Part 40

-- Tyttäreni! -- mutisi kuningas avaten tuskan ja kuumeen sulkemat silmänsä.

-- Niin, tyttärenne, sire, -- sanoi prinsessa.

-- Joka tulee...

-- Jumalan puolesta!

Kuningas kohottausi ja yritti hymyillä.

-- Sillä te unohdatte Jumalan, -- jatkoi prinsessa Louise.

-- Minäkö?...

-- Tahdon teille hänestä muistuttaa.

-- Tyttäreni, toivoakseni en ole niin lähellä kuolemaa, että erityinen kehoitus olisi tarpeen. Sairauteni on lievää: jäsenten kankeutta, hiukan tulehdusta.

-- Teidän sairautenne, sire, -- keskeytti prinsessa, -- on senlaatuista, että sen pitäisi hovisääntöjen mukaan kerätä teidän majesteettinne vuoteen ääreen valtakunnan korkeat prelaatit. Kun joku kuninkaallisen perheen jäsen saa isonrokon, on hänelle heti annettava viimeinen voitelu.

-- Louise, -- huudahti kuningas hyvin kiihtyneenä ja kalpeana, -- mitä sanotte?

-- Madame!... virkahtivat lääkärit säikähtyneinä.

-- Sanon, -- jatkoi prinsessa, -- että teidän majesteettinne potee isoarokkoa.

Kuningas parahti.

-- Lääkärit eivät ole siitä maininneet, -- vastasi hän.

-- He eivät uskalla; mutta minä toivon teidän majesteetillenne toista kuningaskuntaa kuin Ranskan. Kääntäkää sydämenne Jumalan puoleen ja tarkastakaa muistissanne kaikki eletyt vuotenne.

-- Isoarokkoa! -- jupisi Ludvig XV. -- Se on tappava tauti!... Bordeu!... la Martinière!... Onko se totta?

Molemmat lääkärit painoivat päänsä alas.

-- Mutta sittenhän olen hukassa? -- sanoi kuningas yhä enemmän peljästyneenä.

-- Kaikki taudit voidaan parantaa, sire, -- virkkoi Bordeu, ryhtyen ensimäisenä puhumaan, -- varsinkin jos potilas säilyttää tyynen mielen.

-- Jumala antaa sekä mielen tyyneyden että ruumiin terveyden, -- vastasi prinsessa.

-- Madame, -- sanoi Bordeu rohkeasti, vaikka hiljaisella äänellä, -- te surmaatte kuninkaan!

Prinsessa ei viitsinyt vastata. Hän lähestyi sairasta ja tarttui hänen käteensä, peittäen sen suudelmilla.

-- Hyljätkää entisyys, sire, -- virkkoi hän, -- ja olkaa hyvänä esimerkkinä kansallenne. Kukaan ei teitä varoittanut; te olitte vaarassa joutua iankaikkiseen kadotukseen. Luvatkaa elää kristittynä, jos elätte; kuolkaa kristittynä, jos Jumala kutsuu teidät luokseen.

Hän päätti lauseensa painamalla vielä suudelman kuninkaalliselle kädelle ja palasi verkalleen odotushuoneeseen. Täällä hän laski pitkän mustan huntunsa jälleen kasvoilleen, astui portaat alas ja nousi vaunuihinsa, jättäen jälkeensä kuvailemattoman hämmästyksen ja säikähdyksen.

Vain kyselemällä lääkäreiltä oli kuningas voinut rauhoittua; mutta kohtaus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

-- En tahdo, -- virkkoi hän, -- että sellaiset näytelmät uudistuvat kuin sattui Metzissä kreivitär de Châteauroux'n kanssa: Kutsuttakoon tänne rouva d'Aiguillon ja pyydettäköön häntä viemään rouva Dubarry Rueiliin.

Tämä käsky vaikutti kuin ukkosen isku. Bordeu tahtoi sanoa jotakin, mutta kuningas pakoitti hänet vaitioloon. Sitäpaitsi näki Bordeu, että hänen virkaveljensä aikoi kertoa kaiken perintöprinssille. Hän tiesi, miten kuninkaan sairaus päättyisi ja enempää vastustelematta hän lähti kuninkaan huoneesta ja ilmoitti rouva Dubarrylle tätä kohtaavan iskun.

Säikähtyneenä kaikkien kasvoilla jo kuvastuvasta turmaa uhkaavasta ja herjaavasta ilmeestä kreivitär kiirehti pois. Tunnin kuluttua hän oli Versaillesin ulkopuolella, ja uskollisena ja kiitollisena ystävättärenä Aiguillonin herttuatar saattoi suosiosta suistuneen naisen Ruelin linnaan, joka oli hänelle joutunut perintönä suurelta Richelieultä.

Bordeu puolestaan sulki tartunnan vaaran verukkeella hänen majesteettinsa makuuhuoneen oven kaikilta kuninkaallisen perheen jäseniltä. Ludvig XV oli nyt kuin sisäänmuurattuna kammiossaan; ainoastaan uskonnolle ja kuolemalle oli pääsy sinne vapaa. Vielä samana päivänä kuningas sai viimeisen voitelun, ja uutinen siitä levisi kautta Pariisin, missä rakastajattaren epäsuosio oli yleisenä puheenaiheena.

Koko hovi tuli pyrkimään dauphinin puheille, mutta tämä antoi sulkea ovensa eikä ottanut ketään vastaan.

Seuraavana päivänä kuningas kuitenkin voi paremmin ja oli lähettänyt Aiguillonin herttuan viemään terveisensä rouva Dubarrylle. Tämä päivä oli toukokuun 9. vuonna 1774.

Hovi poistui perintöprinssin paviljongista ja tulvi niin monilukuisena Rueiliin, missä suosikki asui, että siitä asti, kun hra de Choiseul karkoitettiin Chanteloupiin, ei ollut nähty sellaista vaunujonoa.

Tässä tilassa olivat asiat. Elääkö kuningas ja pysyykö rouva Dubarry vielä kuningattarena? Kuoleeko kuningas ja onko rouva Dubarry pelkkä inhoittava ja häpeällinen, liehittelevä ilonainen?

Senvuoksi Versailles kello kahdeksalta toukokuun 9. päivän iltana vuonna 1774 tarjosi niin omituisen ja mielenkiintoisen näytelmän.

Harjoituskentälle palatsin eteen oli ristikkoporttien ulkopuolelle kerääntynyt ihmisryhmiä, jotka hyvänsuopina ja uteliaina janosivat uutisia. Nämä olivat Versaillesin ja Panisin porvareita. Mahdollisimman kohteliaasti he tiedustelivat kuninkaanvointia henkivartijoilta, jotka äänettöminä ja kädet selän takana astelivat edestakaisin linnanpihalla.

Vähitellen nämä ryhmät hajaantuivat. Pariisin porvarit astuivat joukkovaunuihin, palatakseen rauhallisesti kotiin. Varmoina, että olivat saaneet tietonsa ainakin välittömästi myöskin Versaillesin asukkaat poistuivat huoneisiinsa.

Pian nähtiin kaupungissa enää vain kiertävät yövartijat, jotka, hoitivat tointansa hiukan veltommin kuin tavallista, ja Versaillesin palatsiksi nimitetty suunnaton maailma vaipui vähitellen pimeään ja äänettömyyteen, kuten sitä ympäröivä hiukan suurempikin maailma.

Palatsin edustalla kulkevan, puilla reunustetun kadun kulmassa istui tänä iltana kivipenkillä jo tuuhealehväisten kastanjain alla vanhanpuoleinen mies, kasvot käännettyinä linnaa kohti ja nojaten keppiinsä molemmilla käsillään, jotka vuorostaan tukivat hänen miettiväistä ja runollista päätänsä. Hän oli köyristynyt, kivulloinen ukko, mutta silmät syytivät vielä salamia, ja aatokset leimahtelivat katsettakin kiihkeämmin.

Mietiskelyynsä vaipuneena ja itsekseen huokaillen hän ei huomannut torin toisesta päästä tulevaa miestä, joka uteliaana vilkaistuaan sisään porttien ristikoista ja tehtyään muutamia kysymyksiä henkivartijoille astui vinoon puistikon halki suoraan penkkiä kohti, aikoen sillä levähtää.

Tällä iältään nuorella miehellä oli ulkonevat poskipäät, matala otsa, käyrä kotkannenä ja katkera hymy suupielissä. Astuessaan kivipenkkiä kohti hän aivan yksinäänkin naurahti ivallisesti jonkun salaisen ajatuksen säestykseksi.

Tultuaan kolmen askeleen päähän penkistä hän havaitsi vanhuksen ja siirrähti syrjään, samalla kun hän vilhuvalla katseellaan koetti saada selville, kuka tämä oli. Mutta hän pelkäsi, että hänen katseensa tarkoitus arvattaisiin.

-- Monsieur on hengittämässä raitista ilmaa? -- sanoi hän kääntyen lähemmäksi.

Vanhus kohotti päätänsä.

-- Kah, -- huudahti nuori mies, -- kuuluisa opettajani!

-- Ja te olette nuori lääkärini, -- virkkoi vanhus.

-- Sallitteko minun istua viereenne?

-- Hyvin kernaasti, monsieur. Ja vanhus teki tilaa tulokkaalle.

-- Kuningas kuuluu voivan paremmin, -- sanoi nuori mies. -- Ne riemuitsevat siitä. -- Ja hän purskahti uuteen nauruun. Vanhus ei vastannut mitään.

-- Kaiken päivää, -- jatkoi nuori mies, -- vaunuja on vierinyt Pariisista Rueiliin ja Rueilista Versaillesiin... Kreivitär Dubarry vihitään kuninkaan kanssa niin pian kuin tämä paranee.

Ja hän päätti lauseensa entistä rajummalla naurunpurskahduksella, mutta vanhus ei vastannut tälläkään kertaa.

-- Suokaa anteeksi, että tällä tavoin nauran, -- puhui nuori mies edelleen, osoittaen hermostunutta kiihtymystä. -- Se näette johtuu siitä, että kelpo ranskalainen rakastaa kuningastaan; ja minun kuninkaani voi nyt paremmin.

-- Älkää laskeko noin leikkiä tästä asiasta, monsieur, -- sanoi vanhus säyseästi. -- Ihmisen kuolema on aina onnettomuus jollekulle, ja kuninkaan kuolema on usein suuri onnettomuus kaikille.

-- Myöskin Ludvig XV:n kuolema? -- keskeytti nuori mies ivallisesti. -- Ah, rakas opettajani, tekö, joka olette niin rohkea ajattelija, puolustatte sellaista väitettä!... Oh, tunnen kyllä merkillisten lauseittenne voiman ja älykkyyden, mutta tähän en sentään yhdy...

Vanhus pudisti päätänsä.

-- Ja, -- lisäsi nuori mies, -- miksi ajatellakaan kuninkaan kuolemaa? Kuka siitä puhuu? Kuninkaalla on isorokko; sen taudin kaikki tunnemme. Häntä hoitavat Bordeu ja Martinière, jotka ovat taitavia miehiä alallaan... Panisinpa vetoa, että Ludvig Rakastettu siitä toipuu, rakas mestarini. Mutta tällä kertaa Ranskan kansa ei tukehdu kirkkoihin yhdeksänpäiväisissä hartaudenharjoituksissa ja esirukouksissa, kuten kuninkaan ensimäisen sairauden aikana... Niin, nähkääs, kaikki kuluu.

-- Hiljaa, -- virkkoi vanhus säpsähtäen, -- hiljaa! Sillä minä sanon teille, että puhutte miehestä, jonka päällä tällä hetkellä lepää Jumalan sormi...

Kummastuneena tästä omituisesta kielestä nuori mies katsahti vaivihkaa linnan julkisivuun tuijottavaan puhetoveriinsa.

-- Onko teillä sitten joitakin varmempia uutisia? -- kysyi hän.

-- Katsokaa, -- vastasi vanhus osoittaen sormeltaan erääseen palatsin ikkunaan. -- Mitä tuolla näette?

-- Valaistun ikkunan... Sitäkö tarkoitatte?

-- Niin... mutta millä lailla valaistun?

-- Pieneen lyhtyyn asetetulla kynttilällä.

-- Aivan niin.

-- Entä sitten?

-- Niin, nuori mies, tiedättekö, mitä tuo kynttilänliekki merkitsee?

-- En, monsieur.

-- Se merkitsee kuninkaan elämää.

Nuori mies tuijotti kiinteämmin vanhukseen, ikäänkuin varmistuakseen siitä, että tämä oli täydessä järjessään.

-- Eräs ystävistäni, hra de Jussieu, -- jatkoi vanhus, -- on asettanut sinne tuon kynttilän, joka palaa niin kauan kuin kuningas elää.

-- Se on siis merkki?

-- Merkki, jota Ludvig XV:n seuraaja ahmii silmillään tuolta jonkun verhon takaa. Tämä merkki, joka ilmoittaa kunnianhimoisille, milloin heidän hallituskautensa alkaa, ilmoittaa myöskin minunlaiselleni poloiselle filosofille hetken, jolloin Jumala puhaltaa sammuksiin vuosisadan ja ihmiselämän.

Nuori mies hätkähti vuorostaan ja siirrähti penkillä lähemmäksi puhetoveriaan.

-- Oi, -- jatkoi vanhus, -- tarkatkaa tätä yötä, nuori ystäväni; katsokaa, kuinka taivas on pilvessä ja myrskyä uhkaava... Sitä seuraavan aamuruskon kaiketi näen, sillä minä en ole niin vanha, etten näkisi huomista päivää. Mutta alkaa ehkä hallituskausi, jonka lopun te näette ja joka tämän yön tavoin kätkee salaisuuksia... Niitä salaisuuksia minä en saa nähdä... Minun silmissäni ei siis puutu mielenkiintoa tuolta lepattavalta liekiltä, jonka tarkoituksen teille juuri selitin.

-- Se on totta, -- mutisi nuori mies, -- se on totta, opettajani.

-- Ludvig XIV, -- jatkoi vanhus, -- hallitsi seitsemänkymmentäkolme vuotta. Kuinka kauan hallinnee Ludvig XV?

-- Ah! -- huudahti nuori mies osoittaen sormellaan ikkunaan, joka oli äkkiä peittynyt pimeyteen.

-- Kuningas on kuollut! -- virkkoi vanhus nousten ylös ikäänkuin kauhistuneena.

Ja molemmat miehet olivat muutaman minuutin vaiti.

Äkkiä lähtivät palatsin pihalta kahdeksan hevosen vetämät vaunut. Kaksi esiratsastajaa karautti edeltä, kummallakin tulisoihtu kädessä. Vaunuissa oli kruununprinssi, Marie-Antoinette ja prinsessa Elisabeth, kuninkaan sisar. Soihtujen liekit valaisivat kaameasti heidän kalpeat kasvonsa. Vaunut ajoivat miesten ohi ainoastaan kymmenen askeleen päässä penkistä.

-- Eläköön kuningas Ludvig XVI! Eläköön kuningatar! -- huudahti nuori mies vihlovalla äänellä ikäänkuin olisi tervehtimisen asemesta tahtonut herjata uutta majesteettia.

Dauphin tervehti, kuningatar näytti surulliset ja ankarat kasvonsa. Vaunut katosivat.

-- Paras hra Rousseau, -- virkkoi silloin nuori mies, -- nyt rouva Dubarry on leski.

-- Ja huomenna hänet karkoitetaan, -- sanoi vanhus. -- Hyvästi, hra Marat...

Loppu.

* * * * *

"Neiti de Taverneyssä" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Rouva de la Motte", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n Historiallisten romaanien" IV n:a.