Part 38

"Mikä hullu olenkaan!" tuumi hän. "Mihin menen? Eikö Jumala taivaansa korkeudessa vihastuneena käännä kasvojaan minusta? Kah, olen saanut ajatuksen päähäni, sattuma on auttanut minua sen toteuttamisessa; mies, jonka Jumala oli lähettänyt tekemäni pahan aiheuttajaksi, on suostunut tuon pahan korjaamaan, ja omistan melkoisen rahasumman ja lapseni! Näinpä kymmenellätuhannella livrellä -- varaten kymmenentuhatta lapselleni -- voin täällä elää onnellisena maanviljelijänä näiden kunnon talonpoikain parissa, tämän ihanan ja hedelmällisen luonnon helmassa. Voin iäksi hautautua hempeään onneen, tehdä työtä ja mietiskellä, unohtaa maailman ja jäädä siltä unhoon. Voin itse -- mikä ääretön onni! -- kasvattaa lapseni ja täten nauttia työstäni. Miksei? Eivätkö nämä onnelliset sattumat ole entisten kärsimysteni korvaus? Ah niin, minä voin elää tällä tavoin; minä voin jakaa osani tämän lapsen kanssa, joka sitäpaitsi, kun sen itse kasvattaisin, tuottaisi minulle takaisin ne rahat, jotka nyt joutuvat vieraisiin käsiin. Minä voin tunnustaa hra Niquet'lle, että olen lapsen isä, minä voin tuon kaiken!"

Ja hänen sydämensä täyttyi vähitellen sanomattomasta ilosta ja sellaisesta toivosta, jota hän ei vielä koskaan, ei edes unelmiensa hymyilevimmissä harhakuvissa ollut tuntenut. Mutta äkkiä mato, joka oli kätkettynä tämän kauniin hedelmän sydämeen, heräsi ja nosti esille kauhean päänsä: se oli tunnontuska, häpeä, onnettomuus.

"Ei, minä en voi", ajatteli Gilbert kalveten. "Minä varastin lapsen tuolta naiselta, kuten varastin hänen kunniansa... Minä varastin rahat tuolta mieheltä käyttääkseni niitä hairahduksen korjaamiseen, niinkuin sanoin. Minulla ei siis enää ole oikeutta pitää lasta, koska toinenkaan ei saa sitä omistaa. Tämä lapsi kuuluu meille molemmille yhteisesti tai ei kellekään."

Ja näine mietteineen, jotka vihloivat kuin tikarin pisto, Gilbert nousi epätoivossa. Hänen kasvonsa ilmaisivat silloin mitä synkintä ja vimmaisinta intohimoa.

"Tapahtukoon niin!" sanoi hän. "Minä jään onnettomaksi, minä kärsin, minä luovun kaikista ja kaikesta. Mutta niinkuin minun olisi tullut jakaa hyvä kanssasi, tahdon nyt jakaa pahan. Perintönäni on tästälähin kosto ja onnettomuus. Älä pelkää, Andrée, minä ja'an kaiken uskollisesti kanssasi!"

Hän kääntyi oikealle, ja kun hetkisen mietittyään oli löytänyt suunnan, tunkeutui metsään, jossa vaelsi koko päivän, pyrkien Normandiaa kohti. Sinne saapuakseen hän oli laskenut tarvitsevansa neljä päivämatkaa. Hänellä oli jälellä yhdeksän livreä ja muutama sou. Hänen pukunsa oli siisti, kasvojen ilme tyyni ja vakava. Kirja kainalossa hän hyvin muistutti kotiin palavaa ylioppilasta jostakin paremmasta perheestä.

Hän otti tavakseen kulkea öisin kauneilla teillä ja nukkua päivisin niityillä päivänpaisteessa. Vain kaksi kertaa kylmä viima vaivasi häntä niin paljon, että hänen täytyi poiketa mökkiin, jossa hän tuolilla uunin edessä vaipui niin sikeään ja makeaan uneen, että ei huomannutkaan yön tuloa.

Hänellä oli aina joku veruke valmiina, joku määräpaikka mainittavana.

-- Olen menossa setäni luo Roueniin ja tulen Villers-Cotteretsista -- sanoi hän. -- Nuori kun olen, tahdoin huvikseni tehdä matkani jalkaisin.

Talonpojat eivät häntä ollenkaan epäilleet; kirja herätti siihen aikaan vielä kunnioitusta. Jos Gilbert näki epäuskon varjon häilähtävänkin jonkun puristuneilla huulilla, hän ryhtyi puhumaan pappisseminaarista, johon toimensa häntä kutsui. Tämä hälvensi kokonaan kaikki epäsuotuisat ajatukset.

Näin kului kahdeksan päivää, jotka Gilbert eli talonpojan tavoin, kuluttaen kymmenen souta päivässä ja vaeltaen kymmenen tunnin matkan. Hän saapui vihdoin Roueniin, ja täällä hänen ei enää tarvinnut kysellä eikä etsiä tietä.

Kirja, joka hänellä oli kainalossaan, oli Uusi Héloise korukansissa. Rousseau oli hänelle tuon kappaleen lahjoittanut ja kirjoittanut hänen nimensä alkulehdelle.

Gilbert, jolla oli enää vain neljä livreä ja kymmenen souta jälellä, repäisi irti tämän lehden, pani sen huolellisesti talteen ja myi teoksen kirjakauppiaalle, joka siitä suoritti kolme livreä.

Tällä tavoin onnistui nuoren miehen kolmea päivää myöhemmin päästä Havren lähettyville, ja auringon laskiessa hänen silmänsä eroittivat meren.

Hänen kenkänsä olivat huonossa kunnossa herrasmiehen käytettäviksi, joka päivisin upeili silkkisukissa kaupungilla käydessään; mutta Gilbert keksi vieläkin keinon. Hän myi silkkisukkansa tai oikeammin vaihtoi ne kestävyydeltään moitteettomaan kenkäpariin. Siroudesta ei voinut paljoa puhua.

Viimeisen yönsä hän vietti Harfleurissa, maksaen yösijasta ja ravinnosta kuusitoista souta. Täällä hän ensi kertaa eläissään söi ostereita.

"Rikkaan miehen ateria köyhimmälle ihmisistä", ajatteli hän; "varsin totta on Rousseaun väite, että Jumala ei ole koskaan luonut muuta kuin hyvää, jotavastoin ihmiset luovat pahan".

Kello kymmenen joulukuun 13. päivän aamuna Gilbert saapui Havreen, keksien ensi silmäyksellään Adonis laivan, komean kolmensadan tonnin prikin, joka keinuili satamassa.

Satama oli tyhjä ihmisistä. Gilbert rohkaisi itsensä ja astui porrassiltaa ylös. Laivapoika tuli häntä vastaan, kysyen mitä hän haki.

-- Missä on kapteeni? -- sanoi Gilbert.

Laivapoika viittasi välikannelle, ja pian sen jälkeen kuultiin äänen alhaalta huutavan:

-- Antaa hänen tulla tänne.

Gilbert astui alas. Hänet vietiin pieneen mahonkiseinäiseen hyttiin, joka oli mitä vaatimattomimmin kalustettu. Noin kolmikymmenvuotias kalpea, jäntevä mies, jolla oli eloisa ja levoton katse, istui lukemassa sanomalehteä. Pöytä, jolla se lepäsi hänen edessään, oli mahonkipuusta kuten seinälaudatkin.

-- Mitä monsieur tahtoo? -- virkkoi hän Gilbertille. Gilbert antoi kapteenille merkin, että tämä lähettäisi laivapojan pois, ja poika lähti todellakin.

-- Oletteko te Adonis-laivan kapteeni, monsieur? -- kysyi Gilbert sitten.

-- Olen, monsieur.

-- Siis on tämä paperi osoitettu teille.

Hän ojensi Balsamon kirjeen kapteenille. Tuskin oli tämä vilkaissut käsialaan, kun hän nousi ja kiirehti sanomaan Gilbertille mitä ystävällisimmin hymyillen:

-- Vai niin, vai tekin?... Niin nuorena? Hyvä, hyvä! Gilbert ainoastaan kumarsi.

-- Mihin aiotte? -- kysyi kapteeni.

-- Amerikaan.

-- Ja lähdette...?

-- Samalla kertaa kuin tekin.

-- Hyvä. Siis kahdeksan päivän päästä.

-- Mutta mitä puuhailen kaiken tämän ajan, kapteeni?

-- Onko teillä passia?

-- Ei.

-- Sitten palaatte vielä illalla laivaan, kuljeskeltuanne päiväkauden kaupungin ulkopuolella, esimerkiksi Sainte-Adressessa. Älkää puhutelko ketään.

-- Mutta minun täytyy syödä; minulla ei ole rahaa.

-- Käytte siis täällä päivällisellä, ja syötte illallisen myöskin täällä.

-- Entä sitten?

-- Kerran oikein laivaan tultuanne, ette enää palaa maalle; te pysytte täällä kätkössä; te lähdette täältä näkemättä jälleen taivasta... Päästyänne merelle kahdenkymmenen penikulman päähän rannasta, saatte vapautta niin paljon kuin haluatte.

-- Hyvä.

-- Toimittakaa siis tänään kaikki, mitä teillä vielä on tehtävää.

-- Minun on kirjoitettava kirje.

-- Kirjoittakaa se...

-- Missä?

-- Tällä pöydällä... Tässä on kynä, mustetta ja paperia. Postikonttori on etukaupungissa, ja laivapoika saa saattaa teidät sinne.

-- Kiitos, kapteeni!

Jäätyään yksikseen Gilbert kirjoitti lyhyen kirjeen näin kuuluvalla päällekirjoituksella: "Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n:o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."

Sitten pisti hän kirjeen taskuunsa, söi mitä kapteeni itse hänelle tarjosi, ja lähti laivapojan opastamana postikonttoriin, mihin kirje jätettiin.

Kaiken päivää Gilbert katseli merta rantakallioilta. Yön tullen hän palasi. Kapteeni piti hänen saapumistaan varalta ja toimitti hänet laivaan.

61.

Gilbertin viimeiset jäähyväiset.

Filip oli viettänyt kauhean yön. Nuo jäljet lumessa ilmaisivat päivänselvästi, että joku oli hiipinyt huoneeseen lasta anastamaan; mutta ketä hän syyttäisi? Mitään muuta merkkiä ei ollut, ei mitään sellaista, joka olisi antanut hänen aavistuksilleen määrätyn summan.

Hän tunsi isänsä liian hyvin ollakseen epäilemättä hänen osallisuuttaan tähän asiaan. Hra de Taverney luuli Ludvig XV:ttä lapsen isäksi; hänestä täytyi olla hyvin tärkeätä säilyttää tämä elävä todistus kuninkaan uskottomuudesta rouva Dubarrytä kohtaan. Samoin parooni epäilemättä otaksui, että Andrée ennemmin tai myöhemmin pääsisi jälleen suosioon ja että hän silloin varsin kalliista ostaisi vastaisen onnensa tärkeimmän valtin.

Nämä mietteet, jotka perustuivat aivan äskettäin ilmaantuneeseen piirteeseen isän luonteessa, lohduttivat hiukan Filipiä, sillä hän piti mahdollisena hankkia lapsi takaisin, kun ryöstäjät olivat tunnetut.

Hän piti siis varalla tohtori Louis'n tuloa kello kahdeksalta aamulla, ja kulkien hänen kanssaan edestakaisin kadulla kertoi hänelle yön kauhean tapauksen.

Lääkäri oli hyvä neuvonantaja, hän tarkasti jäljet puutarhassa, ja hetkisen mietittyään tuli samaan johtopäätökseen kuin Filip.

-- Tunnen paroonin kyllin hyvin, -- sanoi häh, -- uskoakseni hänen kykenevän tähän häijyyn tekoon. Mutta eikö voisi ajatella, että joku vielä läheisempi harrastus olisi syynä lapsen ryöstöön?

-- Mikä harrastus, tohtori?

-- Oikean isän.

-- Oh, -- huudahti Filip, -- olin hetkisen sitä ajatellut. Mutta onnettomalla ei ole leipää edes itselleen; hän on hullu, yltiöpäinen haaveilija, joka tällä hetkellä lymyilee ja epäilemättä pelkää minun varjoanikin... Älkäämme erehtykö, tohtori, tuo lurjus teki tämän rikoksensa sattuman avulla; mutta nykyisin, kun kiukkuni on asettunut, niin, vaikka minä tuota rikollista vihaan, uskon että mieluummin tahdon välttää häntä kuin hänet kohdata, jotta en häntä surmaisi. Minä luulen, että hän kärsii omantunnon vaivoja, jotka kylläkin häntä rankaisevat; uskon, että nälkä ja kuljeksiva elämä kostavat puolestani yhtä vaikuttavasti kuin miekkani.

-- Älkäämme hänestä enää puhuko, -- virkkoi tohtori.

-- Olkaa hyvä, rakas ja oivallinen ystävä, ja suostukaa vielä viimeiseen valheeseen, tarvitsee näetten ennen kaikkea rauhoittaa Andréeta; te sanotte hänelle, että olitte eilen levoton lapsen terveydestä ja palasitte yöllä sitä noutamaan viedäksenne sen imettäjän luo. Tämä oli ensimäinen hätävalhe, joka kiireessä juolahti mieleeni ja jonka minä sepitin Andréelle esitettäväksi.

-- Kyllä, minä sanon niin; mutta etsittehän te lasta?

-- Minulla on eräs keino sen löytämiseksi. Olen päättänyt matkustaa Ranskasta. Andrée menee Saint-Denis'n luostariin. Sitten lähden tapaamaan de Taverneytä. Sanon hänelle, että tiedän kaiken. Minä pakoitan hänet ilmoittamaan minulle lapsen olinpaikan. Hänen vastustuksensa voitan uhkaamalla paljastaa asian ja vedota hänen korkeuteensa dauphineen.

-- Ja mitä teette lapselle, kun sisarenne on luostarissa?

-- Minä annan sen imetettäväksi jollekin naiselle, jota te minulle suosittelette... Sitten panen hänet kouluun ja hänen täysi kasvuiseksi tultuaan otan hänet mukaani, jos elän.

-- Ja te uskotte, että äiti suostuu luopumaan sekä teistä että lapsestansa?

-- Andrée suostuu tästälähin kaikkeen, mitä tahdon. Hän tietää, että olen käynyt madame la dauphinen puheilla ja saanut hänen lupauksensa; hän ei tahdo saattaa minua laiminlyömään kunnioitustani korkeata suojelijatartamme kohtaan.

-- Mutta menkäämme nyt äiti-paran luo, -- sanoi lääkäri. Ja hän astui todellakin Andréen luo, joka uinaili rauhallisesti.

Filipin huolenpidon lohduttamana. Hänen ensimäinen sanansa oli kysymys lääkärille, joka jo oli vastannut hymyilevällä muodollaan.

Andrée rauhoittui tästä niin täydellisesti, että hänen toipumisensa edistyi nopeasti, joten hän kymmenen päivän päästä jo nousi ja saattoi kävellä kasvihuoneessa siihen aikaan, kun auringon säteet lämmittivät sen ikkunaruutuja.

Samana päivänä kun hän teki tämän kävelynsä, Filip, joka oli ollut muutaman vuorokauden poissa, palasi taloon Rue Coq-Héronin varrelle niin synkkänä muodoltaan, että lääkäri tullessaan hänelle avaamaan aavisti suurta onnettomuutta.

-- Mikä on? -- kysyi hän. -- Kieltäytyykö parooni antamasta lasta takaisin?

-- Isällä, -- vastasi Filip, -- on ollut kuumekohtaus, joka kolme päivää hänen Pariisista lähdöstään oli saattanut hänet vuoteen omaksi, ja saapuessani hän oli kuoleman kielissä. Minä pidin tätä sairautta juonena, teeskentelynä, jopa todistuksenakin hänen osallisuudestaan lapsenryöstöön. Minä olin itsepäinen minä uhkasin; mutta isä vannoi minulle ristiinnaulitun kuvaa pidellen, että hän ei käsittänyt puheestani mitään.

-- Joten siis palaatte ilman uutisia?

-- Niin, tohtori.

-- Ja vakuutettuna paroonin sanojen totuudesta?

-- Melkein vakuutettuna.

-- Teitä viekkaampana hän ei ole ilmaissut salaisuuttansa.

-- Minä uhkasin vedota hänen korkeuteensa dauphineen, ja parooni kalpeni. "Syökse minut perikatoon, jos tahdot", sanoi hän; "häpäise isäsi ja itsesi; se olisi hurja mielettömyys, joka ei johtaisi mihinkään tulokseen. Minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat."

-- Siis...?

-- Siis palaan epätoivossa.

Tällä hetkellä Filip kuuli sisarensa äänen huutavan:

-- Eikö se ole Filip, joka on tullut kotiin?

-- Hyvä Jumala, nyt hän tulee!... -- Mitä hänelle sanon? -- mutisi Filip.

-- Hiljaa! -- varoitti tohtori.

Andrée astui huoneeseen ja tuli syleilemään veljeänsä niin hellästi ja riemukkaasti, että se jääti nuoren miehen sydäntä.

-- No, mistä tulet? -- kysyi hän.

-- Tulen ensiksikin isäni luota; ilmoitinhan sinulle matkastani sinne.

-- Voiko parooni hyvin?

-- Kyllä, Andrée; mutta minä olen käynyt muuallakin Puhuttelin myöskin useita henkilöitä Saint-Denis'n luostariin menosi johdosta. Jumalan kiitos on kaikki nyt valmista; sinä olet pelastettu ja voit järkevästi ja päättäväisesti ajatella tulevaisuuttasi.

Andrée lähestyi veljeään ja virkkoi hellästi hymyillen:

-- Rakas ystävä, oma tulevaisuuteni ei enää kiinnitä ajatuksiani, eikä kenenkään muunkaan tarvitse siitä huolehtia. Lapseni tulevaisuus on minulle kaikki kaikessa, ja minä uhraudun kokonaan pojalle, jonka Jumala on minulle antanut. Sellainen on peruuttamaton päätökseni siitä asti, kun voimieni palattua en enää epäile järkeni selvyyttä. Elää pojalleni, elää kieltäymyksissä, tarpeen tullen tehdä työtäkin, mutta koskaan, päivällä tai yöllä, olla häntä jättämättä, siinä tulevaisuus, jonka olen itselleni suunnitellut. Ei enää luostaria, ei enää itsekkyyttä; minä kuulun jollekulle; Jumala ei minua enää kutsu nunnaksi!

Tohtori katseli Filipiä ikäänkuin sanoakseen: "No, enkö sitä ennustanut?"

-- Sisareni, -- huudahti nuori mies, -- sisareni, mitä sinä sanot?

-- Älä syytä minua, Filip, tämä ei ole heikon ja turhamaisen naisen oikku; minä en rasita sinua, minä en joudu sinun vaivoiksesi.

-- Mutta... mutta, Andrée, minä en voi jäädä Ranskaan, minä tahdon jättää kaiken. Minulla ei enää ole omaisuutta, eikä tulevaisuuttakaan. Voisin suostua uhraamaan sinut alttarin juurelle, mutta maailmaan, työhön... Andrée, ajattele toki!

-- Olen kaikkea miettinyt... Rakastan sinua vilpittömästi, Filip; mutta jos minut jätät, nielen kyyneleeni ja pakenen pois lapseni kätkyen ääreen.

Lääkäri lähestyi.

-- Tuo on liioittelua, mielettömyyttä, -- virkkoi hän.

-- Ah, tohtori, mitä sanotte!... Äitiyskö mielettömyyttä? Mutta tämän mielettömyyden on Jumala itse minulle lähettänyt. Niin kauan kuin lapsi minua tarvitsee, minä pysyn päätöksessäni.

Filip ja tohtori vaihtoivat äkkiä katseen.

-- Lapseni, -- sanoi tohtori puuttuen ensimäisenä puheeseen, -- en ole erittäin kaunopuheinen saarnaaja; mutta muistelen, että Jumala kieltää liian hartaasti kiintymästä mihinkään olentoon.

-- Niin, sisareni, -- lisäsi Filip.

-- En toki usko, että Jumala kieltää äitiä hartaasti rakastamasta poikaansa, hyvä tohtori!

-- Suokaa anteeksi, tyttäreni, filosofi, lääkäri koettaa nyt mitata kuilun, jonka teologi kaivaa inhimillisille intohimoille. Etsikää jokaisessa Jumalan laatimassa käskyssä ei ainoastaan siveellistä syytä, joka toisinaan on hienoa täydellisyyden viisastelua, vaan aineellistakin syytä. Jumala kieltää äitiä liiallisesti rakastamasta lastaan, koska lapsi on heikko, hento vesa, altis kaikenlaisille kivuille, kaikenlaisille kärsimyksille, ja koska lyhytikäisen olennon rakastaminen voi saattaa epätoivoon.

-- Tohtori, -- mutisi Andrée, -- miksi minulle tuon sanotte? Ja sinä, Filip, miksi katselet minua noin säälivästi... noin kalpeana?

-- Rakas Andrée, -- keskeytti nuori mies, -- seuraa minun neuvoani, hellän ystävän neuvoa; terveytesi on nyt entisellään, mene mahdollisimman pian Saint Denis'n luostariin.

-- Minäkö!... Sanoinhan sinulle, etten hylkää poikaani.

-- Niin kauan kuin hän teitä tarvitsee, -- virkkoi tohtori hiljaa.

-- Hyvä Jumala, -- huudahti Andrée, -- mitä on tapahtunut? Puhukaa. Jotakin surullista... jotakin kauheata?

-- Olkaa varuillanne, -- kuiskasi lääkäri Filipin korvaan; -- hän on vielä kovin heikko kestääkseen ratkaisevan iskun.

-- Veljeni, sinä et vastaa mitään; selitähän.

-- Rakas sisar, tiedäthän, että palatessani tulin Point-du-Jourin kautta, missä poikasi imettäjä asuu.

-- Niin... Entä sitten?

-- Kah... lapsi on hiukan sairas.

-- Sairas... se rakas lapsukainen! Nopeasti, Marguerite... Marguerite... vaunut! Minä tahdon mennä lapseni luo!

-- Mahdotonta! -- huudahti lääkäri. -- Te ette ole kyllin voimissanne lähteäksenne ja kestääksenne vaunujen täristystä.

-- Vasta tänä aamuna sanoitte minulle, että se oli mahdollista; sanoitte, että huomenna Filipin palattua saisin käydä pienokaista katsomassa.

-- Minä luulin vointinne paremmaksi kuin se on.

-- Te siis petitte minua? Lääkäri oli vaiti.

-- Marguerite, -- toisti Andrée, -- tahdon, että minua totellaan!... Mene toimittamaan vaunut!

-- Mutta se voi koitua sinulle kuolemaksi, -- ehätti Filip

-- No, minä kuolen sitten!... En ole niin kovin elämään kiintynyt!...

Marguerite odotti, katsellen vuoroin emäntäänsä, vuoroin isäntäänsä, vuoroin tohtoria.

-- No, kun minä käsken! -- huudahti Andrée, jonka poskille nousi äkillinen puna.

-- Rakas sisar!

-- Minä en kuuntele enää mitään, ja jos minulta kielletään vaunut, niin menen jalkaisin.

-- Andrée, -- virkkoi Filip äkkiä sulkien hänet syliinsä, -- sinä et mene, et, sinun ei ole tarvis mennä.

-- Lapseni on kuollut! -- äännähti nuori nainen innottomasti, antaen käsivarsiensa pudota sivuille, istuessaan nojatuolissa, mihin Filip ja tohtori juuri olivat hänet asettaneet.

Filip vastasi ainoastaan suutelemalla hänen kylmää ja hervotonta kättään. Vähitellen herpautui Andréen kaula, hänen päänsä vaipui rinnoille ja kyyneleet valuivat vuolaina.

-- Jumala on tahtonut, -- sanoi Filip, -- että kärsisimme tämän uuden onnettomuuden, Jumala, joka on suuri ja vanhurskas, Jumala, jolla ehkä oli sinuun nähden muita suunnitelmia, sanalla sanoen Jumala, jonka mielestä tämän lapsen läsnäolo luonasi epäilemättä oli ansaitsematon rangaistus.

-- Mutta... -- huokasi äiti-rukka, -- miksi on Jumala antanut tuon viattoman olennon kärsiä?

-- Jumala ei ole antanut hänen kärsiä, tyttäreni, -- virkkoi tohtori; -- hän kuoli samana yönä, kun hän syntyi... Älkää häntä enempää kaivatko kuin tiellenne häilähtänyttä häipyvää varjoa.

-- Mutta kuulemani huudot?...

-- Olivat hänen hyvästijättönsä elämälle.

Andrée kätki kasvot käsiinsä, sillävälin kun noiden kahden miehen ajatukset yhtyivät kaunopuheisessa katseessa ja he onnittelivat toisiaan hurskaasta valheestansa.

Äkkiä astui Marguerite sisään kirje kädessä. Se oli osoitettu Andréelle... Kuoreen oli piirretty:

"Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n:o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."

Filip näytti kirjettä tohtorille Andréen pään yli. Nuori äiti ei enää itkenyt, vaan oli syvimmän tuskan vallassa.

"Ken hänelle tänne kirjoittanee?" ajatteli Filip. "Kukaan ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä päällekirjoitus ole isäni käsialaa."

-- Kah, Andrée, -- virkkoi hän, -- kirje sinulle! Ajattelematta, vastustelematta, kummastumatta Andrée mursi kuoren, kuivasi silmänsä ja avasi paperin lukeakseen; mutta tuskin hän oli silmännyt kirjeen sisältämät kolme riviä, kun hän päästi kimakan huudon, nousi ylös kuin mielipuoli ja putosi, jalat ja käsivarret hirveän kouristuksen jäykistäminä, raskaasti kuin kuvapatsas apuun rientävän Margueriten syliin. Filip otti kirjeen ja luki:

'Merellä joulukuun 15. p. 17--.

Teidän kartoittamananne matkustan, ettekä te minua enää koskaan näe; mutta minulla on lapseni, joka ei teitä milloinkaan nimitä äidiksi.

_Gilbert_.'

Filip rutisti paperin, raivosta kiljahtaen.

-- Oi, -- sanoi hän hammasta purren, -- olin melkein unohtanut sattuman aiheuttaman rikoksen; mutta tämä aivoituksellinen rikos saa rangaistuksen... Andréen hervottoman pään päällä vannon surmaavan! tuon kurjan ensi kerralla, kun hän näyttäytyy silmieni edessä. Jumala tahtoo, että hänet kohtaan, sillä hän on täyttänyt mittansa... Tohtori, vieläkö Andrée tästä toipuu?

-- Kyllä, kyllä.

-- Tohtori, huomenna täytyy Andréen muuttaa Saint-Denis'n luostariin; ylihuomenna täytyy minun olla ensimäisessä merisatamassa... Heittiö on paennut... Minä seuraan häntä... Sitäpaitsi täytyy minun saada lapsi... Tohtori, mikä on lähin satama?

-- Havre.

-- Kolmenkymmenenkuuden tunnin päästä olen Havressa, -- vastasi Filip.

62.

Laivassa.

Tästä hetkestä asti Andréen asunto oli hiljainen ja synkkä kuin hauta.

Sanoma hänen poikansa kuolemasta olisi Andréen ehkä surmannut. Se olisi ollut niitä hiljaisia, hitaita kärsimyksiä, jotka alati jäytävät elinvoimaa. Gilbertin kirje taas oli niin raju isku, että se kiihoitti Andréen jalossa sydämessä kaiken tarmon ja taisteluinnon, mitä hänellä vielä oli.

Toinnuttuaan hän etsi katseellaan Filipiä, ja viha, jonka hän luki tämän silmissä, oli hänelle uusi rohkeuden lähde.

Hän odotti, kunnes voimansa olivat palanneet kyllin täydellisesti, jotta kykenisi puhumaan äänen värähtämättä.

-- Ystäväni, -- sanoi hän sitten, tarttuen Filipin käteen, -- puhuit minulle tänä aamuna Saint-Denis'n luostarista, jossa madame la dauphine on hankkinut minulle kammion?

-- Niin puhuin, Andrée.

-- Toivon, veljeni, että vielä tänään saatat minua sinne.

-- Kiitos, rakas sisar!

-- Teille, tohtori, -- jatkoi Andrée, -- kiitokset olisivat liian halpa palkkio osoittamastanne suuresta ystävyydestä ja hartaudesta. Te, tohtori, ette voi saada palkkaanne tässä maailmassa.

Andrée astui lääkärin luo ja syleili häntä.

Tässä pienessä medaljongissa, -- sanoi hän, -- on muotokuvani, jonka äitini teetti ollessani kaksivuotias. Se muistuttaa varmaankin pojastani. Ottakaa se, tohtori, ja johtakoon se joskus mieleenne lapsen, jonka autoitte päivänvaloon, ja äidin, jonka te huolenpidollanne pelastitte.

Tämän sanottuaan Andrée, itse osoittamatta mitään mielenliikutusta, ryhtyi matkavalmistuksiinsa; ja kello kuudelta illalla hän, rohkenematta nostaa päätänsä, astui pikkuportista Saint-Denis'n luostarin vastaanottohuoneeseen, jonka ristikon takana Filip, joka ei kyennyt hillitsemään tunteittensa kuohua, sanoi hänelle ehkä ikuiset jäähyväiset.

Äkkiä Andrée-poloisen voimat pettivät; hän riensi syli avoinna veljensä luo, joka myöskin ojensi käsivartensa häntä kohti. Kylmästä rautaristikosta huolimatta heidän kuumien kyynelten valelemat poskensa koskettivat toisiansa.

-- Hyvästi, hyvästi! -- kuiskasi Andrée, jonka tuska purskahti nyyhkytyksiin.

-- Hyvästi! -- vastasi Filip tukehduttaen epätoivonsa.

-- Jos koskaan tapaat poikani, -- virkkoi Andrée aivan hiljaa, -- älä salli minun kuolla ennenkuin olen häntä syleillyt.

-- Ole levollinen. Hyvästi, hyvästi!

Andrée irtausi veljensä syleilystä ja kulki palvelijakunnan tukemana hitaasti pimeään luostarikäytävään, yhä katsahdellen takaisin Filipiin.

Niin kauan kuin tämä voi hänet nähdä nyökkäili hän hänelle ja heilutti senjälkeen nenäliinaansa. Vihdoin hän vastaanotti viimeisen hyvästin, jonka sisar hänelle syvältä käytävän pimennosta huudahti. Sitten laskeutui heidän välilleen synkän kumealla jysähdyksellä rautainen ovi, ja kaikki oli lopussa.