Part 4

-- Niin, Rasagil, jatkoi Ristin mies tyynesti ja varmasti, jonka ruumista sinä olet koristanut kullalla ja purppuralla ja otsarihmoilla ja seppeleillä, on sisältäpäin tosiaan pelkkä valkeaksi silattu hauta täynnä kuolleiden luita ja lieroja. Hän on julmempi murhaaja kuin Hadra, saastaisempi varas kuin Tamir ja saatanallisempi myrkyttäjä kuin Liu-Liu. Sanoma hänestä on kulkenut yli maan ja meren ja hänen häpeänsä on tuttu kaikille paitsi sinulle, kuningas Jama. Hän on saastuttanut itsensä kaikkiin päämiehiin ja valtamiehiin, esimiehiin ja ylimmäisiin ja kaikkinaisiin hevosmiehiin ja kupehista vyötettyihin muukalaisiin nuorukaisiin ja koreasti maalattuihin orjiin ja jumalattomiin luontokappaleihin. Lukematon on hänen värttämiestensä paljous ja niiden, jotka tulijuoman hurjissa kemuissa ovat hänen neitsyytensä povea taputelleet...

Ristin miehen puhe katkesi kesken. Jaman miekka oli lävistänyt hänen sydämensä.

Jamasta tuntui, että hänenkin sydämensä seisahti.

Maa jalkojen alla huojui, aika vieri pois, pois... Kaikki sammui, himmeni, hävisi olemattomiin. Vihdoin hän avasi silmänsä ja päästi suuren parahduksen niinkuin lapsi, joka äitinsä kohdusta ensi kerran vedetään päivän valoon.

"Minä onnettomista onnettomin, epätoivoisista epätoivoisin, nyt minä olen murtunut mies, nyt katkesi valtikkani kahva! Murhaaja olen, kuningassanani syöjä olen, minä, minä, suurin syyllinen kaikista!" valitti onneton kuningas äkkipikaisuudesta toinnuttuaan. "Ristin miehen veri huutaa minun päälleni, lasteni ja kansani turmio syyttää minua huonosta hoidosta. Kaikki olen turmellut. Minä, minä yksin olen syyllinen. Ei Hadra, ei Tamir, ei Liu-Liu, ei Rasagil, ei! Ah, Rasagil, Rasagil, sinä kaunein, rakkain, kuinka uskoa sinusta sellaista! Mutta Ristin mies palveli totuuden jumalaa, Ristin mies ei valehdellut! Ja minä kurja surmasin hänet! Annoin hänelle kuningassanani, että käteni aina rankaisisi syyllisen. Rasagil, Rasagil! En voi. Minä yksin olen syyllinen, joka olen antanut sinun kaltoin kasvaa. Sinuako siitä rankaisisin! Ei, minun on aika käydä katumuspukuun. Nyt vasta sen huomaan, kun on liian myöhäistä! Miksi aina näinkin syyllisen toisessa, miks'en koskaan itsessäni? Millä voin enää sovittaa lapsilleni ja kansalleni aiheuttamani onnettomuuden. Miksi et sinäkään paremmin minua neuvonut, Ristin mies? Tai neuvoithan toki, olit oikeassa. Vasta onnettomuudessa hyvyys koetellaan. Minun ei kestänyt koetusta. Rikollisena, syyllisenä seison nyt sinun jumalasi edessä, Ristin mies. Minä olen antanut sinulle kuningassanani, mutta tästä päivästä lähtien en ole enää kuningas, olen ainoastaan vaivainen, syntinen ihminen, joka rukoilee syntien anteeksi antamista, eikä minulla myöskään siis ole enää oikeutta asettua tuomariksi Rasagilin ylitse, niinkuin ehkä olisit toivonut. Voin enää vain rangaista itseäni. Tästä lähin otan minä sen ristin, joka kirposi sinun käsistäsi ja etsin sinun jumalaasi."

Ja kuningas Jama pukeutui katumuspukuun, otti sauvan käteensä ja lähti tuntemattomana vaeltamaan ulos valtakunnastaan. Ja kansa, joka luuli häntä maasta karkoitetuksi profeetaksi, pilkkasi häntä ja heitteli kiviä hänen jälkeensä. Mutta Jama jatkoi matkaansa päätään nostamatta.

Ainoastaan Rasagilin palatsin kohdalla hän seisahti. Sieltä kuului laulu ja soitto ja karkelon helske, ja juhlasoihdut, värilliset hunnut, rubiinitähdet ja paljaat jäsenet välkähtelivät avonaisista kristalli-ikkunoista.

Jama lankesi polvilleen maahan ja suuret kyyneleet vierivät hänen silmistään. Ja hän rukoili palavasti: "Jumalani, ristin tien Jumala, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekevät. Minä olen puu ja he ovat vain hedelmiä minun huonosta varrestani. Heitä minut tuleen ja polta minut juurineen."

Sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa.

Mutta tuskin oli hän päässyt valtakunnan rajain toiselle puolen, kun maa avautui Rasagilin ja Hämärän kansan jalkojen alla ja nieli heidät kaikki ja heidän jumalattoman menonsa.

Jama oli ainoa, joka pelastui hengissä koko Hämärän kansasta. Hän vaelsi etäisille maille ja lopetti päivänsä hurskaana erakkona eräässä syrjäisessä tunturiluostarissa.

Inhimillisellä ymmärryksellä katsottuna antoi siis Jumala kokonaisen kansan joutua turmioon vain murtaakseen yhden ylpeän sydämen ja opettaakseen Jaman rukoilemaan. Hän antoi hänen valtakuntansa hävitä maan päältä vain pelastaakseen hänen kuolemattoman sielunsa. On kyllä napisijoita, joiden heikko, heltyvä sydän kieltäytyy uskomasta yhden sielun hintaa niin kalliiksi. Mutta Jumalan aivoitukset eivät ole ihmisten arvioitavissa.

JOULU-UNELMA

Sielujen valkea Vaakamies seisoi synkkänä Manalan vaa'an vierellä.

Aina vain samaa murheellista työtä! Mitata hukkaan mennyttä elämää, tuleen heitettäviä akanoita autuuden täyteläisten tähkäin asemasta.

Aarreaitat, joihin iankaikkisuuden vilja piti koottaman, pysyivät tyhjinä. Maailmassa vallitsi yhtämittainen kauneuden katovuosi, pitkä kuin ihmiskunnan ikä. Maa-elo, jonka piti tuleennuttaa sinne kylvetyt sielujen siemenet ihmisyyden ihaniksi hedelmiksi, vain turmeli ne, mädännytti, teki tyhjäksi.

Mutta Jumalan ääretön aurinkovuosi kiiruhti siitä huolimatta kohti Tuhatvuotisen valtakunnan tuntematonta aamunkoittoa, ja ihmisten pieni vuosi painui kohti loppuaan, niinkuin niin monasti ennenkin. Eikä iankaikkisuuden sadosta toivoa nytkään. Vähemmän kuin milloinkaan!

Vanha Sydäntenpunnitsija huokasi raskaasti.

Eikö hänellä siis tänä vuonna Suuren Tähden yönä olisikaan yhtään ainoata sielua Jumalalle lahjaksi lähetettävänä taivaan tähtijuhlaan! Ensi kerranko kävisi niin? Aina oli hän ennen jonkun iankaikkisuuden hedelmän saanut ihmisyyden vainiolta talteen kootuksi, ei tosin aivan parasta lajia, mutta kelpaavaa tavaraa kuitenkin. Pitäisikö nyt lähettää ala-arvoista viljaa? Ei, se ei käynyt päinsä. Hänen, jonka nimenä oli Oikeamielinen, Erehtymätön, Salankatsoja, hänen täytyi vaa'ita vanhurskauden lakien mukaan.

Vaakamies viittasi Viikatemiehen luokseen.

"Aika täyttyy taas", sanoi hän tälle. "Pian on minun tehtävä tili kokoamieni sielujen arvoista Isälle Ylituomarille. Vielä puuttuu paljon. Sentähden sinä, Väsymätön, Monikäsivartinen, Kaikenkorjaaja, käy työhösi! Riennä jouduttamaan eloa! Mutta tällä kertaa tuo huonoin ja paras, tuo köyhin ja rikkain, tuo kevein ja raskain, tuo tyhjin korsi ja täyteläisin tähkä, pilaantunein ja puhtain, jotta kerrankin saisin nähdä ihmisyyden rajat. Tahdon tällä kertaa tehdä oikein suurlaskelmia, näetkös", lisäsi hän. "Ja jotta helpommin erottaisit nisut lusteista, annan sinulle mukaan tämän sydänten kuvastimen: pieninkin paha ajatus tai turmeltunut kohta elinaineessa heittää siihen varjon."

Viikatemies lähti matkaan.

Tavallisesti olivat hänen retkensä suoritetut lyhyemmässä ajassa kuin mitä ajatus tarvitsee iskeäkseen maalitauluunsa, sillä hän oli nopeampi kuin salama, mutta tällä kertaa hän viipyi ja viipyi, niin että vanha Vaakamies jo yritti tuskastua.

"Hänkin vanhenee jo liikaa", mumisi hän, "kauan ei häntä enää voi käyttää."

Vasta viimeisenä ehtoohetkenä ennen Suuren Tähden syttymistä ilmestyi Viikatemies tuiki uupuneena Manalan valtaisaan vaakasaliin.

"Ikiviisas Vaakamies", sanoi väsynyt Elonkorjaaja, "liian vaikea oli tehtävä, jonka annoit minulle, halvalle palvelijallesi. Olenhan vain oppimaton ulkotyömies, en mikään syiden syvien tutkija. Vasta ihmisten neuvoihin turvautumalla ja monen erehdyksen jälkeen olen löytänyt mitä pyysit, oi Oikeamielinen.

"Ensin kävin etsimään hyvää, valitakseni hyvästä parhaan, niinkuin olit käskenyt. Mutta ihmisten sieluissa on useampia kerrostumia kuin lasten maalatuissa leikkimunissa ja useimmiten on hyvyys heissä vain tuollainen maalattu kuori, tyhjyyden koreavärinen peite.

"'Mistä tunnetaan sielu, joka on ylivuotavaisen rikas hyvyydestä?' kysyin ihmisiltä. 'Hedelmistään', vastasivat he. 'Mitkä ovat siis hyvän sielun hedelmät?' kysyin jälleen. 'Hyvät työt', vastasivat he. Ja minä lähdin etsimään hyviä töitä.

"Huomasin, että ihmiset nimittivät niitä yhteisellä nimellä hyväntekeväisyydeksi. Jouduin anteliaisuuden, armeliaisuuden, köyhäin, orpojen, hourujen ja sairasten hoidon vainioille. Kaikkialla näin näivettyneitä, kutistuneita, epämuotoisia, rumia olentoja, ja minun oli usein sangen vaikea erottaa holhoojia holhottavista.

"Suurimman hyväntekeväisyysjärjestön suurinta hyväntekijää kysyessäni vietiin minut kimakkaäänisen naisen eteen, jolla oli terävät kiilusilmät ja kasvot raskaissa poimuissa, niinkuin on usein näyttelijöillä tai papeilla valheessa vietetyn elämän jälkeen. 'Onko mahdollista, että täältä löydän ihmisyyden ihanimman hedelmän?' kysyin hämmästellen itseltäni. Käänsin, oi Sydäntentutkija, kuvastimesi hänen sydäntään vastaan ja kuvastin meni himmeään pilveen.

"Käännyin siis pois, mutta ihmiset, joilla on paljon tarkempi silmä erottamaan pahaa kuin hyvää, nauroivat epäonnistuneelle yritykselleni ja minä kuulin heidän tirskuvan ja ilvehtivän takanani: 'Kas siinä on vasta ensikertalainen elämänkoulussa? Mennäpä etsimään jotakin hyvää hyväntekeväisyyden alalta! Hän, tuo suuri hyväntekijä, tekee hyvää vain siksi, ettei hän kykene tekemään pahaa! Hän on vetäytynyt pois maailmasta, kaikkien iloisten ja terveiden ihmisten parista vain siksi, että hän itse on kauhistus kaikille ja että kaikki karttavat häntä kuin spitaalitautia. Hän ostaa rakkautta vanhoilta vaimoilta ja vaivaisilta vain siksi, että hän on ollut liian ruma ja tuhma saamaan sitä elämänsä keväässä miltään mieheltä! Hänen uhrautuvaisuutensa on pelkkää valhetta ja vallanhimoa! Hänen 'yleishyödyllinen' toimintansa on mitä suurimmassa määrässä vahingollista! Hän turmelee ja vangitsee rampojensa sielut, tukee heikkoja, jotta he eivät enää koskaan pysyisi pystyssä omilla jaloillaan ilman hänen apuaan. Hän ryöstää heidät ensin putipuhtaiksi voidakseen sitten lahjoittaa heille säälinsä, joka luetaan hänelle itselleen ansioksi! Hän...'

"En kestänyt kuulla enempää. Vedin kiireimmän kautta pisimmät peninkulmasaappaani jalkaani. Ihmiset ovat monin verroin varmempia mustaajia kuin konsanaan sinun kuvastimesi, oi Erehtymätön!

"'Mikä sitten on tosihyödyllistä toimintaa, vilpittömästä mielestä lähtenyttä?' huokailin.

"'Käy isänmaallisen ja valtiollisen elämän taistelun piiriin! Siellä tehdään työtä, joka vapauttaa sieluja. Siellä tapaat henkiä, jotka ovat kyllin rikkaita ja jaloja jakaakseen onnea jälkeentulevilleenkin!' neuvottiin minua.

"Vaelsin vaiteliaana ja empien läpi julkisuuden touhun. Olin näet käynyt jo epäileväisemmäksi, oi Ikituomari. Silloin tällöin vedin kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa esiin kuvastimesi, oi Kuolematon, Sen värit kielivät aina itsekkäästä kunnian- ja rahanhimosta, veljesvihasta ja suvaitsemattomuudesta, julmuudesta ja murhanmietteistä, valheesta ja panettelusta.

"Astuin silloin yli valtakuntien ja kansallisuuksien rajain. Aloin etsiä ihmisyyden ihannetta ihmissieluista, henkeä sellaista, jonka koko ihmiskunta tunnustaisi hyväntekijäkseen.

"Kyselin:

"'Kuka on antanut teille uskonnon, tieteen ja taiteen siunauksen?'

"Ihmiset kohauttivat halveksivasti olkapäitään.

"'Kuka on ilmoittanut teille Jumalan, kuka opettanut rakkauden, veljeyden ja vapauden oppia?'

"Synkkiä kasvoja ja kirouksia sain nyt vastaukseksi, jos sain mitään ollenkaan. Ei kenelläkään ollut aikaa sellaiseen. Kaikki riensivät, riensivät, aivan niinkuin heillä olisi ollut tulinen kiire minun syliini. Suurissa kaupungeissa laihat, kuoppasilmäiset, täpläposkiset ihmiset, jotka minun kohta täytyy pelastaa tänne, oi Hautojenkaitsija, pyörivät hurjaa vauhtia kuin hampaat näkymättömässä rattaassa. Sähkövaunut jyrisivät, sähkölangat ja kaukopuhelimet surisivat ja kilisivät lennättäen ilomielin vihanviestejä maanosasta toiseen. Ja keskellä yötäkin valaisivat miljoonat keinotekoiset tulipallot tuota hukatun voiman tuskasta sähisevää pimeyttä, jossa ihmisillä oli niin kiire kärsiä ja tuottaa kärsimystä.

"'No kuka on teille antanut kaiken tämän turhan hyörinän, tämän helvetillisen menon ja melskeen, joka on yhteistä kaikille kansoille? Häntä te sitten ainakin yksimielisesti kiroatte?' huudahdin vihdoin epätoivoissani.

"Silloin levisikin ihmeekseni autuas ja ylpeilevä hymy kaikkien kasvoille:

"'Muukalainen, etkö siis tiedä, että me elämme sähkön uljaalla aikakaudella! Tämä, jota sinä nimität turhaksi hyörinäksi ja helvetilliseksi melskeeksi, on hengen voittoa aineen yli. Kiitetty olkoon sähkön keksijä!'

"'Kuka hän on sitten?' kysyin.

"Sitä he eivät tienneet. Olivat unohtaneet. Mutta kaikkialla, minne tulinkin, ylistivät ihmiset häntä.

"'Hän on maailman suurin mies', sanoivat he; 'Hän on työn kuningas. Hän on uhrannut elämänsä ihmisten onnelle. Hän on nerollaan voittanut luonnon esteet, murtanut ajan ja paikan rajat, antanut ihmisten käsiin salatut valo- ja voimalangat. Tehnyt silmät ja korvat kaikkinäkeviksi ja -kuuleviksi. Lahjoittanut ihmisille uudestaan jo kadonneen jumaluuden aavistuksen!'

"Kauan turhaan ja uutterasti etsittyäni löysin vihdoin pienestä ullakkokamamarista hyljätyn syrjäkujan varrelta tuon merkillisen miehen, jota kaikki ylistivät, mutta jota ei kukaan tuntenut.

"Erakkona hän eli, ihmeellisten putkiensa, koneittensa keskessä, luomispölyynsä hautautuneena. Pari tuntia yössä unta riitti hänelle, syödä hän tuskin muisti tai malttoi ja säälittäviin rääsyihin oli hän puettu kuin kerjäläinen.

"Lähestyin häntä uteliaana ja samalla epäröiden. Jos hän ei olekaan langennut rahan- ja kunnianhimon syntiin, on hänellä tietysti muita salapaheita, jotka himmentävät kuvastimen ajattelua. Hän on luultavasti kitsas tai pahasisuinen.

"Suuntasin kuvastimeni ukkopahaiseen. Mutta mikä olikaan hämmästykseni, oi Sydäntenpunnitsija, kun kuvastimeen ei tullut pienintäkään himmennystä. Maailma voi siis välistä erehtyä olemaan oikeassa, oi Oikeamielinen. Tämän miehen sielu, jonka rikkaudella kaikki kansat rehentelevät, oli puhtaampi kuin vastasyntyneen lapsen. Tässä tuon sinulle hänen sielunsa, oi Manalan Mahtaja!"

-- Astu esiin siis, sinä hyvien hedelmien sielu, sanoi Vaakamies. Mitä olet tehnyt elämälläsi?

Sielu värisi.

-- En ymmärrä, sopersi se.

-- Minne olit matkalla maan päällä?

-- En tiedä.

-- Etkö koskaan kysynyt sitä itseltäsi?

-- En luule. En ehtinyt sellaista ajatella.

-- Mitä sitten teit?

-- Työtä.

-- Työtä minkä vuoksi?

-- En tiedä. Luultavasti työn itsensä vuoksi.

-- Tekikö se sinut onnelliseksi? Tekikö se muita onnellisiksi?

-- Sitä en muistanut kysyä.

-- Muistitko elää?

-- Elää, elää... Mitä se on? En tunne tuota sanaa, sammalsi sielu.

-- Tunnetko itsesi? Kuka olit?

-- En koskaan ehtinyt ajatella itseäni...

-- Astu vaa'alle!

Oli kuin höyhen olisi lennähtänyt vaa'alle, se ei hievahtanutkaan.

Vaakamies pudisti surullisena päätään. Ei yhtään pahaa työtä. Ei hyvääkään. Sielu parka!

-- Palaathan takaisin elämästä samanlaisena kuin sinut sinne lähetettiin. Lapsisieluna! Hedelmättömänä umpikotelona! Se ei kelpaa täällä. Suuri työmies, suuret työsi eivät täällä merkitse mitään, kun et ole yhtään niistä päästänyt sydämeesi ja tuonut mukaasi. Sielusi on jäänyt tyhjäksi. Et ole muistanut avautua elämälle; siksi vaatii nyt raskas velvollisuuteni minua lähettämään sinut takaisin elämään, lapsen ruumiiseen, johon kuulut. Tunne itsesi ja palaa sitten takaisin!

Samana hetkenä syttyi maan päällä ensi-iltatähtien kera uusi elämä.

"Miten hän on surullisen ja syvämietteisen näköinen", kuiskasi nuori isä kumartuen vastasyntyneen yli. "Aivan kuin hän nyt jo tutkisi elämän tarkoitusta ja kysyisi: mistä ja mihin?"

"Hän on Suuren Tähden lahja meille, varmasti antaa tähti hänelle myös oikean vastauksen", virkahti raukea äiti onnellisena hymyillen.

Mutta Manalan mailla kääntyi Vaakamies tyytymättömänä Viikatemiehen puoleen:

"Hänen rikkautensa oli koneellista, ulkonaista, hänen puhtautensa pelkkää tyhjyyttä. Ja häntä sinä tolvana luulit ihmisyyden täyteläisimmäksi tähkäksi!"

"Ei ole hyvä mennä luulemaan ihmisistä mitään. Se ei kuulu minun virkaani, johan sen sanoin", vastasi Viikatemies happamasti. "Mutta sen ainakin takaan, että pahan painoa saat minulta ihan tarpeeksi asti. Siitä oli maailmassa oikein runsauden pula. Kahlasin loassa ja liassa kainaloitani myöten. Epäsiistiä hommaa! Ja millaista seuraa sitten! Sain juoda veljenmaljoja kaikenlaisten ylönjuomarien ja -syömärien, irstailijoiden ja mässääjien, varkaiden ja murhamiesten, kiristäjien ja koronkiskurien kanssa päästäkseni heidän lähettyvilleen. Ovelia veijareita nuo pahantekijät! Mutta ihminen on puutteellinen pahassakin, sen sain aivan raivostumiseen asti kokea. Ei kellään ollut aivan kaikkia paheita. Kuvastimesi vetäytyi kylläkin sangen synkkään pilveen heidän edessään, mutta ei koskaan aivan nokimustaksi. Aina jäi kuitenkin johonkin kulmaan joku valonheijastus, Joku satunnainen hyvä ajatus tai katumuksen oire heidän sielussaan nähtävästi pilasi minulta pelin.

"Aioin jo palata tyhjin toimin. Silloin juolahti mieleeni nerokas ajatus. Sillä ei tolvanakaan sentään ole enää aivan sama tolvana käytyään läpi koko inhimillisen nerouden rikosluettelon, oi Kaikkitietävä. Päätin kääntyä avunpyynnöllä erään vanhan jesuiittarippi-isän puoleen, johon jo muutenkin olin silmäni iskenyt ja jota vahvasti epäilin oikeaksi uhrikseni. Jos ei maailman mustinta sielua ollut mahdollisesti hänellä itsellään, oli se varmaan jollakin hänen ripitettävistään. Ja eikös osannutkin tuo vanha kettu livistää pois sormistani, mutta neuvon hän antoi, joka tepsi.

"'Hae käsiisi joku runoilija', sanoi hän viekkaasti. 'Minäpä tiedän, mistä he tekevät runoja. Kaikista seitsemästä kuolemansynnistä he niitä tekevät, niin juuri! Siinä on taiteen salaisuus. Se on suorastaan isästä perkeleestä. Sieltäpäin löydät miehesi!'

"Täten pääsin sen sielun perille, jonka tässä nyt tuon sinulle, oi Salankatsoja, ja josta toivon saavani ansaitun kiitoksen. Yö ei ole sen mustempi kuin kuvastimesi pinta hänen katseensa alla. Ja koko maailman todistus on yksimielinen hänestä. Hänen pahuutensa on ihailtavan kauaskantoista. Hänen rumat kirjansa ovat turmelleet puolen ihmiskuntaa. Hänen kauniit kirjansa ovat valhetta, josta vielä useammat ovat pahenneet, sillä hän puhuu niissä jaloudesta ja puhtaudesta, ja hän on itse juonut ja syönyt ja mässännyt ja tehnyt tihutöitä. Hän kehoittaa niissä ihmisrakkauteen, julistaa uusia kauneus- ja kasvatusevankeliumeja, ja räikeällä ivalla on hän itse ensimäisenä polkenut nämä aatteet, hyljännyt oman vaimonsa, työntänyt omat lapsensa maantielle. Mutta niille, jotka häneen siitä huolimatta ovat uskoneet, on hän ollut kaikista vaarallisin. Hän on hulluilla houreillaan saanut ihmiset särkemään kotionnensa, hän on houkutellut kansat kapinaan ja valtiot vallankumouksiin. Hän on kylvänyt onnettomuutta ja sekasortoa ja veljesverta, mutta itse ei hän ole hiuskarvaakaan uhrannut itsesytyttämänsä vahingonvalkean puolesta tai sen sammuttamiseksi. Viattomain veri huutaa hänen päälleen!

"Näin todistivat ihmiset tuosta miehestä, jota toiset nimittivät filosofiksi, toiset runoilijaksi, toiset mielipuoleksi. Ja hän itse todisti samaa. Hän kirosi itseään ja elämäänsä ja rukoili päästä mukaani rajan toiselle puolen. Olen varma siitä, ettei kukaan ole huonommin hoitanut leiviskäänsä maan päällä. Aineellisen tomumajansakin oli hän päästänyt niin hajalleen, ettei siinä enää ole madoilla suurtakaan vaivaa, oi Hautojenkaitsija!"

-- Musta sielu, astu eteeni, käski Vaakamies. Onko sinulla jotakin puolustukseksesi sanottavana?

-- Ei mitään, vastasi sielu väsyneesti.

-- Mitä etsit elämästä?

-- Elämän ja ihmissielun salaisuutta.

-- Ja luulit sen piilevän pahassa?

-- En keksinyt muuta tietä. Vasta tuota pimeää miilua kaivaessani tulin aavistamaan valkeuden, pahasta tulin ymmärtämään hyvän. Jokainen ruma teko sytytti hengessäni uuden kauneuden-ikävän, jokainen tuhmuus valkaisi viisauden...

"Liian kallis hinta", mumisi Sydäntenpunnitsija.

-- Mutta etkö sitten _tehnyt_ yhtään hyviä tekoja?

-- Minä tein ainoastaan teoksia.

-- No katsotaanpa, katsotaanpa? Pannaan vaa'alle. Kas vaan: unelmia, pelkkiä unelmia, todella ihania, heleitä, pulmusen puhtaita! Niillä on kyllä arvonsa niilläkin. Mutta ne ovat köykäistä tavaraa. Eivät jaksa painaa alas pahoja tekoja. Sielu parka, eikö sinulla ole yhtään, yhtään todellista tekoa, toteutettua unelmaa? Muistutteleppas!

-- Minä uneksin vain sellaista, jota oli mahdoton toteuttaa, sellaista, joka häämöitti vasta kaukana kaukana taivaan rannalla.

-- Koetitko edes?

-- Ne, jotka koettivat tehdä haaveistani todellisuutta, väärensivät kauneimman unelmani, likasivat, pilasivat, häväisivät, vetivät alas parhaimman uskoni...

-- Eikö kukaan ymmärtänyt?

-- Ei ainoakaan. He kivittivät, kirosivat minua kaikki...

-- Kaikkiko?

-- Kaikki.

-- Sielu parka, olisit ollut paremman kohtalon arvoinen. Nyt sensijaan...

-- Niin, kadotettu olen, tiedän, keskeytti sielu. Olin kadotettu jo silloin, kun hukkasin uskoni ihmisyyteen.

-- Unelmia, paratiisin arvoisia, taivaallisia, mutta ei yhtään tekoa, sääli, sääli, murisi vanha, lahjomaton Sydäntenpunnitsija epäröiden.

Sillä hetkellä syöksähti vaakasaliin uusi sielu, jonka hentojen siipien värinä levittäytyi kuin kimalteleva tähtisumu Manalan synkille paasille.

-- Mistä tulet? Kuka kutsui sinua? kysyi Sydäntenpunnitsija ankarasti.

-- Kutsumatta tulen, oi Manalan Valtias. Rakastin liiaksi. En voinut elää ilman häntä, jota rakastin.

-- Vaa'alle, sinä Kuoleman lain uhmaaja! ärähti Vaakamies.

Mutta samassa, Manalan vaa'an vastausta tarkatessaan, hänen koleat kasvonsa kirkastuivat.

Siinähän se nyt olikin hänen edessään tuo iankaikkisuuden täyteläinen, raskas tähkä, säteilevä paratiisikukkanen, jollaista eivät vielä koskaan Manalan vaakasalin seinät olleet nähneet, tuo elämän tuleennuttama ihmisyyden hedelmä, jota hän niin kauan turhaan oli ikävöinyt!

-- Sielu, sanoi hän heltyen ja ihastellen, sinä olet kokonaan hyvä, niin, kokonaan, sinulla on ainoastaan yksi synti, se, että kutsumatta tulit, mutta koska se johtui rakkaudesta, on minulla oikeus lähettää sinut taivaan tähtisaliin, rakkauden Jumalan itsensä luo sitä anteeksi anomaan.

-- Tahdon samaan paikkaan, minne joutuu hänkin, minun rakastettuni. En voi olla erillään hänestä pitkää iankaikkisuutta!

-- Missä on hän tuo niin suuresti rakastamasi sielu?

-- Hän on tuossa.

Sielu viittasi runoilijaan.

-- Oh, hänen tiensä käy tuonne alas!

Valkea sielu parahti.

-- Mahdotonta. Se on suuri, hirveä erehdys! Hänen on päästävä tuhat kertaa kunniakkaammalle paikalle kuin minä, joka olen vain hänen halpa opetuslapsensa. Jos kerran sanot minulle, että minä olen hyvä, niin on hän tuhat kertaa parempi. Hän on tehnyt minut siksi mitä olen. Hän on uneksinut esiin minut. Ilman häntä en olisi kypsynyt ihmiseksi. Hän on syventänyt minut antamalla minulle surun lahjan. Hän on avartanut henkeni ihmisyyttä syleilevillä unelmillaan. Hän on kartuttanut elinvoimaani yksinäisen kamppailunsa sankarillisella esimerkillä. Mutta minä en ole mitään hänen rinnallaan. Olin vain hänen unelmiensa heikko ruumiillistuma, hänen ikuisuus-ikävänsä mitätön, ajallinen heijastus, vain nainen, jolla oli rakkauden lahja.

-- Ja elämässä ehkä tuomittu hänestä erilleen?

-- Niin.

-- Kuka olit sinä sitten tuossa ajan ja aineen murenevassa muodossa?

-- Hänen vaimonsa.

-- Hänen vaimonsa!

Syntyi silmänräpäys sitä ikuisuushiljaisuutta, jolloin totuus itse nostaa kasvonsa elämän äkkityveneksi seisahtaneen valtameren läpikuultavasta syvyydestä.