Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

NEITI KLAIRON

Kirj.

Louise Mühlbach

Suomensi E. T. [Emanuel Törmälä]

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881. Emil Hagelberg'in kustannuksella.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen päivä: 1. Huomeneltain 2. Ehtoolla Toinen päivä: 1. Huomeneltain 2. Ehtoolla Kolmas päivä: 1. Huomeneltain 2. Ehtoolla Neljäs päivä: 1. Huomeneltain 2. Ehtoolla

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.

1.

Huomeneltain.

Ehtoolla piti "Theatre Français'ssa" näyteltämän uusi kappale, Voltaire'n kirjoittama näytös, ja päähenkilönä kappaleessa piti Hippolyte Klairon'in näyttelemän.

Tämä oli tapaus, joka pani koko Parisin kaupungin liikkeelle, ja joka oli jo koko viikon pitänyt mielet vireillä kaikissa vierasten vastaan-otto huoneissa ja kaikissa seuroissa, ja josta puhuttiin hovissa, kahvi-juomaloissa ja kaduilla.

Voltaire ja Hippolyte Klairon olivat koko Parisin, koko Ranskan, jopa koko Europan suotuisimmat suosikit.

Kaikista Europan maista tuli korkeoita, taidetta rakastavia matkustajia Parisiin, nähdäksensä mainiota näyttelijätärtä Klairon'ia, jonka jalo ja kuuluisa kyky täytti kaikki taitelijat ihmetyksellä ja ihastuksella, ja jonka suuruus ja sulous, into, hehku ja sydämmellisyys innosti kaikkia, jopa valtasi jäykimmätkin mielet.

Kaikissa Europan maissa lu'ettiin Arouet Voltaire'n kirjoituksia. Niiden raateleva sukkeluus, terävä ajatus-voima, syvä runollisuus ja sydäntä-särkevä totuus ihmetytti kaikkia; mutta saattoi myöskin itse kirjoittajalle yhtä paljon vastustajia ja vihollisia, kuin ystäviä ja ihantelijoitakin.

Voltaire'n viholliset ja niiden joukossa pappien mahtava lauma, olivat matkaan-saattaneet sen, että Voltaire oli useita vuosia maan-pakolaisena, jolla ajalla hän pakoitettiin hyväksensä käyttämään Englannin ystävyyttä.

Mutta Voltaire'n ystävät matkaan saivat sen, että kuningas Ludwiki XV vihdoin armossa kumosi rangaistustuomion. Niin oli Voltaire v. 1739 palannut maan-pakolaisuudesta jälleen Ranskaan, ja voi nyt taas elää Parisissa, huitia häjyllä ruoskallansa kirkkoa ja pappeja, uskovaisia ja ulkokultaisia. Nyt taisi hän taas lähettää näyttämölle murhe-näytelmiään, joissa hän kuvaili mainioita sankareita, innokkaita siveydellisiä marttyri-naisia ja niiden hehkuvaa rakkautta. Ja että hän taisi ja uskalsi tätä tehdä, oli sen naisen ansio, joka siihen aikaan vallitsi Ranskassa siten, että hän hallitsi Ranskan kuningasta; ja se nainen oli Markisinna Pompadour. Se oli juuri Pompadour, joka kumosi Voltaire'n maan-pakolais-tuomion. Pompadour'illa oli rohkeutta julkisesti ylistää Voltaire'n suurta neroa, vastoin hänen vihollistensa parjausta. Ja oli siis luonnollista, että koko hovi, koko aatelisto yhdistyi näihin mokoman mahtavan ja vaarallisen jalkavaimon ylistyksiin. Mutta ei ainoasti aatelisto ja hovi, vaan muukin kansa, koko Ranskan kansa tunsi ihastusta ja intoa siihen runoilijaan, joka ymmärsi murhe-näytelmissään pakoittaa heidän silmistänsä kyyneleitä ja täyttää heidän sydämmensä innostuksella ja kauhulla, ja naurattaa heitä pilkkakirjoituksillansa.

Tämän parisilaisten lemmikin kirjoittama uusi murhe-näytelmä piti näytettämän tänä päivänä 12 p. Maaliskuuta v. 1746.

Ja tässä näytelmässä piti parisilaisten suosikin kauniin, lumoavan ja mainion näyttelijättären Hippolyte Klairon'in näyttelemän, luomaan Merope'n osassa itsellensä taas uusi näytelmä-tehtävä.

Eikö tämä ollut siis tapaus, joka voi panna koko Parisin liikkeelle ja ahdistaa kaikkia aivoja?

Jo aikasin aamulla vallitsi siis Bourdonnerie-kadulla vilkas liike. Saman kadun keski-paikoilla seisoi näyttelijätär Klairon'in mahtava ja kaunis palatsi. Vaunut toistensa perästä nähtiin seisahtuvan palatsin edustalle, ja niistä nousevan herroja kullalla kirjaelluissa sametti-puvuissa, kullatut koru-kalvat sivuilla roikkuvina ja suuret kukkais-kimput leveöillä kurttu-kalvoisilla varustetuissa käsissä. Juhlallisen näköisinä astuivat herrat kukkais-kimppuinensa näyttelijättären palatsiin, ja kulta-kauluksinen palvelija portilla ei näyttänyt pitävän sitä minään kummana, että niin paljon komeoita herroja taloon tuli kauniine kukkinensa aivan, kuin kantamaan kiitos-uhriansa kukkaisten jumalattarelle. Hän seisoi nyt vain vieläkin juhlallisempana tavallistaan ja katseli komeoita herroja sen miehen arvollisuudella, joka tietää olevan vallassansa sekä avata että sulkea taivaan kuolevaisille kurjille, ja joka oli nyt tänä päivänä niin armollinen, että laski kaikki sisälle pyrkijät taivaaseen, s.o. neiti Hippolyte Klairon'in suureen vastaan-otto saliin, jossa he saivat jumalattarellensa tehdä hänelle tulevan palveluksen.

Samassa salissa kihisi nyt puolen-päivän aikaan lauma korkea-arvoisia suuria herroja, ja huone tuoksui, kuin kukkaishuone niistä ihanista kukista, joita herrat pitelivät vielä käsissänsä, ett'eivät olleet niitä vielä saaneet antaa jumalattarellensa. Hippolyte Klairon ei ollut vielä noussut ylös, hän ei ollut vielä alentanut itseänsä niin, että olisi sädehtivänä aamu-tähtenä näyttäytynyt odottaville ihantelijoillensa. Hän viipyi vielä kapinetissaan ylähällä, jonne kaikkein herrain kaipaavat katseet kohousivat sädehtien sen suljettua ovea kohden.

Viimein avautuivat suljetut portit, ja yleinen iloinen liike syntyi herrain kesken. Kaikki tunkeusivat he esiin, sillä ylhäällä seisoi nyt avatussa ovessa Hippolyte Klairon. Ikään, kuin joku itämainen kuningatar loisti hän ihmeellisessä lumoovassa puvussansa, jota hän nimitti aamu-puvuksensa, ja jonka kallis-arvoisuus ja komeus olisi sopinut mille kuningattarelle hyvänsä. Pitkä, valkoinen kullalla kirjaeltu atlas-hame isoissa laskoksissa kätki hänen ylevän vartalonsa aina alas jalkoihin asti, joita taas peitti valkoiset, kalliilla helmillä ja kivillä koristetut atlas-tohvulat. Leveä, kultainen, rupiineilla ja hohto-kivillä kaunistettu vyö piti hameen koossa vyötäisillä. Leveät ja avoimet hihat jättivät hänen ihanat käsi-vartensa paljaiksi, joissa kultaiset, kalliilla kivillä kaunistetut rannerenkaat loistivat. Tukkansa, vielä kampaamatonna ja hajallansa, riippui luonnollisina, järjestämättöminä, mustina kiharoina niskassa ja poskilla, ja oli sidottu ainoasti kultaisella nauhalla, joka vanhain roomalais-naisten tavan mukaan kiersi hänen otsaansa ja riippui sitten alas molemmin puolin päätä. Ja tämä loistoisa, todellakin kuninkaallinen puku soveltui hyvin Klairon'in kasvoin kanssa yhteen, jotka myöskin tosiaankin olivat kuninkaalliset.

Hänen leveätä ja korkeata otsaansa ympäröitsi majesteetillisuus ja jalous; suuret, mustat silmänsä, joissa loisti jalo hehku, osoittivat ainoasti intoa, ylpeyttä, vihaa ja suuruutta, eikä koskaan mitään hellempiä tunteita; sievä, vähän kaareva nenänsä muistutti roomalaisen keisarinnan, Julian kuvaa, ja loi hänen kasvoillensa arvollisuutta ja jaloutta; pieni suunsa, purppuran-punasine ja sievine huulinensa, osoitti aina puoleksi halveksivaista, puoleksi pilkallista hymyä, joka kuitenkin joskus selkeni ihmeelliseksi suloisuudeksi ja lempeydeksi, joka täytti ilolla ja onnella sen onnellisen, jolle se tuli osaksi jonakin erityisenä suosion-osoituksena. Hänen kasvoinsa kaunis ja jalo muoto olisi kelvannut itse Fidialle malliksi hakatessaan Juno-jumalattaren kuvaa. Ja jumalainen tosiaankin oli hänen päänsä jalo ryhti, hänen komea ja loistava vartalonsa, jonka kauniit, todella ihanat kaunistukset olivat puhdas itsensä-kieltämys ja ankara siveys.

Sellainen oli Hippolyte Klairon, mainio näyttelijätär "Theatre Français'ssa"; sellainen se jumalatar, joka seisoi nyt huoneensa ovessa, ihastuneiden ihailijainsa edessä, ja valaisi heitä, odottavia loistoisia herroja lempeällä hymyllänsä, kuin aurinko, koska se kasvonsa näyttää.

Ja kaikki nämät herttuat ja prinssit, nämät markkiisit ja maaherrat, nämät kreivit ja paroonit, kaikki nämät Ranskan korkeimman vanhan aatelin herrat kiirehtivät nyt syöksemällä näyttelijätär Klairon'in tykö, saadaksensa häneltä katseen, sanan ja herättää hänen huomiotansa ja tarkkaavaisuuttansa tällä hetkellä.

Mutta tänä päivänä ei Klairon näyttänyt havaitsevan, eikä huomaavan ketään. Ylpeänä, pysty-päänä kulki hän aina huoneen keskelle saakka. Sitten vasta tervehti hän hitaisesti ja arvokkaasti kaikille puolille, ja soi armossansa milloin jollekin markkisille, milloin herttualle jonkun erityisen nyökkäyksen, tahi vähäisen käden-puristuksen.

Ihailijansa tunsivat tämän tervehdys-tavan; he olivat jo siihen tottuneet, että Hippolyte Klairon myöskin jokapäiväisessä elämässä näytteli niiden kuningattarien ja sankarittarien osaa, joita hän joka ilta teaterissa näytteli sellaisella arvollisuudella ja suuruudella, että, kuten hän itse sanoi, "oli hän kuningatar aina, ett'ei hän koskaan unhottaisi tehtäväänsä." Herrat imartelivat häntä siis siten, että salleivat hänen kotonansa myöskin näytellä samoja kuningattaren osia, joita hän näytteli teaterissa, ja kunnioittivat häntä sen tähden aivan, kuin olisi hän ollut hallitseva kuningatar, jonka kunnioittamiseen he nöyrinä ja alamaisuudessa tulivat.

Ja tämän kunnioittamisensa todistukseksi laskivat nyt herrat kukin ihmeelliset kukkais-kimppunsa jumalattarensa jalkain juureen. Monet näistä kukkais-kimpuista olivat sidotut kalliilla helminauhoilla, tavallisen nauhan verosta, ja luonnollisten kukkain välistä nähtiin usein kalliita kiviä, ja ruusuja jaloista hohto-kivistä. Mahdottoman suurena kiehkurana makasivat nyt kukat ja kukkais-kimput Klairon'in jaloissa, ja itse seisoi hän siinä keskellä ylevänä, ylpeänä kukkaisten jumalattarena.

Mutta kun ensimmäinen juhlallinen vastaan-otto oli ohitse, näkyi Klairon'ille hyväksi nöyrtyä ylevyydestänsä ja osoittaa itsensä laupiaaksi ja ystävälliseksi hallitsijattareksi nöyrille palvelijoillensa. Hän otti ylös omalla kädellänsä jonkun kukkais-kimpuista, erittäinkin niitä, jotka olivat varustetut jollain loistavalla koristeella, ja palkitsi sen antajan lempeällä hymyllä; ja kun hän siten oli rikkonut itseään ympäröivän kiehkuran ja hajoittanut taikamaisen vyöhykkeen, astui hän siitä ulos, puhutellaksensa kuolevaisia, kuin kuolevainen.

Mutta tänä päivänä oli nyt vain yksi ainoa asia, joka voi soveltua keskustelu-aineeksi, nimittäin kauvan odotettu tapaus tänä iltana, Merope'n ensikerran tapahtuva näytteleminen.

"Minä palan halusta, saada nähdä teitä tässä uudessa näytelmässä", huudahti herttua Guines, suuteli sormen-neniään ja sitten viskasi suutelon Klairon'ille.

"Sen teette aivan oikein, hyvä herttua", sanoi Klairon huolettomasti. "Tänä ehtoona saatte ison ilon, sillä tämä Voltaire'n tekemä uusi näytelmä on jalo, ihana ja ihastuttava."

"Ah, en minä puhu Voltaire'sta, mokomasta ilkeästä ihmisestä, joka pilkkaa Jumalaa ja koko maailmaa", huusi herttua kiukkuisena; "minä puhun teistä, te jalo taiteilijatar, joka ihastutatte koko maailman, ja jota ainoata herra Voltaire saapi taas tänä päivänä kiittää siitä, että yksi hänen näytelmistänsä ylistetään taas pilvihin saakka."

"Tiedättekö, te kaunein kaikista kaunokaisista, että eilen edellä puolen-päivän oli syntynyt oikein totinen, murhaavainen tappelu siitä, kuka saisi piletin täksi ehtooksi?" sanoi eräs nuori herra ja lähestyi taiteilijatarta ja tervehti häntä vähäsellä, jotenkin ystävällisellä nyökkäyksellä.

"Minä tiedän sen, herra Soubisin prinssi", vastasi Klairon rypistellen kulma-karvojansa ikään, kuin syvästi loukkaantuneena sellaisesta kuninkaalliseen sukuun kuuluvan miehen ystävällisestä lähestymisestä; "minä tiedän sen, enkä ihmettele sitä yhtään. Katsojat saavat kyllä palkkion vaivastansa, he saavat suuren huvituksen tästä Voltaire'n ylevästä näytelmästä, ja minä Klairon valmistan heille sellaisen odottamattoman uutisen, että eivät osaa sitä vielä aavistaakkaan."

"Mikä se on?" kysyi Soubisin prinssi. "Sanokaa se minulle, minun kaunokaiseni!"

"Jos minä olisin teidän kaunokaisenne, niin olisin minä pakoitettu sanomaan sen teille", vastasi Klairon, kohotellen olka-päitänsä; "mutta koska niin ei ole, niin täytyy teidän sallia minun vaijeta uutiseni kanssa. Mutta sen neuvon annan minä teille, herrat, että älkää lyökö laimin tämän illan näytelmää, sillä sen minä sanon, että tämän illan näytelmä on oleva koko 'Theatre Français'in' tulevaisuudelle tapaus, täysi tosi-tapahtuma; se nostaa kapinan näytelmätaiteesta; vielä satain vuotten perästä puhutaan tämän illan näytelmästä, kuin jostain taidehistorialle sangen tärkeästä hetkestä."

Hämmästyksen ja ihmettelemisen jyry syntyi nyt tässä ihantelijain loistavassa laumassa. Nyt kuiskailtiin, nyt kyseltiin, nyt aivoja kiusattiin tätä tapausta arvaamalla; Klairon'ia vaatimalla vaadittiin, pyydettiin liikuttavilla sanoilla ja puheilla, ilmoittamaan suurta salaisuuttaan innokkaille ja ihastuneille ihailijoillensa, ja sulkemaan heitä lähestyvän illan salaisuuksiin.

Mutta Klairon pudisti ylpeästi kiharaista päätänsä ja sanoi: "Minä tahdon hämmästyttää koko Parisin, niin myös teitäkin, herrat ihantelijani!" Tämän lausui hän kuninkaallisella arvollisuudella; mutta sitten unhoitti hän hetkeksi korkeutensa, kumarsi näyttelijättären keikarimaisilla kumarruksilla kaikille puolille ja jatkoi: "Minä turvaan itseni teidän suojelukseenne ja ystävyyteenne, hyvät herrat! Älkäät salliko minun vihamiesteni häväisevän minua ja häiritsevän minun voittoani!"

"Minä panen sissini joka loukkoon", huusi markkisi Latude, "ja ensimmäisen, joka uskaltaa viheltää, annan minä palvelijaini viskata ulos ja hyvin kepittää."

"Meidän kättemme taputuksien jyrinä voittaa kaikki vihollistenne nostamat ilkeät äänet," sanoi kreivi Besancon juhlallisesti.

"Koko Parisissa ei ole enään yhtään kukkia," huusi maa-herra Maubauge; "minä olen ostanut ne kaikki, tervehtiäkseni niillä jumalatartamme aina näytöksien välissä, jolloin me pakoitamme häntä kuulemaan hartaita huutojamme, tulemaan esille ja ottamaan vastaan meidän kunnioitustamme."

Klairon kuunteli kaikkia näitä vakuutuksia lempeällä, hiljaisella hymyllä, ja hänen silmäinsä tavallinen tuli kävi laupiaammaksi. "Minä luotan hyvyyteenne ja apuunne," sanoi hän, ja meni hitaisesti ihantelijainsa rivien lävitse takaisin erityis-huoneesensa.

Tämä oli se suuri ja ratkaiseva hetki, jota kaikki olivat odottaneet, ja sen tähden tunkeutuivat herrat nyt maltittomina mainitulle ovelle. Sillä kun Klairon oli lopettanut tämän yleisen vastaan-oton, ja vetääntynyt takaisin kammioonsa, niin ei hän enään ollut kuningatar, vaan jätti suuret vaatimuksensa ja lähestymättömän olentonsa vastaanotto huoneeseen; ja erityis-huoneessansa oli hän taas viehättävä taiteilijatar, täynnä taidetta ja kykyä, pahan-elkisyyttä ja sukkeluuksia; täällä sallei hän ihantelijainsa lausua itsellensä kaikkia palavia tunteitansa; täällä kuunteli hän heidän innollisia rakkauden ilmoituksiaan, ja kehoitti heitä keskenänsä kilvoittelemaan suosiostansa, sekä sanoilla, että kalliilla lahjoilla.

Tämän huoneen ovelle tunkeusivat siis kaikki herrat: kukin pyysi heistä päästä ensimmäisenä Klairon'in jälkeen sisälle, sillä sisään-pääsö tähän kaikkein-pyhimpään oli sallittu ainoasti yhdelle kerrassansa, vaikka ovet kyllä seisoivat avoinna ja ovi-verhot olivat sivulle vedetyt, ja kaikki voivat nähdä Klairon'in istuvan vastapäätä avointa ovea komeassa, kullalla kirjaellussa sohvassa ja hänen edessänsä nojatuolissa, selin vieras-huonetta kohden se onnellinen kuolevainen, jolla oli etu-oikeus olla tässä yksityisessä vastaan-otossa läsnä. Keskustelut tässä yksityisessä vastaan-otossa olivat niiden vastaan-ottoin kaltaisia, joita kuningattaret, koko hovin läsnä ollessa, sallivat erityisesti suosituille, ja joita ei kenkään voi häiritä sopimattomalla lähestymisellänsä.

Mutta että tänä päivänä oli myöskin herrain joukossa prinssi, monen suosiman kuninkaan, Ludwikin, ystävä, tässä näyttelijättären vieras-huoneessa, niin oli myös herrain meteli ja tungos vähemmin raivoisa, kuin tavallisesti; ja koska he huomasivat Soubise'n prinssin, joka oli, ei ainoasti kuninkaan ystävä, mutta myöskin markkisinna Pompadours'in lemmikki, -- niin, koska he huomasivat prinssin lähestyvän kaikkein-pyhimmän ovea, niin vetääntyivät he nöyrästi sivuun ja antoivat tietä prinssille.

Prinssi kiitti herroja hymyillen ja vähäisellä päännyökkäyksellä, ja meni kohta Klairon'in perässä sisään.

"Tiedättekö, ihanimpani", sanoi hän samassa, kun hän viskausi ylevällä huolimattomuudella ja ilman Klairon'in käskyä, nojatuoliin, "tiedättekö, että te tänä päivänä olette lumoovasti kaunis? Jumal'avita, luulisi teitä nähdessään, ei enään olevansakaan kaikista kristillisimmän Ranskan kuninkaan pääkaupungissa, vaan äkkiä lumotun takaisin pakanuuden onnellisiin aikoihin, jolloin jumalattaret vielä joskus tulivat alas maan päälle, viettelemään ja onnelliseksi tekemään milloin kauniita paimenia, milloin uljaita uroita. Vannokaa minulle, ett'ette ole taivaan kuningatar, ett'ette ole itse Juno; vannokaa minulle se, että voisin uskoa teitä!"

"Minä vannon teille, en olevani kaikista uskottomimman, kavalimman, hekumallisimman ja vaarallisimman jumalan puoliso", vastasi Klairon hymyten. "Minä vannon teille, prinssi, että Jupiteri ei ole minun puolisoni, eikä koskaan siksi tulekkaan".

"Pahan-elkinen!" huusi prinssi nauraen. "Te olette inhoittava! Te tiedätte hyvin, että hyvät parisilaiset ovat minulle antaneet Jupiterin lisä-nimeksi, koska he väittävät minun vehkeilleeni yhtä paljon, kuin itse jumalain jumala Jupiteri, ja että minä voin pukea itseni vale-pukuun ja vaihettaa muotoa samoin, kuin Jupiteri teki anastaessansa lemmityitänsä. Mutta minulle tehdään siinä väärin. Minä vannon teille, ihana Hippolyte, että minulle tosiaankin tehdään väärin! Minulla ei ole mikään vehkeilevä sydän; minä olen niin uskollinen, ett'ei Jupiteri koskaan ole ollut niin uskollinen. Yhteen, ainoaan yhteen on minun sydämmeni jo pitkiä aikoja sitten ollut kiinnittynyt, ja se ainoa olette te."

"Ah, prinssi," sanoi Klairon, "mitäs kaunis tanssiatar, neiti Guiman sanoisi siitä, jos hänelle kerrottaisiin sananne?"

Prinssi hymyili ja sanoi: "minä neuvon teitä, ett'ette sitä tee; sillä epäilemättä repisi hän silmät päästänne. Hän on, vaivanen ihminen, vallan hullu tähteni, ja vakuuttaa rakastavansa minua silmittömästi. Minä sallin hänen jumaloivan itseäni ja annan maailman uskoa yhä vain, että Guiman on minun kultuseni."

"Ja koska teitä kerran nimitetään Jupiteriksi Parisissa," sanoi Klairon, "niin sanotaan myöskin teidän lähestyvän kaunista tanssijatarta aina pelkkänä kulta-sateena, ja että hän tanssii Danana vastassanne."

"Liika puhetta vain, neitiseni; on niin," vakuutti prinssi. "Guiman rakastaa minua niin lämpimästi, ett'ei hänellä ole laisinkaan aikomusta köyhdyttää minua, kuten, sitä pahempi, tapahtuu aikoinamme monen ruhtinaan ja herran kanssa, ahnetten tanssijattarien ja näyttelijättärien kautta. Guiman on kaino, ja täydesti tyytyväinen siihen, että minä maksan hänelle ruoka-rahaa vain sata-tuhatta markkaa ja hänen pikku huvituksiinsa ainoasti viisikymmentä-tuhatta markkaa."

"Sata-tuhatta markkaa ruoka-rahaa!" huudahti Klairon melkein kivettyneenä kummastelusta. "Sellaisen summanko te annatte hekumalliselle tanssijattarelle, jonka ainoa konsti on siinä, että hän räpistelee jaloillansa ja tekee hullunkuria? Johan sillä summalla voisi voittaa kymmenen kunniallista neitsyttä kelvollisilta myötäjäisillä."

"Pidättekö sen summan niin peräti suurena?" kysyi prinssi. "Siitä voitte päättää, mitä minä tekisin sille jumalattarelle, jota minä rakastaisin, rukoilisin; jolle omistaisin joka hengen-vetoni, elämäni, huokaukseni ja sydämmeni. Päättäkää siis siitä, mitä minä tekisin teille, jos vihdoinkin suostuisitte siihen, että lähettäisitte armo-katseenne minun puoleeni; minun, joka nöyränä orjana kuihdun jaloissanne; minun, jolle te olette aurinkona, onnena ja elämänä."

"Mitä minulle tekisitte sitten, prinssi?" kysyi Klairon, kohotti huolettomasti jalkaansa ja hivutteli kalliista kivistä loistavata tohvulaansa varpaitansa vastaan. "Pilan-päite, prinssi, ilmoittakaa minulle, mitä te minulle tekisitte?"

"Mitä minä tekisin teille?" äännähti prinssi innoissansa. -- "Minä en tarjoaisi teille satatuhatta, vaan puolen miljonaa markkaa ruokarahoiksi ja pitäisin kuukausittain kaksikymmentä-tuhatta varaltanne pikku-tarpeisiinne. Minä laittaisin niin, ett'ei kellään, eipä edes kuningattarella olisi niin kauniita hohto-kiviä, niin ihania pitsejä, niin uljaita englantilaisia hevoisia, niin koreita palvelijoita, niin pulskeita ajopeliä, niin loistoisasti varustettua palatsia, kuin Hippolyte Klairon'illa, Soubise'n prinssin rakastetulla, suositulla jumalattarella! Niin, uskokaa minua, Klairon! Te olette minun jumalattareni, jota minä kunnioitan. Ihmiset puhuvat minun äärettömistä rikkauksistani, tuhansista miljonista, joita olen perinyt esi-isiltäni, uljailta Rahan-sankareilta. No, niin! Minä olen rikas; sallikaa minun olla rikas teidän tähtenne, niin minä hämmästytän koko Parisia sillä ihmeellisellä loistolla, jota minun rakkauteni kokoaa ympärillenne. Kaikki itämaiset sadut tahdon minä tehdä tähtenne tosi-tapauksiksi, ja se, mitä Abdallah uneksui Semiramiksen taikamaisista puutarhoista, -- se on oleva todellista minun Semiramikseni, Klairon'in suhteen. Te olette jo tänä päivänä armahtanut minua äärettömästi: te olette armossanne pukeutuneet siihen aamu-pukuun, jonka minä teille tänä aamuna lähetin..."

"Mitä? Prinssi!" keskeytti Klairon häntä ihmetyksen huudahduksella. "Tekö te siis olette se outo nainen, joka, kuten kamari-palvelijani sanoi, lähetti minulle tämän aamu-puvun?"

"Hyvin osattu, ihanaiseni," sanoi prinssi, hymyili ja nyökkäsi hänelle. "Te tiesitte sen kyllä, ja että te sen tiesitte, niin olitte te hyvä ja otitte lahjan vastaan. Minä kuulin herrain tuolla teidän vieras-huoneessanne sanovan, kun te tulitte meitä vastaan, että pukunne oli Saaban kuningattaren todellinen loistoisa aamu-puku. No, siis! Vastatkaa minun rakkauteeni, niin vannon minä teille, että minä lahjoitan minun saabalaiselle kuningattarelleni sellaisia kuninkaallisia pukuja, että tuo aamu-pukunne, joka teillä nyt on, näyttää niiden rinnalla vain halvan palkka-piian halvalta puvulta. Rakastakaa minua, niin lasken minä jalkainne juureen kaikki minun tavarani, minun henkeni, minun sydämmeni ja koko minun olemukseni!"

"Te lupaatte todellakin paljon," sanoi Klairon jollakin erityisellä ylpeällä äänenpainolla. "Te lupaatte minulle rikkauksia, äärettömiä rikkauksia, hehkuvan rakkauden, ja ijankaikkisen kiitollisuuden. Mutta yhden olette kuitenkin unhoittanut; juuri sen, jota minä pidän pääasiana."

"Nimittäkää se, mun ihanimpani," huusi prinssi innolla, "sanokaa, mitä olen unhoittanut tarjota teille, ja rakkauteni kautta vannon minä teille, ett'ette turhaan ole minua siitä muistuttanut! Minä lasken sen teidän jalkoihinne, olkoon se, mitä hyvänsäkin."

"Ainoa, jonka olette unhoittanut, prinssi, on yksinkertaisesti se, että ette ole minulle sanonut, minä päivänä lahjoitatte minulle kaikista kalleimpanne. Minä päivänä annatte te minulle nimenne?"

"Mitä nyt; nimeni?" kysyi prinssi.

"Niin; koska olette minulle tarjonnut kaikki muutkin omaisuutenne, rikkautenne, sydämmenne, henkenne, niin yksinkertaisesti seuraa siitä myös, että te koroitatte minut puolisoksenne. Siis, sanokaa nyt, prinssi, milloin olette määränneet häämme pidettäviksi?"

Prinssi hämmästyi aivan, kuin olisi hän saanut kärmeeltä piston. "Häämme?" lausui hän ihmetellen.

Hänen takanansa kajahti kova nauru, iva-nauru; ja kun prinssi kääntyi vihaisena, katsoakseen taaksensa, niin näki hän siellä sen, mitä Klairon oli jo kauvan nähnyt: hän näki Voltaire'n häjyn, nerosta ja iloisuudesta loistavan naaman. Ollessaan Klairon'in ystävä ja runoilia uskalsi Voltaire sen, mitä muut eivät uskaltaneet, nimittäin ilmoittamatta ja kutsumatta tulla sisälle Klairon'in kaikkein-pyhimpään ja näkymättömänä todistajana kuunnella prinssin juhlallista rakkauden-tunnustusta.

Nyt, kun prinssi nousi tuolistaan kiukkuisena ja vihastuneena, kiirehti Voltaire esiin, kumarsi syvään ja kunnioittavaisesti prinssille, ja sanoi: