes sitoakaan. Polkien toisella jalallaan Vorskin isoa voimatonta ruhoa hän lausui puoleksi kumartuneena:

"Tällä hetkellä emme juttele. Varaan sinulle mieleni mukaisen puheen, jota ehkä pidät liian pitkäveteisenä, mutta joka osoittaa sinulle, että tunnen tämän seikkailun alusta loppuun asti, siis paljoa paremmin kuin sinä. Ei ole muuta kuin yksi hämärä kohta, ja sen sinä saat valaista. Missä on poikasi, François d'Hergemont?"

Kun hän ei saanut vastausta, toisti hän:

"Missä on François d'Hergemont?"

Kaiketikin Vorski arveli, että sattuma tässä antoi hänen käsiinsä odottamattoman valtin ja että peli kenties ei vielä ollut menetetty, sillä hän pysyi itsepäisesti vaiti.

"Kieltäydytkö vastaamasta?" kysyi don Luis.

"Yks... kaks... kolme... siis kieltäydyt? Hyvä on!"

Hän vihelsi hiljaa.

Salin nurkasta ilmestyi neljä miestä, joilla oli tummanruskeat kasvot ja Marokon arabialaisten piirteet. Kuten don Luisilla oli heilläkin puserot ja kiiltolippaiset merimieslakit.

Melkein samassa saapui viides henkilö, raajarikko ranskalainen upseeri, jonka oikea sääri päättyi tekojalkaan.

"Ah, tekö Patrice?" huudahti don Luis.

Hän esitteli säännönmukaisesti:

"Kapteeni Patrice Belval ja paras ystäväni, herra Vorski, germaani."

Sitten hän jatkoi:

"Eikö mitään uutta, kapteeni? Ettekö ole löytäneet Françoisia?"

"Emme."

"Viimeistään tunnin kuluttua tapaamme hänet ja sitten lähdemme. Ovatko kaikki miehemme veneen luona?"

"Ovat."

"Ja siellä on kaikki hyvin?"

"Kaikki on hyvin."

Hän antoi marokkolaisille käskyn:

"Ottakaapa tuo saksalainen riiviö ja tuokaa hänet ylemmän _dolmenin_ luo. Turhaa sitoa häntä; hän ei kykene jäseniään liikuttamaan. Malttakaas hetkinen!"

Hän kumartui kuiskaamaan Vorskin korvaan:

"Katselehan Kivijumalaa katonlaattojen välissä, ennenkuin täältä lähdemme. Vanha druidi ei valehdellut sinulle. Se on tosiaan se vuosisatoja etsitty ihmekivi... minä keksin sen jo aikoja sitten... kirjevaihdon välityksellä. Jätä sille jäähyväisesi, Vorski! Sinä et sitä enää koskaan näe, mikäli tässä matoisessa maailmassa enää saatkaan mitään nähdä."

Hän antoi merkin.

Ripeästi kävi neljä marokkolaista Vorskiin käsiksi ja kantoi hänet salin perälle yhdyskäytävän vastapäiselle puolelle.

Don Luis kääntyi Oton puoleen, joka oli liikkumatta katsellut tapausten kulkua.

"Näen, että olet järkevä miekkonen, Otto, ja käsität tilanteen. Ethän sinä sekaannu mihinkään?"

"En mihinkään."

"Silloin sinut jätetään rauhaan. Saat ilman mitään vaaraa seurata meitä."

Hän pisti käsivartensa kapteenin kainaloon, ja niin he lähtivät jutellen keskenään.

Kivijumalan salista tultiin ulos kolmen muun, peräkkäin sijaitsevan hautakammion läpi, joista jokainen oli hiukan ylempänä edellistä ja viimeinen päättyi samaten eteiseen. Tämän eteisen uloimpaan päähän oli pystytetty tikapuut seinää vasten, johon äskettäin oli tehty aukko, puhkaisemalla hauras hiekka- ja kalkkimuuraus.

Siitä he pääsivät ulkoilmaan jyrkälle polulle, johon oli hakattu askelmia ja joka kiertäen nousi kallion sisässä. Se johti heidät sille rantakallion kohdalle, jonne François edellisenä aamuna oli opastanut Véroniquen. Se oli hyökkäysportin käytävä. Ylhäältä he näkivät kahteen rautapuikkoon ripustetun veneen, jolla Véronique ja hänen poikansa olivat aikoneet paeta. Vähän matkan päässä väikkyivät pienessä lahdelmassa kapean vedenalaisen veneen ääripiirteet.

Kääntyen selin mereen don Luis ja Patric Belval suuntasivat askeleensa tammien puoliympyrää kohti ja pysähtyivät Keijukaisten patsaan viereen. Marokkolaiset odottivat heitä siellä, pantuaan Vorskin istumaan saman puun juurelle, jossa hänen viimeinen uhrinsa oli heittänyt henkensä. Sen rungossa ei ollut enää muuta merkkiä pöyristyttävästä kidutuksesta kuin kirjaimet V.d'H.

"Ethän liene liian väsynyt, Vorski?" kysyi don Luis. "Joko sääret ovat lakanneet kivistämästä?"

Vorski kohautti halveksivasti olkapäitänsä.

"Niin, minä tiedän", puhui don Luis edelleen, "sinä luotat viimeiseen korttiisi. Mutta sinun tulee tietää, että minullakin on muutamia valtteja ja että pelaan jokseenkin taitavasti. Se puu, joka on takanasi, todistaa sen sinulle yllin kyllin. Tahdotko toisen esimerkin? Sillä välin, kun sinä sotkeudut omiin rikoksiisi etkä enää tiedä surmaamiesi lukumäärää, minä herätän ne henkiin. Katsohan tuota, joka tulee priiorintalosta. Näetkö hänet? Kai sinä näet hänet? Hänellä on kultanappinen pusero, kuten minullakin... Eikö hän ole muuan uhreistasi? Sinä olit sulkenut hänet erääseen kidutuskammioon heittääksesi hänet mereen, ja sinun Reinhold-kerubisi hänet sinne syöksikin Véroniquen silmäin edessä. Muistatko? Muistatko Stéphane Marouxia...? Hän on kuollut, eikö niin? Eipä laisinkaan... taikasauvallani minä herätän hänet jälleen eloon. Kas tuossa hän on! Ja minä ojennan hänelle käteni ja puhun hänelle..."

Hän oli tosiaan astunut äsken tullutta kohti, puristi hänen kättään ja sanoi hänelle:

"Näettekös, Stéphane, sanoinhan minä teille, että keskipäivän korvissa kaikki olisi päättynyt ja että kohtaisimme toisemme patsaan luona. Nyt on päivä juuri puolissa."

Stéphane näkyi olevan oivallisissa voimissa. Ei mitään loukkautumisen merkkiä. Vorski katseli häntä pelokkaasti ja jupisi:

"Opettaja... Stéphane Maroux..."

"Hän juuri", virkkoi don Luis. "Kukapa muu? Hänenkin asiassaan sinä menettelit kuin hölmö. Herttainen Reinhold ja sinä heitätte miehen mereen ettekä viitsi edes kurottaa katsomaan, kuinka hänen käy. Minä korjaan hänet sieltä... Äläkä hämmästy, miekkoseni... Tämä on vasta alkua, ja minulla on vielä muutamia temppuja ohjelmistossani. Muistahan, että olen vanhan druidin oppilas...! No, Stéphane, kuinka pitkälle olemme päässeet? Onnistuuko hakemisenne?"

"Se on turhaa."

"Entä François?"

"Häntä on mahdoton löytää."

"Onko Kaikki-käy-hyvin pantu isäntänsä jäljille, kuten sovittiin?"

"Kyllä, mutta se opasti minut vain hyökkäysportin kautta Françoisin veneelle asti."

"Eikö sillä puolella ole mitään piilopaikkaa?"

"Ei minkäänlaista."

Don Luis oli vaiti ja alkoi kävellä edestakaisin patsaan edessä. Hän näkyi epäröivän viime hetkellä, ennenkuin ryhtyisi toimeenpanemaan päättämäänsä suunnitelmaa.

Vihdoin hän kääntyi Vorskiin päin ja lausui:

"Minulla ei ole aikaa hukattavana. Tästä kahden tunnin päähän täytyy minun olla poissa saarelta. Mistä hinnasta myyt minulle Françoisin vapauden nyt heti?"

Vorski vastasi:

"François oli kaksintaistelussa Reinholdin kanssa ja joutui alakynteen."

"Sinä valehtelet; François voitti hänet."

"Mitä sinä siitä tiedät? Näitkö heidän taistelevan?"

"En. Silloin olisinkin tullut väliin. Mutta minä tiedän, kuka pääsi voitolle."

"Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä. Pojat olivat naamioidut."

"Jos François on kuollut, niin hukka sinut perii."

Vorski mietti.

Vaihtoehto kuulosti lopulliselta. Hän kysyi vuorostaan:

"No, mitä minulle sitten tarjoot?"

"Vapautesi."

"Ja sen mukana?"

"En mitään."

"Minä tahdon Kivijumalan."

"Ei koskaan!"

Don Luisin huudahdus oli raju, ja hän säesti sitä päättäväisellä eleellä ja selitti:

"Ei koskaan! Vapauden saat... niin, sen voin enintään myöntää, kun tunnen sinut ja tiedän, että sinä kaikkia apukeinoja vailla toimitat itsesi hirteen muualla. Mutta Kivijumala merkitsisi pelastusta, rikkautta, mahtavuutta, kykyä tehdä pahaa..."

"Juuri siksi minä siitä kiinni pidänkin", virkkoi Vorski, "ja todistelemalla minulle sen arvoa sinä teet minut yhtä vaativammaksi siinä, mikä koskee Françoisia".

"Kyllä minä Françoisin löydän. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä, ja jos on välttämätöntä, niin viivyn täällä vielä pari kolme päivää."

"Sinä et häntä löydä, tai jos löydätkin, niin liian myöhään."

"Kuinka niin?"

"François ei ole syönyt eilisestä asti."

Sen hän lausui kylmästi, häijyllä äänellä. Kaikki olivat vaiti, ja don Luis jatkoi:

"Puhu siis, jollet tahdo, että hän kuolee."

"Mitäpä minä siitä? Mitä tahansa mieluummin kuin epäonnistua yrityksessäni ja pysähtyä sillä tiellä, jolle olen astunut. Minä saavutan päämääräni... sitä pahempi niille, jotka asettuvat minun ja päämääräni väliin."

"Sinä valehtelet. Sinä et salli kuolla sen lapsen, joka on omasi."

"Annoinhan toisenkin kuolla."

Patrice ja Stéphane vavahtivat kauhusta, mutta don Luis nauroi vilpittömästi.

"No niin! Turhaa teeskennellä sinun kanssasi. Täytyy käyttää selviä ja vakuuttavia perusteluja. Kylläpä sinä, koira vieköön, paljastat häikäilemättä konnansielusi! Mikä loistava kokoomus turhamaisuutta ja julmuutta, kyynillistä häikäilemättömyyttä ja salaperäisyyttä! Konnalla on aina tehtävänsä suoritettavana, silloinkin kun hän tyytyy harjoittamaan murtovarkautta tai murhaamaan! Ja sinä, sinä olet enemmän kuin konna, sinä olet ylikonna!"

Ja hän lisäsi yhä nauraen:

"Ja sellaisena ylipyövelinä minä sinua kohtelenkin. Vielä kerran, suostutko sanomaan minulle, missä François on?"

"En."

"Vai niin."

Hyvin tyynesti hän kääntyi neljän marokkolaisen puoleen.

"Toimeen, pojat!"

Se kävi ripeästi. Tosiaan merkillisen täsmällisesti ja ikäänkuin tehtävään olisi kuulunut määrätty luku sotilasharjoituksen tapaan edeltäpäin opittuja ja kerrattuja liikkeitä, he nostivat Vorskin maasta, sitoivat hänet puusta riippuvaan köyteen, hinasivat hänet huudoista, uhkauksista ja ulvonnasta piittaamatta ylös ja kytkivät kiinni tammeen yhtä lujasti kuin hän oli sitonut uhrinsa.

"Luikkaa, miekkoseni", lausui don Luis rauhallisesti, "luikkaa niin paljon kuin mielesi tekee! Sinä et voi muita herättää kuin Archignatin sisarukset ja toiset kolmenkymmenen ruumisarkun uhrit! Luikkaa, jos se sinua huvittaa! Mutta kylläpä sinä, jumaliste, olet ilkeän näköinen! Kuinka sinä irvistelet!"

Hän perääntyi muutaman askeleen voidakseen paremmin tarkata.

"Mainiota! Sinä teet oivallisen vaikutuksen, ja kaikki on paikallaan... Ja nyt, Vorski, sinun tarvitsee vain tarkasti kuunnella: Minä pidän sinulle lupaamani hauskan pikku esitelmän."

Vorski vääntelihe roikkuessaan ja yritti katkaista siteitään. Matta kun jokainen ponnistus vain lisäsi hänen kärsimyksiään, pysyi hän sitten rauhallisena ja alkoi raivoaan purkaakseen syytää kauheita kirouksia ja herjata don Luisia:

"Rosvo, murhaaja! Sinä juuri olet murhaaja! Sinä tuomitset Françoisin! Hän sai veljeltään pahan haavan, johon voi tulla verenmyrkytys."

Stéphane ja Patrice koettivat vaikuttaa don Luisiin... Stéphane pelkäsi.

"Kuka sen tietää?" sanoi hän. "Sellaiselle hirviölle on kaikki mahdollista. Ja jos lapsi on sairas...?"

"Loruja, valheita!" vakuutti don Luis. "Lapsi voi hyvin."

"Oletteko siitä varma!"

"Kyllin varma, ja olipa miten hyvänsä, niin kyllä hän voi odottaa tunnin. Tunnin kuluessa tuo ylikonna puhuu. Hän ei kestä kauemmin. Hirttonuora päästää kielen irti."

"Mutta jos hän ei kestä laisinkaan?"

"Kuinka niin?"

"Jos hänkin vuorostaan heittää henkensä? Liian ankara ponnistus, valtimon revähdys, verensyöksy?"

"Entä sitten?"

"Hänen kuolemansahan riistäisi meiltä ainoan toivon saada selville Françoisin olinpaikan."

Mutta don Luis oli taipumaton.

"Hän ei kuole!" huudahti hän. "Vorskinlainen mies ei kuole verensyöksyyn! Ei, ei, hän puhuu. Tunnin päästä hän puhuu. Juuri parahiksi ehtiäkseni sitä ennen pitää esitelmäni!"

Tahtomattaankin purskahti Patrice Belval nauruun.

"Te aiotte siis esitelmöidä?"

"Niin, ja oivan esitelmän pidänkin", selitti don Luis. "Saatte kuulla Kivijumalan koko tarinan! Historiallisen selostuksen, jossa luon yleissilmäyksen esihistoriallisista ajoista tämän nykyaikaisen Attilan kolmeenkymmeneen rikokseen asti! Peijakas, ei sitä joka päivä olekaan tilaisuutta pitää moista esitelmää; enkä minä päästäisi sitä käsistäni, vaikka minulle tarjottaisiin valtakunta! Puhujalavalle siis, don Luis, ja alahan parpattaa!"

Hän asettui Vorskin eteen.

"Sinä, onnen poika, olet ensi rivillä, eikä ainoakaan sana mene korviesi ohi. No, eikö ole hauska saada vähän valaistusta tähän pimeyteen? Kun on aikansa rämpinyt sekasorrossa, kaipaa tarmokasta johdatusta. Minä puolestani vakuutan sinulle, etten enää oikein tunne tienoota... Ajattelehan asiaa! Tätä arvoitusta on kestänyt vuosisadoista toisiin, ja sinä olet vain sotkenut sitä yhä pahemmaksi!"

"Rosvo! Varas!" puhisi Vorski.

"Miksi herjailet? Jollei sinun ole siinä hyvä olla, niin kerro meille Françoisista."

"En koskaan, hän saa kuolla."

"Eipä hän kuole. Sinä puhut. Minä sallin sinun keskeyttää itseäni. Sitä varten tarvitsee sinun vain viheltää pieni sävel: 'On oivaa mulla tupakkaa' tai 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet...' Silloin lähetän heti etsimään poikaa, ja jollet ole valehdellut, jätetään sinut tänne rauhaan. Otto päästää sinut irti, ja te voitte livistää Françoisin ruuhella. Suostutko?"

Hän kääntyi Stéphane Marouxin ja Patrice Belvalin puoleen.

"Istukaa, ystäväni, sillä esitelmästäni tulee pitkähkö, mutta voidakseni olla kaunopuhelias tarvitsen kuulijoita, jotka myöskin saavat olla tuomareita."

"Meitä on ainoastaan kaksi", virkkoi Patrice. "Teitä on kolme."

"Kuka on lisänä?"

"Tuolla tulee kolmas."

Kaikki-käy-hyvin juosta tepsutteli paikalle, rientämättä enempää kuin tavallisesti. Se tervehti juhlallisesti Stéphanea ja heilutti häntäänsä don Luisille ikäänkuin sanoakseen: "Kyllä sinut tunnen, olemmehan toveruksia..." ja asettui sitten istualleen, nähtävästi tahtomatta ketään häiritä.

"Mainiota, Kaikki-käy-hyvin!" huudahti don Luis. "Sinäkin tunnet halua perehtyä seikkailun vaiheisiin. Sellainen uteliaisuus on sinulle kunniaksi, ja minä osaan kyllä tyydyttää sinut."

Don Luis näkyi olevan ihastuksissaan. Hänellä oli kuulijakunta ja arvostelijoita. Vorski kiemurteli tammeen sidottuna. Hetki oli todella viehättävä.

Esitelmänpitäjä teki tanssiaskelta kuvaavan liikkeen, joka olisi voinut muistuttaa Vorskille vanhan druidin pyörähtelyjä, suoristausi, kumarsi hiukan kuulijoilleen, matki kädellään puhujaa, joka kohottaa vesilasin huulilleen, tuki itseään molemmilla käsillään jotakin kuviteltua pöytää vasten ja aloitti vihdoin tyynellä äänellä:

"Arvoisat naiset ja herrat! Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä seitsemänsataakolmekymmentäkaksi vuotta ennen Kristuksen syntymää..."

KUUDESTOISTA LUKU

Böömin kuninkaitten paasi

Don Luis oli keskeyttänyt puheensa tähän alkulauseeseen, tunnustellakseen sen vaikutusta. Kapteeni Belval, joka tunsi ystävänsä, nauroi makeasti. Stéphane näytti yhä huolestuneelta. Kaikki-käy-hyvin ei ollut hievahtanut. Don Luis Perenna jatkoi:

-- Myönnän heti alussa, hyvät naiset ja herrat, että määrittelin ajankohdan näin tarkoin oikeastaan vain ällistyttääkseni teitä. Itse asiassa voisin vuosisadoissakin ilmoittaa ainoastaan osapuilleen sen tapahtuman ajan, josta minulla on kunnia teille kertoa. Mutta niin paljon uskallan vakuuttaa, että se tapahtui eräässä eurooppalaisessa maassa, jota nykyisin nimitetään Böömiksi, juuri sillä kohtaa, missä nyt sijaitsee Joachimsthalin vähäinen tehdaskaupunki. Nämä määritelmät toivoakseni riittävät.

-- No, mainitun päivän aamuna vallitsi suuri hälinä erään kelttiläisen kansanheimon keskuudessa, joka oli parisen vuosisataa sitten asettunut Tonavan rannikon ja Elben lähteiden välille Hercynischerwaldin metsäseutuun. Vaimojensa avustamina lopettivat soturit juuri telttain kokoonlaittamista, pyhien kirveitten, jousien ja nuolien, savi-, pronssi- ja vaskiastiain kasaamista ja hevosten ja härkien kuormittamista.

-- Päälliköt hääräsivät kiireissään ja tarkkasivat pienimpiäkin yksityiskohtia. Ei ollut melua eikä epäjärjestystä. Lähdettiin aamulla varhain vaeltamaan muuatta Elben sivujokea, Egeriä, kohti, jonka varrelle saavuttiin iltahämärissä. Siellä odottivat venheet satakunnan parhaan, edeltäpäin lähetetyn soturin vartioimina. Yksi näistä aluksista kiinnitti huomiota kokonsa ja koristustensa runsauden vuoksi. Pitkä kellertävä vaate ulottui laidasta laitaan. Takatuhdolle nousi ylimmäisin päällikkö, sanoisimmeko kuningas, ja piti puheen, jonka esittämisellä en teitä vaivaa, koska en tahdo lyhentää omaani, mutta jonka sisältö oli lyhyesti seuraava: 'Heimo muutti muille maille välttääkseen lähiseudun kansakuntain ryöstönhalua. Aina on surullista jättää syntymäseutunsa. Mutta mitäpä se merkitsi heidän heimolleen, koska vietiin mukana arvokkain omaisuus, esi-isäin pyhä perintö, heitä suojeleva jumala, joka teki heistä pelottavia ja suuria suurimpain joukossa, sanalla sanoen kuninkaan hautaa peittävä Kivijumala.'

-- Ja juhlallisella liikkeellä veti päällikköjen päällikkö syrjään keltaisen verhon, joka peitti laattamaista, noin kahta metriä pitkää ja metrin levyistä, rakeellista, tummanväristä, muutamin kiiltohilein välkkyvää graniittimöhkälettä.

-- Mies- ja naisjoukko päästi äänekkään huudon, ja ojennetuin käsivarsin lankesivat kaikki vatsalleen, niin että nenä kosketti hiekkaa.

-- Silloin ylimmäinen päällikkö tarttui graniittipaadella lojuvaan kallisarvoisella ponnella varustettuun valtikkaan ja heilutti sitä julistaen: 'Tätä kaikkivaltiasta sauvaa en laske kädestäni, ennenkuin ihmekivi on turvassa. Kaikkivaltias sauva on pulpahtanut esille Kivijumalasta. Siinäkin on taivaan tulta, joka antaa elämän tai kuoleman. Jos ihmekivi sulki esi-isäini haudat, niin kaikkivaltiasta sauvaa he eivät laskeneet kädestään vastoinkäymisten eikä voiton päivinä! Opastakoon meitä taivaan tuli! Valaiskoon meitä auringon jumala!' Ja hänen näin lausuttuaan lähti koko heimo liikkeelle.

Don Luis pysähtyi ja toisti tyytyväisenä: "Hänen näin lausuttuaan lähti keko heimo liikkeelle."

Patrice Belvalia tämä huvitti suuresti, ja hänen hilpeytensä tarttui Stéphaneenkin, jenka otsan rypyt alkoivat tasaantua. Mutta don Luis huomautti heille:

"Ei tämä ole naurun asia! Kaikki, mitä kerron, on varsin vakavaa. Tämä ei ole pikkulapsia varten keksittyä, jotka uskovat kujeita ja silmänkääntäjäin temppuja, vaan tositarina, jonka kaikki yksityiskohdat, kuten saatte nähdä, ovat selitettävissä täsmällisesti, luonnollisesti ja tavallaan tieteellisesti... Niin, tieteellisesti, en arastele käyttää sitä sanaa, hyvät naiset ja herrat... Olemme tieteen alueella, ja itse Vorskikin saa katua hilpeyttään ja epäuskoisuuttaan."

Toinen lasillinen vettä. Don Luis jatkoi.

-- Viikko- ja kuukausimäärin seurasi heimo Elben virtaa, ja eräänä iltana se saapui täsmälleen puolikymmeneltä meren rannikolle seutuun, jossa myöhemmin asuivat friisiläiset. Se viipyi siellä viikkoja ja kuukausia, löytämättä tarpeellista turvaa; ja siksi se päätti lähteä uudelle vaellukselle.

-- Tällä kertaa matkustettiin meritse. Kolmekymmentä alusta lähti ulapalle -- huomatkaa, kolmekymmentä, mikä oli sama kuin heimoon kuuluvien perhekuntain luku, -- ja viikko- ja kuukausimäärin he harhailivat rannikolta toiselle, asettuivat Skandinaaviaan ja sittemmin saksilaisten maahan, mutta heidät karkoitettiin, ja he lähtivät takaisin ja purjehtivat lisää. Ja sanon teille tosissani, että omituista, liikuttavaa ja suurenmoista näytelmää esitti tuo kiertävä heimo, joka laahasi mukanaan kuninkaittensa hautakiveä, etsien varmaa, luoksepääsemätöntä ja lopullista turvapaikkaa, jonne voisi epäjumalansa kätkeä, piilottaa sen vihollisten vainolta, harjoittaa siihen kohdistuvia uskonnollisia menojaan ja käyttää sitä oman mahtinsa vahvistamiseksi.

-- Viimeinen väliasema oli Irlannissa, ja heidän asuttuaan puoli vuosisataa tai kenties koko vuosisadan Erinin viheriällä saarella ja sittenkun heidän tapansa kosketuksesta jo jonkun verran sivistyneiden kansakuntain kanssa olivat hiukan hienostuneet, vastaanotti suuren päällikön pojanpoika tai pojanpojanpoika, joka itsekin oli suuri päällikkö, erään naapurimaissa pitämistään lähettiläistä. Tämä tuli mannermaalta. Oli keksinyt oivallisen turvapaikan -- melkein luoksepääsemättömän saaren, jota vartioi kolmekymmentä merestä kohoavaa kalliota ja kolmekymmentä graniittipatsasta.

-- Kolmekymmentä! Oireellinen lukumäärä! Eikö siinä ollut havaittavissa salaperäisten jumalien kutsu? Nuo kolmekymmentä alusta työnnettiin vesille, ja retki alkoi.

-- Se onnistui. Saari vallattiin väkirynnäköllä. Muitta mutkitta surmattiin alkuasukkaat. Heimo sijoittui sinne, ja Böömin kuninkaan hautapaasi pantiin paikoilleen... juuri sinne, missä se vielä tänään on, kuten olen Vorski-kaverille näyttänyt. Tässä on tarpeen pieni väliselostus ja muutamia perin tärkeitä historiallisia mietelmiä. Puhun lyhyesti.

Oppineen koulumestarin äänellä don Luis selitti:

-- Sarekin saarella, samoin kuin koko Ranskassa ja Euroopan länsiosissa, oli jo tuhansia vuosia asunut ligureiksi nimitetty kansa, luolaihmisten välittömiä jälkeläisiä, jotka vielä olivat osittain säilyttäneet luolaihmisten elämäntavatkin. Nämä ligurit olivat kuitenkin mainioita rakentajia, jotka silokiven aikakaudella ja kenties saaden vaikutusta itämaiden sivistysmuodoista olivat pystyttäneet tavattomat graniittipatsaansa ja rakentaneet maanalaiset suunnattoman suuret hautakammionsa.

-- Täältä keksi heimomme juuri sille sopivan järjestelmän maanalaisia luolia, jotka ihmisen uuttera käsi oli luonnon avustamana rakentanut, ja joukon erinomaisen kookkaita patsaita, jotka vaikuttivat kelttien salaperäiseen ja taikauskoiseen mielikuvitukseen.

-- Näin siis ensimmäisen vaiheen eli vaelluskauden jälkeen alkaa Kivijumalalle levon aika ja samalla druidilaisten uskonnollisten menojen aikakausi. Sitä kesti tuhannesta tuhanteenviiteensataan vuoteen. Heimo suli yhteen naapuriheimojen kanssa ja eli luultavasti jonkun bretagnelaiskuninkaan suojeluksen alaisena. Mutta vähitellen oli johto siirtynyt päälliköiltä papeille, ja nämä papit, nimittäin druidit, saivat suuren arvovallan, joka seuraavien sukupolvien aikana yhä kasvoi. -- Vakuutan, että he saivat voimansa tältä ihmeelliseltä kiveltä. Tosin he kyllä olivat kaikkien tunnustaman uskonnon pappeja ja gallialaisen nuorison kasvattajia (meidän keskemme sanoen, en epäile, että Mustainnumminen kammiot olivat luostarin tai pikemminkin jonkinlaisen druidiyliopiston suojia), tosin he noudattivat aikansa tapoja, johtivat ihmisuhreja, järjestivät mistelin, rautayrtin ja kaikkien taikakasvien keruun. Mutta ennen kaikkea he Sarekin saarella olivat elämää ja kuolemaa antavan Kivijumalan vartijoita ja haltijoita. Sijoitettuna maanalaisen uhrisalin kattoon se oli silloin epäilemättä ulkopuolelta nähtävissä, ja minulla on täysi syy uskoa, että Keijukaisten patsas, jonka näemme tässä, siihen aikaan kohosi Kukkakalmistoksi nimitetyltä paikalta ja suojasi Kivijumalaa. Siellä sairaat ja heikot ihmiset ja kituliaat lapset oikaisivat itsensä kivelle ja saivat terveytensä jälleen. Pyhällä paadella hedelmättömät naiset tulivat hedelmällisiksi, pyhällä paadella vanhukset tunsivat voimaansa elpyvän.