Part 17

"Minä olen hukassa", virkkoi vanhus. "Minkä kastikkeen kera aiot minut syödä? Voi, voi, ui, ui, millainen mörkö...! Apuun! Ottakaa murhaaja kiinni! Nuo rautasormet minut kohta kuristavat! Tai ehkä saan maistaa tikarista tai panet köydensilmukan kaulaani? Ei, minut tapetaan revolverilla. Siitä pidänkin enemmän, se on siistimpää. Anna paukkua, Alexis. Seitsemästä luodista on kaksi jo lävistänyt edellisen viittani. Viisi panosta on jäljellä. Anna paukkua, Alexis!"

Jokainen sana ärsytti Vorskin kiukkua. Hän joudutti asiaa päätökseen ja komensi:

"Otto... Konrad... olkaa valmiit...!"

Hän ojensi käsivartensa. Molemmat apurit kohottivat samaten aseensa. Neljän askeleen päässä heistä anoi vanhus nauraen armoa.

"Rukoilen teitä, hyvät herrat, säälikää vanhaa miesraukkaa. Minä en enää uudista ilveilyäni... olen siivolla kuin... kuvapatsas... Hyvät herrat..."

Vorski komensi jälleen:

"Otto... Konrad... tähdätkää tarkoin...! Minä lasken... yks'... kaks'... kolme... pam!"

Kolme laukausta pamahti samalla kertaa. Druidi kiepsahti ympäri, nousi sitten jälleen suoraksi vastustajiensa eteen ja huusi haikealla äänellä:

"Osui! Ruumiini on lävistetty! Ehdoton kuolema...! Vanha druidi on mennyt mies...! Kaamea ratkaisu! Voi, että sen vanhan druidi-paran pitikin olla niin kielekäs lörpöttelijä!"

"Ampukaa!" karjui Vorski. "Laukaiskaa, tolvanat! Tulta!"

"Tulta, tulta!" toisteli druidi. "Pam, pam! Pam, pam! Nappi sydämeen!... toinen nappi...! kolmas nappi! No, Konrad, pam, pam...! Ja sinä, Otto!"

Laukaukset pamahtivat, ja kaiku kertasi niitä suuressa salissa. Toverukset riehuivat maalitaulunsa edessä hölmistyneinä ja raivoissaan, haavoittumattoman vanhuksen tanssiessa ja hypellessä, milloin melkein lattialle lyyhistyen, milloin kieppuessa hämmästyttävän ketterästi.

"Tuhat tulimmaista, kuinka täällä luolien pohjalla huvitellaan! Oletko sinä hassu, Vorskiseni! Pyhitetty profeetta haa! Mikä tolvana! Mutta kuinka olet voinut niellä kaiken tämän -- bengaalitulen, räjähdyspommit, housunnapin ja sitten äiti-vainajasi sormuksen! Penteleen pässinpää! Oletpa sinä ääliö!"

Vorski pysähtyi. Hän ymmärsi, että kaikista kolmesta revolverista oli panokset purettu, mutta miten? Millä käsittämättömällä tempulla? Mitä oli kaiken tämän eriskummaisen seikkailun pohjalla? Ken oli tuo paholainen hänen edessään?

Hän heitti hyödyttömän aseensa pois ja katseli ukkoa. Kävisikö hän pahukseen käsiksi, kuristaisi käsivarsillaan? Hän katseli myöskin naista, valmiina heittäytymään hänen kimppuunsa. Mutta ilmeisesti hän ei tuntenut voivansa pitää kauemmin puoliaan näitä kahta ihmeellistä olentoa vastaan, jotka hänestä näyttivät olevan maailman ja todellisuuden ulkopuolella.

Sitten hän kääntyi äkkiä ja kutsuen apureitaan lähti takaisin hautaholvien kautta vanhan druidin naljaillessa:

"Hehe, joko tuli kiire? Entä Kivijumala, mihin minä sen panen? Hohhoh, kuinka se luikkii tiehensä! Onko sinulla kytevä taulanpala peräpuolessa? Ohoi, hei, halloo...! No, mene sitten hiiteen, senkin vietävä profeetta..."

VIIDESTOISTA LUKU

Maanalaisten uhrien sali

Vorski ei ollut koskaan pelännyt, ja kenties hänen pakonsakin syynä oli jotakin muuta kuin todellisen pelon tunne. Mutta hän ei enää tiennyt, mitä tehdä. Hänen säikähtyneissä aivoissaan temmelsi ristiriitaisia ja sekavia ajatuksia, joissa ylinnä oli korvaamattoman ja tavallaan yliluonnollisen tappion käsitys.

Uskoen noituuteen ja ihmeisiin hän tunsi, että sallimuksen määräämä mies, Vorski, oli sortunut tehtävässään ja että hänen tilalleen oli astunut toinen sallimuksen valitsema. Tässä oli toisiansa vastassa kaksi ihmeellistä voimaa, joista toinen huokui esille hänestä, Vorskista, toinen vanhasta druidista, ja jälkimäinen yllätti edellisen. Véroniquen ylösnousemus, vanhan druidin persoonallisuus, hänen haastelunsa, leikinlaskunsa, pyörähtelynsä, tekonsa ja haavoittumattomuutensa, kaikki näytti tuossa "temppuilijassa" Vorskista velhomaiselta ja sadunomaiselta, luoden näissä raakalaisaikojen luolissa erikoisen ilmapiirin, joka häntä tyrmistytti ja tukehdutti.

Hän riensi nousemaan takaisin maanpinnalle, tahtoi hengittää ja nähdä. Ja ennen kaikkea hän tahtoi nähdä karsitun puun, johon oli sitonut Véroniquen ja jossa tämä oli heittänyt henkensä.

"Sillä hän oli ihan varmaan kuollut", mumisi Vorski hammasta purren ryömiessään ahtaan käytävän kourussa, joka johti kolmanteen ja suurimpaan hautaholviin... "Hän oli ihan varmaan kuollut... Minä tiedän, mitä kuolema on... usein olen käsitellyt kuolemaa enkä siinä asiassa erehdy. Mutta kuinka tuo paholainen sitten on voinut herättää hänet henkiin?"

Hän pysähtyi äkkiä lavan luo, jolta oli ottanut valtikan.

"Paitsi jos..." tuumi hän.

Konrad, joka seurasi häntä, huudahti:

"Rientäkää älkääkä lörpötelkö."

Vorski salli laahata itseänsä eteenpäin, mutta käydessään hän yhä jatkoi:

"Tahdotko, että lausun sinulle mielipiteeni, Konrad? No niin, nukkuva nainen, joka meille näytettiin, ei ollut _hän_. Ja oliko hän edes elossa? Ah, se vanha velho kykenee mihin tahansa. Hän on muovannut jonkun kuvan... vahanuken, jonka on tehnyt samannäköiseksi."

"Te olette hullu. Astukaa vain eteenpäin."

"Minä en ole hullu. Se nainen ei elänyt. Se, joka kuoli puussa, on tosiaan kuollut, ja sinä tapaat hänet siellä ylhäällä, sen vakuutan. Ihmeitä tässä kylläkin on tapahtunut, mutta ei sellaista ihmettä...!"

Kun heillä ei enää ollut lyhtyä, tölmäilivät toverukset seiniin ja pystytettyihin kiviin. Heidän askeleensa kaikuivat holvista holviin. Konrad ei lakannut nurisemasta.

"Sanoinhan minä teille... olisi pitänyt murskata hänen päänsä."

Otto oli vaiti ponnistuksesta hengästyneenä.

Näin he saapuivat hapuillen luolaan, joka oli uloimman hautakammion eteisenä, ja totesivat ihmeekseen, että se oli pimeä, vaikka siitä käytävästä, jonka he olivat puhkaisseet yläosaan, kuivuneen tammen juurien alle, olisi pitänyt virrata jonkun verran valoa...

"Kummallista", sanoi Konrad.

"Pyh!" vastasi Otto. "Tulee vain etsiä portaat muurista. Kah tuossa... tuossa on askelma... ja tuossa toinen..."

Hän alkoi kavuta ylöspäin, mutta hänen täytyi melkein heti pysähtyä.

"Ei pääse eteenpäin... tuntuu siltä kuin maa olisi vierinyt."

"Mahdotonta!" huomautti Vorski. "Sitäpaitsi... odotahan... unohdin... onhan minulla taskulamppuni."

Hän sytytti lamppunsa, ja sama kiukunhuudahdus pääsi kaikilta kolmelta. Portaitten koko yläosa ja puolet salia oli peittynyt kivi- ja hiekkaröykkiön alle, jonka väliin oli luisunut kuivuneen tammen runko. Mitään paon mahdollisuutta ei heillä enää ollut.

Vorski tunsi hetkellistä huumausta ja lyyhistyi portaille.

"Nyt meidät hukka perii... Se kirottu äijä on tämän kaiken järjestänyt... ja siitä näkee, että hän ei ole yksin."

Hän voivotteli puhuen sekavasti ja kykenemättä jatkamaan epätasaista taistelua. Mutta Konrad suuttui:

"No nyt en minä teitä enää tunne, Vorski."

"Ei sille miekkoselle mitään mahda."

"Eikö mitään mahda? Johan olen parikymmentä kertaa toistanut, että häneltä olisi pitänyt vääntää niskat nurin. Ah, jospa en olisi hillinnyt itseäni..."

"Sinä et olisi voinut häneen koskeakaan. Pystyivätkö häneen luotimme?"

"Luotimme... luotimme..." jupisi Konrad. "Kaikki tuo on silkkaa pötyä. Antakaahan minulle lamppunne... minulla on toinen revolveri, priiorintalosta otettu, jonka itse tänä aamuna latasin. Antakaas, kun katson."

Hän tarkasti asetta ja totesi pian, että siihen pistetyt seitsemän patruunaa oli vaihdettu luodittomiin, joilla tietenkin voi ampua vain tyhjiä laukauksia.

"Siinä asian koko selitys", virkkoi hän, "eikä vanhalla druidillanne ole mitään velhon ominaisuuksia. Jos revolverimme olisivat olleet säällisesti ladattuja, olisimme kellistäneet hänet kuin koiran."

Mutta tämä selitys vain lisäsi Vorskin kauhua.

"Ja kuinka hän on ne purkanut? Millä hetkellä hän on saanut siepatuksi aseet taskuistamme pistääkseen ne takaisin, sitten kun oli tehnyt ne vaarattomiksi? Minä en ole silmänräpäykseksikään luopunut revolveristani."

"En minäkään", tunnusti Konrad.

"Ja tahtoisinpa tietää, kuka siihen huomaamattani koskee! Siis...? Eikö se siis todista, että sillä paholaisella on erikoisvoimaa käytettävänään? Mutta täytyy ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat. Hän on mies, joka tuntee salaisuuksia... jolla on keinoja... keinoja..."

Konrad kohautti olkapäitään.

"Vorski, tämä seikkailu on teidät tyrmistyttänyt... Kosketitte jo päämäärään ja päästätte kaikki käsistänne ensi vastuksen tullessa. Nyt olette muuttunut ihan nahjusmaiseksi. Mutta minäpä en taivutakaan päätäni niinkuin te. Hukassako? Ja minkätähden? Jos hän käy kimppuumme, niin onhan meitä kolme."

"Hän ei tule. Hän jättää meidät tänne aukottomaan maakuoppaan nääntymään."

"Jollei hän tule, niin minä palaan sinne! Minulla on puukkoni, ja se riittää."

"Sinä olet väärässä, Konrad."

"Missä suhteessa olen väärässä? Kyllä minussa miehenvastusta on, tuon ukon vertainen ainakin olen, eikä hänellä ole apunaan muita kuin nukkuva nainen."

"Konrad, hän ei ole mies, eikä toinen ole nainen. Ole varuillasi!"

"Varuillani kyllä olen, mutta menen sittenkin."

"Sinä menet... sinä menet... mutta mitä aiot tehdä?"

"Ei minulla ole mitään suunnitelmaa... tai oikeammin minulla on ainoastaan yksi. Tahdon nujertaa sen ukkorähjän."

"Ole kuitenkin varovainen... Älä käy hänen kimppuunsa edestäpäin, vaan koeta yllättää hänet..."

"En suinkaan minä, jukoliste, sellainen tolvana ole, että asetun hänen iskujensa maalitauluksi", sanoi Konrad. "Olkaa huoleti, kyllä minä sen vintiön nutistan!"

Konradin rohkeus vahvisti Vorskia.

"Hän on sittenkin oikeassa", sanoi Vorski, kun hänen rikostoverinsa oli lähtenyt. "Koska vanha druidi ei ajanut meitä takaa, niin sillä on varmaan muita tuumia. Hän ei odottane meidän palaavan hyökkäystä tekemään, ja Konrad saattaa hyvinkin hänet yllättää. Mitäs sanot, Otto?"

Otto oli samaa mieltä.

"Tässä tarvitaan vain kärsivällisyyttä", sanoi hän.

Kului neljännestunti. Vorski kävi jälleen yhä ryhdikkäämmäksi. Hän oli tosin ensin masentunut vastavaikutuksesta, senjälkeen kun hänen liian suuret toiveensa olivat saaneet liian kovan kolauksen, ja myöskin humalan aiheuttamasta väsymyksestä ja raukeudesta. Matta taisteluhalu kiihoitti häntä uudelleen, ja hän tahtoi kaikin mokomin selviytyä vastustajastaan.

"Kukapa tietää", sanoi hän, "vaikka Konrad jo olisikin päässyt hänestä voitolle..."

Nyt hänessä heräsi liiallinen luottamus, mikä todisti hänen järkkynyttä tasapainoaan, ja hän tahtoi heti lähteä.

"Mennään, Otto! Nyt ollaan pian perillä! Vanha ukkeli nujerrettavana, ja sitten on kaikki hyvin. Kaihan sinulla on tikarisi? Oikeastaan tarpeeton kapine. Kaksi kättäni riittää."

"Entä, jos sillä druidilla on tovereita?"

"Saamme nähdä."

Hän lähti taas hautakammioihin, eteni varovaisesti ja tarkkasi toisesta holvista toiseen vieväin käytäväin suuta. Mitään ääntä ei kuulunut heidän korviinsa. Kolmannen hautakammion valo opasti heitä.

"Konradin on täytynyt onnistua", huomautti Vorski. "Muutoin hän ei olisi antautunutkaan otteluun, vaan pyrkinyt takaisin meidän luoksemme."

"Epäilemättä", sanoi Otto, "on hyvä merkki, että Konradia ei näy. Vanhalla druidilla on varmaankin ollut tukala paikka. Konradin kanssa ei ole leikkimistä."

He astuivat kolmanteen hautakammioon. Kaikki oli paikoillaan, valtikka lavalla ja ponsi, jonka Vorski oli kiertänyt irti, vähän loitompana lattialla. Mutta kun hän loi katseensa hämärään loukkoon, jossa vanha druidi oli heidän saapuessaan nukkunut, näki hän kummakseen saman äijän, ei ihan samassa paikassa, vaan pimeän nurkan ja ovikäytävän välissä. "Jumaliste, mitä hän tekee?" sopersi Vorski tämän odottamattoman näyn säikäyttämänä. "Mutta hänpä taitaakin nukkua!"

Vanha druidi näkyi todellakin nukkuvan. Mutta miksi hitossa hän lepäsi tuossa asennossa vatsallaan, kädet ristin tavoin ojennettuina ja nenä maassa?

Tokkohan varuillaan oleva mies tai sellainen, joka tietää vaaran uhkaavan, tuolla tavoin antautuu vihollisen iskuille alttiiksi? Ja miksi -- Vorskin katse tunki vähitellen hautakammion takaosan pimennon läpi, -- miksi oli valkoisessa viitassa tahroja, jotka näyttivät punaisilta... jotka _olivat_ punaisia, ihan varmaan punaisia? Miksi?

Otto virkkoi hiljaa:

"Hänellä on omituinen asento."

Vorski ajatteli samoin ja määritteli:

"Niin, kuolleen ruumiin asento."

"Kuolleen asento", myönsi Otto. "Aivan niin."

Hetkisen perästä Vorski perääntyi askeleen.

"Oh", virkkoi hän, "kuka olisi uskonut?"

"Mitä?" kysyi toinen.

"Tuolla hartiain välissä... katso..."

"No mitä?"

"Puukko..."

"Mikä puukko?"

"Konradin", vahvisti Vorski... "Konradin tikari... minä tunnen sen... iskettynä suoraan hartiain väliin."

Ja hän lisäsi vavahtaen:

"Punaiset tahrat johtuvat siitä... ne ovat verta... verta, jota vuotaa haavasta."

"Sitten hän on kai kuollut?" huomautti Otto.

"Hän on kuollut... niin, vanha druidi on kuollut... Konrad on hänet yllättänyt ja tappanut... vanha druidi on kuollut!"

Vorski epäröitsi jokseenkin kauan, valmiina käymään hervottoman ruumiin kimppuun, iskeäkseen hänkin vuorostaan. Mutta hän ei uskaltanut koskea tuohon mieheen kuolleena enempää kuin elävänäkään. Lopulta hän rohkaisi mieltään sen verran, että hyökkäsi sieppaamaan aseen haavasta.

"Ähä, roisto", huudahti hän, "nyt olet saanut ansaitun palkkasi! Konrad on kovakourainen mies. Ole varma siitä, Konrad, etten sinua unohda."

"Missähän se Konrad on?"

"Kivijumalan salissa. No, Otto, nyt minä riennän naisen luo, jonka vanha druidi oli sinne toimittanut, ja selvitän välini hänenkin kanssaan!"

"Uskotteko siis, että se on elävä nainen?" virnisti Otto.

"On, ja hyvin elävä onkin...! Samoin kuin vanha druidi. Se velho oli vain suupaltti veijari, joka saattoi osata salaisia temppuja, mutta jolla ei ollut mitään todellista voimaa... Tässä näemme siitä todistuksen...!"

"Ehkäpä hän oli veijari", huomautti rikostoveri. "Mutta sittenkin hän on merkeillään ilmoittanut teille, missä nämä luolat sijaitsevat. Ja mitä tarkoitusta varten? Ja mitä hän täällä puuhaili? Tunsiko hän todellakin Kivijumalan salaisuuden, tiesikö hän, millä tavalla se kivi voidaan anastaa, ja ihan tarkalleen sen paikan?"

"Ne ovat kaikki arvoituksia, siinä olet oikeassa", vastasi Vorski, jolla ei ollut halua yksityiskohtaisemmin tutkia seikkailua, "mutta sellaisia arvoituksia, joihin selitykset tulevat itsestään ja joista en tällä kertaa välitä, nyt kun pöyristyttävä olento ei enää ole niitä minulle esittämässä".

He tunkeutuivat kolmannen kerran ahtaasta läpikäytävästä. Vorski astui isoon saliin voittajana, pää pystyssä ja katse varmana. Enää ei ollut esteitä, ei enää vihollista. Oliko Kivijumala todellakin tuolla holvin kivilaattojen välissä vai oliko se jossakin muualla, siitä hän kyllä ottaisi selvän. Oli jäljellä vain tuo salaperäinen nainen, joka näytti Véroniquelta, mutta joka ei voinut olla Véronique ja jonka oikean persoonallisuuden hän pian paljastaisi.

"Jos se siellä enää onkaan", jupisi hän. "Melkeinpä luulen, että hän on jo kadonnut. Hän näytteli osaa vanhan druidin hämärissä suunnitelmissa, ja kun ukko luulee minun poistuneen..."

Vorski lähestyi ja nousi muutaman askeleen verran.

Nainen oli paikallaan, leväten patsaan alemmalla levyllä huntuihin verhottuna kuten ennenkin, mutta käsivarsi ei enää ollut riipuksissa. Ainoastaan käsi pisti esiin vaatteen alta. Sormessa oli turkoosisormus.

Otto sanoi Vorskille:

"Se ei ole hievahtanut, nukkuu yhä."

"Ehkä se todellakin nukkuu", lausui Vorski. "Menenpä katsomaan. Annas, kun minä..."

Hän lähestyi. Hän ei ollut laskenut kädestään Konradin puukkoa, ja siitä ehkä juolahti hänen mieleensä tappaa, sillä hänen katseensa kääntyi asetta kohti, ja hän näkyi vasta silloin käsittävän, että se oli hänellä kädessä ja että hän voi sitä käyttää.

Hän oli enää vain kolmen askeleen päässä naisesta huomatessaan, että paljastettu ranne oli runneltu ja mustista täplistä kirjava, jotka arvatenkin johtuivat köysien kiristyksestä. Mutta tunti sitten oli vanha druidi kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että ranteessa ei ollut mitään rääkkäyksen jälkiä!

Tämä seikka ällistytti häntä uudestaan, ensiksikin, koska se osoitti hänelle, että tässä oli tosiaankin hänen ristille ripustamansa nainen, joka oli otettu sieltä alas ja nyt virui hänen silmiensä edessä, ja toiseksi, koska hän äkkiä taas joutui ihmeiden piiriin. Vuorotellen näyttäytyi hänelle Véroniquen käsivarsi kahdessa eri muodossa: elävän, vammattoman naisen käsivartena ja hervottoman, kidutetun uhrin kätenä.

Vorskin vapisevat sormet puristivat kouristuksen tapaan puukkoa, ikäänkuin juuri se olisi ollut pelastuksen ase. Hänen hämärtyneessä mielessään heräsi taaskin ajatus iskeä, ei tappamista varten, koska tämän naisen täytyi jo olla kuollut, vaan iskeäkseen häntä itseänsä ahdistavaa näkymätöntä vihollista ja manatakseen yhdellä sivalluksella kaikki taikuudet luotaan.

Hän kohotti käsivartensa ja valitsi sopivan kohdan. Hänen kasvonsa saivat hurjimman ilmeensä ja kirkastuivat rikoksen ilosta. Sitten hän äkkiä kumartui ja iski umpimähkään, kuin hullu, kymmenen, kaksikymmentä kertaa kaikkien valloilleen päästettyjen vaistojensa vimmassa.

"Siitä saat, kuole!" jupisi hän... "Kuole vielä... ja tulkoon tästä loppu... Sinä olet se paha hengetär, joka vastustaa minua... ja minä tuhoan sinut... Kuole siis, jotta minä olisin vapaa...! Kuole, jotta minä olisin yksin herrana...!"

Hän pysähtyi ikäänkuin hengähtääkseen. Hän olikin jo uupunut. Ja samalla kun hän mitään näkemättä tuijotti eteensä kauheasti raadeltuun ruumiiseen, heräsi hänessä se outo vaikutelma, että jokin varjo oli häilähtänyt hänen ja kattoaukosta virtaavan päivänvalon väliin.

"Tiedätkö, minkä näköinen mielestäni olet?" kysyi muuan ääni.

Vorski hätkähti pahasti. Se ei ollut Oton ääni. Ja se jatkoi puhettaan, hänen yhä seisoessaan pää kumarassa ja typerästi pitäessään puukkoa kuolleeseen ruumiiseen työnnettynä.

"Tiedätkö, minkä näköinen sinä olet, Vorski? Sinä muistutat minulle kotimaani härkää, -- minä näet olen espanjalainen ja harrastan suuresti härkätaisteluja. Kuuleppas, kun härät ovat sarvillaan lävistäneet jonkun vanhan kelvottoman konin, palaavat ne tavantakaa raadon luo, kääntävät sitä, puskevat jälleen, tappavat sen yhä uudestaan. Sinä olet niiden kaltainen, Vorski. Sinä näet vain verta. Torjuaksesi elävää vihollista sinä ahdistat sitä, joka ei enää elä, yrität tappaa itse kuoleman. Mikä törkeä peto sinä oletkaan!"

Vorski kohotti päätänsä.

Hänen edessään seisoi mies, nojaten erääseen _dolmenin_ pilariin, keskikokoinen, hoikka, ruumiiltaan sopusuhtainen ja, ohimoilta jo harmahtavista hiuksista huolimatta vielä nuoren näköinen. Vieraalla oli sininen kultanappinen pusero ja päässä mustalippainen merimieslakki.

"Ei maksa vaivaa rasittaa aivojasi", virkkoi hän. "Sinä et tunne minua. Don Luis Perenna, espanjalainen grandi, monien maa-alueiden hallitsija ja Sarekin prinssi. Niin, älä ihmettele... Sarekin prinssin arvonimen olen vastikään itselleni ottanut, ja siihen minulla on jotakin oikeutta."

Vorski katseli häntä hölmistyneenä. Mies jatkoi:

"Sinä et näy oikein hyvin tuntevan espanjalaista aatelistoa. Maistelehan sentään... minä olen se herrasmies, jonka oli määrä tulla d'Hergemontin perheen ja Sarekin asukkaiden avuksi... se, jota poikasi François niin lapsellisen luottavaisesti odotti... Ymmärrätkö, häh? Mutta uskollinen toverisi Otto näkyy muistavan... Ehkä sentään toisesta nimestäni selviäisi sinulle jotakin... Se on koko lailla tunnettu... Lupin...? Arsène Lupin...?"

Vorski tarkasteli häntä yhä enemmän kauhistuen ja mielessään muuan epäluulo, joka varmistui jokaisesta uudesta vastustajan sanasta ja eleestä. Vaikka hän ei tuntenutkaan miestä eikä tämän ääntä, tehosi häneen kuitenkin ylivoimaisesti toisen tahto, jonka kykyä hän jo oli kokenut, ja hän tajusi taas olevansa samanlaisen leppymättömän ivan ruoskittavana. Mutta oliko se mahdollista?

"Kaikki on mahdollista -- sekin, mitä sinä nyt ajattelet", jatkoi don Luis Perenna. "Mutta minä toistan vieläkin, että sinä olet törkeä peto! Kah, sinä olet olevinasi suuri rosvo, erinomainen seikkailija, etkä kykene edes selviämään rikoksistasi! Niin kauan kuin oli puhe umpimähkäisestä teurastamisesta, astuit sinä horjumatta tietäsi. Mutta sinä kompastut jo ensimmäiseen kiveen. Vorski tappaa, mutta kenet hän on tappanut? Siitä hän ei tiedä mitään. Onko Véronique d'Hergemont kuollut vai elossa? Onko hän sidottuna tammeen, johon sinä hänet ristiinnaulitsit? Vai lepääkö hän tässä uhripöydällä? Sielläkö mäellä hänet tapoit vai tässä salissa? Se on sinulle salaisuus. Ennenkuin iskit, et tullut edes katsahtaneeksi, ketä iskit. Pääasia sinulle on vain iskeä mitä käsivartesi ulottuville sattuu, päihtyä veren näkemisestä ja tuoksusta ja keittää inhoittavaa lientä elävästä lihasta. Mutta katsohan sentään, hölmö! Se, joka tappaa, ei säikähdy murhasta eikä peitä uhrinsa kasveja. Katso, hölmö!"

Hän itse kumartui ruumiin yli ja poisti päätä ympäröivän liinan.

Vorski oli sulkenut silmänsä. Polvillaan, yläruumis painautuneena kuolleen jalkoja vasten, hän pysyi liikkumatta, silmäluomet itsepäisesti suljettuina.

"Niinpä on laita, vai mitä sanot?" lausui don Luis ivallisesti. "Sinä et uskalla katsoa siksi, että olet arvannut tai olet arvaamaisillasi, eikö niin, kurja mies? Eivätkö typerät aivosi ole antamaisillaan sinulle selitystä? Sarekin saarella oli kaksi naista, ja ainoastaan kaksi. Véronique on toinen... toisen nimi oli Elfride, -- enhän erehtyne...? Elfride ja Véronique... molemmat vaimosi... toinen Reinholdin, toinen Françoisin äiti... Jos siis nainen, jonka ripustit ristille ja jota vastikään silvoit, ei ole Françoisin äiti, niin hän on Reinholdin äiti... Jollei tuossa viruva nainen, jonka ranteet ovat mustelmia täynnä köysien puristuksesta, ole Véronique, niin se on Elfride. Siinä ei voi olla erehdystä... Niin juuri, Elfride, vaimosi ja rikostoverisi... turmanhenkesi... Ja sen sinä tiedät niin hyvin, että mieluummin uskot minun sanaani kuin julkeat luoda silmäystä tämän vainajan, tottelevaisen rikostoverisi ja kiduttamasi uhrin lyijynharmaisiin kasvoihin, sinä viheliäinen pelkuri!"

Vorski oli tosiaan kätkenyt päänsä käsivarrelleen. Hän ei itkenyt! Vorski ei voinut itkeä. Mutta hänen olkapäänsä vavahtelivat, ja hänen asentonsa ilmaisi hurjinta epätoivoa.

Sitä kesti hyvän aikaa. Sitten lakkasi olkapäiden nytkähtely. Vorski ei kuitenkaan hievahtanut.

"Sinä herätät minussa toden totta sääliä, vanha veijari", puhui taas don Luis. "Olitko siis noin kovin kiintynyt Elfrideesi? Oliko se tottumusta vai luotitko häneen kuin taikuriin? Mutta kuinka sitten voit olla sellainen tolvana! Pitää edes tietää, mitä tekee! Pitää ottaa asiasta selvä ja harkita, lempo soikoon! Mutta sinä uit veressä kuin vastasyntynyt lapsi uisi, jos se putoaisi veteen. Ei ihme, jos uppoat ja hukut. Entä vanha druidi, onko hän kuollut vai elossa? Onko Konrad iskenyt puukkonsa hänen selkäänsä vai esitänkö minä tuon pirullisen olennon osaa? Sanalla sanoen, onko erikseen olemassa vanha druidi ja espanjalainen grandi vai ovatko ne kaksi sama henkilö? Kaikki se on sinulle, hölmö, hämärää kuin pimeän pöntön pohja. Pitäisi kuitenkin saada asiasta selko. Tahdotko, että autan sinua?"

Jos Vorski olikin toiminut harkitsematta, niin hänen kohottaessaan päänsä oli helppo huomata, että hän tällä kertaa oli kylliksi harkinnut ja tiesi varsin hyvin, mihin epätoivoiseen päätökseen olosuhteet häntä ajoivat. Hän oli kyllä valmis selityksiin, joihin häntä don Luis kehoitti, mutta puukko kädessä ja leppymättä päättäneenä sitä käyttää. Verkalleen, tuijottaen don Luisin silmiin ja salaamatta aikeitaan hän oli vetänyt aseen irti ruumiista ja suoristautui.

"Pidä varasi", virkkoi don Luis, "veitsesi on noiduttu niin kuin revolverisikin. Se on hopeapaperia."

Turhaa leikinlaskua. Mikään ei voinut jouduttaa tai viivyttää sitä harkittua puuskaa, joka kannusti Vorskia otteluun elämästä ja kuolemasta. Hän kiersi pyhän pöydän ympäri ja pysähtyi don Luisin eteen.

"Sinä kai se olet", sanoi hän, "viime päivien kuluessa kääntänyt kaikki suunnitelmani ylösalaisin?"

"Vain vuorokauden kuluessa. Saavuin Sarekiin neljäkolmatta tuntia sitten."