Part 6

Hän oli pitkä ja kuiva, kahden- tai kolmenneljättävuotias, kellerväpintainen olento, jonka sinisiä silmiä reunustivat mustat juovat, ja esitti peloittavan esimerkin siitä riutumisesta, jonka uhriksi suurkaupungin kurjuuden majoissa, alituisessa tukehduttavassa ilmassa sekä ruumiillisessa ja siveellisessä alennustilassa joutuvat Jumalan kauniit luomat, mitkä olisivat kasvaneet uhkeiksi, jos olisivat saaneet puhjeta täyteen kukkaansa, niinkuin siinä tapauksessa ovat kaikki vapaan ilman, taivaan ja kedon lapset, milloin ihminen ei ole muuttanut heidän elämäänsä pitkäksi kärsimykseksi, se on, milloin heidän jalkaansa ei ole väsytetty kammitsalla ja vatsaansa kuihdutettu nälällä tai turmiollisuudeltaan melkein täydelliseen ravinnon puutteeseen verrattavalla ruualla.

Niinpä Marat'n ovenvartijatar olisi ollut komea nainen, ellei hän viidennestätoista ikävuodestaan asti olisi asunut kurjassa ilmattomassa ja valottomassa hökkelissä, ja jos hänen luontaiset vaistonsa, tämän uuninkuumuuden ärsyttämättä tai jäätävän kylmyyden hyytämättä, olisivat aina palaneet kohtalaisessa hehkussa. Hänellä oli pitkät ja laihat kädet, jotka ompelijattaren lanka oli uurtanut pieniin halkeamiin, pesutuvan suopa syövyttänyt ja pehmittänyt sekä keittiön lieska paahtanut ja parkinnut. Mutta kaikesta tästä huolimatta näki niiden muodosta, eli jumalaisten lihasten vielä säilyneestä hienopiirteisyydestä, että ne olivat kädet, joita olisi nimitetty kauneiksi, jos rakot eivät olisi johtuneet luudanvarren hankauksesta, vaan valtikan pitelemisestä.

Kaikki tämä todistaa, miten suuressa määrin poloinen ihmisruumis on ainoastaan toimintamme kyltti.

Tässä naisessa, jonka sielu oli ruumista voimakkaampi ja senvuoksi oli osoittautunut vastustuskykyisemmäksi, henki valvoi kuin lamppu; se niin sanoaksemme valaisi ruumiin läpikuultavalla heijastuksella, ja joskus välähti tylsistyneissä ja himmeissä silmissä älyn, kauneuden, nuoruuden ja rakkauden säde, välähti jotakin kaikesta siitä, mitä ihmisluonteessa on hienoutena.

Balsamo katseli kauan tätä vaimoa tai pikemminkin tarkkasi hänen omituista luonnettaan, joka muuten olikin heti ensi näkemällä kiinnittänyt hänen tutkivan silmänsä.

Ovenvartijatar astui siis huoneeseen kirje kädessä ja sanoi vanhan naisen (sillä kurjuuteen tuomitut naiset käyvät vanhoiksi jo kolmikymmenvuotiaina) muikealla äänellä:

-- Hra Marat, tässä on pyytämänne kirje.

-- Kirjettä en halunnut, vaan teitä minä tahdoin tavata, -- vastasi Marat.

-- Kah, tässä olen, hra Marat, valmiina palvelukseenne. -- Matami Grivette kumarsi. -- Mitä haluatte?

-- Tahtoisin saada tietoja kellostani, -- virkkoi Marat; -- senhän arvaattekin.

-- Kas, en totisesti voi sanoa, mihin se on joutunut! Koko eilisen päivän näin sen riippumassa naulassaan uunin luona.

-- Te erehdytte. Kaiken päivää kannoin sitä liivintaskussani; vasta kello kuudelta iltasella ulos lähtiessäni laskin sen kynttilänjalan alle, koska olin menossa suureen ihmisjoukkoon ja pelkäsin, että se minulta varastettaisiin.

-- Jos asetitte sen kynttilänjalan alle, täytyy sen vieläkin olla siellä.

Ja teeskennellyllä hyväntuulisuudella, jota hän ei aavistanut niin voimakkaan paljastavaksi, ovenvartijatar meni nostamaan uuninreunaa somistavista kynttilänjaloista juuri sitä, jonka alle Marat oli kellonsa piiloittanut.

-- Niin, siinä on kyllä kynttilänjalka, -- sanoi nuori mies -- mutta kello?

-- Ei, siellä ei sitä tosiaankaan ole. Ehkette ollut sitä sinne asettanut, hra Marat?

-- No, niinhän teille juuri sanoin...

-- Etsikää tarkoin.

-- Oh, olen etsinyt, -- virkkoi Marat vihaisin katsein.

-- Sitten olette sen hukannut.

-- Mutta sanonhan teille, että eilen sen itse panin tuonne kynttilänjalan alle.

-- Joku on sitten käynyt täällä, -- selitti nainen vain; -- te otatte vastaan niin paljon ihmisiä, niin paljon tuntemattomia!

-- Verukkeita, verukkeita! -- huudahti Marat, kiivastuen yhä enemmän. -- Tiedätte hyvin, että eilisestä täällä ei ole ketään käynyt. Ei, ei, kelloni on mennyt samaa tietä kuin viimeisen keppini hopeanuppi, samaa tietä kuin pieni hopealusikkani, tiedättehän, ja kuusiteräinen veitseni! Minulta varastetaan, rouva Grivette, minulta varastetaan. Olen sietänyt monta seikkaa, mutta en siedä tätä, muistakaa se!

-- Mutta, monsieur, -- kysyi matami Grivette, -- syytättekö ehkä minua?

-- Teidän on pidettävä huolta tavaroistani.

-- Avain ei ole yksistään minun hallussani.

-- Te olette ovenvartijatar.

-- Maksatte minulle écun kuukaudelta ja tahtoisitte, että palvelisin teitä kymmenen edestä.

-- Vähät välitän, palveletteko minua hyvin vai huonosti mutta varastamista en mitenkään siedä.

-- Monsieur, minä olen kunniallinen nainen.

-- Kunniallinen nainen, jonka jätän poliisikomisariuksen haltuun, ellei kelloani tästä tunnin päähän ole löytynyt.

-- Poliisikomisariuksenko haltuun?

-- Niin.

-- Minunlaiseni rehellisen naisen poliisikomisariuksen haltuun?

-- Rehellisen naisen, rehellisen naisen!...

-- Niin, ja josta hänellä ei ole mitään pahaa sanottavaa, kuuletteko!

-- Jo riittää, rouva Grivette.

-- Ah, aavistin teidän epäilevän minua jo lähtiessänne.

-- Minä olen epäillyt teitä siitä asti, kun keppini nuppi katosi.

-- Kah, minä sanon vuorostani teille erään asian, hra Marat.

-- Minkä?

-- Että teidän poissaollessanne olen neuvotellut...

-- Kenen kanssa?

-- Naapurieni kanssa.

-- Mistä asiasta?

-- Siitä, josta minua epäilitte.

-- Enhän teille siitä vielä ollut mitään virkkanut.

-- Minä näin sen hyvin.

-- Ja naapurit? Olen utelias tietämään, mitä ne teille sanoivat, ne naapurit.

-- Ne sanoivat, että jos te minua epäilette ja onnettomuudeksenne ilmaisisitte epäilyksenne jollekulle, niin oli kuljettava päähän asti.

-- Häh?

-- Oli nimittäin todistettava, että kello oli viety.

-- Se on viety, koska se oli tuolla eikä sitä enää siellä ole.

-- Niin, mutta että minä olisin sen ottanut, minä olisin sen ottanut, kuuletteko! Haa, oikeuden edessä vaaditaan todistuksia; teidän omaa sanaanne ei uskota, hra Marat; te, näettekös, ette ole meitä parempi, hra Marat.

Yhäti tyynenä Balsamo katseli tätä näytelmää. Hän huokasi, että vaikka Marat'n vakaumus ei suinkaan horjunut, tämä kuitenkin alensi ääntään.

-- Vieläpä niin, -- jatkoi ovenvartijatar, -- että ellette ottamalla sanojanne takaisin tunnusta rehellisyyttäni, näettekös, ja anna minulle hyvitystä, niin minä menenkin komisariusta etsimään, kuten talonisäntämme minua juuri äsken neuvoi.

Marat puri huultansa. Hän tiesi, että tässä oli todellinen vaara. Isäntä oli vanha, liikeasioista yksityselämään vetäytynyt rikas kauppias. Hän asui kolmannen kerroksen huoneustossa, ja korttelissa juoruiltiin, että hän kymmenkunnan vuotta aikaisemmin oli suuresti suosinut ovenvartijatarta, joka ennen oli ollut keittiötyttönä hänen vaimollaan.

Nyt oli kuitenkin asianlaita se, että Marat, jonka luona kävi salaperäisiä vierailijoita, Marat, joka ei ollut mikään vakavarainen nuori mies, Marat, joka eli ikäänkuin hiukan piilossa ja oli hiukan herättänyt poliisiviranomaisten epäluuloa, ei halunnut tulla tekemisiin komisariuksen kanssa, sillä siten hän olisi joutunut hra de Sartines'n käsiin, joka hyvin mielellään lueskeli Marat'n kaltaisten nuorten miesten papereita ja mielellään lähetti näiden kauniiden kirjoitelmien kyhääjät sellaisiin mietiskelykoteihin kuin Vincennes, la Bastille, Charenton ja Bicêtre.

Hän siis alensi ääntänsä; mutta samassa suhteessa ovenvartijatar korotti omaansa. Syytetystä hän oli muuttunut syyttäjäksi. Siitä oli seurauksena, että tämä hermostunut ja hysteerinen nainen kiihtyi kuin ilmavirran kohtaama lieska.

Uhkauksia, valoja, huutoja, kyyneleitä, kaikkea hän käytti. Siitä nousi todellinen myrsky.

Silloin oli Balsamon mielestä aika tulla väliin; hän astahti vaimoa kohti suorana ja uhkaavana keskelle huonetta ja katsahtaen häneen kaamea kiilto silmissä hän asetti kaksi sormea rinnallensa ja lausui, ei huulillaan, vaan silmillään, ajatuksellaan, kaiken tahtonsa voimalla sanan, jota Marat ei voinut kuulla.

Matami Grivette vaikeni heti, horjui ja menettäen tasapainonsa kulki takaperin silmät hirveästi laajenneina ja vaipui tämän magneettisen kipinän mahdin musertamana sanaa sanomatta vuoteelle.

Pian hänen silmänsä sulkeutuivat ja avautuivat terien kuitenkaan tällä kertaa näkymättä; hänen kielensä liikkui kouristuksentapaisesti, vartalo ei hievahtanut, ja kuitenkin kädet vapisivat kuin kuumeen puistattamina.

-- Ohoo, -- huudahti Marat, -- aivan kuin se haavoittunut sairaalassa!

-- Niin.

-- Hän siis nukkuu?

-- Hiljaa! -- varoitti Balsamo. Sitten kääntyen Marat'n puoleen: -- Monsieur, -- virkkoi hän, -- on tullut hetki, jolloin kaikki epäuskoisuutenne loppuu, kaikki epäröimisenne häipyvät. Ottakaa ylös tuo kirje, jonka tämä nainen toi ja jonka hän kaatuessaan pudotti.

Marat totteli.

-- No? -- kysyi hän.

-- Malttakaas.

Ja ottaen kirjeen Marat'n käsistä:

-- Tiedättekö, keltä tämä kirje on? -- kysyi Balsamo näyttäen kirjettä magneettiseen uneen vaivutetulle.

-- En, monsieur, -- vastasi tämä.

Balsamo lähensi kirjettä aivan suljettuna vaimon kasvoja kohti.

-- Lukekaa se hra Marat'lle, joka haluaa tietää sen sisällön.

-- Hän ei osaa, -- sanoi Marat.

-- Eipä kyllä; mutta tehän osaatte lukea?

-- Tietysti.

-- No lukekaa se sitten itseksenne, niin hän lukee sen puolestaan sitä mukaa kuin sanat piirtyvät mieleenne.

Marat ryhtyi murtamaan ja lukemaan kirjettä, samalla kun rouva Grivette seisaaltaan ja väristen Balsamon kaikkivaltiaan tahdon voimasta toisteli, sitä mukaa kuin Marat ne silmillään luki, seuraavat sanat:

'Paras Hippokrateeni.

Apelles on saanut valmiiksi ensimäisen muotokuvansa, hän on myynyt sen viidestäkymmenestä frangista. Tänään syödään ne viisikymmentä frangia Saint-Jacques'n ravintolassa. Tuetko mukaan?

Tietystikin osa niistä juodaan.

Ystäväsi _L. David_.'

Tämä oli sananmukaisesti kirjeen sisältö.

Marat pudotti paperin.

-- Ka, -- sanoi Balsamo, -- näette, että Grivette-rouvallakin on sielu ja että tämä sielu valvoo hänen nukkuessaan.

-- Ja omituinen sielu, -- virkkoi Marat, -- sielu, joka osaa lukea, vaikka ruumis ei siihen kykene.

-- Se johtuu siitä, että sielu tietää kaiken, sillä sielu voi jäljentää heijastusvaikutuksen avulla. Koettakaa luettaa hänellä tämä kirje, kun hän on herännyt, -- kun ruumis on varjollansa verhonnut sielun, niin näette.

Marat jäi sanattomaksi; kaikki hänen materialistinen filosofiansa kapinoitsi hänessä, mutta ei löytänyt vastausta.

-- Nyt, -- jatkoi Balsamo, -- siirrymme siihen, mikä teille on mielenkiintoisinta, nimittäin hankkimaan selkoa kellonne kohtalosta. -- Rouva Grivette, -- sanoi hän sitten, -- kuka on ottanut hra Marat'n kellon?

Haltioittunut teki hurjasti epäävän liikkeen.

-- Minä en tiedä, -- sanoi hän.

-- Te tiedätte sen varsin hyvin, -- väitti Balsamo, -- ja olette sen sanovakin. -- Sitten vielä voimakkaammalla tahdonponnistuksella: -- Kuka on ottanut hra Marat'n kellon? Sanokaa.

-- Matami Grivette ei ole varastanut hra Marat'n kelloa. Miksi hra Marat luulee, että matami Grivette on hänen kellonsa varastanut?

-- Ellei sitä hän ole varastanut, niin sanokaa, kuka.

-- Sitä en tiedä.

-- Näette, -- huomautti Marat, -- itsetajunta on läpitunkematon turvapaikka.

-- Kas, koska teillä enää on vain tämä viimeinen epäilys, -- sanoi Balsamo, -- niin pian tulette vakuutetuksi. -- Sitten kääntyen ovenvartijaan: -- Sanokaa kuka, minä tahdon sen tietää!

-- No, no, -- hillitsi Marat, -- älkää vaatiko mahdotonta.

-- Te kuulitte, -- tivasi Balsamo; -- minä sanoin tahtovani. Silloin onneton vaimo tämän käskevän tahdon vaikutuksesta alkoi mielipuolen tavoin väännellä sormiaan ja käsivarsiaan Kaatuvatautia muistuttava puistatus alkoi nytkähdytellä koko hänen ruumistaan; suu sai kamalan peljästyksen ja heikkouden ilmeen; hän kaatui taaksepäin, jäykistyi kuin tuskallisesta kouristuksesta ja putosi vuoteelle.

-- Ei, ei, -- sanoi hän, -- mieluummin kuolisin!

-- Niin, -- huudahti Balsamo suuttumuksella, joka sai salaman leimahtamaan hänen silmistään, -- sinä kuolet, jos siksi tulee, mutta puhua sinun täytyy. Vaikenemisesi ja itsepäisyytesi olisivat meille riittäviä ilmaisijoita; mutta epäilijälle tarvitaan mitä jääväämättömin todistus. Puhu, minä tahdon: kuka on ottanut kellon?

Hermostunut vimma oli kohonnut korkeimmilleen: turrutetun koko tarmo ja voima nousi Balsamon tahtoa vastustamaan; epäselviä huudahduksia kirposi hänen suustaan, punerva vaahto reunusti hänen huulensa.

-- Hän saa kaatuvataudin kohtauksen, -- virkkoi Marat.

-- Älkää peljätkö mitään, valheen henki hänessä raivoo eikä tahdo lähteä.

Sitten kääntyi hän vaimoon päin, työntäen hänelle vasten kasvoja kaiken magneettisen virran, minkä hänen kätensä voi sisältää.

-- Puhukaa, -- sanoi hän, -- puhukaa: kuka otti kellon?

-- Matami Grivette, -- vastasi hypnotisoitu tuskin kuuluvalla äänellä.

-- Ja milloin hän sen otti?

-- Eilen illalla.

-- Missä se oli?

-- Kynttilänjalan alla.

-- Ja mihin hän sen pani?

-- Hän vei sen Saint-Jacquesn kadulle. Ja mihin taloon sillä kadulla?

-- Numeroon 29.

-- Mihin huonekertaan?

-- Viidenteen.

-- Kenelle hän sen siellä antoi?

-- Eräälle suutarinkisällille.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Simon.

-- Kuka hän on?

Nukutettu oli vaiti.

-- Kuka hän on? -- toisti Balsamo.

Sama äänettömyys.

Balsamo ojensi häntä kohti magneettisella voimalla täytetyn kätensä, ja tämän hirveän hyökkäyksen musertamana onneton kykeni ainoastaan kuiskaamaan:

-- Hänen rakastajansa. Marat'lta pääsi kummastuksen huudahdus.

-- Hiljaa! -- viittasi Balsamo. -- Antakaa omantunnon puhua.

Sitten hän, taas kääntyen aivan vapisevaan ja hikeä valuvaan vaimoon, kysyi:

-- Ja kuka neuvoi matami Grivetteä tähän varkauteen?

-- Ei kukaan. Hän nosti sattumalta kynttilänjalkaa ja näki kellon. Silloin paholainen kiusasi häntä.

-- Tekikö matami Grivette sen puutteesta?

-- Ei, sillä kelloa hän ei myynyt.

-- Hän siis lahjoitti sen?

-- Niin.

-- Simonilleko?

Nukutettu ponnistausi.

-- Simonille.

Sitten hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja hyrähti hillittömään itkuun.

Balsamo loi katseensa kirurgiin, joka suu ammollaan, hiukset epäjärjestyksessä ja silmäluomet laajentuneina katseli tätä hirvittävää näytelmää.

-- Niin, monsieur, -- virkkoi hän, -- näette vihdoin sielun taistelun ruumista vastaan. Näettekö, miten omatunto yllätettiin ikäänkuin umpivarustuksessa, jota se luuli valloittamattomaksi? Näettekö nyt, että Jumala ei ole tässä maailmassa mitään unohtanut, ja että kaikki on kaikessa? Älkää siis enää kieltäkö omaatuntoa, älkää enää kieltäkö sielua, älkää enää kieltäkö sitä, mikä on tuntematonta, nuori mies, ja kavahtakaa ennen kaikkea kieltämästä uskoa, joka on valtavin voima. Ja koska teillä on yritteliäisyyttä ja kunnianhimoa, opiskelkaa ja tutkikaa, hra Marat; puhukaa vähän, ajatelkaa paljon, älkääkä enää antautuko kevytmielisesti arvostelemaan ylempiänne. Hyvästi, sanani ovat teille avanneet laajan kentän; tutkikaa tätä aarteita kätkevää kenttää. Hyvästi. Onnellinen, hyvin onnellinen olette, jos kykenette voittamaan epäuskonne paholaisen, kuten minä taltutin tässä naisessa asuvan valheen hengen.

Hän lähti lausuttuaan nämä sanat, jotka nostattivat häpeän punan nuoren miehen poskille.

Marat ei edes ajatellut sanoa hänelle hyvästi. Mutta ensimäisen hämmästyksensä jälkeen hän huomasi, että Grivette yhä nukkui.

Tämä uni näytti hänestä peloittavalta. Marat olisi mieluummin tahtonut, että hänen vuoteellaan lepäisi ruumis, vaikkapa hra de Sartines tulkitsisi kuoleman omalla tavallaan. Hän katseli tätä hervottomuutta, noita nurin kääntyneitä silmiä, noita sydämen tykytyksiä, ja hän pelkäsi.

Hänen pelkonsa lisääntyi vielä, kun elävä ruumis nousi, astui hänen luokseen, tarttui häntä kädestä ja sanoi:

-- Tulkaa kanssani, hra Marat.

-- Mihin sitten?

-- Saint-Jacques'n kadulle.

-- Minkätähden?

-- Tulkaa, tulkaa; hän käskee minua viemään teidät sinne. Marat, joka oli vaipunut tuolille, nousi ylös.

Silloin matami Grivette, yhä unessa, avasi oven ja astui portaita alas kuin lintu tai kissa, sillä hänen jalkansa tuskin koskettivat askelmia.

Marat seurasi häntä, peljäten hänen kaatuvan ja kaatuessaan murskaavan päänsä.

Portaitten alipäähän päästyään nainen astui ulos kadulle nuoren miehen häntä yhä seuratessa. Täten hän johdatti Marat'n mainitsemansa talon ullakkokerrokseen asti.

Grivette kolkutti ovea; Marat tunsi sydämensä sykkivän niin rajusti, että hän arveli sen lyöntien täytyvän kuulua. Ullakkokamarissa oleva mies avasi oven. Tämän miehen Marat tunsi viisikolmatta, kukaties kolmikymmenvuotiaaksi työläiseksi, jonka hän joskus oli nähnyt ovenvartijattarensa kojussa. Huomatessaan Marat'n seuraavan matami Grivetteä mies peräytyi.

Mutta unissakävijä astui suoraapäätä sängyn luo, ja pistäen kätensä kuluneen poikkipieluksen alle hän veti sieltä esille kellon ja antoi sen Marat'lle, säikähdyksestä kalpean suutarinammattilaisen tohtimatta virkkaa sanaakaan. Viimemainittu seurasi harhailevin silmin naisen jokaista pienintäkin liikettä, luullen tätä mielipuoleksi.

Tuskin oli Grivette kelloa antaessaan koskettanut Marat'n kättä, kun hän työntäen raskaan huokauksen rinnastaan jupisi: -- Hän herättää minut, hän herättää minut! Kaikki hänen hermonsa pääsivätkin vireestä kuin väkipyörästä kirvonnut touvi, silmät saivat takaisin elämän kipinän, ja seisoessaan Marat'n edessä, käsi hänen kädessään ja vielä pidellen tätä kelloa, rikoksensa epäämätöntä todistusta, nainen kaatui pyörtyneenä ullakkohuoneen lattiapalkeille.

"Olisiko todellakin omatunto?" virkahti Marat itsekseen, lähtiessään kamarista epäilys sydämessä ja haaveellinen ilme silmissä.

7.

Ihminen ja hänen työnsä.

Marat'n käyttäessä hetkensä näin toimeliaasti ja mietiskellessä omaatuntoa ja kaksoiselämää toinen, Rue Plâtrièren varrella asuva filosofi puolestaan koetti pala palalta kokoon sommitella edellisen iltansa tapauksia ja tutkistellen kysellä itseltään, oliko hän vai eikö ollut suuri rikollinen. Nojaten käsivarsillaan veltosti pöytää vasten ja pää raskaasti painuneena vasemmalle olalle Rousseau mietiskeli.

Hänellä oli edessään selkoselälleen avattuina poliittiset ja filosofiset teoksensa _Émile_ ja _Yhteiskunnallinen sopimus_. Silloin tällöin, kun ajatuksenjuoksu sitä vaati, hän kumartui selailemaan näitä kirjoja, jotka hän osasi ulkoa.

"Ah hyvä Jumala!" virkkoi hän lukien _Émilestä_ omantunnon vapautta käsittelevän kohdan, "onpa siinä kiihoittavia lauseita! Millaista filosofiaa, vanhurskas taivas! Onko maailmassa koskaan esiintynyt minunlaistani palon sytyttäjää!

"Mitä!" lisäsi hän kohottaen kätensä päänsä yli. "Minä olen singahduttanut tuollaisia salamoita valtaistuinta, alttaria ja yhteiskuntaa vastaan...

"En enää ihmettele, jos jotkut synkät ja umpimieliset intoilijat ovat käyttäneet hyväkseen viisastelujani ja eksyneet poluille, joille minä heidän eteensä olin siroitellut puhetaidon kukkasia. Olen ollut yhteiskunnan villitsijä..."

Hän nousi kiihtyneenä ja teki kolme kierrosta kamarissaan.

"Olen", sanoi hän, "parjannut vallassaolijoita, jotka sortavat kirjailijoita. Mieletön barbaari, mikä olinkin, nuo ihmiset ovat sata kertaa oikeassa.

"Mitä minä muuta olen kuin valtiolle vaarallinen mies? Sanat, jotka olen lingonnut muka joukkojen valistamiseksi (sehän minulla ainakin oli verukkeena), nuo sanat, se on selvää, ovat tulisoihtu, joka sytyttää koko maailman.

"Olen kylvänyt esitelmiä elinehtojen yhtäläisyydestä, yleisen veljeyden suunnitelmia, ehdotelmia kasvatuksesta, ja nyt korjaan satona niin rajuja ja ylpeitä intohimoja, että ne kääntävät yhteiskuntajärjestyksen nurin, sisällisiä sotia, jotka voivat tyhjentää maailman asukkaista, ja niin villiintyneitä tapoja, että ne siirtäisivät sivistyksen kymmenen vuosisataa taaksepäin... Oh, minä olen hyvin suuri rikoksentekijä!"

Hän luki vielä sivun _Savoijalaisesta pastoristaan_.

"Niin, tässä se on: 'Yhtykäämme onneamme valvomaan...' Minä olen sen kirjoittanut! 'Antakaamme hyveillemme se voima, jonka muut antavat paheillensa.' Senkin olen kirjoittanut."

Ja Rousseau kiihtyi yhä suurempaan epätoivoon.

"Minun syytäni siis on", sanoi hän, "että nuo veljet yhtyvät veljiin; eräänä päivänä poliisit tunkeutuvat johonkuhun noista kellareista; sieltä siepataan koko pesye, vangitaan nuo ihmiset, jotka vannovat kavalluksen sattuessa syövänsä toisensa, ja joku muita hävyttömämpi heidän joukossaan vetää kirjani taskustaan ja lausuu:

"'Mitä valittamisen syytä teillä on? Olemme Rousseaun opetuslapsia; meillä on täällä filosofian kurssi.'

"Oh, kylläpä Voltaire siitä saa aihetta ilvehtimiseen! Ei tarvitse peljätä, että se hovien liehittelijä pistäisi päätänsä mokomiin ampiaispesiin!"

Ajatus, että Voltaire tekisi hänestä pilaa, suututti hirveästi geneveläistä filosofia.

"Minäkö kapinanhankkija!" mutisi hän. "Kyllä minua todellakin lapsettaa; enkö olekin kaunis kapinoitsija?"

Hän oli mietteissään ehtinyt tähän, kun Teresia hänen huomaamattaan astui sisään tuoden aamiaista.

Hän näki Rousseaun tarkkaavasti lukevan erästä kohtaa _Yksinäisen mietteistä_.

-- Kas nyt, -- sanoi vaimo asettaen kuuman maidon meluisasti aivan kirjan päälle, -- siinä ylpeä herrani peilailee itseään kuvastimessaan. Monsieur lukee kirjojansa. Hra Rousseau ihailee itseään!

-- No, Teresia, -- virkkoi filosofi, -- kärsivällisyyttä; jätä minut, en ole leikkituulella.

-- Oi niin, se on suurenmoista, eikö olekin? -- vastasi toinen ivallisesti. -- Sinä haltioidut! Mitenkä kirjailijoilla on niin paljon turhamaisuutta, niin paljon vikoja, ja kuitenkin sallivat niitä niin vähän meille nais-paroille? Jos minä rohkenen katsahtaa pieneen kuvastimeeni, niin monsieur toruu minua ja nimittää minua keimailijaksi.

Hän jatkoi tähän sävyyn, tehden mies-poloisen onnettomimmaksi ihmiseksi, ikäänkuin ei luonto siitä huolimatta olisi varustanut Rousseauta perin rikkailla lahjoilla.

Filosofi joi maitonsa, kastamatta leipää. Hän hautoi jotakin mielessään.

-- Kah, sinä mietiskelet! -- virkkoi Teresia. -- Sinä aiot jälleen kyhätä jonkun kirjan, joka on täynnä häijyyksiä...

Rousseau värisi.

-- Sinä haaveilet ihannenaisistasi, -- sanoi hänelle Teresia, -- sepität taas kirjoja, joita nuoret tytöt eivät uskalla lukea... tai ehkä herjauksia, jotka joutuvat pyövelin käden poltettaviksi.

Marttyyria puistatti. Teresia oli osannut kipeään kohtaan.

-- Ei, -- vastasi filosofi. -- Minä en enää kirjoita mitään pahennusta herättävää... Tahdon päinvastoin laatia kirjan, jonka kaikki kunnon ihmiset lukevat ilolla ja riemulla...

-- Ohoh, -- huudahti Teresia, vieden kupin pois. -- Se on mahdotonta; sinun mielesi on täynnä pelkkiä rivouksia... Vielä jokunen päivä sitten kuulin sinun lukevan jotakin kohtaa, en tiedä mitä, ja puhuit jumaloimistasi naisista... Sinä olet satyyri, noita!

Sana _noita_ oli Teresian sanavaraston kauheimpia solvauksia. Se aiheutti Rousseaussa aina pöyristystä.

-- No, no, hyvä ystäväni, -- tyynnytteli hän; -- saat nähdä, että tulet tyytyväiseksi... Tahdon kirjoittaa, että olen keksinyt keinon parantaa maailmaa siinä tapahtuvien muutosten tuottamatta kärsimystä ainoallekaan ihmiselle. Niin, niin, rupean kypsyttämään tätä tuumaa. Ei vallankumouksia, suuri Jumala! Ei vallankumouksia, hyvä Teresiani!

-- Sittenpähän nähdään, -- sanoi hänen emäntänsä. -- Kuule, kello soi!

Teresia palasi hetkisen päästä, seurassaan komea nuori mies, jota hän pyysi odottamaan etuhuoneessa.

Sitten hän saapuen jälleen Rousseaun luo, joka jo teki muistiinpanoja lyijykynällä, virkkoi:

-- Kiirehdi korjaamaan pois nuo häpeälliset tekeleesi. Täällä on eräs, joka tahtoo sinua tavata.

-- Kuka hän on?

-- Eräs herra hovista.

-- Eikö hän ole ilmoittanut sinulle nimeänsä?

-- Heh, kyllä kai minä ottaisinkin tuntemattomia vastaan!

-- Sano se sitten.

-- Hra de Coigny.

-- Hra de Coigny! -- huudahti Rousseau; -- hra de Coigny, hänen kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin hovimies?

-- Epäilemättä hän on se; viehättävä nuorukainen, hyvin herttainen mies.

-- Minä tulen, Teresia.

Rousseau kiirehti vilkaisemaan kuvastimeen, harjasi takkiansa, Pyyhki tohveleitaan, jotka olivat vain käyttämisestä kuluneet Pieksut, ja astui ruokasaliin, missä herrasmies häntä odotti.