Chapter 5

Mutta laukaus oli ammuttu. Se oli totuus, jonka enemmän, kuin kaksikymmentä paikalla ollutta todistajata vakuuttivat. He olivat nähneet kruudin valon, ja kynttilät sammuivat ilman-vedosta. He olivat kuulleet kauhean paukauksen ja ikkunain täräjävän.

Laukaus oli ammuttu, mutta jälkeä siitä ei näkynyt; ei myöskään tietty, mistä se oli tullut.

Polisi-luutnantti tutkei apulaisinensa vieras-huoneen, kaikki viereiset huoneet ja koko kartanon. Viimein meni hän kadulle ja jatkoi siellä tutkimuksiansa. Hän vaatei vastapäätä olevan naapuritalonkin avattavaksi ja toimitti ankaran tutkimuksen kaikkein sen asukasten kanssa.

Mutta jostain sattumuksesta asui talossa vain vanhoja ihmisiä, jotka kaikki olivat herätettävät vuoteiltansa tutkittaviksi. Ei ainuttakaan ampuma-asetta tavattu koko talosta, vaikka kyllä tarkkaan tutkittiin.

Laukaus oli siis ehdottomasti ammuttu itse vieras-huoneessa. Polisi-luutnantti palasi siis apulaisinensa takaisin Klairon'in palatsiin, tutkiaksensa vieläkin tarkemmin sitä.

Klairon oli toki sillä välillä lääkärin taitavalla hoidolla tointunut. Suonen-avaus, haju-suola ja hieromiset olivat häntä auttaneet tunnottomuudestaan. Hän istui, pää vapisten ja kasvot kalveina sohvalla.

Polisi-luutnantti de Marville kiirehti hänen tykönsä, kertoaksensa hänelle tutkimuksistansa, sen seurauksista ja kysyäksensä häneltä, oliko hänellä jotain syytä epäillä ketään, tahi jos jollakin hänen tunnetuistaan on ollut aikomusta murhata häntä.

"Minä tunnen tosin erään miehen, joka sellaisen rikoksen voisi tehdä," sanoi Klairon kalveilla ja vapisevilla huulillaan, "mutta se eräs, joka ehkä soisi kuolemani, ei ole tänä ehtoona ollut täällä."

"Milloin näjitte te hänet viimeksi?" kysyi Marville.

"Tänä ehtoona, noin pari tuntia sitten. Hän vaatei minua väkiselläkin vaimoksensa. Mutta kun minä kieltäysin siitä, niin jätti hän minut vihaisella mielellä."

"No, siinä on murhaaja!" huusi Marville voiton riemulla. "Kun me vain saamme hänet käsiimme, niin kyllä sitten myöskin selkenee, millä ihmeellisellä aseella hän ampui. Tehkää siis hyvin ja ilmoittakaa minulle hänen nimensä ja missä hän asuu, mokoma raju-päinen ja murhaavainen kosija."

"Hän nimitti itseään aina näihin saakka Dubois'iksi," sanoi Klairon hiljaa, "mutta nyt on hän ottanut oikean nimensä, kreivi S:t Audème ja asuu S:t Honorè-kadulla, n:o 103."

"Tunnin perästä olen minä jälleen täällä ja toimitan tutkimuksen murhaajan kanssa teidän itse läsnä ollessanne," sanoi de Marville, viittasi apulaisillensa ja jätti heidän kanssansa huoneen.

Ne ystävät ja herrat, jotka eivät olleet tahtoneet jättää Klairon'ia ennen, kuin olisivat sen voineet tehdä siinä iloisessa vakuutuksessa, että hän oli pelastettu ja jälleen vironnut eloon, tahtoivat nyt lähteä ja sanoa jää-hyväiset Klairon'ille. Mutta Klairon pyysi heitä niin tavattomalla ystävyydellä ja niin tuskallisella äänellä jäämään luoksensa, eikä jättämään häntä tänä kauheana yönä yksinänsä tähän hirveään vieras-huoneeseen, että he kaikki mielellänsä suostuivat jäämään ja odottamaan polisi-luutnantin palaamista.

Tuskin tunti oli kulunut, niin tuli herra Marville jo takaisin. Hän tuli totisen ja juhlallisen näköisenä, ja piti kädessänsä pientä, sinetillä varustettua kirjettä. Hänen apulaisensa eivät olleet mukana. Luultua murhaajaa ei myöskään näkynyt mukana.

"Oletteko tavannut häntä? Oletteko vanginnut hänet?" huusi Klairon tuskallisesti häntä vastaan.

"Neiti!" sanoi Marville juhlallisesti. "Minä tapasin kreivi S:t Audème'n; mutta en vanginnut häntä; sillä minä tapasin ainoasti hänen ruumiinsa ja tämän, teille osoitetun kirjeen."

Klairon otti kirjeen vapisevin käsin, mursi sinetin ja aukasi paperin. Sitten ojensi hän sen Marville'lle.

"Lukekaa te se, herra luutnantti!" sanoi hän matalalla äänellä. "Kirjaimet hyppivät silmissäni: minä en voi lukea."

Marville otti kirjeen ja luki korkealla äänellä: "Julmio! Minä kuolen sen tähden, että rakastan sinua ja sinä vain halveksit minua. Mutta minun kuolemani ei vapauta sinua minusta! Minä pidän valani! Vielä kuolemani jälkeen vainoon minä sinua! Joka päivä pitää sinun muistaman minua ja vapiseman!"

"No!" sanoi markisi Seignak ja kohotteli olkapäitään. "Koska hän on kerran kuollut, niin ei häntä voi vaatia edes-vastaukseen, väärästä valasta, jospa ei hän pitäisikään valaansa."

Marville katseli häntä oudolla, jyrkällä katseella. "Mitä oli kello silloin, kun laukaus kuului?" kysyi hän. "Voitteko sen tarkallensa ilmoittaa?"

"Kyllä. Aivan paikallensa," sanoi markisi. "Juuri silloin, kun laukaus kuului, löi pöytä-kello tuossa yksitoista... Nä'ettekö, miten ihmeellisesti viisari seisoo vielä yhtätoista osoittaen. Kello on seisahtunut, eikä sitten käynyt."

"No, niinpä kuulkaa tekin!" sanoi luutnantti juhlallisesti. "Kreivi S:t Audème'n palvelija oli ollut herransa vieras-kamarissa ja kuullut kellon lyövän yksitoista, ja samassa kohta kuullut laukauksen herransa kamarista. Juuri kello yksitoista on kreivi S:t Audème ampunut itsensä."

Klairon kiljahti ja vaipui tunnotonna maahan.

TOINEN PÄIVÄ.

1.

Huomeneltain.

Klairon seisoi kuvastimensa edessä ja tarkasteli tarkoin ja tuomarin ankaralla totisuudella kasvojansa. Tänä päivänä oli hän tehnyt kauhean keksinnön: hän oli havainnut otsallansa, jonka jaloa kauneutta oli niin usein ihmetelty ja ylistetty, ensimmäiset rypyn jäljet, ensimmäiset merkit, joilla vanhuus alkaa laskea vuotten lukua.

Niin, Klairon ei voinut nyt enään salata itseltään sitä, että hän vanheni; eipä voinut hän sitä enään kokonansa salata maailmaltakaan. Kaksi-kymmentä vuotta sitten oli hän ollut parisilaisten suosittu ja ihaeltu lemmikki; kaksi-kymmentä vuotta sitten oli hän tunnettu läpi koko Europan ja ylistetty maailman mainioimmaksi näyttelijättäreksi. Kaksi-kymmentä vuotta sitten, oli se kirje painettu, jossa Voltaire nimitti häntä "kaksi-kymmentä-kesäiseksi Muusaksi" -- taiteen jumalattareksi. -- Klairon ei uskaltanut siis viettää neljää-kymmentä vuottansa; sillä maine oli jo sitten kaksikymmentä vuotta painanut hänen kaste-kirjansa, joka oli yhtä kuolematon, kuin mainekin.

Niin, Klairon oli neljä-kymmentä vuotias. Sen täytyi hänen tunnustaa maailmalle. Neljä vuotta, jotka siitä ylitse menivät, olivat hänen yksinänsä, ja ainoasti ne taisi hän salata maailmalta. Ne neljä vuotta olivat hänen salaisuutensa. Ja kun hän nyt seisoi kuvastimensa edessä, kysyi hän, tuskallisesti tarkastaen kasvojansa, ell'eivät ne ilmoittaisi hänen salaisuuttaan, vai olivatko ne yhtä uskolliset, kuin hänkin.

Mutta samalla kun hän niin tutkieli, tarkkaeli itseänsä, kiitivät menneet vuodet, nuo kaksi-kymmentä voiton vuotta hänen sielunsa silmäin sivuitse loistavine voiton-seppeleineen, ja hän riensi melkein kauhistuneena pois kuvastimen äärestä.

"Olispa kauheata, jos minun pitäisi jättää nyt kaikki tämä", huokasi hän ja värisi. Sitten istausi hän nojatuoliin, joka oli kuvastimen kohdalla, että hän siitä vielä voisi silmäillä kuvastimeen.

"Niin, olispa oikein kauheata", jatkoi hän, "jos Klairon'in pitäisi kerrassansa astua alas valta-istuimeltaan; jos Semiramis, Adriane, Merope, Phaedra, -- niin, jos kaikki nämät korkeat ruhtinattaret, joiden kruunut ovat yhdistetyt minun päässäni, lykättäisiin nyt sivulle; jos tuo julma vihollinen, vanhuus, tekisi sen, ja tuomitseisi Klairon'in kerrassansa eläkettä-nauttivaksi, virattomaksi näyttelijättäreksi, oman suuruutensa raunioksi!"

Tämä ajatus tärisytti häntä juuri, kuin maanjäristys. Kauhistuneena kavahti hän ylös ja mittaeli pitkin askelin, kuin haavoitettu leijona, huoneensa lattiata.

"Ei", huusi hän raivostuneena. "Ei; minä en tahdo lopettaa, kuin kaikki näyttelijättäret lopettavat, unhoitettuna, pilkattuna ja häväistynä. Klairon ei voi tavallisella tavalla lakata hallitsemasta. Klairon ei voi laskeutua näyttämön valta-istuimelta alas joka-päiväiseen elämään, tulla jonkun pankkirin tahi jonkun köyhän aateli-miehen vaimoksi. Jos minun pitää jättää näyttämö, jossa minä jo kaksi-kymmentä vuotta olen ollut ruhtinattarena, niin pitää sen tapahtumaan loistavalla tavalla. Niin, minun pitää vielä, ennen eroani, saattaa maailma hämmästykseen. Kateudella ja hämmästyksellä pitää minun jälkeeni katsottaman, eikä pilkalla ja syljellä. Niin pitää, ja niin täytyy sen tapahtua! Ainoasti Klairon voipi sillä lailla lopettaa. Kun hän astuu alas näyttämön valta-istuimelta, niin nousee hän toiselle, oikealle valta-istuimelle. Baabelin kuningattaresta pitää toki tehtämän edes Ausbach'in ruhtinatar!"

Ylpeä voiton ilo kuvaantui nyt hän kasvoillansa. Hän meni jälleen kuvastimen tykö ja tarkasteli tutkien vieläkin vartaloansa. Sen jälkeen liukui hän ruhtinaallisella ryhdillä ja yhä kurkistaen kuvastimeen takaisin nojatuoliin.

"Maa-kreivi sanoo minulle joka päivä, että minä olen hänestä ihanin nainen koko maailmassa", mutisi hän hiljaa itseksensä. "Ja minä nä'en sen, että niin olenkin. Vieläkin olen kaunis ja vieläkin on minulla voimaa, tehdä hän orjakseni ja vallita häntä. Minun pitää siis käyttää tilaisuutta hyväkseni. Maa-kreivi rakastaa minua. Sitä vakuuttaa hän joka päivä ja rukoilee minun vasta-rakkauttani. Mutta hänen pyytämällään tavalla en minä sitä koskaan myönnä. Jopa! Ei Klairon koskaan niin alenna itseään, että hän rupeaisi jollekin ruhtinaalle jalkavaimoksi. Ei; ei koskaan! Mutta voipiko hän minulle jotain muuta tarjota? Hän on minulle sanonut, että hän on naimisissa, mutta vain muodon vuoksi. Hän tuskin tuntee puolisotansa; elää erillään hänestä aina hää-päivästä saakka. Ja että hän vihaa kaikkea huhua ja hälinätä, niin ei hän tahdo laillista eroa."

"Mutta hänen pitää se tehdä", huusi Klairon hetkisen pysähdyksen perästä. "Niin, hänen pitää ottamaan eron puolisostansa, sillä Klairon tahtoo tulla ruhtinattareksi. Klairon on luotu hallitsemaan ja vallitsemaan maita."

"Mutta miten minä pääsen niin pitkälle; Ausbach'in maa-kreivi on ylpeä. Hän ei unhoita koskaan, että hän on nepain Preussin kuninkaalle, jota sitten aina viimeisen pitkän sodan nimitetään Rietrikki Suureksi. Hän pitäisi sitä rikoksena, että hän tekisi näyttelijättären Preussin kuninkaan lailliseksi nepaimen vaimoksi. Mutta asia riippuu siitä, että häntä vähitellen totutetaan siihen, verkallensa, askel askeleelta viedään vihkimä-jakkaralle. Hän aikoo palata Ausbach'iin. Miks'ei pyydä hän minua kanssansa sinne, ystävättärenänsä, sisarenansa asumaan kanssansa? Ah, minä kyllä sitten ohjaisin hänen ajatuksensa niin, että ystävätär, sisar julistettaisiin vihdoin puolisoksi. Nyt pitää ajatella ohjelma, rivakas ja päättävä ohjelma."

Hän nojasi yhä vieläkin kauniin käsivartensa tuolin selkä-lautaa vastaan, antoi päänsä vaipua käsivarrelle, ja niin istui hän pitkän aikaa ajatellen.

"Niin," huudahti hän vihdoin. "Niin sen pitää käymän! Loistolla erkanen minä näyttämöltä. Niin pakoitan minä maa-kreivin tarjoomaan minulle pako-paikan valtakunnassaan. Minä jään hänen tykönsä. Minä totutan hänen vähitellen siihen, että hän ottaa eron sairaasta puolisostansa! ja sitten, -- sitten, kun olemme ehtineet niin pitkälle, tulee minusta hänen puolisonsa. Rivakasti asiaan nyt käsiksi vain! Tämä päivä on ratkaiseva päivä. Vielä tänä päivänä pitää sen olla päätetyn. Niin, Klairon! Sonnusta itses miehuudella! Kanna sinun paperi-kruunujas ja laakeri-seppelettäs niin että valloitat itselles todellisen kruunun ja vaihetat lakeris myrtti-seppeleeseen. Ylös, ylös! Käy nyt asiaan käsiksi!"

Ja vakavin askelin lähestyi Klairon pöytää ja soitti kellollaan. "Jaakko!" huusi hän sisälle tulevaa palvelijaa vastaan. "Eikö vielä ole mitään vastausta teaterista tullut?"

"Käskyllänne, Teidän Armonne!" kuului vastaus. "Teateri inspehtori oli juuri äsken täällä ja ilmoitti teaterijohtokunnan puolesta, että tehtyjä säännöksiä ei voitu millään ehdolla muuttaa, ja että Phaedra ehdottomasti näytetään tänä päivänä. Kaikki näytöksen osat, kuten tiedätte, ovat jo jäsenille ja'etut, eikä niissä voitu mitään muutoksia tehdä. Koko kuninkaallinen hovi on tänä iltana läsnä näytelmässä."

"Se hyvä, Jaakko! Lähetä kohta sana herra Varon'ille ja Lekain'ille. Ne herrat pitää pyydettämään kohta tulemaan tyköni. Minulla on jotain sangen tärkeätä heille sanottavata, ja pyydän siis erittäin nöyrästi, että he kohta viipymättä tulevat tänne."

Varon ja Lekain, molemmat sen ajan kuuluisimmat näyttelijät, asuivat Klairon'in palatsin läheisyydessä ja olivat siis vähemmässä, kuin kymmenessä minuutissa Klairon'in luona.

"Ystäväni!" huusi Klairon heitä vastaan. "Joko tiedätte sitä kauheata ja hirmuista asiata, jota meille ajatellaan tehdä? Tarkoitan sitä loukkausta, jota meille, teaterin kaunistuksille ja kunnialle ai'otaan tehdä."

"Meitä tahdotaan pakoittaa tunnustamaan varasta, kunniaansa menettänyttä miestä, joka ensin varasti, oli sitten linnassa, sitten palvelijana ja sissinä polisissa, -- niin, meitä tahdotaan pakoittaa tunnustamaan häntä toveriksemme, meikäläiseksi!" huusi Varon.

"Meitä vaaditaan näyttämöllä esiytymään yhdessä mokoman kruunun-linnun ja varkaan kanssa", sanoi Lekain ja kohotteli ylen-katseellisesti olkapäitänsä. "Ah, se on ihmeteltävää! Linnan-ruoka on yht'äkkiä huomainnut itsessään kykyä teateriin: Varas pyytää murtaa itsensä taiteelliselle uralle, ja polisi pitää sitä erittäin sopivana seikkana, asettaa yhden juhdistansa 'Theatre Français'ehen' aivan, kuin määräaikansa palvelleet sotaherrat pannaan yhteisiin virkoihin."

"Ja mekö siihen suostuisimme?" kysyi Klairon säkenöivin silmin. "Pitääkö Phaedra niin häväistämän, että hän rakastaisi rikkojata? Pitääkö Theramen häpeämään turvattiansa, Hippolyte'ä? Pitääkö Theseon oleman isänä kunniansa kadottaneelle, joka ei varastanut sydäntä, vaivasia, viheliäisiä markkoja!"

"Ystävät! Minä kysyn teiltä: pitääkö meidän sitä kärsiä, että taide häväistään ja sen pyhän templin kynnyksiä tahraa mies, jonka edestä taiteen-jumalattarien täytyy täynnä häpyä paeta pois, ja jota Apollo ei koskaan voi tunnustaa opetuslapseksensa? Varon! Minä kysyn teiltä, suuren Molieres'en oppilaalta, tahdotteko pelata Theramen'a, kun Hippolyte'n osaa näyttelee mies, jonka kanssa kanssa-puheissa teaterin ulkopuolella tavattuna te häpeäisitte silmät päästänne, ja jolle te kääntäisitte selkänne, jos hän uskaltaisi puhutella teitä tuttavana? Lekain! Minä kysyn teiltä, mainio taiteilija, joka ei vielä koskaan ole esiytynyt muutoin, paitsi jalona, suurena ja armollisena maailman, katsojain ja itsensä edessä, ja joka puhtaana, virheetönnä ylimmäis-pappina on tehnyt taiteen pyhää uhri-palvelusta Apollon templissä, minä kysyn teiltä, Lekain, tahdotteko näytellä Theseona, kun teille annetaan pojaksi sellainen olento, jonka rikoksia rankaisemaan te ette pyytäisi jumalain vihaa, vaan yksinkertaisesti jättäisitte hänet polisin kynsiin?"

"Mutta ennen, kun vastaatte, kuulkaa, mitä minä teille sanon. Ei koskaan enään Klairon astu näyttämölle Phaedrana, jos nuorukainen, jota hänen pitää rakastaa, on ihminen, jonka läheisyys ja paljas yhteen-sattumus on hänelle jo alentavaista. Ei koskaan anna Klairon pakoittaa itsensä, tunnustamaan rangaistua voroa, polisi-sissiä taiteen otto-pojaksi. Ja jos taiteen pyhät templin ovet avataan hänelle, niin suljetaan ne ijäksi Hippolyte Klairon'ille! Sitä minun piti sanomaan teille: Vastatkaa te nyt minulle!"

"Minä vastaan teille", lausui Varon, jonka silmät, huolimatta hänen kuudesta-kymmenestä vuodestansa, vielä yhä hehkuivat nuoruuden tulessa. "Te kysytte minulta, josko minä tahdon olla opettaja Theramen'a sellaiselle Hippolyte'lle? En, Klairon, en! Spitalinen älköön lähestykö puhtaita! Rumaa rikosta ei pestä puhtaaksi Apollon taivaisella pappius-päähineellä. Se, joka on saastuttanut kätensä varkaan vehkeissä, älköön tuokokkaan jumalille mitään uhria, sillä he hylkäisivät sellaisen uhrin samoin, kuin minä, Apollon ja musain palvelija hyljään sellaisen Hippolyte'n, enkä tahdo koskaan olla hänelle Theramen'a. Olkoon hän vain tänä iltana Hippolyte'na; mutta mitään Theramen'ea ei hänen pidä näkemään sivullansa! Kuitenkaan ei se ole Varon, suuren Molieres'en oppilas. Ja te, minun suuri ja kunnioitettu ystäväni, Lekain, mitä sanotte te?"

"Minä sanon, että orja ja hyljätty roisto älköön panko saastaisia käsiänsä ylimmäis-papin ja jumaloin käsiin", huusi Lekain. "Minä sanon, että minä mieluimmin kutsuisin pojakseni sellaisen onnettoman, joka kärsimysten ja musta-sukkaisuuden yllytyksestä on murhannut puolisonsa, kuin miestä, joka oman-voiton pyynnöstä ja näpistelemisen himosta varastaa toisen omaisuutta. Murhaaja voipi, huolimatta rikoksestansa, olla kunnon mies? mutta varas on halpa raukka, joka varastaa itseltään kunnian. Ja kunniattoman kanssa ei Lekain'ella ole mitään tekemistä. Ei Lekain tule hänen kanssaan näyttämölle. Eikä kellään ole oikeutta, pakoittaa minua häpeällisyyksiin. Minä en näyttele Theseona, jos hän, vitsattu varas ja vanha voro näyttelee Hippolyte'na!"

"Antakaa minulle kätenne, ystäväni!" sanoi Klairon juhlallisesti. "Me seisomme yhdistettyinä lujana liittona, ja vannomme taiteen-jumalattarille, vannomme taiteelle, jonka vihittyjä palvelijoita me olemme, -- niin, me vannomme elää ja kuolla taiteen pyhässä palveluksessa, emmekä salli sitä, emmekä anna itseämme häväistä, vaikkapa saisimmekin sen tähden kärsiä vainoa ja rangaistusta!"

"Niin, sen me vannomme!" huusivat molemmat herrat.

"Me vannomme, ett'emme näyttele tänä iltana, jos meitä vaaditaan näyttelemään yhdessä Vauture'n kanssa."

"Niin, sen vannomme me!" kertoivat Varon ja Lekain.

"Me olemme tehneet valamme ja jumalat ja taide ovat sen ottaneet vastaan", sanoi Klairon juhlallisesti. "Nyt tahdomme me levollisina ja seisovaisina odottaa sitä, kun tapahtuu. Menkää nyt kotihinne, ystäväni, ja tehkäämme se, kun tarpeellista, Ilmoittakaamme kirjallisesti johtokunnalle, ett'emme me näyttele tänä iltana, ja ett'emme enään koskaan astu näyttämölle, ell'ei Vauture'a kohta eroiteta teaterista."

"Sanokaamme, ett'emme koskaan näyttele hänen kanssansa, samana ehtoona", huusi Varon.

"Niin, siin' on kylliksi", sanoi Lekain.

"Hyvä!" sanoi Klairon. "Jos te sen pidätte riittävänä, niin pysykää siinä. Minulle se ei riitä! Jos Vauture jääpi paikoilleen teaterissa, niin eroan minä. Minä en salli pahantekijän nimittävän minua virka-veljeksensä!"

Hän ojensi Varon'ille ja Lekain'ille kätensä jää-hyvästiksi ja kiirehti sitten kirjoitus-pöytänsä tykö, kohta ylpeästi ja käskeväisesti kirjoittaakseen kuninkaalliselle "Theatre Français'in" johtokunnalle.

"Niin", sanoi hän innollisesti ja pani kirjeen kokoon. "Nyt on arpa heitetty. Minä voitan, kuin taiteilijatar, tahi laskeun minä näyttämön valta-istuimelta, noustakseni, jos Jumala suo, noustakseni todelliselle valta-istuimelle."

Hän soitti hätäisesti ja jätti kirjeen kamari-palvelijalle, vietäväksi kuninkaallisen teaterin johtokunnalle.

"Jos kysytään, olenko minä sairas", käski hän, "niin vastaa, että minä olen erittäin terve ja aivan valmis näyttelemään tänä iltana, kuitenkin ehdolla, että minun ehtoni ensin täytetään. Joudu nyt ja tuo minulle kohta vastaus asiasta, vaikka minulla olisi vieraitakin luonani."

"Minä toivon maa-kreivin olevan läsnä", sanoi hän hymyillen itseksensä. "Tunnin perästä on Jaakko takaisin, ja siihen aikaan on maa-kreivinkin tapana olla täällä. Vai eikö hän tulisi tänä päivänä? Oiskohan minun eilen osoittamani kovuus ja kylmyys peljättäneet hänet takaisin? Mitä? Oisko hänelle niin helppoa, hyljätä minua? Voidaanko Klairon hyljätä sen tähden, ett'ei hän ole mikään mieliinmukiin menevä kaunotar, jolla olisi jokaiselle rakkauden lorulle hymyily valmiina? Oi, se oisi kauheata, jos minä olisin niin peräti erehtynyt, jos -- -- -- Ah, tuossa seisahtuvat vaunut portilleni. Ken voi nyt tulla niin peri aikaisin aamulla -- -- --."

Klairon unhoitti hetkeksi kuninkaallisuutensa ja syöksähti ikkunaan, kurkistaakseen kartiinien takaa vähän pihalle vain.

"Se on hän! Ne ovat hänen vaununsa," huusi hän voiton riemulla. "Hän tulee tänä päivänä vieläkin aikaisemmin, kuin tavallisesti. Se on ainakin todistuksena siihen, että hän rakastaa minua -- -- --."

"Hänen kuninkaallinen Korkeutensa Ausbach'in maa-kreivi," sanoi palvelija, avasi kaksois-ovet seljällensä, ja hoikka, nuori, noin kolmen-kymmenen vuotias mies astui sisään, pu'ettuna loistavaan, kullalla koristettuun pukuun. Hänen kasvonsa olivat hyvin setänsä, kuningas Rietrikki II:n näköiset; mutta se juuri puuttui häneltä, joka havaittiin suuren Rietrikin kasvoissa; nimittäin, loistava, neroa täysi katse, ja hänen ihana, lempeä silmäyksensä. Maa-kreivin silmät olivat heikot ja sinertävät; hänen katseensa oli synkkä ja eloton. Ja jos joskus hymy leikki hänen huulillansa, niin oli se ainoasti suru-mielinen hymyely, joka ainoasti kohteliaisuudesta joskus ilmestyi, sitä pikemmin taas haihtuakseen.

Klairon kiirehti maa-kreiviä vastaan suurimman ihmettelemisen katseella.

"Teidän kuninkaallinen Korkeutenne ei ole siis vielä matkustanutkaan?" kysyi hän ihmetellen. "Te olette siis hyljänneet julman aikomuksenne, ett'ekä vielä matkustakaan synkkään, kylmään Saksaan takaisin?"

"En ole muuttanut päätöstäni," sanoi kreivi ja suuteli hänen kättänsä. "Mutta minä en voinut, enkä tahtonut matkustaa, ilman teitä näkemättä vielä kerran, ja ottamatta jää-hyväisiä teiltä."

"Jää-hyväiset," huokasi Klairon. "Ah, sitä suruista sanaa, ja voi niitä vaivasia, joiden täytyy sanoa se sana! Mutta vieläkin valitettavammat ovat ne, joiden täytyy ottaa vastaan se sana. Oi, ruhtinaani! Ihminen tottuu pian onneensa; mutta katkeruudella se jättää sen! Minä olin onnellinen siinä suuressa tiedossa, että olin ylevän, jalon maa-kreivin ystävyydessä; että minä, raukka, en koskaan ajatellut sitä, että kerran kadottaisin kalliin ja rakkaimman ystäväni. Ja nyt se 'kerran' on käsissä, joka minut eroittaa teistä."

"Minä en voisi elää enään tämän päivän jälkeen," sanoi kreivi juhlallisesti, "ell'en minä tietäisi jälleen-näkemisen päivän kohta taas koittavan. Minä riennän nyt vain muutamiksi viikoiksi maahani, ratkaistakseni vain muutamia tärkeitä hallinnollisia asioita; mutta sen jälkeen palajan minä taas Parisiin, se on: teidän tykönne!"

"Kuka tiesi, ette minua sitten enään löydä," huokasi Klairon.

"Minä löydän teidät, vaikka olisitte paennut maailman ääriin," huusi maa-kreivi. "Onhan rakkaudella se taivaallinen voima, että se voittaa kaikki vastukset, ja pilkkaa kaikkia esteitä. Minä löydän teidät, Klairon!"

"Mutta mahtaiskohan Teidän kuninkaallinen Korkeutenne sitä uskaltaa?" kysyi Klairon suruisesti. "Eiköhän lopuksi kuitenkin teidän puolisonne kyyneleet ja valituksensa eron tähden teistä, voittaisi hyvää ja jaloa sydäntänne? Ettekö puolisonne tähden hyljäisi ja välttäisi ystävä-raukkaanne Klairon'ia ja jäisi kotihinne mahtavaan pää-kaupunkiinne, ja antaisi alamaisillenne harvinaista esimerkkiä onnellisesta avio-elämästä valta-istuimella?"

"Puolisoni ei minua kiusaa kyynelillään eikä rukouksillaan," vastasi kreivi synkkänä. "Hän tietää, ett'en ole koskaan rakastanut häntä, ja hänen kiviseen sydämmeensä ei pysty rakkaus. Kun minä olin vielä melkein sanoen poika, pakoitti minun isäni minua tähän avioliittoon, kivuloisen ja ruman Koburg'in prinsessan kanssa. Minun oli ainoasti valitseminen vankeuden ja tämän liiton välillä. Minä olin, kuten sanottu, vielä poikanen, ja minun peljästynyt sydämmeni vapisi isäni vihaa ja uhkaavaa kovaa vankeutta. [Memoirs of the Marggravine of Ausbach. I. 131.] Lapsellisessa hulluudessani annoin minä niin peljättää ja sitoa itseni ijankaikkisiin kahleisiin, turvatakseni personallisen vapauteni."

"Mutta samassa, kun minä sen tein ja otin Koburg'in prinsessan puolisokseni, tunnustin minä hänelle peittelemättä, ett'en minä rakastanut häntä, enkä koskaan tulisi rakastamaan häntä."