Part 39

Filip otti kyytihevosen heti Saint-Denis'stä. Matkalaukku satulan takana hän ratsasti koko yön ja koko seuraavan päivän, saapuen Havreen toisena yönä. Hän meni nukkumaan ensimäiseen majataloon, joka sattui hänen tielleen, ja aamun valjetessa hän satamassa otti selvän ensimäisestä Amerikaan menevästä laivasta.

Hänelle vastattiin, että priki Adonis vielä samana päivänä nostaisi ankkurin lähteäkseen matkalle New Yorkiin. Filip meni tapaamaan kapteenia, joka lopetti viimeisiä valmistuksiaan, maksoi matkansa ja pääsi mukaan. Sitten hän, kirjoitettuaan vielä viimeisen kerran dauphinelle vakuuttaakseen hänelle kunnioittavaa kiintymystään ja kiitollisuuttaan, antoi kantaa tavaransa hyttiinsä ja nousi itse laivaan nousuveden tullen.

Kello löi neljä François I:n tornissa, kun Adonis lähti sataman suusta märssy- ja keulapurjeet levitettyinä. Meri oli tummansininen, taivaanranta hehkui punaisena. Tervehdittyään harvoja matkatovereitaan Filip katseli keskivantteja vasten nojautuneena Ranskan rannikkoa, joka verhoutui sinipunervaan usvaan sitä mukaa kuin priki yhä nopeammassa vauhdissa suuntasi kulkunsa oikealle, sivuuttaen Hèven ja päästen avomerelle.

Mutta kohta Filip ei enää nähnyt Ranskan rannikkoa, matkustajia, merta eikä mitään muutakaan. Pimeä yö oli laajoilla siivillään peittänyt kaiken. Hän sulkeutui hyttiinsä, alkaen sen pienellä vuoteella lukea dauphinelle lähettämänsä kirjeen jäljennöstä, kirjeen, jota saattoi yhtä hyvin pitää Luojalle osoitettuna rukouksena kuin hyvästijättönä hänen luomalleen ihmiselle.

"Madame", oli hän kirjoittanut, "toivoton ja tueton mies poistuu luotanne pahoillaan siitä, että on niin vähän voinut tehdä teidän tulevan majesteettinne hyväksi. Tämä mies lähtee meren myrskyihin ja rajuilmoihin, teidän jäädessänne hallitsevia uhkaaviin vaaroihin ja levottomuuteen. Nuorena, kauniina, ihailtuna, kunnioittavain ystäväin ja epäjumaloivien palvelijain ympäröimänä te pian unhoitatte hänet, jonka teidän kuninkaallinen kätenne on suvainnut kohottaa joukon yläpuolelle. Mutta minä en koskaan unhoita teitä; minä lähden uuteen maailmaan tutkimaan keinoja, miten voin tarmokkaammin palvella valtaistuintanne. Minä testamenttaan teille sisareni, hyljätyn kukkapoloisen, jolla ei enää ole muuta aurinkoa kuin teidän katseenne. Sallikaa sen toisinaan langeta hänen päälleen ja olkaa riemunne keskellä, kaikkivallassanne, yksimielisten onnentoivotusten kaikuessa varma, minä pyydän sitä, että teitä siunaa maanpakolainen, jonka ääntä ette kuule ja joka ehkä ei teitä enää näe."

Tämän lukemisen lopulla Filip tunsi tuskallisen kouristuksen sydämessään. Laivan surumielinen voihkina ja hänen hyttinsä ilmaluukkua vasten tyrskyvien aaltojen kohina muodostivat kokonaisuuden, joka olisi voinut synkistyttää hymyilevämmänkin mielikuvituksen.

Yö kävi nuorelle miehelle pitkäksi ja tuskalliseksi. Kapteenin käynti aamulla hänen luonaan ei tehnyt hänen mieltänsä hilpeämmäksi. Tämä upseeri selitti hänelle, että useimmat matkustajista pelkäsivät merta ja pysyivät hyteissään, ja että matka suoritettaisiin nopeasti, mutta tulisi tuulen rajuuden vuoksi vaivaloiseksi.

Filip otti nyt tavakseen syödä päivällistä kapteenin kanssa, mutta suuruksen hän antoi tuoda hyttiinsä, ja kun hän itsekään ei ollut erittäin karaistunut merimatkan vaivoja vastaan, hän vietti tavallisesti muutaman tunnin venymällä ylimmällä laivankannella avaraan upseeriviittaansa kääriytyneenä. Lopun aikaa hän käytti suunnitellakseen vastaista toimintaansa ja vahvistaakseen mieltänsä hyvien kirjojen lukemisella. Joskus hän kohtasi matkatoverinsa. Näitä oli kaksi naishenkilöä, jotka aikoivat Pohjois-Amerikaan jotakin perintöä nostamaan, ja neljä herrasmiestä. Yksi näistä oli jo vanha ja hänellä oli mukanaan kaksi poikaansa. Siinä kaikki ensiluokan matkustajat. Toisen luokan matkustajista Filip kerran näki muutamia tavoiltaan ja puvuiltaan yksinkertaisia henkilöitä, joissa mikään ei kiinnittänyt hänen huomiotaan.

Samassa suhteessa kuin tottumus vähensi kärsimyksiä sai Filip kirkkaan tyyneytensä takaisin kuten taivas ukonilman jälkeen. Muutamat kauniit, selkeät ja myrskyttömät päivät ilmaisivat matkustajille, että oltiin tulemassa lauhkeammille leveysasteille. Silloin ihmiset viipyivät kauemmin kannella; ja silloin Filip, joka oli päättänyt olla antautumatta kenenkään kanssa pakinoihin ja oli kapteeniltakin salannut nimensä välttääkseen keskustelua kavahtamistaan aiheista, kuuli öisinkin hyttiinsä astuntaa päänsä päältä; saattoipa hän eroittaa kapteenin äänenkin, kun tämä kaikesta päättäen käveli jonkun matkustajan kanssa. Tästä syystä hän pysytteli kannelta poissa. Hän avasi silloin hyttinsä valoreiän hengittääkseen hiukan raitista ilmaa ja odotteli huomista päivää.

Yhtenä ainoana yönä hän ei kuullut keskustelua eikä kävelyä, ja silloin hän nousi kannelle. Ilma oli haaleata, taivas pilvessä ja aluksen takana kohosi sen vanavedestä pyörteiden keskeltä tuhansittain välkkyviä fosforikipeniä. Tämä yö oli epäilemättä matkustajista näyttänyt liian synkältä ja myrskyiseltä, sillä Filip ei tavannut peräkannella ainoatakaan heistä. Ainoastaan etukannella laivankokassa nukkui tai haaveili keularaakaan nojautuneena tumma hahmo, jonka Filip hämärässä tuskin eroitti, kaiketikin joku toisen luokan matkustaja, joku pakolais-parka, joka tähysti eteensä toivoen pääsevänsä amerikalaiseen satamaan, kun Filip sitävastoin kaipauksella muisteli jättämäänsä Ranskan rannikkoa.

Filip katseli kauan tätä liikkumatonta matkustajaa; sitten häntä alkoi viluttaa ja hän oli jo palaamassa hyttiinsä... Matkustaja etukeulassa tähysti myöskin taivaanrantaa, joka nyt alkoi valjeta. Kuullessaan kapteenin lähestyvän Filip kääntyi:

-- Olette hengittämässä raitista ilmaa, kapteeni? -- sanoi hän.

-- Monsieur, minä olen juuri noussut vuoteeltani.

-- Matkustajanne ovat olleet teitä varhaisempia, kuten näette.

-- Te kylläkin; upseerit ovat aamuvirkkuja samaten kuin merimiehet.

-- Oh, en ainoastaan minä ole ehtinyt edellenne, -- virkkoi Filip... -- Katsokaa, tuolla on mies, joka istuu syvissä aatoksissa; kaipa hänkin on matkustajianne?

Kapteeni katsahti sinne päin ja näkyi kummastuvan.

-- Kuka hän on? -- kysyi Filip.

-- Hän on... tuota noin, eräs kauppias, -- vastasi kapteeni hämillään.

-- Joka ajaa onnea takaa? -- hymähti Filip. -- Hänen mielestään tämä alus kulkee liian hitaasti.

Vastauksen asemesta kapteeni meni suoraan matkustajan luo, lausuen hänelle muutamia sanoja, ja Filip näki miehen häviävän välikannelle.

-- Te keskeytitte hänen unelmansa, -- virkkoi Filip kapteenille, kun tämä palasi hänen, luokseen; -- mies ei kuitenkaan minua häirinnyt.

-- Ei, monsieur, minä vain ilmoitin hänelle, että aamukylmä on vaarallista näillä vesillä; toisen luokan matkustajilla ei ole sellaisia oivallisia viittoja kuin teillä.

-- Missä olemme, kapteeni?

-- Monsieur, huomenna saamme näkyviimme Azorin saaret. Eräältä niistä poikkeamme noutamaan raikasta vettä, sillä ilma alkaa käydä hyvin kuumaksi.

63.

Azorin saarilla.

Kapteenin mainitsemalla tunnilla huomattiin kaukana edessäpäin muutamien lounaassa sijaitsevien saarien häikäisevän auringon valossa häämöittävät rannikot.

Ne saaret olivat Azorit.

Tuuli kävi sinne päin; priki kiiti hyvää vauhtia. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä tuli saariryhmä täydellisesti näkyviin.

Filip eroitti korkeat, omituisesti muodostuneet, kaamean näköiset vuorenhuiput, ikäänkuin tulivuoren purkauksesta mustuneita kallioita, vaaleaharjaisia, särmikkäitä tornimaisia korokkeita ja niiden välissä pohjattomia kuiluja.

Tuskin oli päästy tykinkantaman päähän ensimäisestä saaresta, kun alus asettui päin tuulta ja miehistö valmistautui nousemaan maihin varatakseen muutamia aamillisia raikasta vettä.

Kaikki matkustajat olivat ihastuneina tilaisuudesta retkeilyn tekemiseen maalle. Astua jalkansa maaperälle kahdenkymmenen vuorokauden vaivaloisen purjehduksen jälkeen on huvi, jota osaavat pitää arvossa ainoastaan pitkän merimatkan tehneet.

-- Hyvät herrat ja naiset, -- sanoi kapteeni matkustajille, jotka näyttivät epäröiviltä, -- teillä on viisi tuntia aikaa viipyä maalla. Tältä pieneltä, aivan asumattomalta saarelta löydätte jääkylmiä lähteitä, jos olette luonnontutkijoita; kaniineja ja punaisia peltopyitä, jos olette metsästäjiä.

Filip otti pyssynsä, kuulia ja hauleja.

-- Entä te, kapteeni, -- sanoi, hän, -- jäättekö te laivaan? Miksi ette tule mukaamme?

-- Siksi, -- vastasi upseeri osoittaen sormellaan merelle, -- että tuolta näen tulevan epäilyttävän laivan... aluksen, joka jo lähes neljä päivää on meitä seurannut. Sillä laivalla on häijy naama, kuten meillä on tapana sanoa, ja minä tahdon pitää sen hommia silmällä.

Tyytyväisenä selitykseen Filip astui viimeiseen veneeseen ja lähti maihin. Naiset ja useat sekä ensimäisen että toisen luokan matkustajat eivät uskaltaneet laskeutua veneisiin tai odottivat vuoroaan. Molempain laivaveneiden nähtiin poistuvan iloisine merimiehineen ja vielä iloisempine matkustajineen. Viime sanoikseen kapteeni huusi:

-- Kello kahdeksalta, messieurs, lähtee viimeinen vene teitä noutamaan; pitäkää se mielessänne; viivyttelijät jätetään jälkeen.

Kun kaikki, sekä luonnontutkijat että metsästäjät, olivat nousseet maalle, merimiehet riensivät heti erääseen sadan askeleen päässä rannasta olevaan luolaan, joka teki mutkan ikäänkuin paetakseen auringonsäteitä.

Raikas, oivallista sinervää vettä pulppuileva lähde lirisi sammaltuneiden kallioiden välistä ja hävisi luolasta ulosjuoksematta sinne kasaantuneeseen hienoon, pehmeään hiekkaan.

Merimiehet pysähtyivät tänne, kuten sanoimme, ja täyttivät tynnyrinsä, joita he ryhtyivät vierittämään rantamalle.

Filip katseli heidän puuhiansa. Hän ihaili luolan sinervää siimestä, sen vilpoisuutta ja askelmalta askelmalle putoavan veden vienoa kohinaa. Hän ihmetteli, että pimeys alussa oli hänestä tuntunut aivan läpikuultamattomalta ja kylmyys mitä ankarimmalta, kun taas muutaman minuutin päästä ilma tuntui leppeältä ja pehmeä, salaperäinen kajastus muutti pimeän puolihämäräksi. Alussa hän olikin käsivarret ojennettuina ja törmäillen kallionseiniä vasten seurannut merimiehiä heitä näkemättä; mutta vähitellen olivat kaikki kasvot, kaikki ääriviivat hahmoutuneet, kirkastuneet, ja valaistuksena Filip piti tätä kajastusta selvempänä kuin näiden seutujen terävää ja häikäisevää täyden päivän hehkua.

Sillävälin hän kuuli toveriensa äänten häipyvän etäälle. Pari pyssynlaukausta pamahti vuorissa; sitten melu hukkui hiljaisuuteen, ja Filip oli yksinään.

Merimiehet puolestaan olivat täyttäneet tehtävänsä, eivätkä he enää palaisi luolaan. Filip viehättyi vähitellen tämän yksinäisyyden lumosta ja kiehtoutui ajatustensa pyörteisiin. Hän ojensihe mieluisalle, pehmeälle hiekalle, nojasi selkänsä tuoksuvien yrttien verhoilemaa kalliota vasten ja vaipui unelmiin.

Näin kuluivat hetket. Hän oli unohtanut koko maailman. Hänen vieressään kivellä oli hänen virittämätön pyssynsä, ja voidakseen mukavammin levätä hän oli ottanut taskuistaan pistoolit, jotka hänellä aina oli mukanaan. Koko hänen menneisyytensä esiintyi nyt verkalleen ja juhlallisesti hänen sielunsa silmien edessä opetuksena tai moitteena. Koko hänen tulevaisuutensa kiiti pois synkkänä kuin villit linnut, jotka katse joskus tavoittaa, käsi ei koskaan.

Filipin näitä miettiessä oli sadan askeleen päässä hänestä epäilemättä toisia, jotka haaveilivat, nauroivat ja toivoivat. Hänellä oli epämääräinen tunne tuosta liikunnasta, ja useammin kuin kerran hän oli luullut kuulevansa airojen loisketta matkustajia rannikolle tai laivaan saattelevista veneistä. Näistä henkilöistä edelliset kaiketi olivat kyllästyneet päivän huviin, jälkimäiset taas toivoivat vuorostaan saavansa sitä nauttia.

Mutta kukaan ei ollut vielä hänen mietiskelyään häirinnyt. Toiset ehkä eivät olleet huomanneet rotkon suuta, toiset taas eivät olleet viitsineet astua sisälle, vaikka sen näkivätkin.

Äkkiä ilmestyi arasteleva, epäröivä hahmo luolan aukolle varjoksi päivän eteen... Filip näki jonkun kulkevan kädet ojossa ja pää kumarassa veden lorinaa kohti. Kerran tämä henkilö törmäsi kalliotakin vasten, kun jalka oli luiskahtanut ruohossa.

Silloin Filip nousi ja meni ojentamaan miehelle kätensä auttaakseen hänet jälleen oikealle tielle. Tässä kohteliaassa liikkeessä hänen sormensa koskettivat pimeässä vaeltavan kättä.

-- Tämän kautta, monsieur, -- sanoi hän ystävällisesti, -- vesi on täällä päin.

Äänen kuullessaan tuntematon kohotti äkkiä päänsä ja valmistelisi vastaamaan, jolloin hänen kasvonsa näkyivät selvästi luolan sinervässä puolihämärässä.

Mutta äkkiä päästäen kauhistuneen huudon Filip astahti taaksepäin. Tuntematon puolestaan kiljahti säikähdyksestä ja perääntyi hänkin.

-- Gilbert!

-- Filip!

Nämä kaksi sanaa kajahtivat samaan aikaan kuin maanalainen ukkonen. Senjälkeen kuultiin ainoastaan jonkinlaisen painiskelun melua. Filip oli tarttunut molemmin käsin vihollisensa kurkkuun ja laahasi häntä luolan perälle. Gilbert ei vastustellut eikä päästänyt mitään valitusta. Selkä kun oli työnnettynä seinämää vasten, hän ei enää voinut perääntyä.

-- Vihdoinkin olet vallassani, roisto! -- karjui Filip. -- Jumala on jättänyt sinut käsiini... Jumala on vanhurskas!

Gilbert oli kalmankalpea eikä tehnyt ainoatakaan liikettä; hän antoi käsivarsiensa vaipua sivuille.

-- Oh, mikä viheliäinen heittiö! -- huudahti Filip. -- Hänellä ei edes ole petoeläimen puolustautumisvaistoa.

Mutta Gilbert vastasi leppeästi:

-- Puolustautumisvaistoa? Miksi minä puolustautuisin?

-- Se on totta, tiedät hyvin, että olet minun vallassani, tiedät hyvin, että olet ansainnut kauheimman rangaistuksen. Kaikki rikoksesi ovat todistetut. Sinä olet häpeällä nöyryyttänyt ja halventanut naisen ja olet säälittömällä julmuudella hänet surmannut. Sinulle ei riittänyt neitseen kunnian tahraaminen, sinä tahdoit vielä murhata äidin!

Gilbert ei vastannut mitään. Filip, joka vähitellen päihtyi kiehuvasta vimmastaan, tarttui jälleen raivokkaasti Gilbertiin. Nuorukainen ei vastustanut.

-- Etkö siis ole ihminen? -- huudahti Filip, pudistaen häntä hurjasti. -- Onko sinulla ihmisestä ainoastaan kasvot?... Mitä? Et edes asetu vastarintaan!... Mutta etkö huomaa, että minä kuristan sinut? Tee siis vastusta, puolustaudu... kurja pelkuri, murhamies!...

Gilbert tunsi vihollisensa terävien sormien painuvan kaulaansa; hän suoristausi, jännitti lihaksensa ja leijonan voimalla hän yhdellä ainoalla olkapäittensä liikkeellä paiskasi Filipin kauaksi luotaan. Sitten hän laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi:

-- Nyt näette, että voisin puolustautua, jos tahtoisin; mutta mitä se hyödyttäisi? Niin, menkää noutamaan pyssynne. Paljoa mieluummin haluan, että minut tapetaan yhdellä laukauksella kuin että revitte minut kappaleiksi kynsillänne tai murskaatte minut häpeällisillä iskuilla.

Filip oli todellakin tarttunut pyssyynsä, mutta nämä sanat kuullessaan hän heitti sen pois.

"Ei", jupisi hän. -- Mihin aiot mennä? -- lisäsi hän ääneensä. -- Miten olet täällä?...

-- Minä matkustan Adonis-laivassa.

-- Sinä siis lymyilit? Sinä olit siis minut nähnyt?

-- En edes tiennyt, että olitte mukana.

-- Sinä valehtelet.

-- Enkä valehtele.

-- Kuinka en sitten ole sinua nähnyt?

-- Siksi, että tulin ulos hytistäni vain öisin.

-- No, lymyilithän sinä siis!

-- Epäilemättä.

-- Minultako?

-- En, senhän jo sanoin; minä matkustan Amerikkaan eräässä tehtävässä, enkä saa näyttäytyä. Kapteeni on sen vuoksi antanut minulle syrjäisen hytin...

-- Sinä lymyilet, sanon, salataksesi itsesi minulta; ja varsinkin salataksesi ryöstämäsi lapsen.

-- Lapsen? -- virkkoi Gilbert.

-- Niin, sinä olet varastanut ja vienyt pois lapsen, käyttääksesi sitä kerran aseenasi tai myöskin saadaksesi siitä jotakin muuta hyötyä, roisto.

Gilbert pudisti päätänsä.

-- Minä otin lapsen, -- sanoi hän, -- jotta kukaan ei opettaisi sitä halveksimaan ja kieltämään isäänsä.

Filip hengähti.

-- Jos se on totta, jos voisin sen uskoa, -- sanoi hän hetkisen kuluttua, -- olisit vähemmän rikollinen kuin luulin; mutta kun olet varastanut, miksipä et myöskin valehtelisi?

-- Varastanut! Minäkö varastanut?

-- Sinä varastit lapsen.

-- Hän on minun poikani, hän kuuluu minulle! Omansa takaisin ottaminen, monsieur, ei ole varastamista.

-- Kuule, -- sanoi Filip kiehuen kiukusta, -- äsken minä aioin sinut tappaa. Olin vannonut sen tekeväni, minulla oli siihen oikeus.

Gilbert ei vastannut.

-- Nyt Jumala valaisee minua. Jumala on lähettänyt sinut tielleni ikäänkuin sanoakseen minulle: "Kosto on hyödytön; ei saa kostaa, ellei ole Jumalan hylkäämä..." Minä en surmaa sinua; tahdon ainoastaan kukistaa pystyttämäsi onnettomuutta tuottavan rakennuksen. Tuo lapsi, jota aiot käyttää apuneuvonasi vastaisuudessa, täytyy sinun heti antaa minulle takaisin.

-- Mutta minulla ei sitä ole, -- sanoi Gilbert; -- kaksiviikkoista lasta ei oteta pitkälle merimatkalle.

-- Onhan sinun täytynyt hankkia hänelle imettäjä. Miksi et olisi ottanut mukaan sekä imettäjää että lasta?

-- Minä sanon teille, että lapsi ei ole mukanani.

-- Sitten olet jättänyt sen Ranskaan? Mihin olet sen sinne jättänyt?

Gilbert oli vaiti.

-- Vastaa, mihin olet jättänyt sen imetettäväksi ja millä varoilla?

Gilbert pysyi yhä vaiti.

-- Ah, kurja, sinä uhmailet minua! -- sanoi Filip. -- Etkö pelkää yllyttäväsi vihaani?... Tahdotko ilmoittaa minulle, missä on sisareni lapsi? Tahdotko antaa minulle lapsen takaisin?

-- Lapseni kuuluu minulle, -- mutisi Gilbert.

-- Roisto, minä näen, että etsit surmaasi!

-- Minä en tahdo antaa pois lastani.

-- Kuule, Gilbert, minä puhun sinulle lempeästi. Gilbert, minä koetan unohtaa menneisyyden, minä koetan antaa sinulle anteeksi. Gilbert, käsitäthän tämän jalomielisyyteni?... Minä annan sinulle anteeksi! Kaiken häpeän ja onnettomuuden, jonka olet perheellemme tuottanut, annan sinulle anteeksi; se on suuri uhraus... Anna minulle takaisin lapsi. Tahdotko enemmän?... Tahdotko, että koetan taltuttaa sen hyvin ansaitsemasi inhon, jota Andrée tuntee sinua kohtaan? Tahdotko, että puhun puolestasi? Niin... sen teen... Anna minulle lapsi... Vielä sana... Andrée rakastaa poikaansa... sinun poikaasi hulluuteen asti. Hän antaa katumuksesi liikuttaa sydäntänsä, lupaan sen sinulle, menen siitä takuuseen. Mutta anna minulle lapsi, Gilbert, anna se minulle!

Gilbert laski käsivartensa ristiin ja loi Filipiin synkkää tulta hehkuvan katseen.

-- Ette uskonut minua, -- sanoi hän, -- enkä minäkään usko teitä. Eipä siksi, että te ette olisi kunnon mies, vaan senvuoksi, että olen mitannut luokka-ennakkoluulojen syvyyden. Paluu ei enää ole mahdollinen enempää kuin anteeksiantokaan. Me olemme verivihollisia... Te olette väkevämpi, jääkää siis voittajaksi... Minä en pyydä teiltä aseitanne; älkää tekään vaatiko omaani...

-- Sinä tunnustat siis, että se on ase?

-- Niin, ase halveksimista vastaan, kiittämättömyyttä vastaan, loukkauksia vastaan!

-- Vielä kerran, Gilbert, -- virkkoi Filip suu vaahdossa, -- tahdotko...?

-- En.

-- Ole varuillasi!

-- En ole.

-- En tahdo sinua murhata, sinun pitää saada mahdollisuus tappaa Andréen veli. Vielä uusi rikos!... Haa, eikö se ole viekoittelevaa? Ota tuo pistooli; itselleni on tässä toinen; laskekaamme kumpikin kolmeen ja laukaiskaamme sitten.

Ja hän heitti toisen pistooleista Gilbertin jalkojen juureen. Nuori mies ei hievahtanut.

-- Kaksintaistelusta minä juuri kieltäydynkin, -- sanoi hän.

-- Onko sinulle mieluisempaa, että tapan sinut? -- huudahti Filip hulluna raivosta ja epätoivosta.

-- Minulle on mieluisempaa, että tapatte minut.

-- Mieti... Päätäni huimaa.

-- Minä olen miettinyt.

-- Minulla on oikeus puolellani: Jumala on antava minulle anteeksi.

-- Tiedän sen... tappakaa minut.

-- Kysyn vielä viimeisen kerran. Tahdotko taistella?

-- En.

-- Sinä kieltäydyt puolustuksesta?

-- Niin.

-- No kuole sitten roistona, josta minä puhdistan maan, kuole pyhyydenhäpäisijänä, kuole rosvona, kuole kuin koira!

Ja Filip laukaisi pistoolinsa melkein piipun ulottuvilta. Gilbert ojensi käsivartensa, horjahti ensin taaksepäin, sitten eteenpäin ja kaatui kasvoilleen parahdustakaan päästämättä. Filip tunsi hiekan jalkojensa alla kostuvan haaleasta verestä; hän joutui aivan pökerryksiin ja syöksyi ulos luolasta.

Hänen edessään rannalla odotteli vene; lähtöhetki oli laivalla määrätty kello kahdeksaksi, ja kello oli jo muutamia minuutteja yli.

-- Kah, siinäpä te tulette, monsieur, -- virkkoivat matruusit hänelle. -- Olette viimeinen... kaikki muut ovat palanneet laivaan. Mitä te ammuitte?

Nämä sanat kuullessaan Filip menetti tajuntansa. Siinä tilassa toimitettiin hänet laivaan, joka valmistausi nostamaan ankkurin.

-- Ovatko kaikki saapuneet? -- kysyi kapteeni.

-- Tässä tuomme viimeistä matkustajaa, -- vastasivat merimiehet. -- Hän on varmaan loukannut itsensä, sillä hän pyörtyi.

Kapteeni komensi ratkaisevaan liikkeeseen, ja priki poistui nopeasti Azorin saarien rannoilta juuri samalla hetkellä, kun outo laiva, joka niin kauan oli aiheuttanut hänelle levottomuutta, laski satamaan amerikkalainen lippu mastossa.

Adoniksen kapteeni vaihtoi merkin tämän aluksen kanssa ja jatkoi ainakin näennäisesti rauhoittuneena matkaansa länttä kohti. Pian häipyi laiva yön varjoihin.

Vasta seuraavana päivänä huomattiin, että yksi laivan matkustajista oli poissa.

Loppulause.

Toukokuun 9. päivänä vuonna 1774 kello kahdeksalta illalla tarjosi Versailles mitä omituisimman ja mielenkiintoisimman näyn.

Kuukauden ensi päivistä alkaen oli kuningas Ludvig XV kauhean taudin lannistamana, jonka vakavuutta lääkärit eivät alussa rohjenneet hänelle ilmoittaa, maannut vuoteen omana ja alkoi häntä ympäröivien ihmisten katseista etsiä totuutta tai toivoa. Lääkäri Bordeu oli todennut kuninkaan sairauden mitä pahanlaatuisimmaksi isoksirokoksi, ja tohtori la Martinière, joka tunnusti virkatoverinsa olevan oikeassa, lausui mielipiteenään, että asian oikea laita olisi ilmoitettava kuninkaalle, jotta tämä hengellisesti ja aineellisesti, kuten kristityn tulee, tietäisi ryhtyä toimenpiteisiin omaksi pelastuksekseen ja valtakuntansa eduksi. -- Hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa, -- sanoi hän, -- pitäisi vastaanottaa viimeinen voitelu.

La Martinière edusti dauphinin eli vastustuspuoluetta. Bordeu taas väitti, että pelkkä ilmoitus taudin vakavuudesta tappaisi kuninkaan, ja että hän puolestaan kavahti kuningasmurhaa.

Tämä oppinut edusti Dubarryn puoluetta. Ja uskonnollisten ajatusten herättäminen kuninkaassa merkitsi todellakin suosikin karkoittamista. Kun Jumala astuu sisään toisesta ovesta, täytyy tietenkin saatanan lähteä ulos toisesta.

Mutta näiden tiedekunnan, perheen ja puolueiden välisten kiistelyjen aikana tauti juurtui helposti irstailun vanhentamaan, kuluttamaan ja tärvelemään ruumiiseen; se ärtyi siinä määrin, etteivät lääkkeet eivätkä ohjeet kyenneet sitä karkoittamaan.

Taudin ensi ilmauksista asti, taudin, jonka Ludvig XV oli itselleen hankkinut rouva Dubarrytä kohtaan harjoittamallaan ja tämän itsensä suosiollisesti avustamalla uskottomuudella, kuningas oli nähnyt vuoteensa ympärille kerääntyvän molemmat tyttärensä, rakastajattaren ja suosituimmat hovimiehet. He laskivat yhä leikkiä autellessaan toisiaan.

Äkkiä ilmestyi Versaillesiin prinsessa Louisen ankara ja synkkä hahmo. Tämä oli lähtenyt luostarikammiostaan Saint-Denis'ssâ tullakseen tuomaan isälleenkin lohtua ja hoivaa.

Hän astui sisään kalpeana ja kolkkona kuin kohtalottaren kuvapatsas. Hän ei enää ollut tytär, isälleen, sisar sisarilleen; hän muistutti muinaisia ennustajattaria, jotka vastoinkäymisen synkkinä päivinä tulivat huutamaan häikäistyneille kuninkaille: "Voi sinua, voi sinua, voi sinua!" Hän saapui Versaillesiin juuri sillä hetkellä päivästä, jolloin Ludvig suuteli rouva Dubarryn käsiä ja asetti ne lempeänä hyväilynä otsalleen ja kuumeesta hehkuville poskilleen.

Prinsessan nähdessään kaikki pakenivat. Sisaret siirtyivät vavisten viereiseen huoneeseen, rouva Dubarry tunsi polviensa notkuvan ja riensi omaan asuntoonsa, suositut hovimiehet vetäytyivät odotushuoneisiin; vain molemmat lääkärit jäivät jälelle uunin nurkkaan.