Part 9

-- Sire, kunnioittaako teidän majesteettinne meitä syömällä illallista Trianonissa?

-- En syö täällä, poikani; sanoin juuri äsken madamelle, että tunnen väsymystä; teidän pursuava nuoruutenne huimaisi minua... Aterioitsen yksinäni.

Dauphin kumarsi ja lähti Rouva Dubarry lyykisti vyötäisiään myöten ja poistui suuttumuksesta väristen.

Silloin antoi kuningas merkin Richelieulle.

-- Herttua, -- sanoi hän -- minun on puhuttava teille eräästä teitä koskevasta asiasta.

-- Sire...

-- En ole ollut tyytyväinen... Tahdon, että annatte minulle selityksiä... Kuulkaahan... Minä aterioitsen yksinäni, te olette minulle seurana.

Ja kuningas katsahti Taverneyhin.

-- Kaiketi tunnette tuon herrasmiehen, herttua?

-- Hra de Taverneyn? Kyllä, sire.

-- Ah, sen ihastuttavan laulajattaren isä?

-- Niin, sire.

-- Kuunnelkaa mitä sanon, herttua.

Kuningas kumartui kuiskailemaan Richelieun korvaan. Taverney iski kyntensä ihoonsa, jotta ei ilmaisisi liikutustansa. Hetkistä myöhemmin Richelieu kulki Taverneyn ohi ja sanoi hänelle:

-- Seuraa minua huomaamattomasti.

-- Mihin sitten? -- kysyi Taverney samaan tapaan.

-- Tulehan vain.

Herttua läksi. Taverney seurasi häntä kahdenkymmenen askeleen välimatkalla kuninkaan huoneisiin asti. Herttua astui sisälle; Taverney jäi etuhuoneeseen.

11.

Lipas.

Hra de Taverneyn ei tarvinnut kauan odottaa. Pyydettyään hänen majesteettinsa kamaripalvelijalta, mitä kuningas oli jättänyt toilettipöydälleen, Richelieu palasi pian ulos kantaen esinettä, jota parooni ei heti voinut sitä peittävän silkkisuojuksen alta eroittaa. Mutta marski karkoitti pian ystävänsä levottomuuden, Hän vei hänet parvekkeelle päin.

-- Parooni, -- sanoi hän, heti kun näki olevansa hänen kanssaan kahden kesken. -- Mielestäni olet toisinaan epäillyt ystävyyttäni?

-- En sovintomme jälkeen, -- vastasi Taverney.

-- Sitten olet epäillyt onneasi ja lastesi menestystä?

-- Oh, sitä kyllä.

-- Kah, sinä olit väärässä. Omasi ja lastesi onni on luotu niin nopeasti, että sen pitäisi sinua huimata.

-- Pyh, -- virkkoi Taverney, joka aavisti osan totuutta, mutta joka ei olisi jättäytynyt jumalan haltuun ja siis myöskin varoi paholaista; -- miten lasteni onni on niin nopeasti tullut luoduksi?

-- Mutta onhan hra Filip kapteenina kuninkaan palkkaamassa komppaniassa.

-- Oh, se on totta... ja siitä saan kiittää sinua.

-- Eikö mitä! Ja sitten neiti de Taverneystä ehkä tulee markiisitar.

-- Mitä kummaa! -- huudahti Taverney. -- Mitä, tyttärestänikö...?

-- Kuuntele, Taverney, kuninkaalla on perin hyvä maku; kauneus, sulo ja hyve miellyttävät hänen majesteettiaan, kun niihin liittyy lahjakkuutta... ja neiti de Taverneyssä yhtyvät nämä avut hyvin huomattavassa määrässä... Kuningas on siis ihastunut neiti de Taverneyhin.

-- Herttua, -- vastasi tytön isä, ottaen arvokkaan muodon, joka marskista tuntui enemmän kuin naurettavalta, -- herttua, miten selität tuon sanasi "ihastunut"?

Richelieu ei pitänyt pöyhkeilystä; hän vastasi kuivasti ystävälleen:

-- Parooni, kielenkäyttö ei ole vahvoja puoliani, enkä oikeinkirjoitustakaan paljoa osaa "Ihastunut" on minulle aina merkinnyt ylenmääräistä tyytyväisyyttä, siinä se... Jos sinä olet ylenmäärin huolestunut nähdessäsi lastesi kauneuden, lahjakkuuden ja ansiollisuuden tyydyttävän kuningasta, tarvitsee sinun vain sanoa sananen... minä palaan heti hänen majesteettinsa luo.

Ja Richelieu pyörähti kantapäillään aivan nuorekkaan kepeästi.

-- Herttua, sinä et käsittänyt minua oikein, -- huudahti parooni, pidättäen häntä. -- _Vertubleu_, oletpa sinä elävä.

-- Miksi sanot minulle, että et ole tyytyväinen?

-- Heh, enhän minä sitä sanonut.

-- Sinä vaadit minulta selityksiä kuninkaan armollisesta suosiosta... Sellainen saakelin hupsu!

-- Vielä kerran, herttua, enhän siitä ole hiiskahtanutkaan. Ihan varmaan minä olen tyytyväinen.

-- Ah, sinä... No, kuka sitten on tyytymätön?... Tyttäresikö?

-- Kuka tietää!

-- Rakas ystävä, sinä olet kasvattanut tyttäresi yhtä älyttömäksi näissä asioissa kuin itsekin olet.

-- Paras ystäväni, tyttäreni on kasvattanut itsensä aivan yksinään; käsität hyvin, että minä en ole itseäni siinä riuduttanut. Minulle oli kylliksi rakasta homehtua Taverneyn loukossa... Hyve on hänessä puhjennut aivan itsestään.

-- Ja kerrotaan, että maalaiset ovat taitavia rikkaruohojen kitkennässä! Sanalla sanoen, tyttäresi on turhankaino.

-- Sinä erehdyt, hän on kyyhkynen.

Richelieu irvisti.

-- No niin, lapsi-paran on etsittävä kelpo aviomies, sillä se vika tekee onnen sattumat hänelle harvinaisiksi.

Taverney katseli levottomasti herttuaa.

-- Onneksi hänelle, -- jatkoi tämä, -- on kuningas niin silmittömästi rakastunut Dubarryn kreivittäreen, että hän ei koskaan kiinnittäisi vakavaa huomiota muihin.

Taverneyn levottomuus muuttui ahdistukseksi.

-- Siis, -- jatkoi Richelieu, -- tyttäresi ja sinä voitte rauhoittua. Minä menen esittämään hänen majesteetilleen tarpeelliset vastaväitteet, niin ei kuningas sitä laisinkaan tyrkytä.

-- Mitä sitten, hyvä Jumala? -- huudahti Taverney aivan kalpeana, ravistaen ystäväänsä käsivarresta.

-- Pientä lahjaa neiti Andréelle, rakas parooni.

-- Pientä lahjaa!... Mikä se on? -- kysyi Taverney täynnä ahneutta ja toivoa.

-- Oh, eipä juuri mitään, -- virkkoi Richelieu huolettomasti; -- tämä... katso.

Ja hän paljasti lippaan silkkikääröstä.

-- Jalokivilipas?

-- Vähäpätöinen kapine... muutaman tuhannen livren kaulakoriste, jonka hänen majesteettinsa ihastuneena kuulemastaan mielilaulustansa tahtoi tarjota sen laulajalle; sellainen on sopivaa. Mutta koska tyttäresi on niin arka, älkäämme siitä enää puhuko.

-- Herttua, mitä ajattelet? Kuningashan loukkaantuisi siitä.

-- Epäilemättä se loukkaisi kuningasta; mutta eikö hyveelle aina ole ominaista loukata jotakuta tai jotakin?

-- Mutta, herttua, maltahan toki, -- sanoi Taverney, -- tyttö ei ole niin järjetön.

-- Toisin sanoen nyt sinä olet puhumassa, eikä tyttö?

-- Oh, mutta tiedänhän minä hyvin, mitä hän sanoo ja tekee!

-- Kiinalaiset ovat perin onnellisia, -- virkkoi Richelieu.

-- Minkätähden? -- kysyi Taverney hämmästyneenä.

-- Sentähden että heillä maassaan on paljon kanavia ja virtoja.

-- Herttua, sinä vaihdat puheenaihetta; älä saata minua epätoivoon. Puhu minulle entiselläsi.

-- Minä puhun, parooni, enkä laisinkaan muuta keskustelumme aihetta.

-- Miksi sitten haastaa kiinalaisista? Mitä yhteyttä heidän virroillaan on tyttäreni kanssa?

-- Hyvin paljon... Sanon sinulle, että kiinalaisilla on onni kenenkään siitä muistuttamatta hukuttaa liian siveelliset tytöt.

-- No, no, herttua, -- virkkoi Taverney, -- täytyy olla myöskin oikeudenmukainen. Otaksukaamme, että sinulla olisi tytär.

-- Hitossa, onhan minulla... ja jos tultaisiin kertomaan, että hän on liian hyveellinen... olisi se kovin häijyä!

-- Soisit kai sentään mieluummin hänen olevan toisin?

-- Oh, minä en enää sekaannu lasteni asioihin, kun he ovat täyttäneet kahdeksan vuotta.

-- Kuuntelehan minua sentään. Jos kuningas antaisi tehtäväkseni tarjota kaulanauhan tyttärellesi ja tyttäresi valittaisi sinulle?

-- Oh, ystäväiseni, ei mitään vertailuja... Minä olen aina elänyt hovissa, jotavastoin sinä olet elänyt huronin tavoin: se on peräti erilaista. Mikä sinulle on hyvettä, on minulle hupsuutta; mikään ei, näetkös, opi se ohjeeksesi, ole epämiellyttävämpää kuin tulla sanomaan ihmisille: "Mitä tekisitte siinä tai siinä tilaisuudessa?" Ja päälle päätteeksi sinä vertailussasi erehdyt, hyvä ystävä. Ei ole laisinkaan tarkoitus, että menisin tarjoamaan kaulakoristetta tyttärellesi.

-- Niinhän minulle sanoit...

-- En ole sellaisesta hiiskunutkaan. Ilmoitin, että kuningas oli käskenyt minun ottaa pöydältään lippaan neiti de Taverneytä varten, jonka ääni oli häntä miellyttänyt; mutta en ole, kertaakaan sanonut, että hänen majesteettinsa olisi antanut tehtäväkseni viedä se tuolle nuorelle neidille.

-- Silloin en tosiaan enää tiedä, -- virkkoi parooni epätoivoissaan, -- mitä tästä kaikesta ajatella. En ymmärrä sanaakaan, sinä puhut arvoituksilla. Miksi antaa tämä kaulanauha, ellei se ole annettava? Miksi antaa homma sinulle, ellei asiasi ole sitä hänelle viedä?

Richelieu päästi äänekkään huudahduksen ikäänkuin olisi nähnyt hämähäkin.

-- Ah, -- virkkoi hän, -- puh, puh, huroni, ruma mörkö!

-- Kuka se on?

-- No sinä, hyvä ystäväni; sinä veikkoseni... Sinä olet kuin kuusta pudonnut, parooni-poloiseni.

-- En enää tiedä...

-- Et ymmärrä mitään. Ystäväiseni, kun kuningas antaa lahjan naiselle ja jättää sen asian toimittamisen hra de Richelieun huoleksi, niin lahja on kunniakas ja tehtävä hoidetaan hyvin, muista se... Minä en jätä lippaita, ystäväiseni; se kuuluu hra Lebelille. Tunnetko hra Lebeliä?

-- Kenen tehtäväksi sen sitten annat?

-- Ystäväni, -- virkkoi Richelieu, lyöden Taverneytä olalle ja lisäten tähän liikkeeseen saatanallisen hymyn, -- kun olen tekemisissä niin ihailtavan hyveen kanssa kuin neiti Andréen, olen yhtä siveellinen kuin kukaan. Kun lähestyn kyyhkystä, käyttääkseni sinun sanojasi, ei minussa mikään haiskahda korpilta; kun minut on lähetetty neidon luo, puhun hänen isälleen... Minä puhun sinulle, Taverney, ja jätän sinulle lippaan tyttärellesi annettavaksi... No, tahdotko?... Hän ojensi lipasta.

-- Vai etkö tahdokaan? Hän veti kätensä takaisin.

-- Oh, mutta, mutta, -- huudahti parooni, -- sanoisit sen sitte heti; sano, että hänen majesteettinsa on antanut tämän lahjan minun jätettäväkseni: silloin se on aivan luvallinen, tulee aivan isälliseksi, puhdistuu...

-- Sitten sinun täytyisi epäillä hänen majesteetillaan olevan pahoja aikomuksia, -- sanoi Richelieu vakavasti -- Mutta sitähän et toki rohkenisi?

-- Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta maailma... tuota noin, tyttäreni...

Richelieu kohautti olkapäitänsä.

-- Otatko sinä vai etkö? -- kysyi hän. Taverney kuroitti nopeasti kätensä.

-- Sinä siis olet siveellinen? -- virkkoi hän vastaten samallaisella hymyllä, jolla Richelieu juuri oli häntä puhutellut.

-- Eikö sinun mielestäsi, parooni, -- sanoi marski, -- ole puhtainta siveellisyyttä asettaa isä... isä, joka sanojesi mukaan kaiken puhdistaa, hallitsijan ihailun ja tyttäresi sulojen välittäjäksi?... Tuomitkoon meistä geneveläinen hra Rousseau, joka vastikään täällä kierteli; hän sanoisi sinulle, että siveä Josef oli rietas minun rinnallani.

Richelieu lausui nämä muutamat sanat perin hitaasti, ylvään katkonaisesti ja sievistellen; ja se mykisti Taverneyn huomautukset ja auttoi häntä uskomaan, että hänen täytyi olla vakuutettu.

Parooni tarttui siis kuulun ystävänsä käteen ja puristaen sitä lausui:

-- Hienotunteisuutesi ansiosta voi tyttäreni ottaa tämän lahjan vastaan.

-- Sen menestyksen lähteenä ja alkuna, josta sinulle puhuin ikävään hyveellisyyskeskusteluumme joutuessamme.

-- Kiitän, rakas herttua, kiitän sinua kaikesta sydämestäni.

-- Vielä sananen; salaa huolellisesti Dubarryn ystäviltä uutinen tästä suosiosta. Rouva Dubarry saattaisi jättää kuninkaan ja poistua.

-- Olisiko kuningas siitä meille pahoillaan?

-- Enpä tiedä, mutta ei ainakaan kreivitär meille siitä hyvillään olisi. Mitä minuun tulee, joutuisin hukkaan... ole varovainen.

-- Älä pelkää; mutta viehän nöyrimmät kiitokseni kuninkaalle.

-- Kyllä, ja tyttäresi kiitokset, sitä en laiminlyö... Mutta sinä et vielä tunne suosion laajuutta... Sinä itse saat tilaisuuden kiittää kuningasta, ystäväiseni; hänen majesteettinsa kutsuu sinut tänään illalliselle.

-- Minutko?

-- Sinut, Taverney; pieni perheateria. Hänen majesteettinsa, sinä ja minä; juttelemme siellä tyttäresi hyveestä. Hyvästi, Taverney, näen rouva Dubarryn hra d'Aiguillonin kanssa; he eivät saa tavata meitä yhdessä.

Tämän sanottuaan hän kepeänä kuin hovipoika hävisi parvekkeen päähän, jättäen Taverneyn lippaineen riemuitsemaan kuin saksalainen lapsi, jonka kätösiin joulupukki sen nukkuessa on pistänyt antimensa.

12.

Kuningas Ludvig XV:n pikku illallinen.

Marski tapasi hänen majesteettinsa pienessä salissa, johon muutamat hovimiehet olivat häntä seuranneet mieluummin uhraten illallisen kuin sallien hallitsijansa hajamielisen katseen langeta muihin kuin heihin itseensä.

Mutta Ludvig XV:llä näkyi olevan muuta tehtävää kuin katsella näitä herrasmiehiä. Hän sanoi hyvästi kaikille ilmoittaen, että hän ei söisi illallista, tai jos sen tekisikin, aterioitsisi yksinään. Silloin kaikki hänen lähtöluvan saaneet vieraansa, peljäten pahoittavansa kruununprinssiä, elleivät saapuisi hänen harjoitusten jälkeen toimeenpanemaansa juhlaan, lensivät pois kuin parvi loiskyyhkysiä suunnaten matkansa sen luo, jonka seura heille oli sallittu, valmiina vakuuttamaan, että he hänen tähtensä jättivät hänen majesteettinsa salongin.

Ludvig XV, jonka luota he niin kiireisesti läksivät, ei heitä edes ajatellut. Tämän liehakoitsijajoukon pikkumaisuus olisi häntä toisessa tilaisuudessa hymyillyttänyt; mutta tällä kertaa he eivät herättäneet mitään tunteita valtiaassa, joka muutoin oli niin leikkisä, että hän ei säästänyt mitään heikkoutta parhaimman ystävänsäkään sielussa tai ruumiissa, mikäli voimme otaksua Ludvig XV:llä koskaan ystävää olleen.

Ei, tällä hetkellä Ludvig XV kiinnitti kaiken huomionsa Trianonin talousrakennusten portilla seisoviin vaunuihin, joiden ajaja näkyi ruoska ojolla odottavan niiden omistajaa ottamaan paikkansa kullatussa kuomissa.

Nämä tuohuksilla valaistut vaunut olivat rouva Dubarryn. Ajajan vieressä istuva Zamore keikutteli koipiaan edestakaisin aivan kuin olisi nuorakiikussa keinunut.

Vihdoin rouva Dubarry, joka epäilemättä oli viivytellyt käytävissä toivoen siellä saavansa jonkun ilmoituksen kuninkaalta, näyttäytyi hra d'Aiguillonin käsivarressa. Hänen nopeasta käynnistään huomasi hyvin hänen suuttumuksensa tai ainakin pettymyksensä. Hän tekeytyi liian päättäväiseksi, siten ilmaisten joutuneensa suunniltaan.

Kovin synkkänä ja hattu käsivarren hajamielisestä puristuksesta litistyneenä Jean tuli sisarensa perässä. Hän ei ollut nähnyt kappaleen esitystä, sillä dauphin oli unohtanut kutsua häntä; mutta hän oli saapunut hiukan lakeijamaisesti odotushuoneeseen, ja syvissä mietteissä kuin Hippolytos hän antoi röyhelönsä hulmuta hopealla kirjailluilla punakukkaisilla liiveillään, edes katsahtamatta risaisiin kalvosimiinsa, jotka näkyivät olevan sopusoinnussa hänen surullisten ajatustensa kanssa.

Jean oli nähnyt kälynsä kalpeana ja säikähtyneenä ja siitä päättänyt, että vaara oli suuri. Hän ei ollut yhtä rohkea valtioviisaudessa kuin käsikähmässä, aaveita hän ei uskaltanut uhitella.

Verhon taakse kätkeytyneenä kuningas näki ikkunastaan tämän synkän kulkueen katoavan peräkkäin kuin pahvisotamiehet kreivittären vaunuihin; sitten niiden ovi sulkeutui, lakeija nousi vaunujen perään, ajaja ravisti ohjaksia, ja hevoset karahtivat täyteen laukkaan.

"Ohoo", tuumasi kuningas, "yrittämättä minua tavata, minua puhutella? Kreivitär on raivoissaan!"

Ja sitten hän toisti aivan ääneensä:

-- Niin, kreivitär on raivoissaan!

Richelieu, joka juuri oli hiipinyt huoneeseen kuten odotettiin, eroitti nämä viimeiset sanat.

-- Raivoissaan, sire, -- virkkoi hän, -- ja mistä? Siitäkö että teidän majesteettinne hetkisen huvittelee? Oh, se on häijyä kreivittäressä!

-- Herttua, -- vastasi Ludvig XV, -- minä en huvittele: olen päinvastoin väsynyt ja etsin lepoa. Soitto hermostuttaa minua; jos olisin noudattanut kreivittären tahtoa, olisi täytynyt mennä illallisille Luciennesiin, syödä ja varsinkin juoda. Kreivittären viinit ovat kavalia; en tiedä mistä rypäleistä ne ovat valmistettuja, mutta ne masentavat miehen. Totisesti, mieluummin lillittelen itseäni täällä!

-- Ja teidän majesteettinne on sata kertaa oikeassa, -- virkkoi herttua.

-- Kyllä kreivitär sitäpaitsi huvinsa löytää! Olenko minä niin herttainen seuranpitäjä? Sanokoon hän, mitä sanoo, en minä sitä usko.

-- Ah, tällä kertaa teidän majesteettinne on väärässä, -- imarteli marski.

-- Ei, herttua, eipä niin; minä lasken päiviäni ja harkitsen.

-- Sire, rouva Dubarry käsittää, että hän ei mistään saisi parempaa seuraa, ja se juuri raivostuttaa häntä.

-- Totisesti, herttua, en tunne menettelyänne; te suostuttelette aina naiset ikäänkuin olisitte kaksikymmenvuotias. Sillä iällä valitsee mies: mutta minun iälläni, herttua...

-- Niin sire?

-- Tekee nainen meistä laskelmansa.

Marski alkoi nauraa.

-- Kah, sire, -- virkkoi hän, -- sitä suurempi syy, ja jos teidän majesteettinne luulee, että kreivitär huvittelee, niin lohduttautukaamme.

-- En sano, että hän huvittelee, herttua; sanon, että hän lopuksi alkaa etsiä huvituksia.

-- Ah, en uskaltaisi teidän majesteetillenne väittää, että sellaista ei olisi koskaan nähty.

Kuningas nousi hyvin kiihtyneenä.

-- Kuka tuolla vielä on? -- kysyi hän.

-- Koko palvelijakuntanne, sire. Kuningas mietti hetkisen.

-- Mutta, -- sanoi hän, -- onko teillä joku?

-- On Rafté.

-- Hyvä.

-- Mitä hänen pitää tehdä, sire?

-- Ka, herttua, hänen pitäisi tiedustella, palaako rouva Dubarry todellakin Luciennesiin.

-- Kreivitär näkyy lähteneen.

-- Niin, julkisuudessa.

-- Mutta mihin teidän majesteettinne arvelisi hänen menevän?

-- Kuka tietää? Mustasukkaisuus tekee hänet hulluksi, herttua.

-- Sire, eiköhän se pikemmin ole teidän majesteettinne...?

-- Miten, mitä?

-- Jota mustasukkaisuus...

-- Herttua!

-- Todellakin, se olisi nöyryyttävää meille kaikille, sire.

-- Minäkö mustasukkainen! -- huudahti Ludvig XV väkinäisesti nauraen. -- Puhutteko ihan tosissanne, herttua?

Richelieu ei sitä todellakaan uskonut. Vieläpä täytyy tunnustaa hänen olleen hyvin lähellä totuutta päinvastoin ajatellessaan kuninkaan haluavan tietää, oliko rouva Dubarry todellakin Luciennesissa, vain ollakseen varma, että tämä ei palaisi Trianoniin.

-- Asia on siis sovittu, sire, -- virkkoi hän ääneensä, -- minä lähetän Raftén ottamaan selvää?

-- Tehkää niin, herttua.

-- Mitä hommailee teidän majesteettinne nyt ennen illallista?

-- En mitään; käymme tuota pikaa aterialle. Oletteko ilmoittanut asianomaiselle henkilölle?

-- Olen, hän on teidän majesteettinne odotushuoneessa.

-- Mitä hän sanoi?

-- Hän kiitteli hartaasti.

-- Entä tyttö?

-- Hänelle ei ole vielä puhuttu.

-- Herttua, rouva Dubarry on mustasukkainen ja saattaisi palatakin.

-- Ah, sire, se osoittaisi liian huonoa makua, enkä usko kreivittären tekevän itseään syypääksi sellaiseen tyhmyyteen.

-- Herttua, tällaisilla hetkillä kykenee hän kaikkeen, varsinkin kun viha liittyy mustasukkaisuuteen. Hän inhoo teitä; en tiedä, onko sitä teille kerrottu.

Richelieu kumarsi.

-- Tiedän, että hän tekee minulle sen kunnian, sire.

-- Hän inhoo myöskin hra de Taverneytä.

-- Jos teidän majesteettinne suvaitsee laskea, olen varma, että hän erästä kolmatta henkilöä inhoo vielä enemmän kuin minua, enemmän kuin paroonia.

-- Ketä sitten?

-- Neiti Andréeta.

-- Kah, -- huudahti kuningas, -- se onkin minusta kyllin luonnollista!

-- Siis...

-- Niin, herttua, mutta silti ei ole vähemmin pidettävä huolta, että rouva Dubarry ei aiheuta mitään häpeäjuttua tänä yönä.

-- Päinvastoin, ja se juuri todistaakin tämän toimenpiteen välttämättömyyden.

-- Kas, tuolla on hovimestari; hiljaa! Antakaa määräyksenne Raftélle ja saapukaa luokseni ruokasaliin henkilön kanssa, jonka tiedätte.

Ludvig XV nousi ja meni ruokasaliin, samalla kun Richelieu astui ulos vastakkaisesta ovesta.

Viittä minuuttia myöhemmin hän saapui jälleen kuninkaan luo paroonin seuraamana. Kuningas sanoi herttaisesti hyvää iltaa Taverneylle. Parooni oli älykäs mies; hän vastasi siihen eräille henkilöille ominaiseen tapaan, joka vaikuttaa, että kuninkaat ja prinssit, tuntien kuuluvansa heidän maailmaansa, heti käyvät hilpeän huolettomiksi seurassa.

Istuttiin pöytään ja aterioitiin. Ludvig XV oli huono kuningas, mutta herttainen ihminen; milloin hän niin tahtoi, viehätti hänen seuransa viinin ja ruokien suosijoita, rupattelijoita ja hekumoitsijoita. Kuningas oli muuten paljon tutkinut elämää sen hauskoilta puolilta, hän söi hyvällä ruokahalulla, käski juottamaan vieraitaan ja siirsi keskustelun musiikkiin.

Richelieu otti tilaisuudesta vaarin.

-- Sire, -- virkkoi hän, -- jos musiikki saa miehet soputuulelle, kuten balettimestarimme väittää ja kuten teidän majesteettinne näkyy ajattelevan, sanotteko samaa naisista?

-- Oh, herttua, -- vastasi kuningas, -- älkäämme puhuko naisista! Hamasta Troijan sodasta meidän päiviimme asti naiset ovat aina vaikuttaneet päinvastoin kuin musiikki. Varsinkin teillä on heidän kanssaan liian suuria laskuja järjestettävinä, halutaksenne aloittaa tämänlaatuista keskustelua. Muiden muassa on yksi, eikä suinkaan vaarattomin joukosta, jonka kanssa olette paljastetuin tikarein.

-- Kreivitär, sire! Olenko minä siihen syypää?

-- Epäilemättä.

-- Ah, enhän nyt toki! Teidän majesteettinne suvainnee minulle selittää...

-- Kahdella sanalla ja hyvin mielelläni, -- virkkoi kuningas veitikkamaisesti.

-- Kuuntelen, sire.

-- Kah, hän tarjoo teille jonkun ministerinsalkun, en tiedä minkä, ja te kieltäydytte, koska hän sanojenne mukaan ei ole kansan suosiossa?

-- Minäkö? -- virkahti Richelieu varsin nolostuneena keskustelun saamasta suunnasta.

-- _Dame_, niinhän huhutaan, -- sanoi kuningas sillä teeskennellyllä hyväluontoisuudella, joka oli hänelle aivan ominaista. -- En enää muista, keltä sen sain tietää... Sanomalehdestä kai.

-- Niin, sire, sanoi Richelieu käyttäen hyväkseen vapautta, jonka heidän korkean isäntänsä tavallisuudesta poikkeava hilpeys vieraille soi, -- minun täytyy myöntää, että huhu ja sanomalehdetkin tällä kertaa ovat kertoneet tavallista pienemmän järjettömyyden.

-- Mitä, -- huudahti Ludvig XV, -- oletteko tosiaan kieltäytynyt ministerinpaikasta, rakas herttuani?

Kuten helposti voi käsittää, joutui Richelieu arkaluontoiseen asemaan. Kuningas tiesi paremmin kuin kukaan, että hän ei suinkaan ollut mistään kieltäytynyt. Mutta Taverneylle oli yhä uskoteltava, mitä Richelieu oli hänelle sanonut. Herttuan oli siis vastattava kyllin taitavasti välttääkseen kuninkaan pilanteon, silti joutumatta kiinni valheesta, josta hän jo luki moitetta paroonin huulilla ja hymyssä.

-- Sire, -- virkkoi Richelieu, -- pyydän, älkäämme puuttuko vaikutuksiin, vaan pysykäämme syyssä. Olenko vai enkö ole hyljännyt salkkua, on valtiosalaisuus, jota teidän majesteettinne ei halunne julaistavaksi lasien ääressä; mutta syy, miksi olen salkun hyljännyt, jos se minulle on tarjottu, on tässä tärkeintä.

-- Hoho, herttua, ja se syy ei näy olevan valtiosalaisuus! -- nauroi kuningas.

-- Ei, sire, eikä varsinkaan teidän majesteetillenne, joka (sallittakoon minun sanoa) tällä hetkellä olette minulle ja ystävälleni, parooni de Taverneylle, rakastettavin kestitsijä, mitä maailmassa voi tavata... niin, minulla ei ole mitään salattavaa kuninkaaltani. Minä avaan hänelle siis koko sydämeni, sillä en tahtoisi sanottavan, että Ranskan kuninkaalla ei olisi palvelijaa, joka hänelle sanoo suoran totuuden.

-- Antakaahan kuulla, -- virkkoi kuningas, samalla kun Taverney melko levottomana, koska hän pelkäsi Richelieun puhuvan liikaa, puri huuliaan ja sovitti huolellisesti kasvonsa kuninkaan ilmeeseen, -- antakaahan kuulla totuus, herttua.

-- Sire, teidän valtakunnassanne on kaksi mahtia, joita ministerin olisi toteltava: ensimäinen on teidän tahtonne, toinen on niiden tahto, jotka teidän majesteettinne suvaitsee valita lähimmiksi ystäviksenne. Edellinen mahti on vastustamaton, kukaan ei saa uneksiakaan sen sivuuttamista; jälkimäinen mahti on vieläkin pyhempi, sillä se tuottaa sydämen velvollisuuksia jokaiselle teitä palvelevalle. Sitä nimitetään luottamukseksenne; totellakseen sitä ministerin on rakastettava kuninkaansa suosikkia tai lemmikkiä.

Ludvig XV purskahti nauruun.

-- Herttua, -- sanoi hän, -- siinäpä on kaunis perusohje, ja mielelläni kuulen sen teidän suustanne; mutta ettepä tohtisi mennä Pont-Neufille toitottamaan sitä kaksoispasuunalla.