Part 11

"Ja aika veitikka, sen sinulle vannon... isänsä poika, kasvatettu kelpo periaatteiden mukaan. Olen kai sen sinulle jo osoittanut, häh? Mutta siinä ei ole lorun loppu... olemme vasta alussa... Kah, tahdotko, että annan sinulle uuden todistuksen? Katsohan tuota opettaja-hölmöä... Ei, mutta katsohan, kuinka minä käyn asiaan käsiksi!"

Yhdellä hyppäyksellä hän oli ikkunan luona. Stéphanen pää tuli näkyviin. Lapsi sieppasi kiven ja iski sillä kaikin voimin, työntäen pakolaisen takaisin.

Véronique, joka oli ensi hetkellä epäröinyt, käsittämättä uhkausta, hyökkäsi ikkunaa kohti ja tarttui pojan käsivarteen. Liian myöhään. Pää katosi. Tikkaiden rautakynnet irtaantuivat kamanasta. Kuultiin rytinää ja sitten molskahdus veteen.

Véronique riensi katsomaan ulos ikkunasta. Tikapuut uiskentelivat siinä osassa suvantoa, jonka voi eroittaa liikkumattomasta, kallioiden reunustamasta vedenpinnasta. Mikään ei osoittanut paikkaa, johon Stéphane oli pudonnut. Ei mitään pyörteitä. Ei mitään karetta.

Hän huusi:

"Stéphane... Stéphane...!"

Ei mitään vastausta. Avaruuden suuri äänettömyys, jossa tuuli torkkuu ja meri uinuu.

"Voi, sinä heittiö, mitä sinä teit?" voihki Véronique.

"Älä itke, rouvaseni..." virkkoi nuorukainen. "Herra Stéphane kasvatti pojastasi nahjuksen. Hei, lyökäämme asia leikiksi! Ehkäpä syleilisimme? Tahdotko, emintimäni? No mitä, oletko niin itsepäinen! Kyllä kai sinä siis minua kovin vihaat?"

Poika lähestyi syli avoinna. Véronique ojensi nopeasti revolverinsa häntä kohti.

"Mene siitä... mene, tai muutoin surmaan sinut kuin vihaisen villipedon! Mene tiehesi...!"

Lapsen kasvot kävivät entistä hurjemmiksi. Hän perääntyi askel askeleelta ja puuskui:

"Vai niin, mutta sen sinä saat minulle maksaa, korea nainen! Mitä! Minä aion sinua syleillä... täynnä ystävällisiä tunteita... ja sinä tahdot ampua minua? Sen sinä maksat minulle verellä... kauniilla punaisena virtaavalla verellä... verellä... verellä..."

Kuulosti siltä kuin tämä sana olisi ollut hänelle mieluinen lausuttavaksi. Hän toisteli sitä moneen kertaan, purskahti sitten uudestaan häijyyn nauruun ja luikki pois priiorintaloon vievää tunnelia pitkin huutaen:

"Sen saa maksaa poikasi veri, mamma Véronique... rakkaimman Françoisisi veri..."

KYMMENES LUKU

Pakoyritys

Vavisten ja epävarmana Véronique kuunteli, kunnes pojan askeleet olivat häipyneet. Mitä tehdä? Stéphanen murha oli hetkiseksi kääntänyt hänen ajatuksensa Françoisista, mutta nyt hänen levottomuutensa oli palannut. Mihin oli hänen poikansa joutunut? Pitikö tavata François priiorintalossa ja siellä häntä puolustaa uhkaavia vaaroja vastaan? "Katsotaanpa", tuumi hän, "minä joudun päästäni pyörälle... No, miettikäämme... Muutama tunti sitten jutteli François minulle vankilansa muurin lävitse... varmasti se oli hän... Se, joka eilen tarttui käteeni ja sitä suudellen hyväili, oli tietysti François... Äiti ei erehdy, ja minä värisin hellyydestä ja rakkaudesta. Mutta eikö hän sitten... tämän aamun jälkeen ole lähtenyt tyrmästään?"

Hän jäi miettimään ja lausui sitten hitaasti:

"Niin... niin on tapahtunut... Siellä alhaalla yllätettiin Stéphane ja minut. Heti hälytys. Vorskin pojanriiviö nousi yläkertaan juuri Françoisia silmällä pitääkseen. Havaittuaan kopin tyhjäksi ja seinässä aukon hän ryömi tänne. Niin, niin sen asian laita on... Mitä tietä hän muutoin olisi tullut...? Tänne päästyään hänen mieleensä juolahti mennä ikkunan luo ajatellen, että se oli merelle päin ja että François oli valinnut sen pakotiekseen. Heti hän huomasi tikapuiden rautakynnet. Sitten hän kurkisti alaspäin, näki ja tunsi minut ja huusi minua tulemaan... Ja nyt... nyt hän on matkalla taloon, jossa hän välttämättä kohtaa Françoisin..."

Kuitenkaan ei Véronique liikahtanut. Hän aavisti, että vaara ei uhannut talosta päin, vaan juuri täältä, maaluolien taholta. Hän kyseli itseltään, oliko François todella ehtinyt pakoon ja eikö _toinen_ ollut häntä yllättänyt, ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt.

Kauhea epävarmuus! Hän kumartui kiireesti tarkastamaan muurin aukkoa ja nähtyään, että se oli laajennettu, aikoi itse vuorostaan mennä siitä sisälle. Mutta vaikka kolo juuri riittikin lapselle, oli se liian ahdas hänelle, ja hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni. Hän ponnisteli kuitenkin itsepäisesti, repi liivinsä, raappi ihoansa kallion särmiin, ja vihdoin hänen onnistui kärsivällisyytensä avulla pujahtaa läpi.

Koppi oli tyhjä. Mutta ovi oli avattu vastakkaisiin käytäviin, ja Véroniquesta tuntui -- pelkkä vaikutelma vain, sillä ikkunasta tuli liian heikosti valoa, -- että joku juuri oli menossa kopista avoimen oven kautta. Ja hämärästä varjomaisesta hahmosta, jota hän, niin sanoaksemme, ei ollut nähnyt, jäi hänelle kuitenkin varmuus, että se oli käytävään kätkeytynyt nainen, jonka hänen odottamaton tunkeutumisensa tänne oli yllättänyt.

"Se on heidän liittolaisensa", ajatteli Véronique. "Hän on tullut sen pojan kanssa, joka surmasi Stéphanen, ja varmaankin vienyt Françoisin pois... Ehkäpä François onkin vielä täällä ihan lähellä minua, naisen pitäessä minua silmällä..."

Vähitellen tottuivat Véroniquen silmät puolihämärään. Ja hän näki selvästi, että sisäänpäin aukeavan oven syrjässä oli naisen käsi, joka sitä verkalleen veti kiinni.

"Miksi hän ei sitä heti sulje", ajatteli Véronique, "koska hän kaikesta päättäen tahtoo asettaa esteen välillemme?"

Vastauksen sai Véronique kuullessaan oven alta kiven kitinää. Jos este poistettaisiin, niin ovi sulkeutuisi. Epäröimättä Véronique kiirehti paikalle, tarttui jykevään rautaripaan ja veti sitä itseään kohti. Käsi katosi, mutta vastaponnistus jatkui. Varmaan oli toisella puolellakin kädensija.

Äkkiä kuului vihellys. Nainen kutsui apuun. Ja melkein heti kajahti käytävästä jonkun matkan päästä naisesta huuto:

"Äiti, äiti!"

Kuinka syvästi liikutettuna Véronique kuulikaan tämän äänen! Hänen poikansa, hänen oikea poikansa kutsui häntä! Hänen poikansa oli vielä vangittuna, mutta elossa! Mikä yli-inhimillinen ilo!

"Täällä minä olen, pienokaiseni."

"Joudu, äiti! Minut on sidottu, ja vihellys on merkkinä... ne tulevat kohta."

"Täällä minä olen... minä pelastan sinut sitä ennen...!"

Véronique ei epäillyt tulosta. Hänestä tuntui, että hänen voimansa olivat rajattomat ja ettei mikään kyennyt vastustamaan hänen koko olentonsa epätoivoista jännitystä. Ja vastustaja heikontui todellakin, antaen vähitellen perään.

Rako suureni ja vihdoin kamppailu päättyi. Véronique pääsi lävitse.

Vieras nainen oli jo paennut käytävään ja laahasi poikaa köydestä, pakottaakseen häntä sidottunakin kävelemään. Turha yritys! Hän luopuikin siitä heti. Véronique oli hänen vieressään, revolveri kädessä.

Nainen hellitti lapsen ja suoristautui avoimista kopeista tulevassa valossa. Hänellä oli yllään valkoinen, vyöllinen villapuku, käsivarret puoliksi paljaina, ja kasvot olivat vielä nuoret, mutta kuihtuneet, laihat ja ryppyiset. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, seassa valkoisia suortuvia. Silmistä loisti häijy vimma.

Molemmat naiset katselivat toisiaan sanaa sanomatta, niinkuin viholliset, jotka ovat mitanneet toistensa voimat ja joiden välillä kamppailu alkaa uudestaan. Voitonriemuisena Véronique melkein hymyili -- uhman hymyä. Vihdoin hän sanoi:

"Jos sormellannekaan koskette lapseeni, niin minä surmaan teidät. Lähtekää."

Nainen ei pelännyt. Hän näkyi miettivän ja kuunteli apua odottaen. Mitään apua ei tullut. Silloin hän loi silmänsä alas Françoisia kohti ja liikahti ikäänkuin käydäkseen jälleen käsiksi saaliiseensa.

"Älkää koskeko häneen!" toisti Véronique hurjasti. "Älkää koskeko, taikka minä ammun!"

Nainen kohautti olkapäitänsä ja lausui:

"Jätä uhkaukset. Jos olisin tahtonut surmata sinun lapsesi, olisi se jo tehty. Mutta hänen hetkensä ei ole vielä tullut. Eikä häntä ole määrätty saamaan kuoliniskua minun kädestäni."

Vastoin tahtoaankin Véronique värisi kysyessään:

"Kenen kädestä pitää hänen saada surmansa?"

"Poikani kädestä. Tiedäthän... hänen, jonka juuri näit."

"Vai on hän teidän poikanne, se murhaaja... hirviö..."

"Hänen isänsä on..."

"Vaietkaa, vaietkaa!" käski Véronique käsittäen, että tuo nainen oli ollut Vorskin rakastajatar, ja peläten, että hän tekisi jonkin paljastuksen Françoisin kuullen... "Vaietkaa, sitä nimeä ei saa lausua."

"Se lausutaan, sittenkun on tarvis", vastasi nainen. "Ah, kylläpä minä olen sinun tähtesi kärsinyt, Véronique! Mutta nyt on sinun vuorosi, ja kärsimyksesi on vasta alussa...!"

"Mene siitä!" tiuskasi Véronique, ase yhä ojennettuna.

"Älä uhkaile, sanon sen vieläkin kerran!"

"Mene, tai minä laukaisen! Vannon sen poikani pään kautta."

Nainen perääntyi sittenkin levottomana. Mutta uusi raivokohtaus rohkaisi häntä. Voimattomana hän työnsi molemmat nyrkkinsä eteenpäin ja sähisi käheällä ja katkonaisella äänellä:

"Minä kostan puolestani... saat nähdä, Véronique... Risti... käsitätkö...? ristinpuu on pystytetty... sinä olet neljäs... Mikä kosto!"

Hänen laihat ja suoniset nyrkkinsä huitoivat. Hän sanoi vielä:

"Ah, kuinka minä sinua vihaan! Viisitoistavuotinen viha! Mutta ristinpuu on sinun kostosi... Minä, minä itse sinut siihen ripustan... Ristinpuu on pystytetty... saat nähdä... ristinpuu on pystytetty..."

Hän poistui verkalleen, pää pystyssä, ojennetun revolverin uhkaamana.

"Äiti, ethän sinä häntä tapa?" kuiskasi François arvaten, mikä taistelu riehui hänen äitinsä sydämessä.

Véronique näkyi havahtuvan ja vastasi:

"Ei, ei, älä pelkää mitään... Ehkä sentään täytyisi..."

"Oi, minä pyydän, anna hänen olla, äiti, ja lähtekäämme täältä."

Hän nosti pojan käsivarsilleen jo ennenkuin nainen oli kadonnut näkyvistä, puristi häntä rintaansa vasten ja kantoi hänet koppiin saakka ikäänkuin taakka ei olisi painanut enempää kuin pieni lapsi.

"Äiti... äiti..." sanoi François.

"Niin, rakkaani, sinun äitisi, eikä sinua minulta enää kukaan riistä, sen sinulle vannon."

Välittämättä raapaisuista hän pujahti tällä kertaa melkein yhdellä ponnahduksella aukosta, jonka François oli tehnyt muuriin, ja vasta kun oli vetänyt lapsenkin toiselle puolelle, hän malttoi mieltään sen verran, että vapautti pojan siteistä.

"Täällä ei enää ole vaaraa", sanoi hän, "ei ainakaan toistaiseksi, koska meidän kimppuumme ei voida hyökätä muualta kuin tuon kopin kautta, jonka aukkoa minä kyllä puolustan".

Ah, kuinka hartaasti he syleilivätkään toisiaan! Mikään ei ollut enää eroittamassa heidän huuliaan ja käsivarsiaan. He näkivät toisensa, katselivat toisiaan, katselivat silmästä silmään.

"Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kaunis, Françoisini", huudahti Véronique.

Véronique ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyttä murhaajalapsen kanssa ja kummasteli, että Honorine oli voinut sekoittaa heidät toisiinsa. Eikä hän väsynyt ihailemasta nuorukaisen kasvojen yleviä piirteitä, avomielistä ilmettä ja lempeyttä.

"Ja sinä, äiti", sanoi poika, "luuletko, että minäkään kuvittelin äitiäni niin kauniiksi kuin sinä olet? En, en edes unissani, kun sinä ilmestyit minulle haltiattaren muodossa. Ja kuitenkin kertoi Stéphane minulle usein..."

Véronique keskeytti hänet.

"Rientäkäämme, rakkaani; meidän on etsittävä turvaa heidän takaa-ajoltaan. Meidän pitää lähteä täältä."

"Niin", vastasi poika, "ja varsinkin saarelta. Minä olen keksinyt pakosuunnitelman, jonka täytyy onnistua. Mutta ennen kaikkea, Stéphane... kuinka hänen on käynyt? Kuulin koppini alapuolelta jotakin melua, josta sinulle jo puhuin, ja minä pelkään..."

Vastaamatta tähän mitään Véronique talutti poikaa.

"Minulla on paljon asioita sinulle ilmoitettavana, rakkaani, surullisia asioita, joista et enää saa olla tietämätön. Mutta aluksi... tällä hetkellä meidän täytyy paeta priiorintaloon. Se nainen menee noutamaan apua ajaakseen meitä takaa."

"Mutta astuessaan äkkiä koppiini ja yllättäessään minut muuria puhkaisemasta hän ei ollut yksinään. Joku oli hänen mukanaan..."

"Kai eräs poika? Sinun kokoisesi poika?"

"Minä en juuri nähnyt häntä. He karkasivat kimppuuni, nainen ja hän sitoivat minut ja veivät käytävään; sitten se nainen läksi hetkiseksi ja poika palasi koppiin päin. Se tuntee siis nyt tämän tunnelin ja suuaukon."

"Se on kyllä totta, mutta hänestä me suoriudumme helposti ja tukimme tunnelin suun."

"Sittenkin on vielä silta, joka yhdistää saaren puoliskot", huomautti François.

"Ei", sanoi äiti, "minä sytytin sen tuleen. Priiorintalo on ihan eristettynä."

He astuivat nopeasti, Véroniquen jouduttaessa kulkua ja François hiukan levottomana äitinsä lausumista sanoista.

"Niin, niin..." virkkoi nuorukainen, "minä huomaan tosiaan, että on paljon asioita, joita en tiedä. Sinä olet ne minulta salannut, etten säikähtyisi, äiti. Vai on silta siis poltettu... Kaiketi siihen varatulla öljyllä, niinkuin oli Maguennocin kanssa sovittu, jos vaara uhkaisi...? Sinuakin siis uhattiin, ja taistelu oli alkanut sinua vastaan, äiti? Ja sitten muistan, että se nainen lausui vihoissaan muutamia sanoja...! Ja sitten... ja sitten ennen kaikkea, kuinka on Stéphanen käynyt? Kopissani puhuttiin hänestä vastikään kuiskaillen... Kaikki se kiusaa minua... En näe niitä tikapuitakaan, jotka lupasit tuoda..."

"Kuule nyt, rakkaani, älkäämme hukatko hetkistäkään. Nainen on ehtinyt saada apua... Ne ovat meidän jäljillämme."

Lapsi pysähtyi äkkiä.

"Äiti..."

"Mitä? Kuuletko jotakin?"

"Astuntaa."

"Oletko varma siitä?"

"Joku kävelee meitä kohti..."

"Ah", jupisi Véronique käheästi, "murhaaja palaa priiorintalosta..."

Hän koetteli revolveriaan, valmiina kaikkeen. Mutta äkkiä hän työnsi Françoisin erääseen pimeään soppeen, joka aukeni hänen oikealla puolellaan ja oli varmaan jonkin tukkeutuneen tunnelin suu.

"Tuonne... tuonne..." sanoi hän; "siellä olemme piilossa... hän ei huomaa meitä".

Askeleet lähestyivät.

"Työnny syvemmälle", kehoitti hän, "äläkä hievahdakaan..."

Lapsi kuiskasi:

"Mitä sinulla on kädessäsi...? Revolveri... Ah, äiti, et suinkaan sinä ammu...?"

"Kyllä minun pitäisi... pitäisi..." vastasi Véronique. "Hän on oikea hirviö...! Hän tulee äitiinsä... minun olisi pitänyt... saamme ehkä katua..."

Ja hän lisäsi melkein tietämättään:

"Hän tappoi iso-isäsi."

"Voi, äiti, äiti..."

Véronique tuki häntä, jottei hän kaatuisi, ja hiljaisuudessa hän kuuli lapsen nyyhkyttävän ja änkyttävän:

"Älä sittenkään ammu, äiti..."

"Tuossa hän on... rakkaani... vaikene... kas tuossa katsele häntä..."

Poika astui ohi. Hän käveli hitaasti, hiukan kumarassa, ja näytti kuuntelevan. Véroniquesta hän oli ihan Françoisin kokoinen, ja tällä kertaa, tarkkaavammin katsellessa, ei tuntunutkaan enää kovin kummalliselta, että Honorine ja herra d'Hergemont olivat erehtyneet; sillä tosiaan oli yhtäläisyyttä, jota Françoisilta riistetty punainen lakki tietenkin oli lisännyt.

Poika meni ohi ja katosi.

"Tunnetko sinä hänet?" kysyi Véronique.

"En, äiti."

"Oletko varma, ettet ole häntä koskaan nähnyt?"

"Ihan varma."

"Ja hänkö todellakin sen naisen kanssa hyökkäsi luolassa sinun kimppuusi?"

"Sitä en epäile, äiti. Hän sivalsi minua kasvoihinkin syyttömästi, ikäänkuin vihanvimmassa."

"Ah", sanoi Véronique, "tämä kaikki on käsittämätöntä. Milloinkahan pääsemme tästä painajaisesta!"

"Joudu, äiti, tie on vapaa. Käyttäkäämme sitä hyväksemme."

Valossa hän näki, että poika oli kovin kalpea, ja hän tunsi jääkylmän käden omassaan. Kuitenkin François hymyili hänelle onnellisen näköisenä.

He läksivät uudestaan liikkeelle, ja pian he kuljettuaan molempia saaria yhdistävän kallionkielekkeen toiselle puolelle ja noustuaan portaita tulivat päivänvaloon Maguennocin kukkatarhan oikealla puolella. Aurinko oli menemässä mailleen.

"Me olemme pelastetut", sanoi Véronique.

"Niin", huomautti lapsi, "mutta vain sillä ehdolla, ettei meitä voida tavoittaa samaa tietä. Se on siis tukittava."

"Millä tavoin?"

"Odotahan, minä menen noutamaan työkaluja talosta."

"Oh, älä mene, me emme eroa toisistamme, François."

"Menkäämme sinne yhdessä, äiti."

"Mutta jos vihollinen saapuu sillä välin? Ei, täytyy puolustaa tätä aukkoa."

"Auta minua sitten, äiti."

Nopeasta tarkastuksesta selvisi heille, että toisella niistä kahdesta kivestä, jotka yhtyivät holviksi suuaukon yläpuolelle, oli jokseenkin matalalle istutettu kanta. Heidän ei tosiaan ollut lainkaan vaikea sitä ensin horjuttaa ja sitten kaivaa juurelta paljaaksi ja kallistaa. Kivi putosi poikkipuolin portaille, ja sen peitti heti päälle sortunut multa- ja kivikasa, niin että oli mahdotonta tai ainakin hankalaa tunkea siitä lävitse.

"Se turvaa meidän täälläolomme siksi, kun voimme panna suunnitelmani toimeen", sanoi François. "Ja ole levollinen, äiti, aate on hyvä, emmekä ole kaukana päämäärästämme."

Muutoin he tunsivat, että lepo oli ennen kaikkea välttämätön. Molemmat olivat uupuneita.

"Oikaise itse lepäämään, äiti... kas tuohon... siinä on sammalmatto räystäsmäisen kallion alla, oikea vuodekomero. Siinä sinä nukut kuin kuningatar viileydeltä suojattuna."

"Ah, rakkaani, rakkaani", kuiskasi Véronique täysin onnellisena...

Selitysten aika oli tullut, eikä Véronique epäröinyt niihin ryhtyä. Lapsen surua hänen kuullessaan kaikkien niiden rakkaiden henkilöiden kuolleen, jotka hän oli tuntenut, vaimentaisi se suuri riemu, jonka äidin löytäminen hänelle tuotti. Véronique puhui siis avomielisesti, hyväillen hänen päätänsä, kuivaten hänen kyyneliänsä ja hyvin tuntien voivansa itse kylliksi korvata kaikki menetetyt rakkaatkin ystävät. Varsinkin Stéphanen kuolema koski poikaan kipeästi.

"Mutta onko se niin varmaa?" sanoi hän. "Sillä eihän mikään todista, että hän on hukkunut. Stéphane ui mainiosti... niin että... Niin, niin, äiti, ei saa joutua epätoivoon... päinvastoin... Kas, tuossa on ystävä, joka tulee aina synkkinä hetkinä vakuuttamaan, että kaikki ei ole menetetty."

Kaikki-käy-hyvin tepsutti todellakin heidän luokseen. Isäntänsä näkeminen ei tuntunut sitä ollenkaan yllättävän. Mikään ei sitä ylenmäärin kummastuttanut. Sen mielestä seurasivat tapaukset toisiaan aivan luonnollisessa järjestyksessään, mikä ei sitä häirinnyt tavallisissa hommissa. Ainoastaan kyyneleet olivat siitä erikoisen huomion arvoisia. Mutta eiväthän Véronique ja François itkeneet.

"Näethän, äiti, Kaikki-käy-hyvin on samaa mieltä minun kanssani; asiamme ei ole toivoton... Mutta onpa sinulla, vanha Kaikki-käy-hyvin, todellakin hyvä vainu. Mitä olisit sanonut, jos olisimme lähteneet saarelta ilman sinua, häh?"

Véronique katsoi poikaansa.

"Lähteneet saarelta?"

"Tietysti, ja niin pian kuin mahdollista. Se juuri on minun suunnitelmani. Mitäs sanot?"

"Mutta millä tavoin täältä lähtisimme?"

"Veneellä."

"Onko täällä vene?"

"On, minun veneeni."

"Missä?"

"Aivan lähellä, Sarekin kärjessä."

"Voiko siis laskeutua sinne alas? Mutta rantakalliohan on äkkijyrkkä."

"Vene onkin juuri jyrkimmällä kohdalla, jota nimitetään Hyökkäysportiksi. Se nimi sai Stéphanen ja minut ymmälle. Tarkoittaahan se jonkinlaista sisään- tai uloskäytävää. Mutta lopuksi saimme tietoomme, että keskiajalla olivat munkit ympäröineet luostarinluodon vallituksella. Sopi siis otaksua, että oli olemassa hyökkäysportti, joka suojeli merelle johtavaa käytävää, ja kun Maguennocin kanssa vähän aikaa haeskelimme, keksimme todellakin kallion pinnassa ikäänkuin raon, hiekalla täytetyn syvennyksen, ja sen suojana oli aivan vähän matkan päässä varsinainen muuri jykevistä rakennuskivistä. Polku pujottelee keskeltä, siinä on askelmia ja muurissa ikkunoita merelle päin, ja vihdoin päästään pienen lahdelman pohjukkaan. Siinä on hyökkäysportin suu. Me panimme sen jälleen kuntoon ja veneeni on nostettu rantakallion juurelle."

Véroniquen kasvot kirkastuivat.

"Mutta sittenhän olemme pelastetut."

"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä."

"Eikä vihollinen voi tulla sinne?"

"Kuinka se voisi?"

"Sillä on moottorivene."

"Koska se ei ole vielä saapunut, täytyy otaksua, ettei tunneta tätä pikku lahtea eikä tietä sinne alas. Kumpikaan ei näy ulapalle, ja niitä suojaavat sitäpaitsi sadat riutat ja kalliot."

"Ja mikä estää meitä lähtemästä heti?"

"Yö, äiti. Niin taitava purjehtija kuin olenkin ja niin hyvin kuin tunnenkin kaikki väylät, joita pitkin voi poistua Sarekista, en ole suinkaan varma, etten ajaisi jollekin karille. Ei, täytyy odottaa päivää."

"Kuinka se tuntuukaan pitkältä!"

"Muutama tunti kärsivällisyyttä, äitiseni! Ja olemmehan yhdessä. Aamunkoitteessa astumme veneeseen ja aluksi seuraamme rantakallion viertä luolakoppien edustalle asti. Sieltä otamme Stéphanen, joka tietenkin odottaa meitä jollakin rantakaistaleella, ja sitten kiidämme tiehemme kaikki neljä, eikö niin, Kaikki-käy-hyvin? Keskipäivän tienoissa nousemme maihin Pont-l'Abbéssa. Siinä minun suunnitelmani."

Véronique tunsi ylenpalttista ihailevaa iloa. Häntä kummastutti, että lapsi saattoi osoittaa moista kylmäverisyyttä!

"Se on oivallista, rakkaani, ja sinä olet täydellisesti oikeassa. Varmaankin kääntyy onni meille suopeaksi."

Iltakausi kului seikkailuitta. Maanalaista käytävää tukkivan rojun alta kuuluva rapina ja jostakin raosta pilkistävä valontuike hälytti heidät kuitenkin kerran ja pakotti olemaan valppaina lähtöhetkeen asti. Mutta siitä ei heidän hyvä tuulensa kärsinyt.

"Niin, niin, minä olen levollinen", puhui François. "Siitä hetkestä asti, kun sinut jälleen löysin, olen tuntenut saaneeni sinut ainaiseksi. Ja eikä meillä äärimmäisessä hädässä ole vielä viimeinen toivo jäljellä? Stéphane on sinulle kai siitä kertonut? Sinua naurattaa tämä luottamus pelastajaan, jota en ole koskaan nähnyt... Mutta kuule, minä sanon sinulle, äiti, että vaikka näkisin tikarin kohotettuna ylitseni, olen varma, kuuletko, ihan varma, että joku käsi pysähdyttäisi iskun."

"Ah", huoahti Véronique, "mutta sallimuksen käsi ei ole estänyt ainoatakaan niistä onnettomuuksista, joista olen sinulle kertonut."

"Se estää ne, jotka uhkaavat äitiäni", vakuutti lapsi.

"Millä tavalla? Tuntematon ystävä ei ole saanut asiasta tietoakaan."

"Hän tulee sittenkin. Hän ei tarvitse ilmoitusta tietääkseen, että vaara on suuri. Hän tulee. Ja lupaahan minulle, äiti, että säilytät luottamuksesi, tapahtuipa mitä tahansa!"

"Minä säilytän luottamukseni, rakas lapsi, sen sinulle lupaan."

"Siinä, teet oikein", sanoi poika nauraen, "koska minusta tulee päällikkö. Ja minkälainen päällikkö, äiti? Eilis-illasta asti käsitin, että saattaakseni yrityksen hyvään loppuun ja turvatakseni äitini vilulta ja nälältä, jollemme pääsisi astumaan veneeseen tänä iltapäivänä, oli tarvis ruokavaroja ja peitteitä. Tässä meidän sopii viettää ensi yö, kun emme varovaisuuden vuoksi voi mennä taloon nukkumaan. Mihin sinä panit sen käärön äiti?"

Molemmat söivät hilpeinä ja hyvällä ruokahalulla. Sitten François toimitti äitinsä makuulle, kääri hänet peitteisiin, ja he nukkuivat toisiansa vasten puristautuen onnellisina ja pelottomina.

Kun raikas aamuilma herätti Véroniquen, näkyi taivaalla punertava valojuova.

François nukkui turvallisen lapsen rauhallista unta, jota eivät mitkään häijyt unennäöt häiritse. Véronique katseli häntä kauan, määrättömän kauan, väsymättä; ja aurinko oli kohonnut korkealle, kun hän yhä vielä katseli.

"Toimeen, äiti!" virkkoi poika avattuaan silmänsä ja syleiltyään äitiään. "Ketään ei liene tunnelin puolella? Ei. Silloin meillä on kylliksi aikaa ehtiä veneeseen."

He ottivat mukaansa peitteet ja ruokavarat ja lähtivät kevein askelin hyökkäysportille päin, ihan saaren kärkeen. Sen toisella puolella kasaantuivat kalliot hirvittäväksi sekamelskaksi, jonka keskellä meri, vaikka muualta olikin tyyni, piti aika pauhinaa.

"Onkohan veneesi siellä enää?" virkkoi Véronique.

"Kumarru hiukan, äiti. Tottahan sinä sen näet tuolla alhaalla kallioiden raossa? Meidän tarvitsee vain kiertää väkipyörää saadaksemme sen vesille. Niin, kaikki on hyvin järjestetty, rakas äiti... Ei ole mitään pelättävää... Ainoastaan... ainoastaan..."

Poika oli keskeyttänyt lauseensa ja mietti:

"Mitä...? Mikä nyt on?" kysyi Véronique.

"Pyh, ei mitään, vain pieni viivytys..."

"Mutta sano...?"

Poika purskahti nauruun.

"Niin, täytyy tunnustaa, että se on retken johtajalle hiukan nöyryyttävää. Kuvittelehan, että olen unohtanut airot. Ne ovat talossa."

"Mutta sehän on kauheata!" huudahti Véronique.

"Miksi niin? Minä juoksen taloon. Kymmenen minuutin päästä palaan luoksesi."