Chapter 7

"Mutta minulla on mahtavia ja uskollisia ystäviä", lausui Klairon; "ystäviä, jotka pitävät sitä häpeänä Ranskalle, että meitä, taiteen sankareita loukataan ja ahdistetaan, ja meidän kanssamme itse taidetta. Ja he käyttämät siis kaiken voimansa, pelastaaksensa meitä vielä tänä ehtoona tästä kelvottomasta tilasta. Minä kerron teille sen, minä olen vakuutettu siitä, että emme yötäkään tarvitse nukkua tässä kurjuuden ja kärsimysten pesässä. Olkaamme siis ainakin puoli-yöhön yhdessä ja odottakaamme rauhallisesti sitä, kun tapahtuupi."

"Niin, me olemme yhdessä niin kauvan", sanoi Varon vilkkaalla ja elävällä tavallansa. "Ja koska me nyt kerran, joka kuitenkin peräti harvoin tapahtuu, olemme yksinämme Klairon'in, meidän jumaloidun Klairon'imme kanssa, niin uskallan minä tehdä pienen pyynnön, joka jo sangen kauvan on ollut mielessäni; minä uskallan panna pyyntöni Klairon'in armoon."

"Minä myöskin tahdon käyttää hyväkseni tätä onnellista hetkeä", sanoi Lekain. "Minä myöskin panen kysymyksen jumalattaremme etehen."

"Äh, petturi!" sanoi Varon. "Te tahdotte tehdä samaa, kuin minäkin; mutta ettepä kuitenkaan kerkeä toki ennen minua. Minäpä ensiksi suuni aukasin. Klairon'in pitää tehdä oikeus ja huomata ensiksi minun pyyntöni."

"Ensiksi tahdon minä kuulla teidän pyyntönne, Varon, ja sitten teidän kysymyksenne, Lekain", sanoi Klairon. "Puhukaa siis te, Varon, ja sanokaa, mitä pyydätte minulta?"

"Pyydän, rukoilen, Klairon, että kerrotte minulle kertomuksen onnettomasta kreivi S:t Audème'sta, josta paljon on puhuttu, ja jonka minä sitten vasta voin uskoa, kun kuulen teidän vakuuttavan sen todeksi."

Klairon'ia kohtasi huomaamaton vavistus ja hänen poskensa saivat heikon purppura-punan; mutta hän kääntyi kuitenkin huomattavalla maltillisuudella Lekain'en puoleen.

"Ja te, ystäväni", sanoi hän, "mitä te tahdotte kysyä minulta?"

"No, perhana!" huudahti Lekain hymyellen, "minä tahdoin kysyä teiltä, ihanin ihanimmistakin, tokko satumainen kertomus kreivi S:t Audème'sta perustuu totuuteen, tokko vielä todellakin hänen henkensä vainoaa teitä, tokko pistoolinlaukaus -- -- --?"

"Hiljaa!" sanoi Klairon tuskallisena ja peljästyneenä. "Hiljaa! Älkää häntä herättäkö! Älkää epäilkö, muutoin saamme kohta kauhistukseksemme kuulla hänen läsnä-olonsa, jolla hän vakuuttaa teille, että onneton kertomus todellakin perustuu totuuteen. Hetki lähestyy hetki, joka jo kaksi-kymmentä vuotta on minua vainonnut, on varmaankin haistanut olo-paikkani ja, jos epäilette, ilmoittaa kyllä lasnä-olonsa."

"Jumalani! Se on siis tosi", sanoi Varon peljästyneenä. "Totta, tuo kummituskertomus, josta koko Parisi on vuosia jo höpissyt."

"On täyttä totta", huokasi Klairon suruisesti. "Te tiedätte, että minä olen Voltaire'n ystävätär; ja siitä voitte myöskin päättää, ett'en kuulu turhan-uskoisten ja kevyt-mielisten lukuun, jotka antavat mieli-kuvittelunsa vietellä itsensä uskomaan kummituksia ja ylön-luonnollisia ilmestyksiä; ja kuitenkin, sanon minä, on se onneton kertomus tosi"

"Teidän kysymyksenne ja pyyntönne herättävät epäilemättäkin nukahtaneen hengen, joka minua jo kaksi-kymmentä vuotta on vainonnut ja joka taaskin, oltuaan vaiti jonkun vuoden, peljättää minua kauhealla läheisyydellänsä. Hän ilmoittaa itsensä kyllä tänäkin päivänä, en yhtään sitä epäile; ja välttää häntä vaikenemisella ja kieltämisellä, on turhaa. Voin siis tunnustaa teille totuuden. Tahdon siis kertoa teille sen onnettoman kertomuksen, jota Varon on pyytänyt ja vastata siihen kysymykseen, jonka Lekain teki minulle."

"Olette kai kuulleet, että kreivi S:t Audème tappoi itsensä pistoolilla ampuen itsensä, ja että hän kirjeessä, jonka kirjoitti minulle ennen kuolemaansa, juhlallisesti vannoi, kuolemansakin jälkeen vainotaksensa minua, eikä jättävänsä rauhaan minua, vaan kostavansa minua siitä, että pidin hänen rakkautensa halpana, enkä tahtonut ruveta puolisoksensa."

"Kyllä; olen kuullut sitä kerrottavan täydellisesti ja usein," sanoi Lekain, "ja kaikki ihmettelivät Klairon'in ylpeyttä ja kunniallisuutta, että hän hyljäsi miehen, joka pani hänen jalkoihinsa korkean nimen ja äärettömät rikkaudet, kunniallisuutta siinä, ett'ei huolinut hänestä, koska ei rakastanutkaan häntä."

"Onko se kaikki, mitä te kumpikin tiedätte?" kysyi Klairon.

"Ei mar!" sanoi Varon. "Vielä minä tiedän enemmän. Minä tiedän, että samana hetkenä, jona kreivi ampui itsensä, kuului sama paukaus myös teidän vieras-hnoneessanne, ja meni teidän ja vieressänne seisovan lordi Spenser'in välitse ja oli tappaa teidät molemmat."

"Myös se on totta", huokasi Klairon. "Se oli hirveä hetki. Lordi-raukka, syystä kyllä, kauhistui sittemmin läheisyyttäni peräti. Hän ei tahtonut, enään koskaan tulla tyköni ja jätti sen tähden koko Parisin, välttääksensä kiusausta joutua rakkautensa pakoituksesta vedetyksi kuitenkin tyköni. Se oli siis ensimmäinen onnettomuus, jolla kuollut kreivi minua kosti."

"Mutta ei; hän ei ole kuollut. Kreivi S:t Audème elää; hän vainoaa minua näkymättömällä läheisyydellänsä, kauhealla musta-sukkaisuudellansa. Jo kaksi-kymmentä vuotta on hän häirinnyt minun elämätäni ja vartioinnut minua kaikilla teilläni. Ei auta sekään, että minä onnettoman hetken lähestyessä usein olen pannut polvilleni, rukoillut häntä itkein ja valittaen leppymään edes viimeinkään, antamaan minulle anteeksi ja säälimään minun katumistani. Kun minä tämän tein, ensi kerran, niin ilmoitti hän itsensä purskahtamalla kauheaan, perkeleelliseen nauruun niin, että minä kauhistuneena vaivuin voimatonna maahan, ja niin, että ystävättäreni, joka oli silloin luonani pakeni peljästyneenä pois ja jätti minut ijäksi-päiväksi."

"Mutta katumukseni kauhistuksessa uudistin minä kuitenkin aina ajottaisin nöyrän rukoukseni, ja toisinaan vaikutti se vainoovaan henkeen. Hän vaikeni usein viikkoja, kuukausia. Mutta eräänä päivänä, kun olin hänet melkein kokonansa unhoittanut, ilmoitti hän taaskin hirmuisen läsnäolonsa ja muistutti minulle kauheata valaansa, joka huulilla hän oli kuollut, nimittäin, ei koskaan antaa minulle anteeksi, vaan vainota ijankaikkisesti."

"Ja vieläkö hän nytkin ilmoittaa itsensä pistoolin-paukauksella?" kysyi Lekain hiljaisella ja puoleksi tukahdutetulla äänellä aivan, kuin pelvosta, ett'ei henki vain häntä kuulisi.

"Ei", vastasi Klairon. "Nyt on hänellä useampia muotoja ja ääniä. Ainoasti ensimmäisinä vuosina vainosi hän minua kauhealla pistoolin-paukauksella, joka vapistutti hermojani niin, että minä, aina tuon onnettoman tunnin lähestyessä jouduin puistattaviin vavistuksiin ja olisin silloin aina mielelläni tehnyt samoin, kuin pelkurit katsojat teaterissa, jotka jättävät paikkansa ja menevät pois, kun tietävät näytöksen lopussa lau'aistavan jonkun laukauksen."

"Mutta, ah! Minä en voinut juosta pakoon sitä paukausta, sillä mihin tahansakin menin, seurasi kiusaajani mukanani; mihin hyvänsäkin kätkeysin, niin löysi hän minut kuitenkin. Kun olin kotonani, niin tuli hän aina samasta ikkunasta. Kaikki naapurini kuulivat paukauksen ja näkivät sankki-ruudin salaman; mutta mitään jälkeä ihmisestä, joka olisi laukauksen ampunut, ei voitu havaita koskaan, ja ikkunan ruutu, josta laukaus tuli ei ollut koskaan edes särölläkään."

"Eräänä iltana kuitenkin," jatkoi Klairon, "yritin minä paeta kauheata laukausta siten, ett'en olisi tuon kauhean tunnin lähestyessä huoneessa kotonani, enkä ystäväinikään luona. Dumesnik'in rouva oli kutsunut minut luoksensa ehtoolliselle muutamain tuttavain kanssa. Minä suostuin kutsumukseen ja käskin ilmoittaa hänelle, että tulisin kohta näytännön loputtua, heti yhdeltä-toista tykönsä."

"Samana iltana näyttelin minä Semiramis'ena. Ja kohta kun näytäntö oli loppunut, muutin minä kiireesti pukua, käskin vaunut ajamaan porrasten eteen ja nousin vaunuihin kamari-neitsyeni kanssa. Kello oli vielä kymmenen minuuttia vaille yksi-toista. Ja että Dumesnik'in tykö oli jotenkin pitkä matta, niin olin varma siitä, ett'en olisi vielä perillä tuon kauhean tunnin tullessa. Päälle-päätteeksi käskin minä kuskini ajamaan verkallensa."

"Oli ihana kuu-valo-yö, ja ilma oli niin kirkas, että minä, ajaessamme kävely-puiston vierustaa, aivan selvästi voin lukea kirjoitukset kauppa-puotien ikkunoissa."

"Samassa kun ajoimme sen huoneen ohitse, jossa kreivi S:t Audème oli kuollut, katsoin minä ylös hänen silloisen kamarinsa ikkunaan ja osoitin sen kamari-neitsyelleni. Mutta samassa näjin minä ikkunasta valkean välähtävän. Kauhea paukaus meni ylitsemme ja laukaus tunki vaunujeni lävitse sellaisella ankaralla voimalla, että me kumpikin vaivuimme voimattomina alas. Kuski luuli ryövärien ahdistavan meitä, ajoi täyttä laukkaa eteen-päin, ja seisautti muutaman minuutin perästä vaununi Dumesnik'in asunnon edustalle."

"Tunnotonna kannettiin minä sisälle ja vasta tuntien perästä voin minä kertoa ystävilleni hirmuisen tapauksen. Kaikki uskoivat todellakin ryövärien yrittäneen murhata meitä -- -- -- mutta minun vaunuissani ei näkynyt mitään jälkeä laukauksesta, joka oli tunkeunut sen läpitse, ja ikkuna, josta minä näjin laukauksen tulevan, oli vahingoittumatonna. Ei ketään ollut silloin ollut sisällä siinä huoneessa; sillä pitkistä ajoista sitten oli se ollut suljettuna, koska ei kellään ollut rohkeutta asua siinä kreivin onnettoman itse-murhan jälkeen."

"Siitä päivästä lähtein eivät laukaukset kuuluneet säännöllisesti joka ilta ja muutamain kuukausien kuluttua lakkasivat ne kokonansa kuulumasta."

"Ja siitä hetkestä sitten olette te päässyt kiusaajastanne?" kysyi Varon kiireellisesti.

"Päässyt", huokasi Klairon. "Minä pelkään hänen pitävän valansa ja vainoovan minua niin kauvan, kun elän. Ainoasti pistoolin-paukaus lakkasi siitä päivästä. Mutta sen sijaan kuului sitten joka yö tuolla kauhealla tunnilla huoneessa, missä milloinkin olin pitkä, sydäntä-särkevä huuto, joka aivan, kuin jonkun kuolemallaan olevan hirveä valitus-huuto, tahi jonkun kuolemaan asti piinatun tuskanhuuto täytti jokaisen kuulijan sydämmen vavistuksella ja kauhistuksella. Kaikki ne, jotka asuvat huoneessani, jopa samalla kadullakin ja vasta-päätä olevissa huoneissa, ovat jo vuosi-kausia aina öisin kuulleet sen huudon ja polisivirasto on asettanut vartioita, saamaan selkoa siitä onnettomasta, joka niin itse-pintaisesti uskalsi häiritä yöllistä lepoa. Mutta kaikki tarkimmatkin tutkimiset ovat olleet turhat. Huuto tuli, kuin kylmä salama ilman läpitse alas. Näkymättömän hengen huulet, joiden ylitse ei peitsillä ole voimaa, päästivät sen."

"Ja huuto vainosi minua samoin, kuin pistoolin-laukauskin kaikkialla. En voinut koskaan välttää kuolemattoman koston henkisiä keveitä siipiä."

"Eräänä päivänä menin minä Grandval'in rouvan kanssa Versailles'en, nähdäksemme siellä näytettävän jotain aivan uutta näytelmätä. Näytöksen loputtua menimme me ravintolaan, jossa viimeinkin pitkäin pokkuroimisten perästä saimme isännältä huoneen, jossa oli kolme vuodetta; kaikki muut huoneet olivat prinssit, kreivit ja muut suurelliset jo tilanneet edeltä-päin."

"Yö oli kauhea. Ulkona ulvoi ja raivosi myrsky. Sade-pisarat löivät rämisten kamarimme pieniä ikkunoita vastaan. Grandval'in rouva oli käynyt levolle; minä olin aikeissa tehdä samoin ja kysyin kamari-neitsyeltäni, joka auttoi vaatetteni riisumista, mitä kello oli."

"Neitsyeni vastasi: 'kello on kahta minuuttia vailla yksitoista, -- onneton hetki lähestyy, neiti. Mutta olemmehan nyt Versailles'sa ja viheljäisessä riutu-kamarissa. Ei kenkään voi etsiä täältä jaloa neiti Klairon'ia. Ilma on kauhea ja myrsky hirmuinen. Lienee siis vaikeata huudollekin, etsiä teitä täältä!'"

"Mutta samassa kuului huuto ja vieläkin kauheampana, ulvovampana ja sydäntä-särkevämpänä, kuin koskaan ennen ja täytti Grandval'in rouvan sellaisella pelvolla, että hän hyppäsi ylös vuoteeltaan ja unhoittaen hennon yö-pukunsa syöksyi käytävään ja huusi apua. Kaikki ravintolassa asuvaiset ja olevaiset olivat kuulleet huudon ja kiirehtivät saamaan selkoa hirveästä huudosta ja katsomaan, jos jotain apua voitiin vielä antaa sille onnettomalle, jonka kuolon-tuskan huudon he olivat kuulleet."

"Muutamia päiviä sittemmin lakkasi huuto, ja sen sijaan kuulin minä nyt vuosi-kausia ikkunani alla pitkää ja voimallista kätten-taputusta."

"No, perkule! Mokoma kelvoton kumppani rupeaapi siis jo vähän sivistymään", sanoi Lekain naurahtaen. "Kätten-taputukset eivät ole koskaan mitään kauheata musiikkia, eivätkä siis koskaan loukkaa korvianne; olettehan niihin jo kyllä tottunut. Olette varmaankin taidollisella näyttelyllänne voittanut sen häjyn hengen ja hänen taputuksensa ovat teille merkkinä siihen, ett'ei hän ainoasti ole teille anteeksi antanut, vaan myöskin iloitsee nerostanne. Minä toivon, suloinen Klairon, että koko elämänne ajan saisitte kuulla sellaista taivaista taputusten musiikkia ehtoo-laulunanne ikkunanne alla."

"Toivotuksenne tulee myöhään, ystäväni", sanoi Klairon ja nosteli olka-päitänsä. "Muutamia vuosia sitten ei henki enään taputa; vaan laulaa. Hän laulaa minulle niin ihanasti, liikuttavasti, valittavasti ja suloisesti, että minun sydämmeni sulaa kaipaukseen ja suru-mielisyyteen, silmäni täyttyvät kyynelillä ja sanomaton ikävöitsemyksen suru täyttää minut kokonansa. [Goethe on maininnut tämän ihmeellisen tapauksen Klairon'in elämästä kirjassaan: 'Erzählungen deutscher Ausgewanderter.' Muutamat kohdat pitävät siinä sanasta sanaan yhtä sen kanssa, mitä lady Crawen, Ausbach'in maa-kreivitär siitä kertoo. Katso 'Memoirs of the Marggravine.' I: 162.] -- Mutta vaiti, kello lyöpi yksitoista, ja nyt, ah Jumalani! Ettekö kuule?"

"Kyllä; me kuulemme", kuiskasivat molemmat herrat ja heidän kasvonsa kalvenivat ja suuret hiki-pisarat putoilivat heidän otsiltansa.

Ja todellakin suhisi läpi huoneen hiljainen soitto ja säveleet. Ilma tuntui aivan, kuin väräjävän kanteleen soitosta. Aina täydellisempinä ja voimmakkaimpina kuuluivat säveleet. Metsä-torven hitaasti haihtuvat äänet sekaantuivat siihen sitten ja -- -- --

Samalla katkaistiin tämä ihmeellinen musiikki todellisuuden raa'oilla äänillä. Nyt kuultiin nopeain askelten lähestyvän ovea ja kova ja kiireinen kolkutus ovelta.

Varon ja Lekain hyppäsivät istuimiltaan, kuin unesta heränneinä; Klairon nousi ylpeänä nojatuolistaan ja huusi käskeväisesti: "astukaa sisään!"

Ovi avattiin ja Ausbach'in maa-kreivi astui sisälle ja Bastiljen kuvernööri jäi avonaiseen oveen seisomaan, kunnioittavaiseen asentoon. Ylpeällä, voiton-riemuisella katsannolla meni kreivi Klairon'in tykö. Klairon otti hänet vastaan sädehtivin silmin.

"Näettekö, että minä pidän sanani?" kysyi kreivi. "Minä todistan teille, ett'ei teillä ole ainoasti vihollisia; vaan myöskin uskollisia, luotettavia ystäviäkin. Te olette vapaat. Kuningas Ludwiki on itse omalla voimallisella sanallaan vapauttanut teidät."

"Myöskin te, hyvät herrat, olette vapaat," jatkoi hän sitten ja kääntyi armollisella nyökkäyksellä molempain taiteilijain puoleen. "Minä olen antanut jo kuvernöörille teidän kummankin vapautus-määräyksenne, ja oven edessä odottavat vaunut valmiina, viemään teitä kumpaakin kotihinsa."

"Ah", huusi Varon, "miten voimme me kiittää Teidän kuninkaallista Korkeuttanne tästä armosta, miten -- -- --"

"Kiittäkää kumpikin minua siten, että lähdette nyt kohta", sanoi kreivi, ystävällisesti hymyten. "Kiittäkää minua siten, että edeskin-päin olette jaloja taiteilijoita, kuten ainakin olette. Hyvästi, hyvät herrat! Toiste tapaamme toisemme taas."

Varon ja Lekain, hyvin havaiten, että kreivi halusi jäädä yksinänsä Klairon'in kanssa, kiirehtivät täyttämään hänen toivoansa ja jättivät kuvernöörin kera huoneen.

"No, Klairon", kysyi kreivi, kun he olivat jääneet kahde-kesken, "joko nyt olette voittanut sen vakuutuksen, ett'ette ole maailmassa aivan yksinänne ja hyljättynä, ja että teillä on uskollisia ystäviä, jotka valvovat etuanne ja suojelevat teitä?"

Ilosta säihkyvin silmin ojensi Klairon kätensä kreivin puoleen.

"Suuren miehen suosio on lahja jumalilta", huusi hän innollisesti. "Niin Racinella oli oikeus: armo-lahja jumalilta on sellainen suosio. Ja sydämmeni perimmästä pohjukasta kiitän minä teitä, että olette opettanut minua tuntemaan sitä totuutta."

"Oi, ruhtinaani! Tänä onnellisena hetkenä on minun sydämmeni avoin teille ja ilmoittaa sisimmäisen salaisuutensa. Ja salaisuuteni on se, että minä toivoin teihin, ruhtinaani. Minä odotin teidän varmaan näkeväni tulevan pelastavaisena enkelinäni tänne. Ja jos tämä odotus olisi pettänyt, niin olisin minä kuollut murheesta ja epä-toivosta."

"Se oli kaikki, kalliimpani, rakkaimpani ruhtinaani", jatkoi Klairon hiljaa, kovasti punastuen; "se oli kaikki, mitä minulla oli sanottavaa teille."

"Siinä on kylliksi, tekemään minua onnellisimmaksi kaikista ihmisistä", sanoi kreivi ja painoi Klairon'in molemmat kädet huulillensa. "Ja nyt, Klairon! Tulkaa! Vaununi odottavat porrasten edessä."

"Mihinkä ne vievät minua?" kysyi Klairon.

"Ensinnäkin omaan kotihinne", vastasi kreivi naurahtaen.

"Mutta ennen, kuin minä lähden sinne, pitää maa-kreivin sallimaan minun tehdä joku kysymys, johon toivon myös vastausta."

"Kysykää, Klairon!"

"Onko kuningas ehdottomasti armahtanut minua? Eikö hän ole yhdistänyt mitään ehtoja irti-laskemiseeni?"

"Kyllä Klairon! Kuningas on armahtanut teitä ja laskenut vapauteen; mutta sen ohessa käskenyt myöskin, että teidän pitää huomenehtoona näyttelemään Phaedrana ja herra Vauture näyttelee kanssanne Hippolyte'na."

"En voi totella sitä käskyä", huusi Klairon innolla. "Olen vannonut, ett'en enään koskaan astu 'Theatre Français'en' näyttämölle, joll'ei mokomaa Vauture'a, jonka läsnäolo häväisee taidetta ja taiteilijoita, kohta eroiteta paikastansa. Minun täytyy joko ijäkseni jäädä tänne vangiksi, tahi myöskin ijäkseni eritä näyttämöltä."

"Se teidän pitääkin tehdä", sanoi kreivi lempeästi hymyellen. "Niin, teidän pitää eritä näyttämöltä. Ollaan uskallettu nöyryyttää suurta taitelijatarta Klairon'ia, ja hän kostaa siten, että hän kääntää ainiaaksi selkänsä niille, jotka ovat hänen suhteensa arvottomia."

"Klairon! Huomen-aamuna jätän minä Parisin, palatakseni taas takasin maahani. Suostutteko asumaan rakkaimpana ystävättärenäni, kunnioitettavimpana sisarenani linnassani? Suostutteko suloisella läheisyydellänne karkoittamaan kamalan ikävyyden minulta? Suostutteko keventämään minulta työn vaivaa siten, että otatte siihen osaa kanssani? Klairon, ystävättäreni, sisareni! Suostutteko jättämään Parisin kanssani?"

Klairon katseli pitkällä tutkivalla katseella kreivin totisia mutta samalla liikutettuja kasvoja. Sitten pani hän verkallensa oikean kätensä kreivin, hänelle ojennettuun käteen ja sanoi totisesti ja juhlallisesti:

"Minä suostun. Minä jätän kanssanne Parisin ja tulen tykönne, olemaan ystävättärenänne ja sisarenanne."

KOLMAS PÄIVÄ.

1.

Huomeneltain.

Kumiseva selloin-soitto, joka jo neljä päivää oli kaikunut Ausbach'in linnan tornista oli nyt vihdoinkin vaijennut; soihdut, joidenka valossa maa-kreivittären ruumis oli laskettu sukuhautaan, olivat jo sammutetut; maa-kreivilliset korkeat virkamiehet, jotka olivat olleet saapuvilla suruisella juhlalla, olivat jo lähteneet linnasta; maa-kreivi itse oli kätkeytynyt kammioonsa, ja Klairon'ikin, joka myöskin oli ollut ruumista hautaan saattamassa, palausi pitkälleen ja juhlallisesti huoneisiinsa linnassa.

Totisena, kärtyisen näköisenä, syvässä suru-puvussa, joka pitkänä loikkona kahisi hänen perässään, kulki hän käytäväin ja tyhjäin suurten salien kautta, kamari-rouvansa ja ruhtinaan hovi-mestari perässänsä. Tulleena ovelle, joka vei hänen yksityiseen huoneeseensa, seisahtui Klairon ja kääntyi, vähäisesti nyökäten, hovi-mestariin.

"Teillä on jotain toimitettavata minulle?" kysyi hän kylmästi ja ylpeästi.

"Te käskette, teidän armonne", vastasi hovi-mestari ja kumarsi sangen syvään. "Hänen kuninkaallinen Korkeutensa, herra maa-kreivi toivoo saada olla koko päivän syvimmässä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, eikä soisi kenenkään häiritsevän hänen surullisia mietteitänsä. Minä pyydän siis teidän armonne käskyä, saada tietää, millä tunnilla te haluatte syödä päivällistä teidän omissa huoneissanne?"

"Laitettakoon valmiiksi tavallisella ajalla, kello neljä", sanoi Klairon täydellisesti rauhallisena.

Sitten nyökkäsi hän hovi-mestarille armollisen "hyvästin" ja meni huoneeseensa. Kamari-palvelija kiirehti esille, ottaaksensa vastaan pitkän suru-vaipan, jonka Klairon oli huolimattomasti antanut pudota alas lattialle. Palveluspoika, kullalla kirjaellussa puvussa, avasi ovet sisimmäisiin huoneisiin, asettausi nöyränä ovelle, odottamaan niitä käskyjä, joita hallitsijatar ehkä antaisi hänelle vielä.

Mutta Klairon meni ylpeänä ja hiljaisena hänen ohitsensa. Ainoasti kamari-rouvan puoleen, joka yritti menemään hänen perässänsä sisälle, kääntyi hän ja sanoi ankarasti: "minä tahdon olla yksinäni; ei kenkään saa minua häiritä. Jääkää te vaatetus-huoneeseen, rouva! Minä soitan, kun tarvitsen teitä."

Kamari-rouva astui, syvästi lyykäyttäen, takaisin etu-huoneeseen, palvelija sulki ovet, ja nyt jäi Klairon vihdoinkin yksinänsä. Hän silmäili pitkään ja tutkivaisesti suurta huonettansa, vakuuttaakseen itseään siitä, ett'ei tosiaankaan huoneessa ollut ketään, joka olisi kuunnellut, mitä hän sanoi. Sitten meni hän rivakasti suuren kuvastimen tykö, ja tarkasteli itseään siinä pitkään ja tutkivasti.

"Rouva Ausbach'in maa-kreivitär", sanoi hän ja lyykäytti syvään omalle kuvallensa. "Rouva Ausbach'in maa-kreivitär! Minä tervehdin teitä. Maa-kreivitär on kuollut, eläköön maa-kreivitär! Pää-maaliin on päästy seitsen-toista vuotisen odotuksen, kärsivällisyyden, maikailujen ja kujeiden perästä -- -- -- vihdoinkin päästy! Maa-kreivitär on kuollut, ja minusta tulee hänen seuraajansa!"

Hän vetääntyi takaisin kuvastimesta ja käveli pitkin, ylpeöin askelin edes-takaisin huoneessa.

"Niin", sanoi hän hiljaa itseksensä, "niin, minusta tulee hänen seuraajansa. Maa-kreivi rakastaa minua ja pelkää myöskin samalla. Hän ei uskalla hyljätä minua kenenkään muun naisen tähden. Minä olen uhrannut hänelle seitsemän-toista vuotta elämästäni; hänen täytyy ja pitää nyt palkita minun uskollisuuteni, rakkauteni ja ystävyyteni. Seitsemän-toista ikävää, yksi-toikkoista ja kujeellista vuotta olen minä viettänyt tässä kolkossa linnassa ikäväin ihmisten kanssa. Toisinaan tapasi minut tunne aivan, kuin en minä sitä enempätä kestäisi; aivan, kuin pitäisi minun paeta ijäkseni tätä saakelin Saksan-maata!"

"Mutta minulla oli pää-maali silmäini edessä; minä tarkastelin aina yhä enemmin ja enemmin kuihtuvata maa-kreivitärtä. Minä näjin hänen kipeässä päässään minun ruhtinatar-kruununi kasvavan, ja jäin niin paikoilleni. Nyt olen minä päässyt pää-määrääni. Ruhtinattaren kipeä pää on viimeinkin kallistunut hautaan, ja minun kruununi on nyt valmis."

"Niin, Klairon!" jatkoi hän ja kiirehti taas kuvastimen tykö. "Niin, Klairon! Sinun kruunus on valmis ja vielä tänä päivänä pitää sen kaunistamaan sinun arvokasta päätäs."

Hän tarkasteli itseään hymyellen; mutta vähitellen haihtui hymy huuliltansa, ja tumma varjo vetääntyi hänen kasvoillensa.

"Viimeksi kuluneet seitsemän-toista vuotta ovat myös merkityt kasvoillani", kuiskasi hän itseksensä. "Ei käy enempi enään kieltäminen, että Klairon on vanhentunut. Tuo kauhea, välttämätön kummitus, vanhuus, on pannut merkkinsä kauniille kasvoilleni, ja samalla, kun sydämmeni sykkii vielä kuudentoista vuotiaan tytön voimalla ja innolla, syyttää muotoni minua, että olen jo yli viiden-kymmenen vuoden."

"Ah, Klairon, Klairon! Uskalsiko vanhuus kajota sinunkin taiteelliseen personaas? Pitikö sinun kauniin, jalon otsas taipumaan hänen edessänsä? Pitikö sen pedon, vanhuuden, merkitsemään sinunkin vuottes määrä?"

"Pois, pois!" huusi hän käskeväisesti ja siveli kädellänsä otsaansa. "Pois, te rypyt ja vuodet! Kruunun pitää koristamaan tätä otsaa. Miksi siis röyhällätte sen kirkkautta?"

Mutta voi! Rypyt eivät peräytyneet pois mainion taiteilijattaren käskystä. Ne jäivät paikoillensa ja kokoontuivat, kuin kummitukset hänen otsallensa. Klairon huomasi sen ja vetääntyi taas huokaillen pois kuvastimeltansa ja rupesi taas kiivain askelin käymään edes-takaisin huoneessansa.