Chapter 4

Kova meteli, kuin meren kuohina, aaltoili koko huoneen läpitse. Kaikilla kasvoilla kuvaantui hämmästys ja tyytymättömyys. Jopa itse kuningaskin näytti hämmästyvän ja ihmettelevän. Ja jotain tosiaankin erinomaista, jotain hämmästyttävää oli tässä tapahtunutkin.

Klairon oli tullut näyttämölle; mutta ei pu'ettuna niin, kuin tähän asti oli ollut tapana; ei niin, kuin muoti sen määräsi; eikä niin, kuin hovi-naiset pukeutuivat. Hänellä ei ollut isoa pönkkä-hametta, ei puuteroitua tukkaa; eipä ollut hän edes maalannut poskiaankaan, eikä koristellut itseään karin-kaukaloillakaan; ei mitään suurta löyhytintäkään ollut hänellä kädessään. Hän ei esittänyt siis vanhan maailman kuningatarta minään hempukkana, ranskalaisena muotivauvana pönkkä-hameessa, vaan vaatetuksessa, joka soveltui hänen esitettäväänsä.

Hän tuli kuningattarena, kantaen kultaista otsa-ripaa puuteroittamattomalla mustalla tukallansa, joka kauniina aaltoina kierteli hänen otsaansa ja oli niskassa huolettomasti käärästy solmulle, josta yksityiset kiharat vapaina aaltoilivat alas. Hänellä ei ollut mitään pönkkä-hametta, vaan kreikkalainen vanhan-aikuinen vaatetus. Avara kullalla kirjaeltu alushame riippui vapaana leveöissä laskoksissa aina kantapäähän saakka ja oli vyötäiltä vyötetty vain kultaisella vyöllä. Hänen ihanat käsivartensa olivat paljaina ja koristetut kultaisilla soljilla. Käsivarren ylitse olkapäällä kiinnitti kultainen koriste levättiä, joka vapaana, läpi-kuultavana riippui hameen päällä aina lantioille saakka. Samaan kulta-koristeeseen oli myöskin kiinnitetty kullalla kirjaeltu purppura-mantteli, joka riippui pitkin selkää aina maahan asti.

Tässä pukimessa, ensimmäisessä, kun koskaan oli nähty ranskalaisella näyttämöllä, kulki Klairon eteenpäin kuningattaren majesteetilla ja arvokkaisuudella aina etu-näyttämölle.

[Toinen tapaus, jossa Klairon esiintyi itse-valtaisesti puettuna, oli Sofoklen Elektrassa. Siinä näytelmässä uskalsi hän vieläkin enemmän. Sen sijaan, että vankia ja kuolemallaan olevia tavallisesti esitettiin pukimessa, johon kuului löyhyttimet käsissä j.n.e. esiintyi Klairon vankina jalkoihin asti ylettyvässä yksinkertaisessa villa-hameessa, ja kädet kahleilla sidotut seljän taakse. Hän nosti suuren ihastuksen tässä osassa, tässä vaatetuksessa: katsojat riemuitsivat, Voltaire ylisteli häntä värsyjä ja kirjeitä kirjoittamalla; maalarit kiiruhtivat maalaamaan Klairon'ia kaikissa tämän näytelmän kohdissa; ja siinä pukuimessa myytiin Klairon'in valo-kuvia tuhansittain.]

Mutta katsojat, jotka muutoin tavallisesti kaikuvilla kättentaputuksilla tervehtivät häntä, jäivät nyt mykiksi. Tervehdyksen sijaan alkoi parterilla kuulua tyytymättömyyden touhina aina kovemmin ja kovemmin. Ihanat ja ylevät naiset ensimmäisellä rivillä käänsivät inholla kasvonsa pois näyttämöltä ja levittivät suuret löyhyttimensä, salataksensa niiden takana punastuvia poskiansa, ja päästäksensä näkemästä mokomata hävitöntä näyttelijätärtä, joka julkeni näyttäytyä katsojillensa ilman pönkkä-hametta ja osottauda puvussa, joka paksuina, syvinä laskoksina kääriytyi hänen vartalonsa ympäri, ja osoitti joka liikunnossa sen kauniit ja jalot muodostukset.

Herrat parketilla ja soittokunnan looseissa kuiskuttelivat ja naureskelivat keskenänsä; jopa itse näyttelijättären innokkaimmat suosijat, itse nekään herrat, jotka saman päivän aamusella olivat Klairon'in luona ollessaan vannoneet, ollaksensa hänen innolliset sankarinsa ja puolustajansa, niin, itse nämäkään herrat eivät uskaltaneet taputtaa kättänsä hänelle puvussa, joka heistäkin näytti naurettavalta, oli vapaa ja taiteeton, kuin yö-puku, joka peitti hänen ruumistansa ilman jaloutta ja arvollisuutta.

Mutta Klairon ei ollut edes huomaavinaankaan tätä katselijain lisääntyvää tyytymättömyyttä. Hänen kasvonsa säilyttivät jalon, kuninkaallisen ryhtinsä; hänen silmänsä säkenöivät ja loistivat innon jalosta tulesta. Hän ei ollut kuulevinaankaan naurua, kuiskutuksia ja kohinata. Todellisesti kuninkaallisella liikunnolla kohotti hän käsivartensa, käskeäksensä ylimmäistä-pappia vaikenemaan, joka hänelle puhui.

Mutta tämä kokonansa paljas ja alaston käsivarsi näytti katselijoista vain uudelta julkeudelta ja hävyttömyydeltä. Kova naurun räkätys syntyi looseissa; parketilla kuului vihellyksiä, ja kun uljaimmat Klairon'in sankareista uskalsivat kieltää nousevaa meteliä ja tukahduttaa sitä kättentaputuksilla, niin nousi joka paikassa koko huoneessa kova viheltäminen ja nauraminen ja saattoi taputtajat pian vaikenemaan.

Kuningas kääntyi innokkaasti markisinnan puoleen ja sanoi; "teillä oli oikein; tämä on kaikista suloisin arvaamaton tapaus. Mutta katsojat ovat mielettömät. Minusta on Klairon'illa ollut oivallinen aate tässä. Iljettävä pönkkä-hame salasi hänen suloisen vartalonsa: hän teki oikein että jätti sen. Myöskin huomaan minä hänellä olevan erittäin ihanat käsivarret."

"Kallis herrani!" kuiskasi markisinna. "Minä pyydän armoa. Ettekö te nä'e, että katsojat ainoasti sen tähden tahtovat kukistaa Klairon'in ja Voltaire'n kappaleen, että he tietävät minun tuottaneen Voltaire'n takaisin Ranskaan ja suojelevan Klairon'ia? Kallis herrani, armoa! Pelastakaa kappale, pelastakaa Klairon! Katsokaa vain, millä ylevällä arvollisuudella Klairon seisoopi. Ei värähdystäkään huomaa hänen kasvoillansa. Hän on vain kalvea, kuin kuolemallaan oleva."

"Se on tosi," sanoi Ludwiki. "Hän on kalvea, ja katsojat tulevat yhä raivommiksi ja peuhaavimmiksi. He ovat peräti unhoittaneet minun läsnäoloni. Mutta en minä siitä pahastu; sillä tämä kohtaus on tosiaankin ihastuttava; ja minä en olisi sitä saanut nähdä, jos vain seurattiin kohteliaisuutta. Kuulkaapas noita herroja parterilla, miten ne viheltävät, ja Klairon'illa on rohkeutta vieläkin, seisoa kuninkaallisessa asennossaan. Mutta ei. Nyt horjuu hänen vartalonsa; nyt kalvenee hän aina enemmin ja enemmin. Hän on vaipumaisillaan kuolleena maahan."

"Herra, kallis herrani!" rukoili markisinna. "Pelastakaa Klairon! Taputtakaa hänelle!"

Samassa silmän-räpäyksessä horjahti Klairon muutamia askeleita taakse-päin, voimatonna hillitsemään vihaansa, tuskaansa; ja katsojat vaikenivat hetkeksi, uteliaina nähdäksensä, mitä hän nyt aikoi tehdä.

"Herra, minä rukoilen teitä! Taputtakaa nyt hänelle!" kuiskasi Pompadour vieläkin kerran.

Kuningas nyökkäsi hymyten, ja juuri tämän äkkinäisen hiljaisuuden vallitessa kuultiin yht'äkkiä vilkas kättentaputus kuninkaallisesta loosista.

Ihmetellen kääntyivät kaikkein katseet sinne; ja totisesti istui Ludwiki, monen rakastama ruhtinas siellä hymyillen. Hän oli uskaltanut sen, mitä ei kukaan muu uskaltanut sillä hetkellä, -- hän taputti.

Ja nyt aivan, kuin velhomalla vaihtui tässä suhde: vihellykset vaikenivat, tyytymättömyyden meteli masentui; kaikki hoviherrat ja muut herrat seurasivat esimerkkiä, jonka kuningas oli antanut ja taputtivat, kajahuttivat satakertaiset hyväksymis-taputukset. Samat herrat, jotka äsken tyytymättömyydessänsä olivat unhoittaneet kuninkaan läsnä-olon, kokivat nyt palkita rikoksensa siten, että he taputtivat nyt kovemmin, kuin äsken olivat tyytymättömyydessään temmeltäneet.

"Luulen pelastaneeni ihmishengen," sanoi kuningas ja nojausi tyytyväisenä noja-tuoliinsa.

"Herra!" kuiskasi markisinna. "Te olette jaloin, jalomielisin kaikista kuninkaista; ja rajaton, kuin teidän hyvyytenne, on myöskin minun kiitollisuuteni oleva!" -- --

Kuninkaalla oli oikeus: hän oli pelastanut ihmis-hengen. Klairon olisi kuollut häpeästä, surusta ja vihasta, jos hänen olisi pitänyt peräytyä metelin edestä. Hän vannoi itseksensä, sitä ei tekevänsä. Hän vannoi ennen kuolevansa, kuin vapaa-ehtoisesti jättävänsä näyttämön. Hän tunsi jo sydämmensä paisuvan ja seisovan alallansa. Hän tunsi jäsenensä jäykkenevän ja hengittämisensä heikkonevan. Hänen silmänsä sumenivat, ja hän tunsi horjuvansa, hoipertavansa, ja hän sanoi itseksensä: "kuolema tulee minua vapauttamaan!"

Mutta kovat kättentaputukset herättivät hänen horrostansa. Kuin ylä-ilmainen soitto, koskettivat ne hänen korviinsa; kuin autuasten taivainen soinnullinen soitto, suhisivat ne hänen korvissansa, ja antoivat hänelle rohkeutta, voimia ja lujuutta taas. Veri juoksi taas hänen sydämmeensä; hänen sielunsa liikutteli taas lentimiänsä; silmänsä säihkyi taas innostuksen tulesta, ja karaistuilla voimilla rupesi hän jälleen puhumaan, ja latelemaan sangen pitkää puhettansa.

Katselijat kuuntelivat häntä ensin hiljaisina; mutta hetken perästä alkoivat he ihmetellä sitä, jota olivat ensin nauraneet. Tuo poimuinen, liki ihoa kääreytyvä puku, olihan se paljon suloisempi, luonnollisempi ja taiteellisempi, kuin jäykkä, ruma pönkkä-hame, joka salasi joka jäsenen liikunnot, häiritsi kaiken vapauden ja kadotti luonnottomuudellansa kaiken ihmisellisen vartalon luonnollisen kauneuden.

Aina tähän hetkeen saakka oltiin näyttämöllä nähty ainoasti näyttelijättäriä, jotka pelasivat osansa, tehtävänsä, tänä ehtoona nähtiin ihminen vanhasta maailmasta elävän ja liikkuvan. Nyt tunsivat katselijat, että he äkkiä aivan kuin taikavoimalla olivat muutetut kreikkalaiseen muinaisuuteen, ja että se oli kreikkalaisnainen, Messenian kuningatar, joka liikkui heidän edessänsä kreikkalaisessa puvussansa.

Klairon tunsi, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt, ja miten vähitellen hämmästys muuttui ihmettelemiseksi, tyytymättömyys suosioksi. Hän ymmärsi kohinan, joka nyt syntyi parterilla ja looseissa, ja se oli hänen mielestänsä paljoa parempi palkinto, kuin kovat kätten-taputukset; sillä hän tiesi että ainoasti sen tähden kavahdettiin kaikkia kova-äänisiä ihmetyksen-ilmauksia, ett'ei yksikään sana katoaisi turhaan heidän korvistansa, ja ettei tahdottu suostumuksen typerällä töminällä keskeyttää suurta ja jaloa näytelmätä.

Ja yhä hehkuvammaksi kävi taiteilijattaren innostus; yhä suuremmalla ja jalommalla vapaudella liikkui hän puvussansa. Kerran, kun hän kovassa kiivaudessansa kääreytyi vaippaansa Polyphanten edessä ja seisoi siinä rivakkaana, ylpeässä ryhdissä täydellisenä vanhan-ajan ihanimpana muistopatsaana, niin silloin pääsi katsojain sydämmellinen ihastuksen raivo irti. Mutta pian vallitsi taas hiljaisuus; sillä ei sanaakaan tahdottu hukata tästä suuresta näytelmästä. Kunnioituksesta taiteilijattareen, ei tahdottu myöskään päästää runoilijan jaloja värsyjä kuulemattomina.

Mutta nyt, kun Merope vihdoin näkee taas kauvan kaivatun poikansa; kun hän iloiten sulkee Aegytan syliinsä ja käärii hänet vaippaansa aivan, kuin tahtoisi hän sulkea hänet sydämmellensä koko maailman silmistä; kun hän tuossa ihmeellisessä ryhmässä, poimuisessa hameessansa likistää poikansa päätä rintaansa vastaan ja loistavin kasvoin riemuiten lausuu: "tämä on minun poikani," niin silloin eivät katsojat voineet enään hillitä ihastustaan, ihmettelemistään. Kuin ukkoinen pauhasivat riemulliset katsojat, ja muurit vavahtelivat heidän tyytymys- ja hyväksymys-huudoistaan.

Loistava, voittoinen hymy loisti Klairon'in kasvoilla; ja sama hymy nähtiin hänen kasvoillansa vielä silloin, kun hän vetäysi kulissien taakse ja meni vaatetushuoneeseen niin kauvaksi, kuin häntä ei kaivattu, tointuaksensa voimia vaativasta ponnistuksestansa.

Mutta kun hän oli juuri tullut vaatetus-huoneeseen, ja viskautunut sohvalle hengittääkseen vapaasti, päästi hän kauhean huudon; sillä oven suussa seisoi kreivi S:t Audème. Kalveana, huulet värittöminä, tukka pörrössä ja silmät sumeoina seisoi hän siinä ja tähysti Klairon'ia.

Klairon kauhistui hänen katsettansa ja yritti nousemaan istuimeltansa, aikeessa paeta. Mutta kreivi oli pannut oven salpaan perästänsä ja hyökkäsi häntä vastaan ja painoi hänet vastustamattomalla väki-vallalla jälleen sohvaan.

"Pysy alallas!" sanoi hän kolkolla äänellä. "Pysy alallas! Minä käsken sinua siihen!"

"Tahdotteko minut murhata?" huusi Klairon kauhistuneena, ja unhoitti hetkiseksi kaiken korkeutensa ja arvollisuutensa.

"Mitä minä siitä hyödyn, että murhaan sinut?" kysyi hän katkerasti nauraen, "Eläsithän sinä sittenkin aina vaan minun sydämmessäni, jokaisella hengähdykselläs myrkyttääkses minua, jokaisella sanallas raadellakses sydäntäni. Ei; en tahdo murhata sinua! Mutta en minä salli sinunkaan murhaavan itseäni."

"Hippolyte! Olen täällä sitä varten, että estäisin sinut tekemästä rikosta. Hippolyte! Kaiken sen tähden, jota pidät pyhänä, peruuta sanas, jotka tänä aamuna kiukussas puhuit! Minä en voi elää ilman sinua. Armahda siis minua ja elä minun tähteni! Sinä tiedät minun rakastavan sinua rajattomasti, ja satoja kertoja olet sinäkin vannonut rakastavas minua. Ah, älä tee itseäs vala-patoksi! Älä pilkkaa Jumalaa ja ihmisiä tekemällä rakkauden pyhiä valoja valheellisiksi koru-puheiksi. Hippolyte! Ole laupias, rakasta minua, tule puolisokseni; sillä minä rakastan sinua ylitse kaikkia!"

Klairon oli jo kerjinnyt rauhoittua, ja saanut jällensä entisen ylpeytensä. Hän päästi kovan pilkka-naurun ja sanoi:

"Te tahdotte tehdä minusta laupeuden-sisaren, -- armahtavaisuudesta tahdotte minun teitä rakastavan," nauroi hän.

"Voi, vaivanen narri itseänne! Klairon'in sydän ei ole mikään sairas-huone, johon armahtavaisuudesta kerättäisiin kaikkia rakkaudesta potevia; ei, vaan se on kuninkaallinen linna, jossa osoitetaan päivä kerrassaan ystävyyttä ja vieraan-varaisuutta jollekin nerolliselle seura-elämään tottuneelle miehelle; vaan jonka portit suljetaan jokaiselta ikävältä, itkun-pakkoiselta hellityltä. Te olette liian paljon huokaillut ja valitellut, ja siitä on se tullut, että minä olen kyllästynyt teihin. Ja kyllästys karkoittaa rakkauden, ja siitä, missä haukotellaan, pakenee keveä-siipinen rakkauden-jumala pois. Muistakaa tätä, ja ottakaa se, ystäväni, viimeisenä muistona, hyvänä opetuksena vastaan minulta."

"Klairon!" huusi kreivi kauhistuneena. "Klairon! Voitko sinä nauraa silloin, kun minä kuolon kivuissa kilvoittelen edessäs? Mutta naurus ei ole totta; ei, sydämmes on liiaksi jalo ja hyvä siihen. Naurus ei peljätä minua takaisin. Se tahtoi vain hetkisen kiusata ja piinata minua, että minä sen jälkeen tuntisin itseni sitä autuaammaksi ja onnellisemmaksi. Anna sen loppua tähän, suloisimpani, armahimpani. Avaa sylis minulle taaskin! Sano, että sinä vielä rakastat minua; sano, että tahdot tulla puolisokseni, ja että kaikki on taas hyvin, ja että minä olen onnellisin kaikista kuolevaisista, sillä Klairon on jälleen minun, on omani ijankaikkisesti!"

"Klairon ei ole koskaan teidän," huusi Klairon, nousi ylös ylpeänä ja ojensi kätensä kopeasti hänelle. "Klairon on ainoasti omansa ja maineen. Hänestä ei tule koskaan S:t Audème'n pienen kreivin puolisota. Klairon on kihlannut itsensä maineelle ja ainoasti sille. Pois tieltä, herra! Päästäkää minut nyt vain! Maine ja katsojat odottavat minua."

Keno-kaulana ja pönäkkänä, kuin kuningatar, kävi hän sitten ovea kohden.

Mutta kreivi asettausi kalveana, kuin kuollut, silmät säkenöiden ja vavisten joka jäsenessä hänen eteensä.

"Sinä tahdot mennä?" kysyi hän uhkaavalla äänellä. "Sinä tahdot jättää minut, hyljätä minut?"

"Minä tahdon hyljätä teidät, ja suokoon Jumala, ett'emme koskaan enään näkisi toisiamme! Päästäkää minä nyt vain herra! Älkää vainotko minua enään kiusaavalla rakkaudellanne."

"Onko se viimeinen sanas? Onko sittenkin, jos minä sanon, että minä menen ja tapan itseni, että sinä sillä sanallas olet minut ajanut kuolemaan?"

"Se on viimeinen sanani! Mitä minä huolin teidän sekä elämästänne, että kuolemastanne? Menkää nyt!"

"No!" huusi kreivi raivostuneena, puristeli hänen käsiänsä ja katsoi häntä polttavilla katseilla silmiin. "Kuule myöskin sinä minun viimeinen sanani! Sinä ajat minut kuolemaan, päästäkses minusta. Hyvä! Minä kuolen, mutta minun kuolemani ei päästä sinua minusta. Myös kuolemani jälkeen vainoon minä sinua ja muistutan päivittäin sinulle itsestäni. Minä rankaisen sinun julmuutes. Sen vannon minä sen kuolemattoman sielun kautta, joka minussa asuu! Sen saman vannon myös vielä silloin, koska minä vapautan sen tästä maallisesta majastansa! -- Nyt rouvaseni! Mene nyt, jos mieles tekee."

Hän lykkäsi itse salvan ovelta, meni sivuun ja jätti vapaan pääsön Klairon'ille. Klairon seisoi alallansa, viipyi ja katseli melkein surullisesti hänen kalveisiin ja surun kalvamiin kasvoihinsa.

"Klairon! Neiti Klairon!" kuului silloin huuto ulkoa. "Nyt on kiire: teidän osanne alkaa kohta. Neiti Klairon! Missä te viivytte niin kauvan? Joutukaa nyt!"

"Minä tulen," huusi Klairon vastaukseksi, ja viitsimättä edes vielä kerran katsoa kreiviin, tempasi hän oven auki ja syöksyi ulos.

Kreivi seisoi ja katsoi hänen jälkeensä pitkällisellä, hehkuvalla katseella. Nyt ei hän nähnyt häntä enään; mutta hän kuuli sen hyväksymis-huudon, jolla käsiään taputtava ja riemuitseva katsojisto otti häntä vastaan. Ja kaikki se kaikui hänen korvissaan, kuin perkeletten pilkka-nauru.

"Hänen pitää muistaa minua!" huusi hän ja kohotti molemmat kätensä vihan vimmassa taivasta kohti. "Niin, sen minä vannon, että hänen pitää muistaman minua! Niin, vielä kuolemani jälkeen tahdon minä vainota häntä; häntä, minun murhaajatani, Klairon'ia!"

Uhkaavaisena kohotti hän sitten nyrkkiin puserretun kätensä sinne päin, josta riemu-huudot kaikuivat. Sitten syöksi hän ulos ja jätti teaterin raivoisella kiireellä.

Näytelmä oli loppunut. Klairon'in jumaloitsijat olivat seuranneet hänen kutsumustansa, ja kaikin kokoontuneet hänen palatsiinsa, yhdessä siten viettääksensä sen päivän voitto-juhlaa, sekä kantaaksensa uhriansa suurelle taiteilijattarelle, joka tänä päivänä oli anastanut itsellensä uuden maineen ja kunnian kruunun.

Koko Klairon'in palatsi oli valaistu. Kahdessa rivissä molemmin puolin katua huoneen edustalla seisoivat herrain vaunut. Kaikki palatsin huoneet olivat juhlallisesti koristetut. Loistavin ja valituin seura tunkieli niissä edestakaisin, kaikki Parisin ylimykset, oppineet ja jalo-sukuiset olivat tänä iltana koolla taiteilijattaren luona. Kaikki arvokkaimmat, rikkaimmat, taitavimmat ja nerokkaimmat herrat olivatkin Klairon'in jumaloitsijoita. Oliko siis ihme, että he tänä voiton iltana kiirehtivät kantamaan uhriansa jumalattarensa jalkoihin?

Loistavin kasvoin ja kuningattaren itsensä-alentavaisuudella otti Klairon vastaan heidän jumaloitsemisensa. Hän tiesi sen ansainneensa, ja hän piti sen luonnollisena, että häntä, jolla siihen oli oikeus, jumaloitiin. Kaikki ne kukkais-kimput, seppeleet ja kukkais-kiemurat, joilla ihastunut katsojisto näytännön loputtua oli häntä kunnioittanut, lepäsivät keskellä vieras-huonetta, ladottuina eräälle pöydälle, jonka ympärillä herrat tungeksivat, kuullaksensa värsyjä, jotka, painettuina atlas-nauhoihin, olivat kiinnitetyt seppeleihin ja kukkais-kimppuihin, niin myöskin katsellaksensa loistavia kalleuksia, joita myöskin oli kukkaisten joukossa.

Klairon itse seisoi herrain keskessä pöydän vieressä ja tutkei omin käsin kalliit lahjansa ja poimei kukkaisista helmi-nauhoja, ranne-renkaita, sormuksia ja kalliita-kiviä, ja pani ne vieressään olevaan hopeaiseen koriin, sekä levitti värsyillä varustettuja nauhoja ja luki korkealla äänellä ne kuulijoillensa.

Sitten otti hän taas erään kukkais-kimpun, johon hopeainen solki oli kiinnitetty ja jonka ala-päässä myöskin oli painettuja värsyjä. Samassa, kun hän irrotti soljen, putosi siitä jonkunlainen kotelo. Hymyillen avasi Klairon kotelon. Hämmästyksen huudahdus pääsi hänen huuliltansa. Kotelossa oli kaula-vitjat, tehdyt suurimmista ja ihanimmista hohto-kivistä, loistavista kuin taivaan tähdet. Niiden ihmeellinen loisto hämmästytti kaikkia.

"Totisesti!" huudahti markisi de Seignak. "Onhan se lahja, jolla voisi ostaa kokonaisen kartanon maalla. Jopa itse keisarinna voisi kopeilla mokomista kalliista kivistä."

"No, eikö neiti Klairon ole korkeampi, eikö suurempi, kuin keisarinna?" kysyi eräs nuorukainen matalalla ja kainolla äänellä, sekä sanan-korolla, joka ilmasi englantilaista.

"Te olette oikeassa, herra Spenser," sanoi markisi naureskellen. "Klairon on suurempi, kuin keisarinna; sillä hän on taiteilijatar. Klairon ansaitsee, että sellaisia kalleuksia lasketaan hänen jalkoihinsa; mutta sitä voida, tarvitsee olla upporikas, ja sellaisia, Herra nähköön, on sangen vähän tässä maailmassa."

"Niin kauvan, kuin Klairon elää, on niitä kyllä," vastasi Spenser punastuen. "Kaikki maailman aarteet pitää hänen jalkoihinsa laskettaman."

"Olettepa te koko julmuri," huusi markisi. "Jos kaikki maailman aarteet olisivat Klairon'in, niin mitä meille enään jäisi kiitos-uhriksi jumalattarellemme?"

"Sydän ja uskollisuus", vastasi nuorukainen innolla.

"Ah, herra!" sanoi Klairon hymyellen. "Te mainitsette nyt ne ainoat aarteet, joita ei enään markisilla ja muilla tässä olevilla herroilla ole, vaan ovat he nyt aikoja sitten maailmassa pelanneet pois ja kadottaneet. Vaiti; ei mitään vakuutuksia, hyvät herrat! Ei mitään vääriä valoja! Lukekaamme mieluummin edes-päin näitä värsyjä, ja kuulkaapas nyt vain, mitä kaunista runollisuutta täällä vielä on."

Ja tätä sanoessaan laski Klairon kallis-arvoisen koristeensa hopea-koriin. Mutta kukkais-kimpun, jossa se oli ollut, otti hän ja kiinnitti tänä päivänä saaduilla koru-neuloilla rinnallensa, eikä viskannut sitä muiden kukkain joukkoon.

Nuori englantilainen, joka tarkasti kaikkia hänen liikunnoitansa, punastui ja hänen kasvonsa loistivat onnesta.

Klairon otti toisen kukkais-kimpun ja avasi nauhan, lukeaksensa värsyjä siinä. "Ah, herra!" huusi hän. "Nämät ovat englantilaisia värsyjä. Tulkaa, lukekaa ne meille."

Kohta oli nuorukainen hänen vieressänsä. Klairon ojensi kukkaiset hänelle ystävällisesti hymyten. Nuorukainen otti ne ja kourasi myös samassa hänen kättänsä. Klairon sallei sen ja vastasi kouraukseen hiljaisella hänen sormensa puristuksella.

"Nyt, herra! Kääntäkää värsyt meille," sanoi hän, yhä pitäen nauhasta kiini.

Nuorukainen kumartui häntä lähemmäksi, muka lukeaksensa värsyjä. Heidän päänsä olivat liki toisiaan nojatut; heidän hi'uksensa koskettivat toisiansa. Ja tämä suloisen Klairon'in läheisyys valoi loistoa nuorukaisen kauniille kasvoille.

Samassa silmän-räpäyksessä nähtiin yht'äkkiä salaman kaltainen leimaus heidän päittensä välissä; sitten kuului laukaus niin kova, että ikkunat tärisivät ja kynttelit pöydällä sammuivat. Iso pöytä-kello muurin otsalla alkoi verkallensa ja kumisevasti ilmoittaa yhdettä-toista tuntia.

Kovasti kirkaisten oli Klairon vaipunut maahan. Vieressänsä venyi nuori englantilainen, hengetönnä hänkin.

Kaikki kiirehtivät kauhistuneina heidän tykönsä.

"He ovat murhatut; he ovat ammutut," huusivat ja kiljuivat herrat keskenänsä. "Lähettäkäämme noutamaan lääkäriä! Pyytäkäämme polisia! Laukaus tuli juuri ikkunasta."

Sill'aikaa kun toiset, avuksi huudetun kamari-rouvan avulla, kantoivat vielä yhä tunnottoman Klairon'in sohvalle ja toiset puuhailivat nuoren herran kanssa, joka vähitellen rupesi tointumaan, kiirehti markiisi Seignak, läheisen sukulaisensa, polisi-luutnantin de Marville'n tykö, noutamaan häntä omilla vaunuillansa, tutkimaan kauheata rikosta. Joku toinen herroista kiirehti noutamaan Klairon'in kotilääkäriä, tutkimaan, tokko jotain pelastusta oli toivominen.

Tuskin puolen tuntia oli kulunut; niin tulivat lääkäri ja polisi-luutnantti vieras-huoneeseen, jossa kaikki herrat, molemmat kamariherrat ja kaikki Klairon'in palvelijat olivat vielä koossa.

Lääkäri vietiin sohvalle, jossa Klairon makasi yhä vielä tunnotonna. Nuori englantilainen oli jo siksi tointunut, että hän istui avoimin silmin, vaikka raskaasti hengittäen eräässä noja-tuolissa. Hän näytti huumautuneelta ja mielettömältä.

Lääkäri tutkei Klairon'in päätä, johon kaikki läsnä olleet todistajat sanoivat laukauksen sattuneen.

Polisi-luutnantti tutkei ikkunata, josta läsnä olleet todistajat sanoivat laukauksen tulleen sisälle.

Mutta ei mitään loukkautumisen vikaa näkynyt Klairon'in päässä. Ei edes kiharaakaan hänen hiuksistansa ollut palanut tahi kärventynyt. Ei missään näkynyt edes veripilkkua tahi haavaa.

Ikkunassa ei myöskään näkynyt mitään jälkeä laukauksesta. Ei ainoakaan isoista ikkunan ruuduista ollut edes vioitettu tahi avattu, että siitä olisi joku laukaus voinut tulla sisälle. Ei missään seinillä näkynyt mitään merkkiä, joka olisi osoittanut luodin jälkeä.