Chapter 2
"Teidän Korkeutenne, minä pyydän anteeksi!" sanoi hän nöyrästi; "mutta näytelmä tässä oli niin ihmeellinen, että jos Teidän Korkeutenne itse olisi sen nähnyt jossain minun kirjoittamissani näytelmissä, niin olisitte Te sydämmenne pohjasta nauranut rakkaudesta hehkuvalle rakastajalle, jolle sanaa 'häät' näytetään ristiinnaulitun kuvana, jolla valepukuinen perkele pakoitetaan näyttämään itsensä oikeassa hahmossansa."
"Se on tosi," lausui prinssi hymyillen, "mahtoi se olla kyllä sievä näytös. Mutta Klairon pelasi myös niin vietteleväisesti, että minä annoin pettää itseni ja pidin hänen ivansa totuutena."
"Mitenkä niin, prinssi? Luuletteko minun ivailevan?" kysyi Klairon ylpeästi. "Te uskallatte tarjota minulle palatsin, puolen-miljonan ruokarahat, kuninkaallisia pukuja, kallis-arvoisia ajopeliä, kauniita palvelijoita, ja kuitenkin häväisette te minua siten, että sanotte minun ivailevan, kun minä kysyn teiltä, milloinka meidän häämme olisivat pidettävät?"
"No, niin, ihanimpani," vastasi prinssi, "kyllähän se kysymys voipikin olla vain ivaa; sillä te tiedätte, että minä olen jo nainut, ja että minulla on jo puoliso."
"Vai niin; Teidän Korkeutenne muistaa sen toki vihdoinkin," sanoi Klairon ja kohotteli olkapäitänsä. "Teillä on puoliso, ja kuitenkin tarjoatte te minulle kaiken omaisuutenne, tahdotte omistaa minulle rakkautenne, sydämmenne ja henkenne. Minulle tarjoatte te rikkauksia, kuninkaallista prameutta, mutta kuninkaallisen prameuden ohella siveydellisen saastaisuuden häpeän; puolisollenne köyhyyden ja yksinäisyyden, mutta köyhyyden ohella loistavan, komean ruhtinaallisen arvonne, ja yksinäisyydessä lohdullisen tiedon puhtaasta viattomuudesta. Menkää, prinssi, jakonne on epä-tasainen. Miljonillanne ja hohto-kivillänne ette voisi palkita Klairon'ille sitä, mitä häneltä ryöstäisitte: hänen kunniansa, jaloutensa ja kuuluisan taiteilija-maineensa."
"Ah, se on minun Klairon'ini," huusi Voltaire innoissansa. "Näettekö minun Semiramikseni ylevyyttä; minun kuningattareni, joka polkee maailman jalkainsa alle ja leikittelee kuninkaallisten kruunujen, kuin Nyrnbergin lelujen kanssa."
"Se on tosi," sanoi prinssi nauraen. "Klairon on aina ihmeellinen; silloinkin, koska emme häntä käsitä. Minä lasken miljonia hänen jalkoihinsa, ja hän ei ota niitä."
"Ei; hän ei ota niitä," huusi Klairon hehkuen kiukusta. "Mitä minä huolin teidän miljonistanne; minä olen itse rikas. Te tarjoatte minulle palatsia; katsokaa ympärillenne, herra; te olette täällä minun palatsissani, ja niin, kuin minusta näyttää, on se sen kunnian arvoinen, että voipi ottaa kuninkaallisen prinssin vastaan. Minulla on myöskin hevoisia, vaunuja, hohto-kiviä ja komeita palvelijoita. Luuletteko, prinssi, että vähäkään enempi ja vähempi tämän kurjan maailman rääpäleitä voipi vietellä Klairon'ia? Kaikki nämät ovat katoovaisia; minua viettelee ainoastansa kuolemattomuus."
"Mitä; kuolemattomuus?" kysyi prinssi kavalalla naurulla. "Oletteko kaiken muun hyvän päälliseksi tullut jumaliseksi, minun ihanimpani? Sanokaa toki, mikä kuolemattomuus teitä viettelee. Min' en ymmärrä teitä."
"Antakaa anteeksi, Teidän Korkeutenne!" sanoi Voltaire innollisesti. "Minä ymmärrän kyllä, mitä meidän ihana taiteilijattaremme Klairon tarkoittaa, ja koska hän niin usein saattaa julkisuuteen minun ajatuksiani, niin sallikoon hän minun tällä kerralla sanoilla ilmoittaa hänen ajatuksiaan. Teidän Korkeutenne on tarjonnut Klairon'ille kaikkia maan aarteita, että hän niiden edestä lahjoittaisi teille vain hituisen rakkautta; Te olette tarjonnut hänelle kuninkaallisen saaliin; ja että Klairon antaisi sydämmensä sopessa Teille pienen asunnon, niin tarjoatte Te hänelle palatsin, joka varmaan kyllä varustettaisiin loistavimmilla ja kallehimmilla huonekaluilla, jopa suurimman linnan loistolla; -- mutta Klairon ei ota tarjottua palatsia vastaan, sillä kaikkein sen huonekalujen, sohvien ja tuolien joukossa puuttuu kaikeksi onnettomuudeksi se ainoa tuoli, joka yksistänsä viettelee Klairon'ia, ja jota vastaan hän ehkä vaihettaisi rakkautensa ja sydänkäpysensä. Ja se ainoa tuoli on Teidän Korkeutenne, kuolemattomain tuoli. Tarjotkaa Klairon'ille yksi Akademian kuolemattomain neljästäkymmenestä tuolista, ja hänen sydämmensä taivutetaan ehkä yhden sellaisen tuolin kautta; hänen, jota ei rikkaudet houkuttele."
"Hei, helkkarissa!" huudahti prinssi. "Te sanotte Klairon'ia kunnian-himoiseksi"
"Minä sanon, että hän rakastaa mainetta ja kunniaa samoin, kuin minäkin niitä rakastan, ja samoin, kuin kaikki muutkin ylevät sielut niitä rakastavat; sillä maine on, kuten Tacitus sanoo 'viisasten himo.' Ja Klairon on viisas, vaikka onkin vasta kolme-kolmatta. Nyt, Klairon, minun taiteen-jumalattareni, minun viisauden-kukkaiseni, nyt minäkin puhun teille. Minä olen kuullut prinssin tunnustuksen, on siis kohtuullista, että hänkin kuulee minun tunnustukseni. Minäkin rakastan ja jumaloitsen teitä, Klairon! Niin, niin! Älkää naurako ihanaiseni; älkää kohotelko olka-päitänne, prinssi! Minä rakastan Klairon'ia, vaikka olenkin kahden-kuudetta; sillä sen miehen rakkaus, joka on kauvan elänyt ja paljon rakastanut, ja sittenkin uskaltaa vielä sydämmensä jättää myrskyille, -- niin, sen miehen rakkaus on innollisempi, hehkuvampi, uskollisempi ja kestävämpi, kuin nuoren miehen. Vanha mies tietää nimittäin, että hän on ehtinyt jo viimeiseen onnensa unelmaan, ja rippuu siinä, kuin hukkuva siinä korressa, joka pelastaa hänet kuolemasta. Ihana Klairon! Minä olen hukkumaisillani; minä olen vaipumaisillani vanhuuteni hautaan, pelasta minut vielä neljäsosaksi tuntia kuolemasta; anna minun sydämmeni kiintyä sinuun; ojenna minulle sinun rakkautesi korsi! Minä maksan sen sinulle kuolemattomuuden istuimella. Minulla on kuolemattomuuden tuoli! Ylpeät Akademian herrat luulivat ett'ei Arouet Voltaire olisi ollut kuolematon, ell'eivät he olleet hänelle siinä vähän apuna, ja sen tähden ovat he juuri tänä päivänä armostansa tarjonneet hänelle yhden heidän neljästä-kymmenestä istuimestansa. Se on kylliksi leveä meille kummallekin, Klairon, ja minä tarjoan sinulle sijan vieressäni, minun tuolillani. Anna minulle kätes! Taiteen-jumalattaret asettavat sinun minun kanssani tälle kuolemattomuuden tuolille. Minä vannon sinulle, että Voltaire ottaa elämänsä ihanimmaksi pää-määräksi, tehdäksensä Klairon'insa kuolemattomaksi ja kiertää hänen ihmeellisen päänsä ympärille maineen ja kunnian loistavan kiehkuran. Ainoastaan rakkauteni Klairon'iin on oleva minun laulun-jumalattareni, ja kiihoittava minua minun jaloimpiin runoteoksiini! Minä lupaan hankkia sinulle aina tilaisuutta uusiin voittoihin, uuteen maineen ja kunnian hekumaan!"
"Hyvin puhuttu, Voltaire!" huudahti prinssi hymyten. "Nyt tahdomme kuulla, minkä vastauksen Klairon antaa meille; sillä vastata hänen täytyy, ja me vaadimme hänen vastaamaan. Hänen pitää myös vastata, kumpaisen hän meistä valitseepi. Minä tarjosin hänelle kuolevaisten aarteita; te tarjoatte hänelle kuolemattomain kunnian; minä tarjosin hänelle nautinnoita, te tarjoatte hänelle mainetta ja kunniaa. Siis, Klairon, puhukaa nyt! Kumpasen meistä kahdesta te valitsette? Vaikenetteko, ihanaiseni? Hymyilettekö meille vain kuninkaallisella ylönkatseella? Perhana-vieköön, selittäkää kuitenkin meille, mikä teitä naurattaa!"
"Minua naurattaa eräs muisto, prinssi," vastasi Klairon, ja hänen poskensa, jotka muutoin tavallisesti olivat kalveat, kuin puhtain alabasteri, yhtäkkiä punettuivat, ja vaikuttivat hänen ihanuudellensa uuden, ihmeellisen viehätyksen.
"Niin, minua naurattaa eräs muisto," jatkoi Klairon elävästi. "Minä puhun teille molemmille, te kuninkaallinen prinssi ja te kuuluisa runoilija, minun muistoni, joka myöskin olkoon vastauksena teidän kummankin tarjoukseenne. Tyydyttekö te siihen?"
"Mitäpä minä siihen sitten voin, vaikk'en olisikkaan," vastasi prinssi ja nosteli olka-päitänsä. "Te olette minun onneni jumalatar, ja minun täytyy siis kuulla, mitä te minulle ajattelette päättää."
"Ja minä," sanoi Voltaire, ja kävi istumaan erääseen nojatuoliin, "minä iloitsen Klairon'in muistosta; sillä jospa hän haavoittaakin sydäntäni, niin virkistää hän kuitenkin sieluni voimia; ja siinä, missä rakastelija häviää, voittaapi runoilija."
"No niin!" huusi prinssi maltitonna. "Kertokaa nyt siis meille teidän muistelmanne!"
"Minun muistelmani," sanoi Klairon miettien. "Niin, minä kerron teille kummallekin sen, ja todistan teille molemmille samalla minun kunnioittavaisuuteni ja luotettavaisuuteni. Minua nimitetään ylpeäksi Klairon'iksi, minua syytetään sydämmettömyydestä; sydämmettömyydestä kuitenkin rakkauden suhteen, ja ehkä se tulee siitä, että kauniit herrat hovissa ja rikkaat herrat kaikkialla tuhlaavat paljon vaivaa, sytyttääksensä minussa rakkautta. Se on kiista, jossa he kaikki vallan turhuudesta pyytävät päästä voittajaksi. Sen tähden minua runsaasti suositaan, ja annetaan lahjoja; he luulevat kullalla ja hohto-kivillä voivansa avata suljetun sydämmen, ja luulevat nukkuneen rakkauden herättävänsä lahjoilla. Te, prinssi, tarjoatte minulle rakkauteni edestä rikkauksia; te runoilija tarjoatte minulle kunniaa ja kuolemattomuutta. Mutta minä sanon teille totuuden: Klairon'in sydän on itse-pintainen kappale, ja että te sen ymmärtäisitte, niin kerron minä teille nyt minun muistoni:
"Kolme vuotta taka-perin oli Klairon vielä köyhä, tuntematon näyttelijätär, ja vaelsi kaupungista kaupunkiin, työllä ja tuskalla kokoillen maa-seuduilla itsellensä joitakuita lakastuneita laakerin-lehtiä, joita ylpeässä ja komeassa Parisissa ei oltu hänelle suotu. Mutta koko sielustani halasin minä kuitenkin Parisiin, maineen pyhään linnaan, jossa ainoasti totinen taiteilija saapi kuulijoiltansa kruunun. Lyon'issa, jossa minä siihen aikaan olin, suosittiin minua jota-kuinkin; käsien-taputukset olivat kauheat aina silloin, kun minä astuin esiin, ja hyvän-tahtoiset tehtailijat ja silkki-valmistajat, jotka nimittivät itsiänsä Lyon'in ylimyksiksi, lahjoittivat minulle hyvin paljon uusia vaatteita ja kauniita kankaita tyytyväisyytensä todistukseksi. Mutta Lyon oli ainakin maa-seudun kaupunki, ja silkin-valmistajain silkki-kankaat eivät olleet laisinkaan sen laakeriseppeleen kaltaisia, jota minä halasin."
"Ja Hippolyte Klairon ei ajatellut, kuin Cesari," sanoi Voltaire hymyten. "Klairon ei sanonut olevan paremman olla pienessä kaupungissa ensimmäisenä, kuin suuressa kaupungissa olla pakoitettu tyytymään toisena olemaan. Hän sanoi vain: minä tahdon sen, kun minulle on tuleva; minä tahdon suurimmassa kaupungissa, kuuluisassa kaupungissa, Parisissa olla ensimmäisnä."
"Runoilija, te arvasitte oikein, niin minä sanoin itselleni," jatkoi Klairon säkenöivin silmin. "Ja sen tähden rikoin minä kauppani Lyon'issa, maksoin kaikki velkani siten, että jätin velkojilleni kaikki tehdastelijain minulle lahjoittamat kauniit silkki-kankaat ja virkatut rakkauden kirjeet; annoimpa myöskin heille kaikki huonekaluni ja vähäiset kalleuteni, joita minulla oli. Olin elänyt suurellisesti, mutta olin kuitenkin liiaksi ylpeä ja ehkä myös liiaksi rehellinen, matkustaakseni Lyon'ista jättämällä ihmiset siihen uskoon, että karkasin velkaini vuoksi, kun läksin vain parempia seppeleitä etsimään. Minä annoin siis heille kaiken omaisuuteni niin tyyni, että, kun Lyon'ista läksin, ei minulla ollut muuta, paitsi vaunut, joissa ajoin ja kohtuullinen vaatetus, ja juuri niin monta markkaa rahaa, että voin ajaa neljällä hevoisella Lyon'ista Parisiin, antaa yö-paikoissa kohtuullisia juomarahoja, ja elää Parisissa muutaman päivän ravintolassa, kunnes olisin saanut 'Theatre Français'en' johtajalta luvan näytellä, vaikkapa vain vierastelu-kerran. Yöksi tulin siistiin, pieneen Makonin kaupunkiin, jolla oli se onni, ett'ei siinä ollut laisinkaan teateri-huonetta, mutta sen sijaan kaikista kurjimmat tiet joka haaralle. Mokomat maantiet matkaan saivat sen, että minun vaununi hajosivat juuri kaupungin ulkopuolella, ja että seppä, jonka piti korjata vaunujani, tuomitsi minut viipymään 24 tuntia Makonissa; 24 tuntia tuntui ijankaikkisuudelta sille, joka halasi Parisiin, taistelemaan mainetta ja seppeleitä, ja pakoitettiin nyt pienen kaupungin joutilaisuuteen. Minä sain siis kauhean ikävän, ja päästäkseni siitä, kaikista taudeista häjyimmästä taudista, jätin minä yksinäisen huoneeni, sanoin jäähyväiset 'fiineydelle' ja menin alas ruoka-saliin päivälliselle, vahvassa aikeessa, huvittaakseni itseäni ja johtaakseni keskustelua jonkun siellä tavattavan vieraan kanssa."
"Ah, olisipa se ollut aika onnen-poukaus, jos minun tieni olisi osunut sinä päivänä Makoniin," huokaili prinssi. "Minä olisin päästänyt teidät ikävästä, ja siten velvoittanut teidät itselleni kiitolliseksi, ja kiitollisuus olisi vähitellen ajan-pitkään muuttunut rakkaudeksi. Mutta sanokaa minulle, kaunein kaikkein kaunisten seassa, ketä tapasitte te päivällisillä? Toivon, että tapasitte vain joitakuita koukkuleuka ämmiä, jotka varoittivat teitä parisilaisten pahuudesta ja petoksista."
"Ei, prinssi! Minä tapasin siellä kolme herraa, kolme nuorta miestä, jotka eivät myöskään ennestään tunteneet toisiansa; vaan saivat samoin, kuin minäkin kiittää sadetta ja huonoja teitä viivytyksestään Makonissa. Kaikeksi ihmeeksi edustivat nämät kolme herraa kolmea eri kansallisuutta: ensimmäinen oli englantilainen, toinen espanjalainen, ja kolmas ranskalainen. Mutta kaikki kolme olivat he nuoria, iloisia, suloisia ja sivistyneitä herroja. Kahdella heistä oli ollut sama kohtalo, kuin minullakin, ja täytyivät siis viipyä Makonissa seuraavaan päivään, antaaksensa vaunujensa käydä tarpeellisten korjausten alaisiksi. Mutta ranskalainen odotti kyyti-vaunuja, jotka hänet veisivät Parisiin, mutta nekin läksivät vasta seuraavana päivänä."
"Me olimme ehkä kaikki neljä tulleet ruoka-saliin vahvassa aikeessa, huvittaa itseämme, maksoi mitä maksoi. Se oli kuitenkin varma, että me löysimme huvituksen, ja kukin koitti olla toistaan sukkelampi, nerollisempi yhteiseksi iloksemme niin, että päivä kului meistä mitä ihanimmasti ja kiiruimmasti. Me olimme yhdessä myöhään ehtooseen asti, ja kun ravintolan isäntä ilmoitti meille, ett'emme vielä seuraavanakaan päivänä pääsisi lähtemään syystä, että vaunujemme korjaukset eivät olleet likimainkaan valmiit, niin tyydyimme me siihen jotakuinkin; sillä me olimme varmat siitä, että voimme seuraavankin päivän viettää vielä yhtä hauskasti ja ystävällisesti, kuin ensimmäisenkin."
"Ja siinä emme pettyneetkään. Seuraava päivä oli edellisen kaltainen, kuitenkin sillä eroituksella, että nyt olimme jo likemmin tutustuneet toisiimme, ja taisimme niin muodoin avo-sydämmellisemmästi ja vapaammin ilvehtiä keskenämme."
"Minä luulen," sanoi Voltaire, "tahi paremmin minä pelkään, että kavala ravintolan isäntä keksi etuansa valvoa niin, ett'ei vaunujenne korjaus päättynyt vielä kolmantenakaan päivänä."
"Oikein arvaatte; niin tapahtuikin. Meidän täytyi viipyä vielä kolmaskin päivä, ja samana kolmantena päivänä keksein minä, pahaksi onneksi kyllä, että kolmen herran iloisuus oli kadonnut, ja että he kaikki kolme olivat rakastuneet minuun. Toinen kadehti ja luuli toistaan, ja kukin pyysivät he jäädä kahden-kesken kanssani, vakavilla valoilla vannoaksensa minulle rakkauttaan, ja loihtemaan minussa vasta-rakkautta itseensä. He rupesivat vihaamaan toisiaan ja tuntemaan vasta-hakoisuutta toistensa läheisyydestä; ja ilo ja iloinen ivailu haihtuivat peräti."
"Silloin päätin minä," jatkoi Klairon, "tehdä pikaisen lopun tästä ikävästä tilasta, ja kutsuin sen tähden nuoret herrat omaan huoneeseeni. Ja kun he tulivat juoksujalkaa ylös siinä toivossa, että tapaisivat minut yksinäni, ja kiukuttelivat siitä, että tapaavat luonani myöskin kanssa-kosijansa, niin sanoin minä heille:
"Te rakastatte minua kaikki kolme; te olette sen minulle itse-kukin puolestanne sanoneet ja pyytäneet minulta vasta-rakkautta. Ja tämän tehtyänne olette te käyneet kiukkuisiksi, lyhyt-nenäsiksi ja tukaliksi; naurun verosta te riitelette keskenänne, ja leikin verosta kinailette. Minä en kärsi kinasteluja ja musta-sukkaisuutta. Ja päästäkseni sellaisista vasta-hakoisuuksista, vuokraan minä itselleni kohta vaunut ja matkustan pois, puhumatta teille enään sanaakaan, ell'ette lupaa täyttää niitä ehtoja, jotka minä teille te'en."
"Kaikki kolme vannoivat ilolla täyttävänsä ehtoni, saadaksensa minut jäämään vielä ravintolaan ja olemaan heidän kanssansa ajan, joka vielä oli odotettava ravintolassa."
"Niinpä siis," jatkoin minä, "kuulkaa minun ehtojani. Älköön yksikään teistä rohjetko koko päivänä puhua minulle sanaakaan rakkaudesta; mutta koettakoon kukin voittaa minun vasta-lempeni siten, että hän osoittaa itsensä niin rakastettavaksi, taitavaksi ja suloiseksi, kuin suinkin mahdollista, ja pyytää iloisuudellaan, sydämmellisellä leikillisyydellään, ja miellyttävällä käytöksellään valloittaa minun sydäntäni. Mutta että rakkaudella on myöskin joka-päiväinen puolensa ja pidetään myös jonakin kauppa-asiana, niin tehköön kukin teistä tarjouksensa minulle kirjallisesti tänä iltana sitten, kun olemme eroinneet toisistamme. Kirjeessään mainitkoon hän, mitä hän oikeastaan anoo minulta ja mitä hän minulle tarjoaa."
"Oivallista!" huusi Voltaire, "te näyttelitte siellä huvinäytöstä, niin mainiota, että minä kadehdin sen keksijätä, laulu-lintuseni! Minä olisin mielelläni ollut saapuvilla teidän kolmen kosijanne henkisessä kilpailussa."
"Tosiaankin oli se henkinen kilpailu," sanoi Klairon hymyellen. "Ja minä tunnustan mielelläni, että se päivä oli hauskin ja iloisin päivä minun elämässäni. Kolme kosijaani osoittivat erinomaista suloutta. Kukin kokivat he tarjota minulle neronsa ja sukkeluutensa todellisia ilotulia sytytettäviksi ja siten so'aista silmiäni, ett'en näkisi toisten kilpailijain ilo-tulia laisinkaan."
"Mutta minä nä'in kaikki, ja huomasin kaikki kolme yhtä suloisiksi, ja seuraus siitä oli se, ett'en voinut rakastua heistä yhteenkään. Myöhään ehtoolla erkanimme me toisistamme, levätäksemme ja nukkuaksemme iloisimman ja viattomimman riemullisuuden väsymyksestä. Seuraavana aamuna, kun heräsin, tapasin minä kolmen kosijani kirjeet pöydälläni."
"Olisinpa oikein mielelläni lukenut mokomat kirjeet," huudahti Soubise'n prinssi. "Ja minä lyön vetoa siitä, että ne olisivat huvittaneet minua enemmän, kuin Sevignén rouvan kirjeet, kaikki yhteensä."
"Kyllä ne olivatkin yhtä huvittavat, kuin alkuperäisetkin," jatkoi Klairon. "Ensimmäinen oli englantilaiselta, Mylordi Toweskin'ilta. Hän tunnusti minulle kirjeessään, että hän oli tehnyt lupauksen, ei menevänsä koskaan naimisiin, koska kolme hänen ystävistään oli naimisen kautta joutunut peräti onnettomiksi. Kuitenkin toivoi hän suurille omaisuuksillensa perillistä, ja vastustamattomasti kiedottuna minun kauneudellani ja suloisuudellani, oli hän, jos minä sen sallisin, valinnut minut antamaan hänelle perillistä. Hänellä ei ollut ketään muita sukulaisia, ja sen tähden asettaisi hän minut ja lapsensa ainoiksi perillisiksensä."
"Tosiaankin englantilainen rakkaudentunnustus," sanoi Voltaire nauraen. "Minä lyön vetoa, että mainittu lordi oli joku punatukkainen irlantilainen, jolla perunat pakoittivat päässä."
"Älkäämme keskeyttäkö Klairon'ia, herra kuolematon," sanoi prinssi innokkaasti. "Minä olen utelias, saada tietää, mitä niissä kahdessa toisessa kirjeessä oli. Mitä kirjoitti espanjalainen?"
"Espanjalaisen kirje oli kirjoitettu täydellä kastilialaisen jalolla ylevyydellä. Don Juantas vannoi minulle, että minä kaikkein taivaan tähtien joukossa olin loistavin. Minun silmäni olivat kaksi aurinkoa, jotka valaisivat maailmaa, ja minun kasvoni kauniimmat, kuin kuu, joka valaisee yöllä. Siitä hetkestä, jolloin hän minut näki, ovat tuliset liekit kuluttaneet hänen sydäntänsä; mutta kuitenkaan ei hänellä ollut rohkeutta, pyytää minulta jotain todistusta minun suosiostani, vaan minun pitäisi salliman hänelle kuitenkin se toivo, että hän vähitellen, ehkä kymmenessä vuodessa, onnistuisi voittamaan minun rakkauteni. Ja tämä toivo olisi hänelle jo taivainen lahja, jonka edestä hän uskaltaisi vastalahjana tarjota minulle kahden-tuhannen arvoisen koristeen hohto-kivistä."
"Piru-vieköön, sepä espanjalainen oli ujo!" huusi prinssi nauraen. -- "Minä -- -- --"
"Teidän Korkeutenne," keskeytti Voltaire häntä, "Te olette jo edellä sanonut, ett'emme saisi keskeyttää suloista kertoilijaamme. Totelkaamme tätä sanaa! Minä olen kovin utelias, saada kuulla, mitä ranskalainen kirjoitti. Kuinka kirjoitti hän, suloinen Klairon? Mitä taisi ranskalainen tarjota, voidaksensa voittaa kahden edellisen tarjouksia? Mitä kirjoitti hän?"
"Ranskalainen rakastajani kirjoitti, että hän tahtoi suoraan sanoa minulle, että oli tosin köyhä maallisista omaisuuksista, mutta sitä rikkaampi rakkaudesta. Hän tunnusti minulle suoraan, että hän aikoi matkustaa Parisiin etsimään onneansa; ja ett'ei hänellä sillä kerralla ollut muuta, kuin koiransa ja parikymmentä markkaa rahaa. Koiransa oli hänen ainoa ystävänsä koko maailmassa; parilla-kymmenellä markallansa aikoi hän maksaa matkansa Parisiin ja elää sillä siellä päivän ennen, kuin hän etseisi jotain paikkaa itsellensä. Mutta kuitenkin, todistaaksensa minulle rajatonta rakkauttansa minuun, tarjosi hän parikymmentä markkaansa lahjaksi minulle, ja tahtoi ilolla kävellä jalkasin Parisiin ja kuolla nälkään, jos minä myöntäisin hänelle vain yhden onnellisen tunnin keskustelun, ilman mitään vieraita-miehiä."
"Minä luulen, että te myönsitte sen hänelle," sanoi Voltaire. "Te taivuitte nuorukaisen pyyntöön; nuorukaisen, joka tarjosi teille suuremman lahjan, kuin espanjalainen ja englantilainen yhteensä; sillä he tarjosivat ylöllisyydestänsä; mutta nuorukainen, hän tahtoi antaa teille kaiken kultansa ja omaisuutensa uhriksi. Hän uskalsi henkensä yhden onnellisen tunnin tähden."
"Rauhoittakaa mielenne, te kuolematon!" sanoi Klairon hymyten ja loi ujostellen katseensa maahan. "Minä pelastin hänen henkensä, ja annoin hänen pitää kaksi-kymmentä markkaansa."
"Mitenkä niin? Halveksuitteko te rakastuneen sydämmen jalo-mielistä lahjaa?" kysyi Voltaire pahastumalla.
"Ja minä ylistän teitä," sanoi prinssi, "että te piditte häntä espanjalaisen kahta-tuhatta parempana. Enkö minä arvaa oikein? Te annoitte ranskalaiselle koiransa ja rahansa takaisin ja annoitte hänen matkustaa kahdella-kymmenellään posti-vaunuissa Parisiin?"
"Hyvä prinssi," sanoi Klairon nauraen; "luuletteko minua todellakin niin julmaksi? Luuletteko, että minä sallein köyhän nuorukaisen maksavan ainoilla rahoillansa paikkansa posti-vaunuissa, koska hän voi saada paikan minun vaunuissani ihan ilmaiseksi?"
"Oikein, laulu-lintuseni, oikein!" huusi Voltaire. "Te teitte jalon ja ylevän sydämmen taivaallisen tuhlaavaisuuden jälkeen. Te annoitte espanjalaisen ja englantilaisen ajaa e'es-päin omilla roskillansa, ja otitte ranskalaisen teidän vaunuihinne. Myöntäkää nyt vain, jumaloitu Klairon, että te hiukan kuitenkin rakastitte sitä nuorta huliviliä."
"Kuitenkin olin minä kyllä varomaton, ett'en ryövännyt häneltä pois sitä uskoa," huokasi Klairon. "Hän perusti hyvyyteeni peräti kohtuuttomat vaatimuksensa. Mutta, hyvät herrat, minun kertomukseni on nyt lopussa. Minä luulen, että te siitä käsitätte vastaukseni teillen, ja suotte minulle anteeksi."
"Se on, te hyljäätte minut samoin, kuin hylkäsitte englantilaisenkin," sanoi prinssi.
"Ja minulta ryöstätte te kaiken toivon samoin, kuin teitte espanjalaisellekin?" kysyi Voltaire. "Te ette tahdo istua vieressäni kuolemattomain istuimella?"
"Minä tahdon koettaa, enkö yksinänikin voi ansaita itselleni hiukan kuolemattomuutta ja kunniaa," sanoi Klairon hymyten. "Voltairella on oikeus: minä rakastan mainetta ja suosin niitä miehiä, jotka pitävät minun ansainneena heidän rakkautensa. Hyljääkö kuninkaallinen prinssi ja kuolematon runoilija minun ystävyyteni, jonka minä rehellisestä sydämmestä tarjoan heille kumpaisellekin?"
"Voi kuitenkin! Jumalan lämpimän ambrosia-ruu'an verosta, jota me halajamme, tarjoatte te vain kylmää ruokaa," puheli nyt Voltaire. "Mutta kun minulla on nälkä, niin syön minä sitäkin, ja lohdutan itseäni sillä, että -- -- -- Mutta kuka siellä niin kovasti puhuu? Kuka?"