Chapter 6

"Ah, minä olin kevytmielinen! Minä luulin tällä puolen tuntia ennen vihkimistä tehdyllä tunnustuksellani saattavani hänet jaloon ja miehuulliseen päätökseen, nimittäin siihen, että hän, pelastaakseen itsensä ja minut kauheasta rakkaudettomasta aviosta, olisi vihkimä-jakkaralla hyljännyt minut ja papin kysymykseen 'tahdotko' vastannut vakavasti ja kovalla äänellä 'en.' Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän otti minut. Mutta samassa silmän-räpäyksessä, kun hän sanoi päättävän sanan 'otan', vannoin minä itsekseni, ett'ei hän sittenkään koskaan tulisi olemaan puolisoni, vaan että hän olisi minulle ainakin vieras."

"Minä olen uskollisesti pitänyt valani. Koburg'in prinsessa kantaa minun nimeäni; mutta hän ei ole puolisoni, ei ystäväni, eikä matka-toverini elämässä. Minä en tiedä mitään hänestä, eikä hän minusta. Kun minä olen Ausbach'issa, niin näemme me toisemme ainoasti päivällis-pöydässä, koko hovin läsnä-ollessa, ei koskaan kahden-kesken. Sanaakaan emme koskaan toisillemme puhu, paitsi asioissa, jotka koskevat seurustelu-elämän yleisiä kohtia."

"Mutta eihän se ole mikään avio-liitto!" huudahti Klairon. "Onhan se vain rasittava kahle, jonka Teidän kuninkaallinen Korkeutenne pitää mitä pikemmin viskaamaan pois päältänsä. Te olette sen velka-pää maallenne, ja alamaisillenne, kallihimpani ja rakkahimpani ruhtinaani! Teidän pitää ottaa pois mokomalta sairaloiselta ja lemmettömältä prinsessalta, jolle olette antanut ainoasti nimenne, ettekä sydäntänne, -- ottaa myöskin pois jalo ja kallis-arvoinen nimennekin. Ken hyvänsä, vaikka kuinkakin kaunis ja kuinkakin ylpeä prinsessa, tuntisi itsensä onnelliseksi ja kunnioitetuksi, saada sitä kantaa; päästä puolisoksi ruhtinaalle, joka ei ainoasti kasvoiltaan, vaan myöskin sielun ja sydämmen jaloin ja yleväin ominaisuuksien puolesta on suuren setänsä, Preussin kuninkaan kaltainen."

"Ei", sanoi kreivi totisesti ja vakaasti: "Ei; minä kärsin nuoruuden erehdyksestä loppuun asti. Minä olen itse siihen syypää, ja sen tähden pitää minun siitä kärsimäänkin. Kun ei minulla ollut miehuutta seisoa isäni vihaa vastaan, ja asettaa omaa tahtoani hänen tahtoansa vastaan, niin pitää minulla nyt sen tähden olemaan miehuutta, kantaakseni levä-peräisyyteni seurauksia niin kauan, kuin Jumala sen tahtoo. Minä olen Jumalan ja ihmisten edessä Koburg'in Klotilda-prinsessan puoliso. Niin kauan, kuin hän elää, olen minäkin velvoitettu tunnustamaan hänet puolisokseni ja sellaisena pitämään ja puollustamaan häntä." [Maa-kreivin omat sanat. Katso: Memoirs of the Marggravine of Ausbach. Vol. I, 130.]

"Ei", huusi Klairon vihaisesti. "Ei! Teidän Korkeutenne sallii jalon sydämmensä jalouden vietellä itsensä uhriksi, jota prinsessan ei sovi vaatia, eikä kansanne sallia. Te ette ole ainoasti oman persoonallisen onnenne, vaan myöskin kansanne ja maanne onnen tähden velka-pää rikkomaan luonnottoman avio-liiton ulkonaiset siteet, mennäksenne uuteen lailliseen avio-liittoon, ja antamaan kansallenne, jota nyt uhkaa pahimmistakin pahin, se, että se joutuu kerran vieraan ruhtinas-suvun perinnöksi, -- niin, antamaan kansallenne ruhtinatar, joka sitten lahjoittaa maallenne perijän, laillisen perijän."

"Ah, ei se ole mikään hauska tehtävä, olla hallitsevana ruhtinaana," vastasi kreivi, "että sitä haluaisin pojalleni jättää. Kuka tietää, vaikka ma itse jo pudistan päältäni mokoman vaikean tehtävän, ja alamaisten verosta pidän parempana, olla oma herrani." [Ausbach'in maa-kreivi möi sittemmin maansa Preussin kuninkaalle ja vetääntyi miljonan talarin vuotuisella eläkkeellä yksinäisyyteen ja eli Englannissa.]

"Mutta älkäämme enään puhuko näistä ikävistä asioista. Minä ilmoitin aviolliset suhteeni teille ainoasti siinä tarkoituksessa, ett'ette soimaisi minua uskottomuudesta aviossani, että uskallan rakastaa teitä ja myöskin sen suoraan sanoa teille."

"Niin, Klairon! Minä rakastan teitä, ja rakkaus johdattaa minut kyllä pian luoksenne takaisin. Mutta ett'ette te jumaloittu, ympäri liihoitteleva, suloinen Klairon, minua, poissa ollessani unhoittaisi, vaan olisitte vaadittu edes joskus muistamaan minua, toin minä teille jotakin, jota teidän pitää vannoa kantaa, eikä tosiaan ottamaan pois ranteestanne siihen asti, kun minä palajan! Te olette aina kieltäynyt ottamasta minulta mitään lahjaa; mutta tätä ette saa kieltää; tämä teidän pitää ottaa vastaan."

Ja kreivi otti liivinsä taskusta punaisen sahviani-nahkaisen kotelon ja antoi sen Klairon'ille.

Klairon otti kotelon ja avasi sen.

"Teidän valo-kuvanne," huusi hän iloisesti. "Ah, niin hyvin onnistunut ja niin ihana valo-kuva!"

"Eikö tosi, Klairon? Te lupaatte kantaa sen ranteessanne?"

"Niin, oikein!" huokasi Klairon. "Onhan se ranne-rengas. Tähän asti huomasin vain valo-kuvan. Nyt vasta nä'en, että se on kallis-arvoinen ranne-rengas. Seppele ihanimmista hohto-kivistä ympäröi korkean ystäväni kauniita kasvoja. Voi, miten ihanina nämät kivet kiiluisivat, ell'eivät ne ympäröisi tätä valo-kuvaa! Mutta teidän silmäinne loistossa kadottavat kauniimmatkin hohto-kivet kiiltonsa ja arvonsa."

"Ah", jatkoi hän iloisena samassa, kun hän likemmin tarkasteli ranne-rengasta. "Valo-kuvan voi ottaa pois hohtoisesta kätköstänsä. Nyt on se yksinkertainen, kapea, kultareunainen muistosäiliö, jonka voi rauhassa kantaa sydämmellänsä. Ah, mun kallis, ruhtinaallinen ystäväni! Nyt otan minä ilolla teidän valo-kuvanne lahjaksi. Antakaa hohto-kivinen ranne-rengas puolisollenne. Hän iloitsee kyllä kallis-arvoisesta koristeesta; sillä se on ruhtinattarelle tehtykin. Mutta lahjoittakaa minulle tämä rakastettava ja kaunis kuva. Minä lupaan, ett'en koskaan jätä sitä luotani, vaan kannan sitä siksi, kunnes rakkaan kuvan verosta itse jalo ja kunnioitettava juuri-kuva tulee taas tervehtämään minua."

"Te olette ihmeellinen vaimo", lausui kreivi ja katseli häntä rakkailla katseilla. "Minä annan teille hohto-kiviä, joista, kuten sanotte ruhtinatarkin iloitsis saadaksensa, ja te ne hyljäätte."

"Minä hyljään hohto-kivet, mutta iloitsen teidän kuvallenne", sanoi Klairon loistavalla hymyllä. "Mitä minä hohto-kivistä huolin? Niitä minulla on enemmän, kuin tarpeeksi; sillä paljon on herroja, jotka ovat niin lempimielisiä, että he suosivat Klairon'ia, ja jotka luulevat hohto-kivillä voivansa ostaa hänen rakkauttansa. Minä otan vastaan kaikkia heidän koristuksiaan; mutta minä otan niitä niiltä, jotka ovat minusta saman-tekevät. Ja siitä tulee se, että minulla on paljon koristeita ja kalliita-kiviä. Minulla on aina tähän saakka annettu toinen kallis-arvoinen koriste toisen perään, enkä minä ole niitä tähän asti halveksinut. Mutta teiltä, Teidän Korkeutenne, en minä ota mitään koristetta."

"Klairon!" huudahti kreivi iloissansa. "Se on siis tosi, ett'en olekkaan teille saman-tekevä. Te ette aseta minua muiden ihantelijainne ja kosijainne rinnalle? Te -- -- --"

Samassa avaantui ovi kiireisesti ja kamari-palvelija tuli sisään.

Klairon kääntyi häneen ylpeän ja vihasta hehkuvan näköisenä.

"Uskallatko sinä tulla sisälle, kun hänen Korkeutensa on täällä?" kysyi hän kiivaasti.

"Antakaa anteeksi!" änkytti Jaakko katuvaisena. "Mutta minun piti saattamaan teille herra tirehtöörin vastaus. Minulla oli kunnia jättää teidän armonne kirje herra tirehtöörille. Hän luki sen tarkkuudella, kääntyi sitten minuun ja hänen silmänsä säkenöivät vihasta. 'Sanokaa neiti Klairon'ille', huusi hän, 'että minulla on kyllä neuvoja, pakoittaa häntä täyttämään velvollisuutensa, ja että minä käytän myöskin neuvojani häntä vastaan. Hänen pitää näytellä tänä iltana. Hänen pitää näytellä Phaedrana ja Vauture näyttelee Hippolytena. Sanokaa se neidillenne!'"

"Ja mitä muuta?" kysyi Klairon, pitäen ylevän ja ylpeän ryhtinsä. "Sallittiinko sinun rauhassa lähteä, tuodakses tätä sanomaa minulle?"

"Ei, teidän armonne! Tirehtööri pani kaksi-kymmentä miestä vartijana seuraamaan minua kotihin, ja samat miehet ovat nyt miehittäneet kaikki palatsinne sisään-käytävät. He sanovat, ett'eivät he estä ketään menemästä sisälle ja ulos; se on ainoasti neiti Klairon, joka ei saa lähteä kotoonsa."

"Se hyvä, Jaakko! Saat mennä", sanoi Klairon, ja viittasi palvelijata kuninkaallisella liikunnolla, jättämään huonetta.

"Mutta Jumalan tähden!" huusi herra hämmästyneenä. "Mitä tämä merkitsee? Millä oikeudella teitä uskalletaan loukata? Omassa palatsissanne pitää teitä vankina?"

"Millä oikeudella?" huusi Klairon uhkealla, täydesti kuninkaallisella arvollisuudella. "Sillä oikeudella, jota raaka, eläimellinen väki-valta uskaltaa käyttää taidetta ja neroa vastaan! Minua tahdotaan pakoittaa näyttelemään sellaisen miehen kanssa, jota minä halpana pidän. Minua tahdotaan häväisemään pyhää taidetta, jota minä palvelen siten, että minä kärsisin kunniattoman konnan rinnallani pyhässä templissä."

"Mutta se ei tapahdu koskaan. Klairon ei anna alentaa itseänsä. Minä olen yksinäinen, turvaton vaimo. Ei minulla ole sotamiehiä, jotka taistelevat puolestani, eikä lakia, joka minua suojaa. Mutta sittenkin otan minä taistelun merkiksi viskatun rukkasen ja sodin pyhää sotaa raakalaisia vastaan ja taiteen taistelua eläimellistä väki-valtaa vastaan. Kiirehtikää, ruhtinas! Jättäkää minut! Matkustakaa kohta nyt, ett'ette tarvitse olla todistajana siihen surulliseen näytökseen, jota täällä tänä iltana näytellään. Minua tahdotaan pakoittaa näyttelemään; mutta minä en anna pakoittaa itseäni. Vetäkööt he minut raa'alla roistojen käsi-voimalla näyttämölle; samalla voimalla, jolla he ovat piirittäneet huoneeni; mutta puhumaan he eivät voi minua pakoittaa. Ihmiselle voidaan tehdä väki-valtaa; mutta ei taiteilijattarelle. Minä en näyttele tänä iltana, vaikka saisinkin viettää elämäni vankeudessa Bastiljissa." [Niin nimitetään ranskalaisten surkeasti kuuluisata vankihuonetta Parisissa. Suom. muist.]

"Voikaa hyvin, kallis, jumaloitu ruhtinaani! Varjelkoon Jumala Teitä kaikilla teillänne! Muistakaa minua; mutta älkää surko minua kuitenkaan! Klairon ei petä koskaan itseään, eikä pyhää taidetta. Vaikka turvaton vaimo, niin taistelen kuitenkin urhokkaasti vihollisiani vastaan. Minä voin joutua tappiolle tässä taistelussa; mutta nöyrtymään minua ei saada. Tämä on hyvästi-jättöni! Joutukaa, ruhtinas! Jättäkää minut!"

"Kyllä! Minä kiirehdin!" sanoi kreivi: "Minä jätän teidät; mutta en sen tähden, että matkustaisin pois, vaan toimimaan puolestanne. Minä tahdon osoittaa heille, ett'ette ole hyljätty ja turvaton. Käykööt vihollisenne kimppuunne, niin ystävänne suojelevat teitä. Hyvästi, Klairon; mutta hetkeksi vain! Minä en jätä Parisia ennen, kuin te olette pelastettu vihollisistanne."

"Ah!" huusi Klairon ja katseli ilosta loistavin silmin hänen jälkeensä. "Minä voitan tarkoitukseni. Minusta tulee Ausbach'in maa-kreivitär!"

2.

Ehtoolla.

Taaskin olivat "Theatre Français'in" kaikki paikat täytetyt; taaskin samoin, kuin kaksi-kymmentä vuotta sitten, jolloin Klairon näytteli ensimmäisen kerran Phaedrana omituisessa puvussansa; -- niin, taaskin odottivat katsojat suurella uteliaisuudella näytelmän alkua; ja taaskin kulki Klairon'in nimi kaikkein huulilla, ja hänestä puheltiin parter'illa ja looseissa, parketilla ja ylimyöten amphiteaterilla. Outo huhu epäsovusta Klairon'in ja teateri-johtokunnan välissä oli levinnyt Parisissa, ja oltiin tietävinänsä, että Klairon oli kieltäytynyt näyttelemästä Phaedrana, ja että kuninkaallisten näytäntöjen johtokunta oli väki-vallalla tuottanut Klairon'in, sotamiesten mahdilla teateriin, ja että samoin oli myöskin tehty näyttelijöille Varon'ille ja Lekain'ille.

Kaikki olivat siis erittäin uteliaat ja odottivat; kaikki toivoivat vakuutusta siihen, miten paljon huhussa oli perää ja miten paljon siihen oli valetta lisätty. Ei milloinkaan ennen oltu, ei edes niinäkään ehtoina, jolloin Klairon näytteli jotain uutta kappaletta, suuremmalla maltittomuudella odotettu näytöksen alkua, kuin juuri tänä iltana.

Viimein kuultiin soitettavan merkiksi ja esiriippu kohosi, Hengittämättömällä hiljaisuudella kurkistivat katsojat näyttämölle.

Siinä seisoi Hippolyte, uusi näyttelijä Vauture, ja vasta-päätä häntä synkkänä ja vihasta säihkyvillä silmillä opettajansa Theramen, katsojain moni-vuotinen lemmikki Varon.

Mutta Varon'in takana seisoi neljä sotamiestä, kivärit olalla.

Kun katsojat vielä ihmetellen tähystivät sotamiehiä, mokomia näyttämön nurkka-vieraita (statisteja), niin alkoi Hippolyte puheensa. Ei kukaan ollut sitä huomaavinansa. Kaikki odottivat vain maltittomina Hippolyten viimeistä sanaa, josta Theramen'in piti aloittaa.

Nyt vaikeni Hippolyte ja Theramen'in piti aloittaa.

Mutta Theramen vaikeni. Turhaan kertoi Hippolyte viimeisiä sanojansa -- -- -- Theramen ei vastannut häntä. Hän tähysti vain Hippolyte'ä sanomattomasti halveksivalla katseella. Theramen'in silmät puhuivat; mutta huulensa jäivät äänettömiksi.

Silloin tuli kulissien takaa kuninkaallinen santarmien upsieri ja käsi ojennettuna ja kasvot sotamiehiin käännettyinä käski hän kovalla äänellä: "kuninkaan nimessä: vangitkaa näyttelijä Varon, ja viekää hän Bastiljehen!"

Sotamiehet lähestyivät Varon'ia ja ojensivat kätensä hänen puoleensa, aikeessa tarttua häneen. Mutta Varon tarkasti heitä hehkuvin silmin ja ylpeällä arvollisuudella, otti askeleen taakse-päin ja ojensi kätensä heitä kohti ikään, kuin puollustaakseen itseänsä. Sitten kääntyi hän ympäri, käski käden-viittauksella sotamiehiä seuraamaan itseänsä, ja meni hitaasti ja ylpeästi aivan, kuin hallitsija kulissien taakse; ja sotamiehet seurasivat häntä aivan, kuin olisivat olleet hänen nöyrimpiä palvelijoitansa.

Katsojat, jotka aina tähän saakka olivat pysyneet hiljaisina uteliaisuudesta, hämmästyksestä ja pelvosta, heräsivät ikään, kuin unesta ja alkoivat kovasti taputtaa käsiään ja huusivat: "Varon, Varon!"

Mutta yht'äkkiä vaikenivat he huutamasta; sillä näyttämölle astui toinen Theramen, joka alkoi korkealla, maltillisella ja rauhaisella äänellä lausua osaansa.

Mykkinä hämmästyksestä ja uteliaisuudesta ei kenkään uskaltanut häntä häiritä. Mutta miten paljon tahansakin Vauture ponnisteli voimiansa, voittaaksensa katsojain suosiota, ja vaikka hän todellakin osoitti suurta mestarillisuutta, niin vaikenivat katsojat sittenkin suosionosoituksista. He eivät pitäneet hänestä vaaria laisinkaan, eivät osoittaneet hänelle tyytyväisyyttä, eikä tyytymättömyyttäkään. He eivät huolineet saapuvilla olevista; vaan kuiskuttelivat keskenänsä: "mahtaakohan Klairon näytellä? Mahtaakohan häntäkin seurata sotamiehet? Ja vankitaankohan hänkin näyttämöllä?"

Nyt loppui parhaillaan näytettävä kohtaus. Oenone riensi näyttämölle ja ilmoitti Phaedran tulevan. Hippolyte (Vauture) vetääntyi takaisin, ja tuskin oli hän Theramen'in kanssa kadonnut, niin Phaedra (Klairon) astui esiin.

Niin aivan! Häntäkin seurasi neljä sotamiestä, jotka asettuivat siiville, pitkin kulisseja. Mutta hyväksymisen ja hämmästyksen sohina kuului nyt kaikkialta; sillä Phaedra ei ollutkaan ääneti, vaan hän puhui.

Klairon oli muuttanut aikeensa; ja kun Varon'ia vietiin Bastiljehen, kuiskasi Klairon hänen korvaansa: "Minä kostan kauheasti kaikkein kolmen edestä! Minä selitän katsojille, sillä he eivät tiedä, minkä tähden me emme tahdo näytellä. Minä näyttelen aina ratkaisevaan kohtaukseen saakka."

Ja tämän tuuman mukaan näytteli Klairon. Kaikella sillä innolla, ylevyydellä ja runollisuudella, johon hänen neronsa kykeni, näytteli hän mainion kohtauksensa Oenone'n kanssa, eikä milloinkaan edes häneltäkään oltu kuultu mainiota: "C'est toi qui l'as nommé" suuremmalla innolla, suuremmalla tuskalla ja ihastuksella, kuin juuri tänä iltana.

Ihastuneina, innostuneina, riemuitsivat katsojat suosikkiansa vastaan suostumuksen jyryllä; ja kun Klairon suuren kohtauksensa lopulla vetääntyi takaisin ja kun esi-rippu laskeentui, niin huusivat ihastuneet katsojat niin kovasti ja niin raivoisasti Klairon'ia, että hän vihdoin tuli vastaan ottamaan niitä tervehdyksiä, kukkais-kimppuja ja runoelmija, joita satamalla satoi hänen päällensä kaikilta puolilta.

Melkein huomaamattomina ja havaitsemattomina menivät toisen näytöksen ensimmäiset kohtaukset. Ei kenkään kuullut Hippolyte'ä, ja hänen rakkauden-kohtauksensa Aricia'n kanssa ei herättänyt mitään myötä-tuntoisuutta katsojissa. Odotettiin vain Klairon'ia, ainoasti häntä. Halaitttin nähdä häntä mainiossa kohtauksessaan Hippolyte'n kanssa.

Nyt oli hetki tullut. Nyt horjueli Phaedra perältä esiin, nojaten Oenone'n käsivartta vasten ja neljä sotamiestä asettui taaskin paikoillensa.

Nyt seisoi Phaedra Hippolyte'n vastassa; nyt kääntyi hän hänen puoleensa. Mutta syvästi halveksivalla muodolla, ja vihasta hehkuvalla katseella katseli hän (Phaedra) häntä kasvoihin.

Niin seisoi Phaedra mykkänä, mutta hirmuisella, ruhjovalla ryhdillä ja katseella jaloissa kuninkaallisissa kasvoissansa vasta-päätä kalpenevaa, horjuvaa Hippolyte'ä. Sen jälkeen kääntyi hän ruhtinaallisella liikunnolla sotamiehiin päin.

"Vangitkaa minä!" huusi hän kovalla ja käskevällä äänellä. "Vangitkaa minä ja viekää minä vankeuteen. On parempi antautua vapa-ehtoiseen vankeuteen, kuin olla vaadittu kärsimään pahan-tekijän saastuttavaa läheisyyttä."

Hurjistuneena ja raivon ja kauhistuksen huudahduksella syöksyi Hippolyte häntä vastaan, mutta sotamiehet pitivät hänet hänestä erillänsä. He asettauvat hänen ja Klairon'in väliin, joka rauhallisena, ylevänä ja ylpeänä kulki hitain askelin näyttämön ylitse, ja vetääntyi aivan kuin vangittu kuningatar vartijainsa seuraamana takaisin isolle sisään-käytävälle.

Katsojat raivosivat ja kirkuivat hänen takanansa ja huusivat myrskyisellä metelillä hänen nimeänsä. Mutta Klairon ei voinut totella heitä: sotamiehet seisoivat muurina hänen takanansa ja estivät häneltä takaisin-pääsön.

Mutta Klairon meni eteen-päin aivan, kuin omasta tahdostansa. Hän meni ovelle, joka päättää kulissi-maailman näyttämön takana.

Samassa lähestyi Lekain vastaiselta suunnalta, täydessä Theseon puvussa. Rauhallisella, jalolla käytöksellä lähestyi hän Klairon'ia ja tarjosi hänelle käsivartensa.

"Herra!" sanoi hän hymyten ja kääntyi upsierin puoleen, joka juhlallisella virkamies-ryhdillään kulki Klairon'in vierellä. "Älkää vihastuko kuningas Theseolle, että hän seuraa korkeata puolisotansa hänen vaikealla matkallansa. Jalo kuningatar Phaedra on viaton siitä raskaasta rikoksesta, josta häntä solvataan. Hän on nyt juuri kaiken kansan edessä todistanut viattomuutensa ja siveytensä, eikä häntä siis enään voida syyttää rikoksellisesta rakkaudesta poika-puoleensa. Hän on julkisesti koko maailman edessä osoittanut, ett'ei hän rakasta Hippolyte'ä, vaan kammoksuu ja halveksuu häntä. Hän ei ole siis ainoasti puhdas minun silmissäni; vaan minä vielä päälle-päätteeksi kunnioitan häntä sen halveksumisen edestä, jota hän osoitti kelvottomalle pojalleni."

"Tulkaa, kuningattareni ja puolisoni! Minä seuraan teitä. Mihin ikänä teitä viedäänkin, niin olen minä luonanne, jalo, taivahainen Phaedra'ni!"

Upsieri ei uskaltanut sysätä Lekain'ia sivuun, vaan täytyi sallia heidän yhdessä käyvän ulos ja tulla niin portilla odottaville vaunuille, joiden piti viemään heitä Bastiljehen.

Puolen tuntia sen jälkeen istuivat kolme pahan onnen lintua, Klairon, Varon ja Lekain yhdessä isossa komeoissa niin nimitetyissä Bastiljen vieras-huoneissa. Näihin "vieras-huoneisiin" pantiin sellaisia vankeja, joiden viipyminen Bastiljessa ei ollut määrätty miksikään määrätyksi ajaksi ja joita ei vielä oltu tuomittu, vaan ainoasti syytetty, ja joilla sen ohessa oli kyllä rahoja, maksaa sitä kallista huoneen-hyyryä ja niitä kalliita ruoka- ja juoma-rätinkejä, joita tässä kaikista kalleimmassa ravintolassa vaadittiin. Klairon oli itsellensä ottanut kaikista kauneimman näistä vieras-huoneista; olipa vielä kuvernöörin keittäjältä tilannut erinomaisen ehtoollisen kolmelle hengelle ja kutsunut molemmat ystävänsä, jotka asuivat yhdessä Klairon'in huoneen vieressä kanssansa ruualle.

Ehtoollista ei tarvinnut kauvan odottaa, sillä että Bastiljen vieras-huoneissa siihen aikaan asui hyvin usein prinssiä ja muita suuria herroja, oli kuvernöörin keittäjä aina valmis sellaisiin "herras-ehtoollisiin", eikä Klairon'in tilaus häntä siis laisinkaan hämmästyttänyt. Ruu'at olivat oivallisia, viinit valituita ja kuohuva sampanja houkutteli itse Klairon'inkin kalveille kasvoille pian poistuvan puna-ruson.

"Ystäväni!" huusi Varon sitten, kun hän oli multasienillä täytetyn fasanin puolikkaan laittanut lautasellensa. "Olempa pitkällä ja moni-vaiheisella elämäni ajalla koettanut jos jotakin; mutta sen minä tunnustan, että tämä on oivallisin ja parhain kaikista, mitä olen kokenut. Taiteen marttyreina tulimme me Bastiljehen ja huomaamme nyt kerrassansa, että olemmekin tulleet paratiisiin, jossa paistetut fasanit lentävät suoraan suuhun, sampanja lähteet lirisevät ja vaahtoovat ja ruskean-kellertävät kulta omenat heloittavat ja tuoksuvat, -- joita päälle-päätteeksi voipi syödäkin, ilman että hyvä orpana käärme sen tähden viettelee sillä, ja ilman pelkoa, että Isä Jumala ajaa meitä ulos tästä paratiisista."

"Päin-vastoin", sanoi Lekain naurahtaen, "tämän paratiisin isä, Bastiljen herra kuvernööri, ei ole laisinkaan taipuvainen ajamaan meitä täältä pois, eipä sittenkään, vaikka me katuvaisina viskautuisimme, kuin käärmeen vietellyt ja rukoilisimme ulos ajamistamme. Minä pelkään, että me kylläkin kauvan saamme viipyä täällä ja kerkeämme sillä ajalla kyllä maistella hyvän- ja pahantiedon puusta siksi, että ymmärrämme, ett'emme olekkaan paratiisissa, vaan suoraan sanoen vankeudessa. Ylpeä teaterin-tirehtöörimme, hyvä herra kreivi d'Albert oli peräti julmistunut ja uhkasi täydellä todella, antaa meidän kuitenkin viipyä vuoden ajan Bastiljessa."

"Ja minä sanon, ett'emme viivy täällä päivääkään, eipä edes yötäkään", sanoi Klairon, ylpeästi hymyten.

"Miten niin? Eikö yötäkään?" kysyi Varon ihmetellen. "Tuumaatteko, suloinen Klairon, että ehtoollisen syötyämme jätämme tämän kauniin huoneen, kiitämme hyvää isäntäämme, kuvernööriä hänen ystävällisestä vastaan-otostansa, menemme ulos vaunuihimme ja ajamme kotiimme?"

"Melkein niin minä tuumin", sanoi Klairon, "vaikk'en minä nyt juuri väitä niin, että me kohta syötyämme lähtisimme täältä. Mutta yötä emme viivy täällä. Kello tuolla uunin otsalla lyöpi juuri kymmenen. No, niin! Minä väitän, että me vielä ennen puoli-yötä olemme vapaat ja viedään voitto-riemulla täältä."

"Ah, olispa se ihanata!" huokasi Lekain. "Minä tunnustan heikkouteni: vanki-huoneen ilma tekee minut noloksi; se ärsyttää minussa epäilystä, pöhkömäisyyttä ja haja-mielisyyttä. Nämät seinät, olkootpa kuinka kauniit hyvänsäkin, näyttävät minusta olevan täyteen kirjoitetut näkymättömillä kirjaimilla ja kertovan minulle surullisia epä-toivon tapauksia tämän huoneen entisistä asukkaista. Ken tietää, vaikka rauta-naamari mies, josta Voltaire nykyisin on kirjoittanut, olisi asunut juuri tässä huoneessa, vaikka -- -- --"

"Jumalan tähden, onneton, älkää turmelko surullisilla tutkisteluillanne tärkeätä ruu'an sulattamiseen tarpeellista tuntia ehtoollisen jälkeen!" huusi Varon ja laski kiireisesti kätensä Lekain'en käsivarrelle. "Mutta sanokaa, suloinen Klairon, uskotteko todellakin, että me vielä tänä iltana vapautetaan täältä?"

"Minä olen täydesti vakuutettu siitä. Vihollisemme ovat tuoneet meidät tänne Bastiljehen; mutta ystävämme pelastavat meidät täältä."

"Ah, ystäviltäni en minä paljoa toivo", huokasi Lekain, "sillä he eivät ole tarpeeksi väkevät, tekemään poliisimestarin vihaa voimattomaksi. Ja häntähän me olemme tölväisseet otsaan, että olemme kieltäneet tunnustamasta erästä hänen juhtaansa taide-toveriksemme."

"Ja mitä minun ystäviini tulee", sanoi Varon, "niin en tiedä heistä yhtään, jonka uskollisuuteen ja kestäväisyyteen voisin luottaa, paitsi karhujani. Mutta he taas puolestansa ovat hyvinkin tyytyväisiä, jos minä pakoitetaan täällä viipymään jonkun aikaa ja he niin muodoin pääsevät antamasta minulle lisää velaksi"