Part 12

Véroniquen koko pelko elpyi uudestaan.

"Ja jos ne sillä välin ryntäävät tunnelista esille?"

"No, no, äiti", sanoi lapsi hymyillen, "sinä _lupasit_ olla luottavainen. Päästäkseen ulos tunnelista he saavat rehkiä tunnin ajan, ja kyllä sen kuulisi. Ja mitäpä tässä turhia selittelen, rakas äiti! Minä tulen heti takaisin."

Hän lähti juoksemaan.

"François? François?"

Poika ei vastannut.

"Ah", huoahti Véronique, jota aavistukset jälleen alkoivat kiusata, "olinhan vannonut, etten silmänräpäykseksikään jättäisi häntä!"

Hän seurasi Françoisia etäältä ja pysähtyi sitten töyräälle Keijukaisten patsaan ja Kukkakalmiston välille. Sieltä hän eroitti tunnelin suun ja näki poikansakin, joka juoksi täyttä laukkaa niittyä pitkin.

François meni aluksi rakennuksen kellarikerrokseen, mutta varmaankaan eivät airot olleet siellä, koska hän melkein heti tuli ulos ja suuntasi askeleensa pääovea kohti. Temmattuaan sen auki hän katosi sinne.

"Minuutti riittää hänelle varsin hyvin", tuumi Véronique. "Airot ovat tietenkin eteisessä... Joka tapauksessa varmasti välikerroksessa... No, korkeintaan kaksi minuuttia."

Hän laski sekunnit pitäen silmällä tunnelin suuta.

Mutta kului kolme minuuttia, neljä minuuttia, eikä pääovi enää auennut.

Kaikki Véroniquen luottamus haihtui. Hänestä oli hupsua, ettei hän ollut seurannut poikaansa, ja hän ajatteli, ettei olisi saanut hetkeksikään alistua lapsen tahtoon. Välittämättä tunnelista ja vaaroista, joita saattoi siltä taholta uhata, hän lähti taloa kohti. Mutta hänellä oli sellainen kauhea vaikutelma, jota saa kokea eräissä unissa, kun sääret ovat ikäänkuin halvatut eikä pääse paikaltaan liikahtamaan vihollisen hätyyttäessä.

Ja kelttiläisen muistopatsaan luo saapuessaan hän näki äkkiä jotakin, minkä merkitys ei hänelle heti selvinnyt. Maahan tammien juurelle, jotka oikealta kiersivät puolikehää, oli siroiteltu katkottuja, ihan äskettäin katkottuja oksia, joiden lehdet vielä olivat tuoreet.

Hän kohotti silmänsä ja pysähtyi hämmästyneenä -- kauhistuneena.

Yksi ainoa tammi oli karsittu. Ja mahtavaan runkoon, joka oli paljaana neljän, viiden metrin korkeudelta, oli nuolella pistetty ilmoituslippu. Siinä oli kirjaimet: V.d'H.

"Neljäs risti..." äännähti Véronique, "minun nimelläni merkitty risti...!"

Hän ajatteli, että nyt, kun hänen isänsä oli kuollut, oli jonkun hänen vihollisistaan täytynyt piirtää nuo tyttönimen alkukirjaimet. Varmaankin sen oli tehnyt hänen päävihollisensa; ja tällä hetkellä hän sen nojalla, mitä oli tapahtunut, ja muistaen väijyvän naisen ja pojan, antoi varsinaiselle viholliselleen ensi kertaa ja vastoin tahtoaankin määrätyt piirteet.

Ohimenevä vaikutelma, joka ei ollut todennäköinen ja josta hän ei edes ollut tietoinen. Jokin kauheampi asia sai hänet suunniltaan. Hän käsitti äkkiä, että hirviöiden, nummilla ja kalliokammioissa piileskelevien hirviöiden, naisen ja lapsen rikostoverien, oli täytynyt tulla tänne, koska risti oli pystytetty. Epäilemättä ne olivat rakentaneet käymäsillan sen sijalle, joka oli poltettu. Ne olivat nyt talon isäntinä, ja François oli jälleen niiden käsissä.

Silloin hän ponnahti äkkiä, elpyen täysiin voimiinsa. Hänkin vuorostaan juoksi raunioiden täyttämää niittyä pitkin, joka vietti rakennuksen julkisivua kohti.

"François...! François...! François...!"

Hän huusi vihlovalla äänellä. Hän ilmoitti tulonsa kovalla äänellä. Ja niin hän saapui priiorintaloon.

Toinen ovenpuoliskoista oli raollaan. Hän työnsi sitä ja syöksähti eteiseen parkuen:

"François! François!"

Huuto kaikui perustuksesta katonharjaan, kautta koko talon, mutta jäi vastauksetta.

"François! François!"

Hän nousi portaita myöten, avasi umpimähkään ovia, juoksi poikansa kamariin, Stéphanen ja Honorinen huoneisiin. Ei ketään.

"François! François...! Etkö sinä kuule minua? Ehkä ne tekevät sinulle pahaa...? Oi, François, minä pyydän..."

Hän palasi porrassiltamalle. Hänen edessään oli herra d'Hergemontïn työhuone.

Hän hyökkäsi ovea kohti ja perääntyi heti ikäänkuin olisi nähnyt hornan kuilusta kohonneen haamun.

Siellä seisoi mies, käsivarret ristissä, ja näkyi odottavan. Ja se oli tosiaan se mies, jota hän oli naista ja lasta ajatellessaan hetkiseksi kuvitellut. Se oli kolmas hirviö!

Kuvaamattoman kauhistuksen vallassa Véronique äännähti ainoastaan:

"Vorski... Vorski...!"

YHDESTOISTA LUKU

Jumalan ruoska

Vorski! Vorski! Tuo olento, jonka nimeäkään ei saanut mainita ja jonka muisto täytti hänet kauhulla ja häpeällä, hirviömäinen Vorski ei ollutkaan kuollut! Vakoilijaa ei ollutkaan murhannut eräs hänen omista tovereistaan, hänen ruumistaan ei oltu haudattu Fontainebleaun kirkkomaahan. Kaikki se oli satua, erehdystä! Yksi asia vain oli totta: Vorski eli!

Kaikista niistä näyistä, jotka olivat kiusanneet Véroniquen aivoja, ei mikään vetänyt inhoittavuudessa vertoja tälle. Vorski pystyssä, käsivarret ristissä, seisoen tanakasti molemmin jaloin, pää suorana hartioilla, elossa, elossa! Véroniquen luontainen rohkeus olisi uhmannut kaikkea, mutta ei tätä. Hän oli tuntenut itsellään olevan voimaa katsoa rohkeasti ja julkeasti silmästä silmään ketä vihollista tahansa, mutta ei tätä vihollista. Vorskissa yhtyi häpeällisyys, alati tyydyttämätön häijyys, rajaton julmuus, rikoksen tarkka suunnittelu ja sen mielipuolisuus.

Ja tuo mies rakasti häntä.

Véronique punastui äkkiä. Vorski tuijotti ahnain silmin hänen hartiainsa ja käsivarsiensa paljaaseen ihoon, joka pilkisti esiin revittyjen liivien välitse, ja katseli tätä lihaa saaliina, jota mikään ei voinut häneltä riistää. Véronique ei kuitenkaan liikahtanut. Mikään huntu ei ollut hänen ulottuvillaan. Hän suoristausi tuon himon herjaamana ja vastasi siihen niin uhmaavin katsein, että toisen täytyi hetkeksi kääntää silmänsä pois.

Samassa hän huudahti kiivaasti:

"Poikani! Missä on François? Minä tahdon hänet nähdä."

Vorski vastasi:

"_Meidän_ poikamme, arvoisa rouva, on minulle pyhä. Hänellä ei ole isältään mitään pelättävää."

"Minä tahdon hänet nähdä."

Vorski kohotti kätensä valan merkiksi.

"Te saatte hänet nähdä, sen vannon."

"Ehkä kuolleena!" sanoi Véronique käheästi.

"Elävänä, kuten te ja minä, hyvä rouva."

Hetkiseksi tuli äänettömyys.

Ilmeisesti Vorski etsi sanoja ja valmisti puhetta, jolla säälimättömän taistelun heidän välillään piti alkaa.

Hän oli atleettimaisen kookas mies, vahvavartaloinen, hiukan käyräsäärinen. Hänen kaulansa oli hyvin tukeva ja jänteitten pullistama, mutta pää oli liian pieni ja tukassa kaksi pitkulaista laikkaa valkeita hapsia. Mikä hänessä ennen tuntui raa'alta, mutta sittenkin hieman hienostuneelta voimalta, se oli iän karttuessa muuttunut markkinateltassa pöyhistelevän ammattipainijan raskaaksi ja törkeäksi asennoksi. Levottomuutta herättävä tenho, joka muinoin tehosi naisiin, oli haihtunut, eikä ollut jäljellä muuta kuin tylyt ja julmat kasvot, joiden kovuutta hän koetti vaimentaa kylmällä hymyilyllä.

Hän päästi käsivartensa irti, veti esiin nojatuolin ja lausui kumartaen Véroniquelle:

"Keskustelusta, johon ryhdymme, hyvä rouva, tulee pitkä ja ajoittain tuskallinen. Ettekö suvaitse istuutua?"

Hän odotti hetkisen, ja kun ei saanut vastausta, jatkoi sallimatta hämmentää itseänsä:

"Tuolla pikku pöydällä on sitäpaitsi kaikenlaisia virvokkeita. Joku suupala ja tilkkanen vanhaa viiniä, lasi samppanjaa ei tehne teille pahaa..."

Hän teeskenteli liioiteltua kohteliaisuutta, puolibarbaareille luontaista sievistelyä, jolla he tahtovat osoittaa, että mitkään sivistyksen hienoudet eivät ole heille tuntemattomia ja että he ovat oppineet käyttämään kaikkia ritarillisia temppuja sellaistakin naista kohtaan, jota valloittajan oikeus sallisi kohdella ynseämmällä tavalla.

Véronique kohautti olkapäitänsä ja oli vaiti.

"Sama se", virkkoi Vorski, "mutta te käskette minut silloin seisomaan, niinkuin herrasmiehen tulee, joka on ylpeä joltisestakin seurustelutaidostaan. Ja sitäpaitsi suonette anteeksi, että esiinnyn edessänne tässä perin huolimattomassa asussa. Keskitysleirit ja Sarekin luolat eivät juuri edistä pukuvaraston uudistamista."

Hänellä oli tosiaan vanhat paikatut housut ja punaiset rikkinäiset villaliivit. Mutta niiden ylle hän oli ottanut valkoisen aivinaisen viitan, joka oli vyönauhalla puoleksi suljettu. Se oli oikeastaan hieno vaatekappale, ja hän korosti sen eriskummaisuuksia teatterimaisilla, asennoilla ja huolettoman tyydytyksen ilmeellä.

Tyytyväisenä esipuheeseensa hän alkoi kävellä edestakaisin, kädet selän takana, kuin mies, jolla ei ole kiirettä ja joka vakavimmissakin olosuhteissa suo itselleen miettimisaikaa. Sitten hän pysähtyi ja sanoi verkalleen:

"Luulen, hyvä rouva, että voitamme aikaa tuhlaamalla muutaman välttämättömän minuutin luodaksemme lyhyen yleissilmäyksen entiseen yhteiselämäämme. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne?"

Véronique ei vastannut. Vorski alkoi samalla harkitulla äänellä:

"Silloin, kun te rakastitte minua..."

Véronique teki vastustavan liikkeen. Toinen jatkoi:

"Kuitenkin, Véronique..."

"Uh", äännähti nuori nainen inhoten, "minä kiellän teitä... Te ette saa lausua sitä nimeä! Minä kiellän teitä..."

Vorski hymyili ja puhui mukaantuvalla sävyllä:

"Älkää närkästykö, hyvä rouva. Mitä sanamuotoa käyttänenkin, kunnioitan teitä ehdottomasti. Aloitan siis uudestaan. Silloin, kun te rakastitte minua, olin minä, se täytyy tunnustaa, sydämetön irstailija, huikenteleva mies, jolta ehkä ei puuttunut komeahkoa ryhtiä, sillä minä olen aina rohkeasti mennyt äärimmäisyyksiin, mutta minulla ei ollut mitään aviomiehen välttämättömiä ominaisuuksia. Ne ominaisuudet olisin helposti saavuttanut teidän vaikutuksestanne, koska rakastin teitä hulluuteen asti. Teissä oli puhtautta, joka minua hurmasi, tenhoa ja luonnollisuutta, joita en ollut tavannut kessään muussa naisessa. Hiukan kärsivällisyyttä teidän puoleltanne, lempeä ponnistelu olisi riittänyt tekemään minusta toisen ihmisen. Mutta ensi hetkestä asti, heti kihlajaistemme jälkeen, jotka olivat varsin surulliset ja joissa ette ajatellut muuta kuin isänne mielipahaa ja kiukkua, niin, avioliittomme ensi hetkestä asti, vallitsi välillämme syvä ja korjaamaton ristiriita. Te olitte vastoin tahtoanne hyväksynyt itsepintaisen sulhasen. Te ette tuntenut puolisoanne kohtaan muuta kuin vihaa ja inhoa. Ne ovat asioita, joita sellainen mies kuin Vorski ei anna anteeksi. Kyllin monilta naisilta, ylväimmiltäkin, olin saanut suoranaisia todistuksia täydellisestä hienotuntoisuudestani, niin ettei minulla voi olla mitään syytä itsemoitteeseen. Sitä pahempi, että teidänlaisenne pieni porvarillisesti kasvatettu olento otti loukkaantuakseen. Vorski on niitä, jotka toimivat vaistojensa ja intohimojensa mukaan. Ne vaistot ja intohimot eivät teitä miellyttäneet? Kuten tahdoitte, hyvä rouva. Minä olin vapaa, palasin entiseen elämääni. Mutta..."

Hän keskeytti puheensa muutamiksi sekunneiksi ja jatkoi sitten:

"Mutta minä rakastin teitä. Ja kun asiat vuotta myöhemmin alkoivat kehittyä vauhdikkaasti ja kun te poikanne menetystä murehtien olitte mennyt luostariin, elin minä yhä tuon tyydyttämättömän ja polttavan rakkauden kiduttamana. Voitte arvata, minkälaista elämää vietin. Se oli sarja irstailuja ja hurjia seikkailuja, joissa koetin turhaan teitä unohtaa, ja sitten äkillisen toivon tuikahduksia, jälkiä, jotka minulle osoitettiin ja joita syöksyin suin päin seuraamaan, joutuakseni aina uudelleen toivottomuuteen ja yksinäisyyteen. Siten minä löysin jälleen isänne ja poikanne. Siten sain tietää heidän olinpaikkansa täällä ja siten pidin heitä silmällä ja vakoilin joko itse tai minulle hartaasti uskollisten henkilöiden välityksellä. Arvelin sillä tavoin löytäväni teidätkin, ponnistusteni ainoan päämäärän ja toimieni pohjimmaisen syyn. Sitten julistettiin sota. Kun en voinut päästä ajoissa rajan yli, suljettiin minut keskitysleiriin..."

Hän keskeytti puheensa. Hänen tylyt kasvonsa kävivät vielä ankarammiksi, ja hän murisi:

"Mitä helvetillistä elämää siellä vietinkään! Vorski! Vorski, kuninkaan poika, sullottuna yhteen viinurien ja kaikenlaisten Germanian katupoikain kanssa! Vorski, vangittuna, kaikkien halveksimana ja inhoamana! Vorski likaisena, täynnä täitä! Enkö minä ole kärsinyt, hyvä Jumala! Mutta jättäkäämme se. Siihen, mitä tein päästäkseni kuoleman kidasta, oli minulla syyni. Jos joku muu minun sijastani on saanut tikarinpiston, jos joku muu on minun nimelläni haudattu johonkin Ranskan kolkkaan, en sitä sure. Hänet tai minut -- oli valittava. Minä valitsin. Ja ehkä se ei ollut ainoastaan sitkeä rakkaus elämään, joka sai minut niin menettelemään, vaan myöskin ja ennen kaikkea eräs uusi seikka, uusi pimeydestä sarastava aamurusko, joka minua kirkkaudellaan jo häikäisi. Mutta se on minun salaisuuteni. Siitä puhumme myöhemmin, jos minut siihen pakotatte. Tällä hetkellä..."

Kaikkia näitä ikäänkuin kaunopuheisuudestaan nauttivan ja omille lauseilleen käsiään taputtavan näyttelijän painokkaasti esittämiä puheita kuunnellessaan oli Véronique säilyttänyt jäykän asentonsa. Mikään noista valheellisista julistuksista ei voinut häntä liikuttaa. Hänen ajatuksensa näkyivät olevan toisaalla.

Vorski lähestyi häntä ja pakottaakseen hänet tarkkaavaiseksi jatkoi kiihkeämmin:

"Te ette näy aavistavan, hyvä rouva, että sanani ovat äärettömän vakavia. Kuitenkin on niin laita ja ne käyvät vielä vakavammiksi. Mutta ennenkuin tulen pelottavimpaan kohtaan ja vielä toivoen, etten siihen joutuisikaan, tahdon sentään vedota, en sovinnollisuuteenne -- sovinto meidän välillämme ei ole mahdollinen, -- vaan järkeenne, todellisuusvaistoonne... sillä te ette suinkaan liene tietämätön nykyisestä asemastanne, poikanne asemasta..."

Véronique ei kuunnellut, siitä oli Vorski aivan varma. Kaiketikin ajatellen ainoastaan poikaansa hän eroitti vain sanoja, joilla ei hänelle ollut mitään merkitystä. Ärtyneenä, huonosti salaten kärsimättömyytensä Vorski puhui kuitenkin edelleen:

"Tarjoukseni on hyvin yksinkertainen, enkä uskoisi teidän sitä hylkäävän. Françoisin nimessä ja minua elähdyttävien inhimillisyyden ja säälin tunteiden tähden pyydän teitä liittämään nykyisyyden siihen menneisyyteen, jonka vastikään yleispiirtein kuvasin. Yhteiskunnallisesti ei meitä yhdistävää sidettä ole koskaan katkaistu. Nimeltänne ja lain edessä olette yhä..."

Hän vaikeni, tarkkasi hetkisen Véroniquea, sivalsi sitten kädellään häntä rajusti olalle ja huusi:

"Kuuntele toki, riiviö! Vorski puhuu."

Véronique menetti tasapainonsa, tarttui kiinni tuolin selkänojaan, ja laskien sitten käsivartensa ristiin suoristausi uudestaan vastustajansa eteen, halveksiva ilme silmissä.

"Minä toistan, että menneisyys on yhä olemassa. Tahdotte tai ette, rouva, te olette Vorskin aviovaimo. Ja tämän kieltämättömän tosiasian nojalla minä tahdon kysyä teiltä, suvaitsetteko vielä nyt pitää itseänne vaimonani? Koettakaamme ymmärtää toisiamme: Jos en vaadi teiltä rakkauttanne enkä ystävyyttännekään, niin en myöskään suostu enää palaamaan entisiin vihamielisiin suhteisiimme. Minä en halua enää entisaikojen ynseää ja etäistä puolisoa. Minä tahdon... tahdon vaimon... sellaisen, joka alistuu... joka on harras, huomaavainen ja uskollinen toveri..."

"Orjatar", jupisi Véronique.

"No niin", huudahti Vorski, "orjatar, sinäpä sen sanoit. Minä en peräänny sanojen enempää kuin tekojenkaan tieltä. Orjatar! Ja miksikä ei? Kunhan orja vain käsittää velvollisuutensa, jona on sokea totteleminen! Jaloista ja käsistä sidottuna, _perinde ac cadaver_. Miellyttääkö se kohtalo sinua? Tahdotko kuulua minulle ruumiinesi, sieluinesi? Ja sielustasikin minä viis. Mitä tahdon... mitä tahdon... sen sinä hyvin tiedät... eikö totta? Se, mitä tahdon, on sellaista, mitä en ole koskaan ennen saanut. Aviomiehesi? Haha, olenko minä koskaan ollut aviomiehesi? Jos etsin elämästäni pohjia myöten, tunnelmieni ja riemujeni kuohusta, en löydä ainoatakaan muistoa siitä, että meidän välillämme olisi ollut muuta kuin kahden vihollisen armotonta kamppailua. Minä katselen sinua ja näen ventovieraan -- vieraan menneisyydessä kuten nykyisyydessäkin. No niin, koska kohtalo on kääntynyt, koska olen jälleen iskenyt kynteni sinuun, ei enää saa niin olla laita tulevaisuudessa, ei enää huomisesta alkaen eikä ensi yönäkään, Véronique. Minä olen isäntä; täytyy alistua välttämättömään. Alistutko?"

Hän ei odottanut vastausta, vaan huusi korottaen vielä ääntänsä:

"Alistutko? Ei mitään verukkeita eikä valheellisia lupauksia. Suostutko? Jos suostut, niin lankee polvillesi, tee ristinmerkki ja lupaa lujasti: 'Minä suostun. Tahdon olla myöntyvä vaimo. Minä alistun herrani kaikkiin käskyihin ja oikkuihin. Elämäni ei enää merkitse mitään. Se kuuluu herralleni.'"

Véronique kohautti olkapäitänsä eikä vastannut. Vorski hypähti. Hänen otsasuonensa pullistuivat. Kuitenkin hän hillitsi itsensä vielä.

"Olkoon niin! Ja sitä minä odotinkin. Mutta kieltäytymisesi seuraukset ovat sinulle niin vakavat, että tahdon tehdä viimeisen yrityksen. Ehkäpä kieltäytymisesi sittenkin oli osoitettu vain pakolaiselle, joka olen, köyhälle raukalle, jolta näytin; ja kenties todellisuus muuttaa mielipiteesi. Se todellisuus on loistava ja ihmeellinen. Kuten jo sanoin, on odottamaton aamurusko sarastanut pimeydestäni, ja säteet kirkastavat Vorskia, kuninkaan poikaa..."

Hänellä oli tapana puhua itsestään kuin vieraasta henkilöstä, kuten Véronique hyvin tiesi, ja se oli merkkinä hänen sietämättömästä turhamaisuudestaan. Véronique kiinnitti siihen huomionsa ja näki taas hänen silmissään omituisen kiillon, joka niissä oli ollut erityisinä riehaantumisen hetkinä ja varmaankin johtui alkoholin liiallisesta käyttämisestä, mutta jossa sitäpaitsi näkyi olevan hetkellisen mielenhäiriön oire. Eikö hän tosiaan ollut tavallaan mielipuoli, ja eivätkö vuodet olleet tätä mielipuolisuutta pahentaneet?

Vorski jatkoi puhettaan, ja tällä kertaa Véronique kuunteli:

"Siihen aikaan, kun sota syttyi, olin siis jättänyt tänne henkilön, joka oli minuun hartaasti kiintynyt ja jatkoi isäsi luona aloittamaani vakoilua. Sattumalta olimme keksineet nummien alle puhkaistut luolat ja yhden niihin vievistä käytävistä. Sinne varmaan turvapaikkaan minä karattuani pakenin ja siellä sain muutamista siepatuista kirjeistä tiedon niistä tutkimuksista, joita isäsi Sarekin salaisuuden selvittämiseksi toimitti, ja hänen tekemistään löydöistä. Käsität, että valppauteni silloin lisääntyi, varsinkin kun kaikessa tässä jutussa, mikäli se minulle yhä selvemmin valkeni, havaitsin mitä merkillisimpiä yhteensattumia ja silminnähtävää vastaavaisuutta eräiden oman elämäni yksityiskohtien kanssa. Pian haihtuivat kaikki epäilykset. Sallimus oli lähettänyt minut tänne toimeenpanemaan erään työn, jonka vain minä voin suorittaa loppuun... ja johon vain minulla oli oikeus puuttuakin. Käsitätkö tämän? Vuosisatoja sitten oli Vorski määrätty täksi toimeenpanijaksi. Vorski oli kohtalon valitsema. Vorskin nimi oli kirjoitettu aikojen kirjaan. Vorskilla oli tarpeelliset ominaisuudet, välttämättömät keinot, vaaditut kyvyt ja valtuudet. Minä olin valmis. Ryhdyin viivyttelemättä toimeen, mukauduin järkähtämättömästi kohtalon käskyihin. Ei mitään empimistä, kuljettava tie oli selvä, sen päähän oli sytytetty majakka. Minä seurasin siis edeltäpäin viitoitettua tietä. Nyt ei Vorskin enää tarvitse muuta kuin poimia ponnistustensa hedelmät. Nyt tarvitsee Vorskin vain ojentaa kätensä. Sen käden ulottuvissa on menestys, maine, rajaton valta. Muutaman tunnin päästä Vorski, kuninkaan poika, on maailman hallitsija. Sen kuningaskunnan hän tarjoo sinulle." Hän puhui yhä innokkaammin, mahtipontisena ja ylvästelevänä huvinäyttelijänä.

Kumartuen Véroniquea kohti hän sanoi:

"Tahdotko tulla kuningattareksi, keisarinnaksi, korottautua muiden naisten yläpuolelle, samoin kuin Vorski hallitsee muita miehiä? Kuningattareksi rikkaudessa ja vallassa, niinkuin jo hallitset kauneudellasi? Tahdotko? Vorskin orjattareksi, mutta kaikkien niiden valtiattareksi, joita Vorski komentaa? Tahdotko? Ymmärrä minua oikein: ei ole puhetta vain yhden päätöksen tekemisestä, vaan on valittava kahden päätöksen, kahden ratkaisun välillä. Kieltäytymiselläsi on näet nurjakin puolensa. Joko sinulle tarjoamani kuningattaren asema taikka..."

Hän keskeytti lauseensa ja päätti sen sitten viiltävällä äänellä:

"Taikka kuolema ristillä."

Véroniquea puistatti. Taaskin kaikui hänen korviinsa tuo kauhistava sana. Nyt hän tiesi tuntemattoman pyövelin nimen!

"Ristillä", toisti Vorski, kamala tyytyväisyyden hymy huulilla. "Sinun on valittava. Toiselta puolen elämän kaikki riemut ja kunnia. Toiselta mitä kauhein kuolema. Valitse! Näiden kahden välttämättömyyden välillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Tämä tai tuo. Ja muistahan, että asiassa ei ole minun puoleltani mitään tarpeetonta julmuutta, mitään turhaa vallankäyttöä. Ei. Minä olen vain välikappale. Käsky tulee minua ylempää, se tulee kohtalolta itseltä. _Jumalallisten säädösten täyttämiseksi on välttämätöntä, että Véronique d'Hergemont kuolee_ JA ETTÄ HÄN KUOLEE RISTILLÄ. Se on ehdoton vaatimus. Ei voi mitään kohtaloa vastaan. Ei voi mitään, jos ei ole Vorski ja jos ei ole äärettömän rohkea ja kavala niinkuin Vorski. Jos Vorski on Fontainebleaun metsässä voinut panna oikean Vorskin tilalle vale-Vorskin ja jos hän siten on voinut välttää kohtalon, joka jo hänen lapsuudessaan lausutun ennustuksen mukaan oli tuominnut hänet kuolemaan ystävän puukosta, niin hän osaa kyllä keksiä sotajuonen, jotta jumalallinen tahto täytetään ja kuitenkin se, jota hän rakastaa, jää eloon. Mutta silloin sen henkilön täytyy alistua. Tarjoan pelastuksen kihlatulleni, kuoleman viholliselleni. Kumpi olet? Kihlattuni vai viholliseni? Kumman valitset? Elämän minun kanssani ja kaikki maailman riemut ja kunnianosoitukset... vai kuolemanko?"

"Kuoleman", vastasi Véronique lyhyesti.

Vorski teki uhkaavan liikkeen.

"Tässä on puhe enemmästä kuin kuolemasta. Saat kärsiä kidutusta. Minkä valitset?"

"Kidutuksen."

Vorski puhui häijysti painostaen:

"Mutta et ole yksinäsi! Ajattele, että on poikasikin. Sinun mentyäsi manalle jää hän. Kuollessasi sinä jätät jälkeesi orvon. Vielä pahempaa! Kuollessasi sinä testamenttaat hänet minulle. Minä olen isä. Minulla on kaikki oikeudet. -- Kumman valitset?"

"Kuoleman", vastasi Véronique vielä kerran.

Vorski vimmastui.

"Kuoleman itsellesi, ehkä niin. Mutta jos on puhe hänenkin kuolemastaan? Jos tuon hänet eteesi, Françoisisi, panen veitsen hänen kurkkuunsa ja kysyn sinulta viimeisen kerran, niin mitä vastaat?"

Véronique sulki silmänsä. Vielä koskaan hän ei ollut kärsinyt näin kauheasti. Vorski oli tosiaan löytänyt kipeän kohdan.

Kuitenkin hän jupisi:

"Minä tahdon kuolla."