Chapter 3

"Klairon!" huusi vieras-huoneessa joku kovalla äänellä. "Missä Klairon? Minun pitää, minä tahdon nähdä Klairon'in. Ei kukaan voi minua pidättää, eikä estää pääsemästä hänen tykönsä!"

"Ah, se on hän!" huokasi Klairon.

"Kaksi-kymmentä markkanenko?" kysyi prinssi.

"Niin, sitä pahempi! Hän rakastaa vieläkin minua, ja väittää, että hänellä on oikeus vaatia minun vasta-rakkauttani. Mutta minä tahdon tehdä sille lopun, ja nyt kohta. -- Tulkaa, herrat, kanssani vieras-huoneeseen!"

Ja pää kekassa ja posket punasta hehkuen ja vihasta säihkyvin silmin meni Klairon vieras-huoneeseen.

"Päästäkää minua, herrat!" huusi vieras-huoneessa äskeinen ääni. "Antakaa minulle tietä! Minä tiedän Klairon'in olevan yksityishuoneessaan. Minä tahdon ja minun pitää saada nähdä hänet."

"Te saatte nähdä hänet, herra!" sanoi Klairon ja astui vakaana esiin. "Tässä minä olen. Mitä te tahdotte, ja mitä teillä on minulle sanomista?"

Herrat aukasivat rivinsä ja eräs nuorukainen syöksyi siitä esiin ja viskausi kovasti kiljahtaen Klairon'in jalkoihin. "Mitäkö minulla on teille sanomista?" sanoi hän innolla, ja kohotti kauniit, surusta ja kärsimisestä hehkuvat kasvonsa ylös Klairon'in puoleen. -- "Minulla on sanottavana se, että minä rakastan teitä, rakastan rajattomasti, ja ett'en minä voi, enkä tahdo elää ilman teitä."

"No, perhana-vieköön!" huusi markisi de Solanges. "Sitä samaahan me kaikki sanomme; mutta tuo julma jumalatar ei ole sitä kuulevinaankaan."

"Mutta hänen pitää kuulla," huusi nuorukainen, ja viskasi vihaisen katseen markkisin puoleen. "Niin, hänen pitää kuulla minun rakkauttani. Minä tahdon sen, minä vaadin sen, ja minulla on siihen oikeus; sillä minä rakastan häntä rajattomasti. Ja kunniallisen miehen rakkaus antaa rakastajalle oikeuden siihen naiseen, jota hän rakastaa. Klairon, minä rakastan teitä!"

"Herra!" sanoi Klairon jäykästi ja totisesti, "sitä olette te jo kolme vuotta ehtimiseen minulle sanonut, kunnes olette nyt minut peräti kyllästyttänyt sillä. Minä kielsin teitä sen tähden tulemasta tyköni, että minä vihaan kaikkea kyllästymistä. Minä kielsin portin-vartijani laskemasta teitä koskaan enään sisälle; minä annoin käskyn palvelijoilleni, että, jos teidän onnistuisi kuitenkin tunkeutua sisälle, he karkoittaisivat teidät väki-vallalla pois; minä lähetin teille kirjeenne avaamattomina takaisin. Millä oikeudella te siis uskallatte tunkeutua vielä tänne? Te sanotte ehkä: sillä oikeudella, jonka rakkaus teille antaa. Mutta minä olen teille jo kolmen vuoden ajan joka päivä sanonut, että minä halveksin teidän rakkauttanne. Mitenkä te siis uskallatte pakoittaa minulle jotain, jota minä en tahdo, hyvä herra Dubois?"

"Klairon!" huusi nuorukainen, hyppäsi ylös ja asettausi vihaisella katseella hänen eteensä. "Älkää pakoittako minua ryhtymään viimeiseen keinoon. Älkää minua suututtako enemmän, muutoin minä sanon kaikille näille herroille, mistä minun rohkeuteni on kotoisin, tunkeutua teidän kieltoanne vastaan teidän tykönne tänne."

"Minä säästän teiltä sen vaivan, ystäväni," sanoi Voltaire kylmäkiskoisesti ja ivallisesti. "Minä kerron näille herroille syyn teidän rohkeuteenne. Siihen on neiti Klairon'in jalomielisyys ja hyvyys yksinänsä syynä. Kuulkaapas nyt, hyvät herrat, miten Klairon tuli tuntemaan tämän herran. Klairon tapasi hänet maantiellä noin kolme vuotta sitten. Hän tunnusti Klairon'ille, ett'ei hänellä ollut mitään muuta, paitsi koiransa ja kaksikymmentä markkaa rahaa; ja että hänen täytyi mainituilla ainoilla markoillansa lunastaa itsellensä istuma-sija posti-vaunuissa, ell'ei Klairon olisi niin jalomielinen, että ottaisi hänet vaunuihinsa. Klairon teki sen; hän otti vaunuihinsa herra Dubois'in ja toi hänet Parisiin. Klairon auttoi häntä ja esti hänet nälkään nääntymästä. Siitä ajasta alkain kiusaa nyt herra Dubois hyväntekijätärtänsä rakkaudellansa. Että Klairon otti hänet vaunuihinsa, niin luulee hän voivansa pakoittaa häntä myöskin suomaan itsellensä sijan sydämmessänsäkin. No, puhukaapas nyt, herra Dubois, eikö asia ole niin. Enkö ole puhunut totta?"

Nuorukainen huokasi raskaasti. Hänen suuret, siniset silmänsä tapailivat tuskallisesti Klairon'ia, joka kuitenkin koki välttää hänen katsettansa. Kun nuorukainen huomasi sen, niin kuvaantui katkera hymy hänen kauniilta, surusta sortuneilta kasvoiltansa. Hiljaisesti laski hän kätensä Klairon'in käsivarrelle ja taivuttain itsensä hänen puoleensa, kuiskasi hän: "älä pelkää, Klairon; minä en ilmoita sitä, mitä sinä salaat!"

"Herra!" sanoi Klairon ja vetääntyi ylpeästi takaisin hänestä. "Minulla ei ole mitään yhteisiä salaisuuksia kanssanne. Teillä ei ole mitään minusta sanottavata, jota ei, ken hyvänsä voisi tietää."

"Puhukaa mieluummin meidän kanssamme, herra Dubois," sanoi Voltaire. "Vastatkaa minulle kauniisti, enkö minä ole puhunut totta^"

Dubois käänsi hitaisesti kasvonsa hänen puoleensa ja vastasi lempeästi:

"Te olette puhunut totta niin, kuin suuri runoilija Voltaire on ainakin tehnyt ja tekee. Hyvät herrat, jalosukuiset kreivit, maaherrat ja paronit; kaikki te, joille nimi, arvo ja rikkaudet ovat lahjoittaneet etu-oikeuden, näyttäytyä jumaloidun Klairon'in vieras-huoneessa, josta minä köyhä-raukka, arvotonna, nimetönnä ajetaan ulos ja näytetään ovelle; teidän kaikkein pitää tietämän, että Klairon oli kerran minun hyvän-tekijättäreni, ja että minä olen hänelle velkaa ijäisen kiitollisuuden. Niin, kyllä se on tosi, että hän otti minut vaunuihinsa silloin, kun minä olin köyhä ja kohtasin hänet matkalla Parisiin, ja että minä tulin tähän kaupunkiin hänen rinnallansa. Se on myöskin tosi, että minä hänen erinomaisella avullansa pääsin ensimmäiseksi kirjuriksi erääseen kaupungin isoimmista kauppahuoneista ja sain siinä palkan, suuremman, kuin minun tarpeeni olivat."

"Ah, sitä jalo-mielisyyttä! Se oli ylevästi, se oli jalosti tehty!" rähisivät herrat. "Klairon ainoasti voipi sellaista jalo-mielisyyttä osoittaa."

"Niin, ainoasti Klairon voipi sellaista jalo-mielisyyttä osoittaa," kertoi nuorukainen, ja kiinnitti suuret, säkenöivät silmänsä Klairon'iin. "Mutta minä en pyydä Klairon'in jalo-mielisyyttä, vaan minä pyydän hänen rakkauttansa. Minä pyydän häntä omakseni, ainoakseni! Antakoon hän minulle oikeuden, rakastaa itseään; turvata häntä, kunnioittaa häntä elämäni korkeimpana ja ainoana aarteena."

"Te olette hävitön, hyvä herra!" ärjäsi maaherra Senatour ylpeästi. "Te uskallatte olla meidän kilpa-kosijamme, ja me emme voi vaatia teitä edes kaksin-taisteluun, sillä te ette ole meidän arvoisemme: te ette ole aatelia."

"Kuitenkin, herrani, asia on niin," sanoi nuorukainen lempeästi. "Minä olen aatelismies. Niin kauvan, kuin minä olin köyhä ja halvassa tilassa, salasin minä nimeni. Mutta nyt voin minä sanoa teille ja kelle hyvänsä, että minä en ole Dubois, vaan on minun oikea nimeni kreivi Penoël de S:t Audème. Nimeni totuuden voin myös todistaa jokaiselle, ken sitä uskaltaa epäillä; mutta siitä epäilyksestä vaadin minä hyvitystä kalpa kädessä, kaksin-taistelussa."

Ihmettelemisen ja hämmästyksen kohina kävi nyt herrain riveissä. Pilkallinen nauru ja halveksivaiset katseet katosivat, ja ehdottomasti vetääntyivät herrat jonkun askeleen taakse-päin aivan, kuin he siten olisivat tahtoneet vakuuttaa hänelle kunnioitustaan, että antoivat hänen esteettömästi lähestyä Klairon'ia.

Nuori S:t Audème'n kreivi ei sitä ollut huomaavinaankaan, vaan kiinnitti yhä katseensa Klairon'iin.

"Te nä'ette sen," sanoi hän hiljaa ja tuskallisesti; "te nä'ette, ett'ette te voi minua välttää. Lakatkaa jo minua enään karkoittamasta kasvoistanne, sillä minä en voi totella teitä: minun rakkauteni kieltää minun sitä tekemästä. Oi, älkää vielä vastatko, Klairon! Kuulkaa ensin, mitä minulla on teille sanottavata, sillä tämä hetki on koko minun elämäni ratkaiseva hetki! Te olette kohdellut minua julmasti ja kelvottomasti, ja sittekin rakastan minä teitä. Te olette palvelijoillanne ajattanut minut, kuin koiran portiltanne, ja kuitenkin rakastan minä teitä. Te olette jo kolme viikkoa lähettänyt minun kirjeeni avaamattomina takaisin, ja sittekin rakastan minä teitä. Ja minun rakkaudelleni on onnistunut kuitenkin, voittaa kaikki esteet, avata kaikki suljetut portit, raivata tieltäni kaikki ne palvelijat, jotka tahtoivat estää minua pääsemästä teidän ovenne läpitse. Minä olen täällä, minä seison vastassanne. Ja koska ette tahtonut lukea kirjeitäni, niin sanon minä nyt tässä kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa, mitä minä teille kirjoitin."

"Kuulkaa, Klairon, ja kaikki, te hyvät herrat, kuulkaa! Minä en ole enään köyhä Dubois, herra Lemoine'n kirjuri; minä voin ilmoittaa oikean nimeni, sillä minä en tarvitse enään elättää itseäni kätteni töillä. Sitten kolme viikkoa olen minä rikas, kenestäkään riippumaton mies. Eräs setäni, jonka meidän sukumme köyhyys ja häviö saattoi epä-toivoon, matkusti kotomaastaan pois ja meni otetulla nimellä Amerikaan, siellä yksinäisessä köyhyydessä unhoittaaksensa suurta synty-peräänsä."

"Me pidimme häntä kadotettuna ja luulimme hänet kuolleeksi. Mutta nyt, kolme viikkoa sitten, sain minä ilmoituksen hänestä. Setäni on vasta nyt kuollut, kuollut New-Yorkissa rikkaana kauppiaana, ja määrännyt minut ainoaksi perilliseksensä."

"Tässä, Klairon," jatkoi hän ja veti poveltansa esille paperi-käärön, ja tarjosi Klairon'ille. "Tässä on siihen todistukset. Tässä on oikeaksi todistettu ote testamentista. Tässä on Amerikan pankin todistus niistä summista, jotka ovat siellä tallennetut minua varten, -- tili minun perinnöstäni. Nä'ettekö, Klairon, että minä olen rikas mies? Nä'ettekö summaa tuossa? Omaisuuteni nousee kahteen-kymmeneen miljonaan markkaan."

"Kaksi-kymmentä miljonaa markkaa!" huudahtivat herrat, täynnä kunnioitusta ja hämmästystä.

"Ja kuitenkin sanotaan vielä tänä päivänä, että amerikalaiset rikkaat sedät tavataan ainoasti meidän huvi-näytelmissämme," lausui Voltaire ivallisella juhlallisuudella.

Klairon yksinänsä ei näyttänyt hämmästyneeltä, eikä edes ihmettelevänkään. Hänen kasvonsa pitivät entisen kylmä-verisyytensä ja ylpeytensä. Hän ei edes ottanut vastaan papereita, joita nuori kreivi tarjosi hänelle, eikä yhtä katsetta kääntänyt hänen puoleensa.

"Klairon!" huusi kreivi S:t Audème rukoillen ja täynnä tuskaa. "Klairon, ottakaa paperit ja vakuuttakaa itsenne siitä, että minä olen sanonut totta!"

"Mitä se on tarpeellista?" kysyi Klairon, ja katsoi häntä ruhtinaallisella ryhdillä. "Mitä minä siitä huolin, että te olette ottanut uuden nimen? Mitä huvitusta minulle siitä on, että tiedän, miten korkealle teidän perintönne kohoaapi?"

"Teillä on siitä huvitusta," huusi kreivi innossaan, "sillä koko se suuri rikkaus on teidän, totisesti teidän. Minä kreivi Penoël de S:t Audème lahjoitan sen teille."

"Ja minä; minä Klaara Josepha Hippolyte Leyris de Latude, minä en ota mitään lahjoja ihmisiltä, joita en rakasta, joita en pidä edes ystävinänikään, jotka ovat minulle kaukaisia, jotka eivät ole sukulaisiani. Minä en ole mikään almujen ottaja, kuten herra Dubois oli."

Ja samalla, kun hän näin puhui, viskasi hän ylpeitä ja kopeita katseita nuoren kreivin puoleen, joka vastasi niihin lempeällä hymyllä, täydellä säälin ja rakkauden katseella.

"Ei sinun tarvitsekaan ottaa minulta lahjoja," sanoi hän lempeästi. "Sinä otat vain minulta oikeudella sinulle tulevan omaisuutes; sillä se, kun on minun, on myöskin sinun. Sinulla on oikeus minun omaisuuteeni, nimeeni, sydämmeeni ja henkeeni. Hippolyte Klairon! Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa pyydän minä, kreivi Penoël de S:t Audème, teidän kättänne, rukoilen teitä puolisokseni, seuraamaan minua vielä tänä päivänä vihkimä-tuoliin ja tulemaan de S:t Audème'n kreivinnaksi."

"Voi, hän pyytää häntä puolisoksensa! Hän tahtoo naida hänet! Hän on miljoneri, kreivi, ja tahtoo naida Klairon'in!" jupisivat herrat keskenänsä. "Hän tahtoo tehdä näyttelijättärestä kreivinnan! Hiis-soikoon! Naimis-kaupat parasta laatua! Ja hän on todellakin kreivi!"

Mahtoiko Klairon kuulla mokomata mutinata ja kuulla heidän kuiskutuksiansa; mahtoiko hän lukea herrain salaiset ajatukset heidän hävittömässä pilkassansa ja häväisevissä katseissansa? Kuitenkin: purppura-puna kohousi hänen kasvoillensa ja vihaisella, polttavalla silmäyksellä silmäsi hän läsnä olevia herroja. Sen jälkeen ojensi hän itsensä ja otti ylevän, käskevän ryhdin ja seisoi nyt kiivastuneena ja käskevänä hallitsijattarena alamaisten päällikköinsä keskessä.

"Ah, onnetonta!" mutisi Voltaire itseksensä. "Minä lu'en hänen kuoleman-tuomionsa kirjoitettuna Klairon'in otsalla."

"Klairon," sanoi kreivi Penoël de S:t Audème hiljaisella, rukoilevalla äänellä. "Te ette ole vielä vastannut minulle. Minulla on totinen tarkoitus. Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa uudistan minä asiani: minä en tarjoa teille ainoasti minun rikkauksiani, vaan myöskin itseni. Tulkaa minun puolisokseni, antakaa minulle kätenne; kuulkaa minun hartain haluni: tulkaa de S:t Audème'n kreivinnaksi!"

"Ja kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa annan minä teille vastauksen!" huusi Klairon kovalla ja koroitetulla äänellä. "Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa, jotka hämmästyvät siitä, että kreivi, miljonain omistaja alentaa itsensä niin, että hän pyytää näyttelijätärtä puolisoksensa, tahtoo hänestä tehdä kreivinnan, -- kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa kieltäyn minä ottamasta tarjoustanne."

Hämmästyksen huuto kajahti nyt herrain huulilta, ja epätoivon huudahdus kreivi S:t Audème'n vaaleilta huulilta.

"Klairon!" huusi hän, syöksyi hänen eteensä ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. "Klairon, se ei ole totta, se ei ole mahdollista! Minun järkeni minut petti, joku paha enkeli väärensi sanat sinun huulillasi; sillä se on mahdotonta, että Klairon lykkääpi luotansa käden, jonka minä hänelle tarjoan. Se ei ole mahdollista, että hän halveksii minua!"

"Herra!" huusi Klairon kiukusta kiehuen. "Herra, te olette hävitön! Laskekaa minut, päästäkää irti minun käteni, tahi Jumal'avita unhoitan minä sen, että olette tahtonut nimittää itseänne kreiviksi: minä käsken palvelijani, päästämään minua teistä!"

"Tee se!" huusi kreivi vihan vimmassa ja puristi hänen käsiänsä vieläkin kovemmin niin, että Klairon vapisi vihasta. "Uskalla nyt pitkittää, niin minä häväisen sinut! Minä reväisen siveyden-naamarin kasvoiltasi, ja huudan kaikille näille sinun jumaloitsijoilles, että minulla on oikeus sinuun, että sinä jo kaksi vuotta olet ollut minun henttuni, että sinä -- -- --"

"Antti, Jaakko!" huusi Klairon kimakalla, käskevällä äänellä. "Tulkaa tänne! Viekää tuo herra ulos! Hän on minulle vastuksellinen."

Kreivi S:t Audème huudahti ja kuolon kalveus kattoi hänen kasvonsa. Hän viskasi Klairon'in kädet käsistänsä, tirkisti kauheasti hänen puoleensa ja astui jonkun askeleen taakse-päin. Sitten sammui hänen katseensa ja hän horjui, kuin juopunut. Tuskallisella kiireellä veti hän nenä-liinan taskustansa ja painoi sen huulillensa. Kohta värjääntyi vaate purppuran-punaiseksi siitä veri-tulvasta, joka syöksi hänen suustansa ja syvästi huo'aten vaipui hän tunnotonna maahan.

"Antti, Jaakko!" huusi Klairon täydesti levollisena. "Kantakaa tuo herra ulos, noutakaa kyyti-vaunut ja lähettäkää hän niissä kotihinsa!"

"Herra Dubois tuli komeoissa vaunuissa," sanoi toinen palvelija kunnioittavaisesti, "ja hänen neljä palvelijaansa odottavat etehisessä."

"No, niinpä käskekää hänen palvelijansa tulla kantamaan häntä vaunuihinsa!" käski Klairon.

Palvelijat tottelivat käskyä, ja avatusta ovesta tuli neljä jättiläisen kokoista palvelijaa komeoissa, kullalla kirjaelluissa ruskea-samettisissa pukimissa ja kreivillinen kruunu kultaisissa knapeissa. Kunnioittavaisesti lähestyivät he kreivi S:t Audème'ä, joka nyt juuri aukasi silmänsä ja uneksuen, ihmetellen katseli ympärillensä. Varovaisesti nostivat palvelijat hänet ylös käsivarsillensa ja kantoivat hänet ulos.

Klairon katseli ylpeällä katseella matkuetta. Ei jälkeäkään säälistä ja armahtavaisuudesta näkynyt hänen kauniilla kasvoillansa.

"Kaunein kaikista kaunokaisista!" kuiskasi prinssi hänelle. "Minä rupean pelkäämään teitä. Minä luulen, ett'ei teillä ole sydäntä laisinkaan, ja ett'ei rakkaudella ole mitään valtaa teihin. Te näytätte tosiaankin pieneltä pirulta, joka ilakoiten pilkkaa ihmisten rakkauden-kipuja, ja on erittäin taipuvainen leikkimään ihmis-sydänten kanssa aivan, kuin olisivat ne höyhen-tolluja. Totisesti, minä pelkään teitä, ja toivoisin voivani panna rautapaidan sydämmeni ympärille, välttääkseni tulla haavoitetuksi enään teidän silmäinne myrkyllisillä nuolilla. Perhana-vieköön, te olette valloittamaton linna. Teitä ei liikuta mikään; ei hehkuva rakkaus, ei rikkaudet, eikä kärsimiset."

"Kuitenkin on asia, joka minua liikuttaa, prinssi," sanoi Klairon kovalla äänellä. "Ja se ainoa asia on: maine. Kaikkia maailman aarteita, kaikkea sen kunniata ja arvonimiä pidän minä halpana; mutta maine, sitä minä rakastan, sitä minä jumaloitsen, ja yhden tunnin kunnian tähden annan minä, jos vaaditaan, kokonaisen vuoden elämästäni."

"No, minä luulen, että lintuseni saapi tänä iltana sellaisen voittoisan tunnin," sanoi Voltaire, "ja ett'ei se tunti maksa vuotta hänelle, vaan tekee hänet kuolemattomaksi. Sillä maine se on, joka ihmisen kuolemattomaksi tekee."

"Ja niin on se Voltaire, joka minulle kuolemattomuuden lahjoittaa," sanoi Klairon loistavilla kasvoilla. "Hyvät herrat! Minä toivon, että te tänä iltana tulette katsomaan suuren runoilijamme Voltaire'n uutta murhe-näytelmää. Hän Merope'llansa hämmästyttää katselijat suuresti. Minä toivon, että te ylistätte runoilijata, ja suotte näyttelijättärelle heikkouden anteeksi. Näytöksen loputtua on pieni juhlallisuus täällä luonani. Huoneeni on avoin. Kaikki minun ystäväni ja suosijani ovat terve-tulleet. Kaikkia, hyvät herrat, kutsun minä teitä. Teidän kaikkein kanssanne tahdon minä viettää suuren Voltaire'n voitto-riemua!"

2.

Ehtoolla.

Ääretön oli tungos ja aaltoileminen kaikkialla teaterissa. Joka ainoa paikka oli otettu, ja tuhansittain oli kilvoittelijoita ollut piljetti-konttoorin edustalla, jossa he kiistelivät piljeteistä, saadaksensa vaikkapa kaikista halvimman ja huonoimmankaan paikan. Loosit ja parketti olivat täytetyt loistavalla ja valitulla kuulijakunnalla. Ensimmäisen rivin reunustassa nähtiin korkeamman vallas-säädyn naiset, heidän silmiä-sokaisevassa vaatetuksessansa, loistavina kalliista kivistä ja kallisarvoisista loru-kaluista, vilvoitellen poskiansa kauhean suurilla leyhyttimillä, ja säkenöivin silmin tähystävän ja punatuin poskin ja mustatuin kulma-karvoin kurkistavan parketilla istuvain jalo-sukuisten herrain joukkoon, nähdäksensä siellä ystäviään ja kosijoitaan.

Parterille olivat kaikki Parisin kirjailijat, sanomalehdenkirjoittajat, runoilijat ja riimin-riipustajat kokoontuneet, ja aina sen mukaan, jos olivat Voltaire'n ystäviä tahi vihollisia, osoittivat he joko iloisuutta, tahi synkkä-mielisyyttä; lempeyttä, tahi jäykkyyttä; hauskaa odottavaisuutta, tahi ankaraa arvostelua. Kaikissa looseissa vallitsi uteliaisuus ja harras odotus, ja nimet Voltaire, Klairon ja Merope olivat illan tunnus-sanana.

Jopa nähtiin nyt ylhäällä isossa loosissa kuninkaallinen hovikin, Ludwiki XV puolisoinensa y.m. Nopein askelin tuli kuningas loosin reunalle, ja kohta kohousi koko kuulijakunta seisaallensa, tervehtääkseen riemuhuudoilla silloin vielä rakastamaansa itse-valtijasta.

Ludwiki kiitteli hymyillen kaikille puolille ja vetääntyi sitten takaisin, saattaaksensa kalveata, suruisesti silmäilevää, vähäpätöistä kuningatartansa noja-tuoliin, ja tervehtääksensä sitten erästä naista, jolle juuri nyt avattiin ison loosin kaksipuoleiset ovet, ja jonka sisään astuessa kaikki loosin perälle kokoontuneet hovi-herrat syvään ja kunnioittavaisesti kumartelivat aivan, kuin olisi hän ollut hallitseva kuningatar ja itse hallitsijatar.

Ja ylevä ja käskevä olikin hänen ryhtinsä, hänen koko olemuksensa. Mahdottomasta pönkkä-hameestansa, joka häntä ympäröi, kuin vallit, näyttäytyi hänen ylä-osa ruumistansa vyöllä ahtaalle pinnistettynä vieläkin hennommalta ja hoikemmalta, kuin tavallista oli. Valkoiseksi puuteroitu, hohtokivillä, jaloilla kivillä ja kähäröillä varustettu ja puolikuun muotoon otsan yli taivutettu tukkansa, teki hänen vartalonsa vieläkin pitemmäksi ja majesteetillisemmäksi; hohto-kivillä varustetut karin-kaulalot enensivät hänen kauniin, syvä-aatteisen otsansa valkeutta ja tekivät sen vieläkin loistavammaksi; poski-maali hänen poskillansa lisäsi suurien mantelin muotoisten mustain silmäinsä säihkyä ja tulta; ja hymy, joka leikitteli hänen purppuran-punaisilla huulillansa, valoi koko hänen kasvoillensa loistoa.

Mutta hymy ei ollut hovi-herroille, jotka kumartelivat hänen ympärillänsä, eikä katsojillekaan, jotka sadoin ja taas sadoin silmin silmäilivät häntä. Hymy oli ainoasti kuningas Ludwik'ille. Ainoasti hänen tähtensä oli markisinna Pompadour kaunistanut itsensä; hänelle ainoalle oli hänellä hymyilyä, lempeitä sanoja, ja teräviä sukkeluuksia. Ja sen tähden tervehti myös Ludwiki häntä nyt taas armollisimmalla hymyllä. Markisinna Pompadour ymmärsi huvittaa häntä ja karkoittaa häneltä sen kyllästymyksen ja ikävän, joka joskus häntä ahdisti.

"Luuletteko, markisinna, että tämä Voltaire'n uusi murhenäytelmä huvittaa meitä?" kysyi kuningas yht'äkkiä.

"Teidän Majesteettinne on liiaksi jalo ja tuntehikas, voidaksensa pitää ihmis-sydämmen kärsimisiä ja kipuja minään huvituksena," vastasi markisinna hymyellen. "Tämä, Voltaire'n uusi teos on ihastuttava Teidän Majesteettinne ihmettelemiseen."

"Jopa, armahani!" mutisi kuningas. "Minä en ihmettele enään mitään; minua ei viehätä enään mikään."

"Ah, herra!" huokasi markisinna. "Se on tosiaankin kuoleman tuomio niille, jotka teitä rakastavat, ja sellaisen puheen perästä oliskin jo viisainta kuolla pois."

"Te ymmärsitte siis väärin ajatukseni," sanoi Ludwiki hätäisesti. -- "Ajatukseni oli sanoa, ett'en minä ihmettele enään mitään, eikä mikään huvita minua enään sitten, kun tulin teidät tuntemaan; sillä teihin ainoaan on koko minun rakkauteni, teitä minä ihmettelen. Ja nyt näyttäkää taaskin minulle otsanne kirkkaana, markisinna. Te tiedätte minun sitä tarvitsevan, ollaksseni tyytyväinen."

"Armahin herrani! Te olette erinomaisesti armollinen!" huusi markisinna ja hymyili viehättävästi. "Mutta kiitokseksi siitä tahdon minä ilmoittaa Teidän Majesteetillenne salaisuuden. Teidän Majesteettinne saapi varmaan hauskaa tänä ehtoona. Jotakin tavatonta, hämmästyttävää on tekeillä."

"Mitä sitten?" kysyi kuningas innokkaasti. "Sanokaa markisinna, mitä on tekeillä?"

"Herra, jos minä sen teille sanoisin nyt, niin ei se olisi enään mikään hämmästys teille, kallein kuninkaani. Antakaa käsky aljettaa, niin saamme nähdä!"

"Teillä on oikein, alkakaamme!" huusi kuningas, ja antoi merkin juhla-mestarille. Sitten istui hän nojatuoliin kuningattaren viereen, ja markisinna, ollen kuningattaren hovi- ja seura-nainen, istui kuningattaren taakse pienelle jakkaralle.

Juhla-mestari meni kuninkaallisen loosin reunalle ja antoi merkin teateri-koneiston johtajalle, joka seisoi esi-ripun vieressä.

Yleinen äänetön hiljaisuus syntyi kohta suuressa teateri-huoneessa. Kaikkein katseet kääntyivät näyttämölle, jonka sala-kähmäinen esi-vaate kohousi verkallensa ylös.

Näytteleminen alkoi. Totisina ja hiljaisina kuuntelivat katsojat johtavaa alku-näytöstä.

"En minä vielä nä'e mitään ihmettelemisen arvoista," mutisi kuningas ja kääntyi markisinnan puoleen. "Minä kyllästyn, ja se on koko lorun loppu."

"Malttakaa, herra," lausui Pompadour. "Ihmetys ja hämmästys tulevat kyllä. Eihän Klairon'ikaan vielä ole ollut näkyvissä."

Samassa syntyi alhaalla teaterissa kuiske ja jupina. Ihmeellinen liike kävi koko huoneen läpitse. Kuningas kääntyi myös taaskin näyttämöön päin.

Kuninkaallisen palatsin leveät portit olivat näyttämöllä avatut. Molemmin puolin porttia seisoivat palvelijat ja hovi-herrat, ja odottivat hallitsijattarensa, Merope'n tuloa. Nyt ilmoittivat torven toitotukset hänen tuloansa ja Merope-Klairon astuu näyttämölle.