Part 37

Mutta millaista elämää hän vietti, millainen päättäväinen tarmo käytöksessä, mikä tahdonlujuus! Päivän valjetessa noustuaan Gilbert alkoi erehtymättömällä silmällään tarkata Andréen tilaa keksiäkseen pienimmänkin muutoksen, joka olisi saattanut tapahtua tämän yksinäisessä, synkässä ja säännöllisessä elämässä.

Mikään ei silloin jäänyt hänen katseeltaan huomaamatta, ei puutarhapolkujen hiekka, jolla hänen terävä silmänsä mittasi Andréen jalan jälkiä, eikä enemmän tai vähemmän tiiviisti suljettujen ikkunaverhojen poimut, sillä niiden raoittaminen oli Gilbertille varmana merkkinä rakastajattarensa mielentilasta. Pahimman lamauksensa hetkinä Andrée näet kielsi itseltään päivänvalonkin.

Tällä tavoin Gilbert tiesi, mitä tytön sielussa liikkui ja mitä hänen asunnossaan tapahtui.

Samaten hän oli keksinyt keinoja tulkitakseen kaikki Filipin puuhat, ja tarkkana laskelmien tekijänä hän ei erehtynyt hänen lähtöjensä tarkoituksista tai niiden tuloksista hänen kotiin palatessaan.

Hän meni huolellisessa tarkkaavaisuudessaan niinkin pitkälle, että hän eräänä iltana seurasi Filipiä, kun tämä lähti Versaillesiin tohtori Louista puhuttelemaan... Tämä Versaillesissa käynti oli kyllä hiukan häirinnyt vakoilijan ajatusjuoksua; mutta kun hän kahta päivää myöhemmin näki lääkärin salavihkaa hiipivän puutarhaan Coq Héron kadulta, hänelle selvisi, mikä toissapäivänä oli hänelle ollut salaisuus.

Gilbert tiesi päivämäärät ja tiesi siis, että lähestyi hetki, joka toteuttaisi kaikki hänen toivomuksensa. Hän oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotka olivat tarpeellisia monien vaikeuksien saartaman yrityksen onnistumiseksi. Hänen suunnitelmansa oli tällainen:

Nuo kaksi louisdoria hän käyttäisi vuokratakseen kahden hevosen vetämät ajopelit Saint Denis'n etukaupungista. Niiden piti olla valmiina hänen käytettävikseen sinä päivänä, jolloin hän niitä vaatisi.

Sitäpaitsi oli Gilbert ottamansa kolmen tai neljän päivän loman aikana tutkinut Pariisin ympäristöä. Näillä samoiluillaan hän oli tullut pieneen kaupunkiin Soissonnais'ssa, joka sijaitsi kahdeksantoista penikulman päässä Pariisista ja oli suuren metsän ympäröimä.

Tämä pikkukaupunki oli Villers-Cotterets. Siellä hän oli mennyt suoraa päätä paikan ainoan notaarion luo, jota nimitettiin mestari Niquet'ksi.

Gilbert oli esitellyt itsensä notaariolle ylhäisen herran pehtoorin poikana. Tämä ylhäinen herra tunsi suurta hyväntahtoisuutta erään alustalaisvaimon poikaa kohtaan ja oli senvuoksi antanut Gilbertin toimeksi tiedustella lapselle imettäjää.

Todennäköisesti aatelisherran anteliaisuus ei rajoittuisi imetyskuukausiin, vaan senlisäksi hän sijoittaisi mestari Niquet'n talteen määrätyn rahasumman lasta varten.

Silloin hra Niquet, jolla itsellään oli kolme reipasta poikaa, oli neuvonut häntä penikulman päässä Villers-Cotteretsista sijaitsevaan Haramontin kylään poikiensa entisen imettäjän tyttären luo, joka mentyään lailliseen avioliittoon nyt jatkoi äitimuorinsa ammattia.

Tämän kunnon naisen nimi oli Madeleine Pitou, ja hänellä oli jo neljänvuotias, kaikista merkeistä päättäen aivan terve poika. Sitäpaitsi oli hän juuri synnyttänyt uudestaan, ja oli siis Gilbertin käytettävänä, milloin tämä vain tahtoisi tuoda tai lähettää mainitun imetyslapsen.

Kaiken tämän järjestettyään aina täsmällinen Gilbert oli palanut Pariisiin kahta tuntia ennen pyytämänsä loman päättymistä.

Nyt kysyttäneen, miksi Gilbert oli valinnut Villers-Cotteretsin pikkukaupungin mieluummin kuin jonkun toisen.

Tässä asiassa, kuten monessa muussa, Gilbert oli saanut vaikutusta Rousseaulta. Rousseau oli eräänä päivänä puhunut Villers-Cotteretsin metsästä, jossa oli mitä rehoittavin kasvullisuus, ja maininnut kolme tai neljä tuon metsän helmaan kätkettyä kylää, jotka muistuttivat tuuhean puun lehvien keskelle rakennettuja linnunpesiä.

Oli siis mahdotonta, että Gilbertin lapsi voitaisiin löytää näistä kylistä.

Varsinkin Haramont oli tehnyt valtavan vaikutuksen Rousseaun mieleen, jopa siihen määrin, että ihmisvihaaja, yksinäisyyden rakastaja, erakko, oli tuontuostakin huudahdellut:

-- Haramont on maailman ääri, Haramont on erämaa; siellä voi elää ja kuolla kuin lintu, joka eläessään istuu oksallaan ja kuoltuaan lepää lehvän alla!

Gilbert oli vielä kuullut filosofin kuvailevan perhe-elämää eräässä sen olkikattoisista majoista ja esittävän niillä hehkuvilla piirteillä, joilla hän osasi elävöittää luonnon, kaikki yksityiskohdat, imettävän äidin hymystä vuohen määkinään, vaatimattoman kaalikeiton ruokahalua kiihoittavasta höyrystä karhunmaarain-pensasten ja punasinervän kanervan tuoksuun asti.

"Minä menen sinne", tuumi Gilbert; "lapseni kasvaa noiden puiden siimeksessä, joiden alla opettajani on hengähdellyt toiveitaan ja huokauksiansa". Päähänpisto oli Gilbertille peruuttamaton laki, varsinkin kun päähänpisto esiintyi siveellisen välttämättömyyden varjolla.

Hänen ilonsa oli siis suuri, kun hra Niquet tuli hänen toivomuksensa avuksi mainitsemalla Haramontin kylänä, joka täydellisesti sopi hänen tarkoituksiinsa.

Pariisiin palatessaan Gilbert oli huolehtinut vaunuista. Ne eivät tosin olleet komeat, mutta ne olivat vankat, ja muuta ei tarvittu. Hevoset olivat jäntterää percheläistä rotua; kyytimies raskasruuminen tallilöntys. Mutta tähdellisintä Gilbertille oli saavuttaa päämääränsä ja ennen kaikkea välttää uteliaisuuden herättämistä.

Hänen juttunsa ei muuten synnyttänyt mitään epäluuloa mestari Niquet'n mielessä. Uusissa pukimissaan Gilbert näytti kyllin komealta, jotta häntä voitiin pitää jonkun suuren kartanon pehtoorin poikana tai myöskin jonkun herttuan tai päärin valepukuisena kamaripalvelijana.

Kyytimiehessäkään hänen ehdotuksensa ei aiheuttanut mitään epäilystä; siihen aikaan alempi kansa suhtautui luottamuksella ylhäisempiin; silloin vastaanotettiin raha kiitollisesti ja mitään kysymyksiä tekemättä.

Sitäpaitsi oli kaksi louisdoria silloin samanarvoiset kuin neljä meidän päivinämme, ja kyllähän nykyisin neljä louisdoria kernaasti ansaitaan.

Ajuri lupasi siis asettaa ajopelinsä Gilbertin käytettäväksi, kunhan vain saisi kahta tuntia aikaisemmin siitä tiedon.

Tällä yrityksellä oli nuorelle miehelle kaikki ne viehäkkeet, mitkä runoilijain mielikuvitus ja ajattelijain mietiskely, nuo kaksi perin erilaisesti puettua hengetärtä, lainaavat kauneille asioille ja hyville päätöksille. Ryöstää lapsi julmalta äidiltä, toisin sanoen kylvää vihollisleiriin häpeätä ja surua, sitten muuttaen muotoaan astua mökkiin sellaisten kunnon maalaisten luo, joita Rousseau oli kuvaillut, ja laskea lapsen kehtoon melkoinen rahasumma, joutua näiden köyhien ihmisten silmissä suojelusenkeliksi ja esiintyä suurena henkilönä, tuossa kaikessa oli enemmänkin kuin tarvittiin ylpeyden, kiukun, lähimmäisenrakkauden ja kostonhimon tyydytykseksi.

Kohtalokas päivä saapui vihdoin. Se seurasi kymmentä muuta päivää, jotka Gilbert oli viettänyt äärimmäisessä levottomuudessa, ja kymmentä yötä, joina hän ei ollut saanut unta silmiinsä. Ankarasta pakkasesta huolimatta hän piti maatessaan ikkunaa avoinna, ja jokainen Andréen tai Filipin liike vaikutti hänen korvaansa kuin kellonnuorasta vetävä käsi kelloon.

Tuona päivänä hän näki Filipin ja Andréen haastelemassa takkavalkean ääressä. Hän oli nähnyt palvelijattaren kiireellisesti lähtevän Versaillesiin ja unohtavan sulkea kaihtimet Hän juoksi heti valmistamaan kyytimiestään ja viipyi tallin edessä koko sen ajan, mikä kului hevosten valjastamiseen, pureskellen sormiaan ja polkien jalallaan maata kärsimättömyyttään hillitäksensä. Vihdoin nousi ajuri toisen hevosen selkään ja Gilbert vaunuihin, jotka hän pysähdytti pienen aution kadun kulmaan kauppahallien lähettyville.

Sitten hän palasi Rousseaun luo, kirjoitti jäähyväiskirjeen ystävälliselle filosofille, liittäen kiitoksia Teresialle ja ilmoittaen, että pieni perintö kutsui häntä etelään; kuitenkin lupasi hän palata... Kaikki tämä ilman lähempiä selityksiä. Rahat taskussa ja pitkä puukko hihassaan aikoi hän sitten laskeutua alas vesikourua pitkin, mutta eräs ajatus pidätti hänet.

-- Lumi!... Gilbert oli kolme päivää ollut niin syviin ajatuksiin vaipuneena, ettei ollut tullut tätä seikkaa huomanneeksi... Lumella nähtäisiin hänen jälkensä... Nämä jäljet päättyisivät Rousseaun asunnon seinämälle, Filip ja Andrée epäilemättä etsityttäisivät, ja kun Gilbertin häviäminen sattuisi yhteen lapsenryöstön kanssa, niin koko salaisuus tulisi ilmi.

Oli siis välttämättömästi kierrettävä Coq Héron-kadun kautta ja pujahdettava sisään puutarhaportista, jota varten Gilbert kuukausi sitten oli hankkinut itselleen kaksoisavaimen. Tältä portilta kulki pieni kovaksi tallattu polku, jolle hänen jalkansa siis eivät jättäisi jälkiä.

Hän ei viivytellyt hetkeäkään ja saapui juuri silloin, kun vaunut, jotka toivat tohtori Louis'n, seisahtuivat pienen talon pääportin eteen.

Gilbert avasi varovaisesti pienen portin, ei nähnyt ketään ja kätkeytyi paviljongin kulmaan lähelle kasvihuonetta.

Se oli kauhea yö. Hän kuuli kaiken, kärsimyksen aiheuttaman voihkinan, jopa hänelle syntyneen pojan ensimäiset uikutuksetkin. Siinä nojatessaan kylmää kiviseinää vasten hän, itse sitä tuntematta, peittyi lumella, joka paksuna ja tiheänä putoili tummalta taivaalta. Hänen sydämensä sykki rajusti veitsen vartta vasten, kun hän sitä epätoivoisesti puristi povelleen. Tuijottava silmä oli verenvärinen ja hehkuva.

Vihdoin lähti lääkäri talosta; vihdoin vaihtoi Filip muutamia jäähyväissanoja tämän kanssa.

Silloin läheni Gilbert sälekaihdinta, polkien jälkiä lumeen, johon hän vajosi nilkkaa myöten. Hän näki Andréen vuoteeseensa nukahtaneena ja Margueriten nukkuvan nojatuolissa; mutta tähystellessään lasta hän ei nähnyt sitä äidin vieressä. Hän käsitti silloin asianlaidan, kiirehti ulkoportaille, avasi oven aiheuttaen melua, joka häntä säikähdytti, ja tunkeutui vuoteelle, joka ennen oli kuulunut Nicolelle. Hapuillen lasta hän sattui jääkylmillä sormillaan koskettamaan sen kasvoja, jolloin poloinen päästi Andréen kuulemat tuskanhuudot.

Sitten hän kääri vastasyntyneen villapeitteeseen, ja jätti oven raolleen jälkeensä, jotta ei aiheuttaisi uutta vaarallista melua.

Minuuttia myöhemmin hän oli puutarhan kautta päässyt kadulle, juoksi vaunujaan vastaan, karkoitti nukkuneen kyytimiehen kuomusta ja sulki nahkaverhot, sillävälin kun mies nousi jälleen hevosen selkään.

-- Saat puoli louisdoria itsellesi, -- sanoi hän, -- jos neljännestunnissa ehdimme tulliportin toiselle puolen.

Hevoset, jotka olivat jääkengässä, lähtivät laukkaamaan.

59.

Pitoun perhe.

Tiellä kaikki säikähdytti Gilbertiä: hänen omiansa seuraavien tai vastaan tulevien ajopelien ratina, tuulen, valitteleva suhina lehdettömissä puissa, kaikki tuntui hänestä järjestyneeltä takaa-ajolta tai niiden henkilöiden huudoilta, joilta lapsi oli riistetty.

Kuitenkaan ei häntä mikään uhannut, Kyytimies täytti rehellisesti tehtävänsä ja kaksivaljakko saapui höyryävänä Dammartiniin Gilbertin määräämällä hetkellä, siis ennen päivän ensi kajastusta.

Gilbert maksoi luvatun puoli louisdoria, vaihtoi hevosia ja kyytimiestä ja jatkoi matkaansa. Sen koko alkupuoliskolla peitteeseen huolellisesti kääritty ja Gilbertin oman ruumiin suojaama lapsi ei ollut kärsinyt pakkasesta eikä kertaakaan kirahtanut. Heti kun päivä valkeni ja maaseutu alkoi kaukaa häämöittää, Gilbert tunsi rohkeutensa kasvavan, ja jottei lapsen nyt tuon tuostakin päästelemiä parahduksia kuultaisi, hän alkoi loilottaa jotakin niistä ikuisista viisuista, joita hänen oli ollut tapana laulaa Taverneyssä eräretkiltä palatessaan.

Vaununakselin ja kannatushihnojen kitinä, ajopelien rautaosien räminä ja hevosten kulkuset säestivät kamalasti hänen lauluaan, ja tätä melua kyytimies vielä lisäsi sekoittamalla Gilbertin rallatukseen muutamia säkeitä varsin kapinallisesta bourbonnaisesta.

Niinpä tämä toinen kyytimies ei aavistanutkaan, että Gilbertillä oli vaunuissa lapsi mukanansa. Hän pysähdytti hevosensa kappaleen matkaa tällä puolen Villers-Cotteretsin, sai sovitun kyytimaksun sekä kuuden livren hopeakolikon juomarahoiksi, ja ottaen taakkansa huolellisesti peitteen poimuihin kätkettynä Gilbert kajahdutti laulunsa mahdollisimman äänekkääksi; riensi tiehensä, harppasi ojan yli ja hävisi lehtien peittämälle polulle, joka kääntyen vasemmalle maantiestä kiemurteli alaspäin Haramontin kylää kohti.

Ilma oli käynyt viileämmäksi. Lumituisku oli jokunen tunti sitten lakannut; maa oli jäässä ja täynnä pitkävarpuisia ja taajaokaisia orjantappuroita. Yläpuolella kohosivat lehdettöminä ja synkkinä metsän puut, joiden oksien valitse vielä usvaisen taivaan himmeä sini väikkyi.

Raikas ilma, tammimetsän tuoksuvat huurut, oksien päistä riippuvat jäähelmet, häiritsemätön vapaus, kaikki tämä runollisuus vaikutti voimakkaasti nuoren miehen mielikuvitukseen.

Hän kulki ripein ja ylpein askelin pientä rotkotietä, horjumatta ja eksymättä, oppaanaan kylän kellotapuli, joka näkyi puuryhmien lomitse, ja uuninpiipuista nouseva, harmahtavan oksaverkon välitse siintävä savu. Tuskin puoli tuntia kuljettuaan hän hyppäsi muratin ja kellastuneen krassin päärmäämän puron yli ja pyysi ensimäisen hökkelin luo päästyään muutamia työmiehenlapsia näyttämään hänelle tien Madeleine Pitoun asunnolle.

Mykkinä ja tarkkaavaisina, kuitenkaan muiden maalaisten tapaan hölmistymättä, nämä heti nousivat ja katsahtaen muukalaista silmiin veivät hänet, toisiaan kädestä pitäen, jokseenkin isolle ja siistinnäköiselle töllille. Se sijaitsi puron partaalla, joka luikerteli useimpien muidenkin kylän majojen ohitse.

Tämä puro vieritteli kirkasta ja sataneen lumen sulamisesta hiukan paisunutta vettään. Puusilta eli oikeammin vain paksu lankku yhdisti tien tupaan johtaviin maaportaisiin.

Yksi Gilbertiä opastavista lapsista ilmaisi päännyökkäyksellä, että Madeleine Pitou asui siellä.

-- Tuollako? -- toisti Gilbert.

Lapsi painoi leuan rintaansa vasten virkkamatta sanaakaan.

-- Madeleine Pitouko? -- kysyi Gilbert häneltä vielä kerran.

Ja kun tämä oli toistanut mykän myöntämisensä, Gilbert astui pienen sillan yli mökin ovelle, sillävälin kun lapset, jotka taasen olivat tarttuneet toisiaan kädestä, töllistelivät silmät suurina nähdäkseen, mitä asiaa tuolla komealla ruskeatakkisella, solkikenkiin puetulla herrasmiehellä oli Madeleinelle.

Muita eläviä olentoja kuin nämä lapset Gilbert ei vielä ollut kylässä tavannutkaan. Haramont oli todellakin hänen etsimänsä ja ikävöimänsä erämaa.

Heti kun ovi oli auennut, kohtasi Gilbertin katseita näky, joka olisi viehättänyt ketä tahansa, saati sitten filosofian oppilasta.

Roteva maalaisvaimo imetti muutaman kuukauden vanhaa kaunista lasta, ja hänen eteensä polvistuneena toinen lapsi, ripeä neli- tai viisivuotias poika, luki ääneensä rukousta.

Uunin loukossa lähellä ikkunaa tai pikemmin seinään hakattua lasiruudulla varustettua aukkoa istui toinen viiden tai kuudenneljättä vuoden ikäinen maalaisvaimo kehräämässä pellavaa, rukki oikealla puolellaan ja jalat puujakkaralla, jolla kaunis, lihava villakoira lepäsi.

Huomatessaan Gilbertin koira haukahti varsin ystävällisesti ja kohteliaasti, juuri parahiksi todistaakseen valppauttaan. Rukoileva lapsi kääntyi, keskeyttäen isämeitänsä lauseen, ja molemmat naiset huudahtivat puolittain kummastuksesta, puolittain ilosta.

Gilbert aloitti hymyilemällä imettäjälle.

-- Hyvää huomenta, matami Madeleine, -- tervehti hän. Talonpoikaisnainen hypähti ylös.

-- Herra tietää minun nimeni? -- virkkoi hän.

-- Kuten näette; mutta älkää antako häiritä työtänne Kah, yhden imetettävän asemesta saatte kaksi!

Ja hän laski maalaislapsen kömpelösti veistettyyn kätkyeeseen mukanaan tuomansa hennon kaupunkilaistaimen.

-- Oi, kuinka se on herttainen! -- huudahti kehräävä vaimo.

-- On tosiaan, sisar Angélique, hyvin herttainen, -- sanoi Madeleine.

-- Matami tuolla on teidän sisarenne? -- kysyi Gilbert osoittaen kehrääjätärtä.

-- Oikeastaan natoni, monsieur, -- vastasi Madeleine, -- hän on mieheni sisar.

-- Niin, tätini, täti Gélique, -- mutisi tenori-äänellään pieni poika, joka nousematta ylös yhtyi keskusteluun.

-- Hiljaa, Arge, hiljaa, -- torui äiti; -- sinä keskeytät herraa.

-- Sanottavani on hyvin yksinkertaista, hyvä matami. Tämä lapsi on erään vuokraajan poika isäntäni tiluksilta... hävinneen vuokraajan... Isäntäni, joka on lapsen kummi, tahtoo, että hänet kasvatettaisiin maaseudulla kunnon työmieheksi... terveeksi... ja hyvissä tavoissa... Tahdotteko ottaa tämän lapsen huostaanne?

-- Mutta, monsieur...

-- Se syntyi eilen, eikä sillä vielä ole ollut imettäjää, -- keskeytti Gilbert. -- Se on muuten sama lapsi, josta Villers-Cotteretsin notaario, hra Niquet, teille varmaankin on kertonut.

Madeleine otti heti lapsen ja tarjosi sille rintaa niin auliisti ja kerkeästi, että se syvästi liikutti Gilbertiä.

-- Minua ei ole petetty, -- sanoi hän; -- te olette kelpo vaimo. Isäntäni nimessä jätän siis lapsen teidän huostaanne. Näen, että se täällä elää onnellisena, ja toivon sen tähän majaan tuovan runsaasti onnea vastalahjana siitä, mitä se täältä saa. Paljonko olette ottanut kuussa Villers-Cotteretsin notaarion, herra Niquet'n lapsista?

-- Kaksitoista livreä, monsieur; mutta hra Niquet on rikas ja lisäsi silloin tällöin jonkun livren sokerista ja hoidosta.

-- Äiti Madeleine, -- virkkoi Gilbert ylpeästi, -- tästä lapsesta maksetaan teille kaksikymmentä livreä kuussa, mikä tekee kaksisataaneljäkymmentä livreä vuodessa.

-- Jessus! -- huudahti Madeleine. -- Paljon kiitoksia, monsieur.

-- Tässä on ensimäisestä vuodesta, -- jatkoi Gilbert, asettaen pöydälle riviin kymmenen kiiltävää louisdoria, jotka saivat molempain naisten silmät kummastuksesta suurenemaan ja joita kohti pieni Ange Pitou kuroitti riistävän kätensä.

-- Mutta, monsieur, jos lapsi ei elä? -- huomautti imettäjä arasti.

-- Se olisi suuri onnettomuus, ja sitä onnettomuutta ei tapahdu, -- virkkoi Gilbert; -- imettäjän palkasta on siis sovittu, oletteko tyytyväinen?

-- Oi kyllä, hyvä herra!

-- Käykäämme siis järjestämään seuraavien vuosien hoitopalkkio.

-- Jääkö lapsi meille?

-- Luultavasti.

-- Siinä tapauksessa, monsieur, me siis tulemme hänen vanhemmikseen? Gilbert kalpeni.

-- Niin, -- sanoi hän tukehtuneella äänellä.

-- Onko pienokainen siis aivan hyljätty raukka, monsieur? Gilbert ei ollut odottanut tätä mielenliikutusta eikä näitä kysymyksiä. Hän reipastausi kuitenkin.

-- En ole sanonut teille kaikkea, -- lisäsi hän; -- isäparka kuoli surusta.

Molemmat naiset panivat kätensä ristiin osaaottavin ilmein.

-- Entä äiti? -- kysyi Angélique.

-- Oh, äiti... äiti, -- vastasi Gilbert raskaasti hengähtäen... -- hän ei voinut tulla kysymykseen lapsen syntymän jälkeen enempää kuin ennen syntymääkään.

Näin pitkälle oli ehditty keskustelussa, kun isä Pitou tyynen ja iloisen näköisenä palasi pelloilta. Hän oli noita yksinkertaisia ja rehellisiä, lempeitä ja terveyttä uhkuvia henkilöitä, jollaisia Greuze on esittänyt oivallisissa maalauksissaan.

Muutamilla sanoilla selitettiin hänelle asia. Sitäpaitsi vaati itserakkaus häntä ymmärtämään kaiken, varsinkin sen, mitä hän ei ymmärtänyt...

Gilbert ilmoitti, että lapsen elatuksesta maksettaisiin siihen asti, kun se oli varttunut mieheksi ja kykeni ansaitsemaan leipänsä aivoillaan tai kättensä työllä.

-- Olkoon niin, -- sanoi Pitou; -- luulen, että rakastamme tätä lapsukaista, sillä se on herttainen.

-- Hänkin, -- sanoivat Angélique ja Madeleine, -- on samaa mieltä kuin me!

-- Tehkää siis hyvin ja tulkaa kanssani mestari Niquet'n luo; minä talletan hänelle tarvittavat rahat, jotta olette tyytyväiset ja lapsi tulee onnelliseksi.

-- Heti, monsieur, -- vastasi isä Pitou, nousten tuoliltaan.

Silloin Gilbert sanoi hyvästi kunnon naisille ja lähestyi kätkyttä, johon oli asettanut vastasyntyneen talon oman lapsen kustannuksella. Hän kumartui synkkänä kehdon yli ja katsellen ensi kertaa poikansa kasvoja huomasi, että lapsi oli Andréen näköinen.

Tämä huomio särki hänen sydämensä; hänen täytyi painaa kynnet ihoonsa pidättääkseen kyyneleen, jonka hänen haavoitetusta sydämestänsä tuska kuohahdutti silmäluomelle. Hän painoi ujon, melkeinpä pelokkaan suudelman vastasyntyneen tuoreelle poskelle ja peräytyi horjuen.

Isä Pitou seisoi jo kynnyksellä, raudoitettu sauva kädessään ja pyhänuttu riippuen hartioilla.

Gilbert antoi puoli louisdoria jaloissaan ryömivälle Ange Pitoulle, ja molemmat naiset pyysivät maalaisille ominaiseen liikuttavan tuttavalliseen tapaan, että saisivat kunnian syleillä vierasta.

Niin suuri mielenliikutus oli vallannut tämän kahdeksantoistavuotiaan isän, että hän oli vähällä siitä nääntyä. Kalpeana ja kiihtyneenä hän alkoi joutua päästään pyörälle.

-- Lähtekäämme, -- virkkoi hän Pitoulle.

-- Niinkuin tahdotte, monsieur, -- vastasi talonpoika kääntyen tielle.

Ja he lähtivät todellakin. Mutta äkkiä Madeleine huusi ovelta:

-- Monsieur, monsieur!

-- Mikä on? -- kysyi Gilbert.

-- Hänen nimensä, nimensä! Miksi tahdotte häntä puhuteltavan?

-- Hänen nimensä on Gilbert! vastasi nuorukainen miehekkään ylpeästi.

60.

Lähtö.

Notaarion luona järjestettiin asia pian. Gilbert talletti omaan nimeensä muutamaa sataa vaille kaksikymmentätuhatta livreä lapsen elatuskustannuksia ja kasvatusta varten sekä hankkiakseen hänelle pienen maanviljelyksen hänen miehuuden ikään päästyään. Gilbert osoitti hoitoon, ravintoon ja vaatteisiin viiden sadan livren vuosierän viidentoista vuoden kuluessa ja päätti, että loput rahoista käytettäisiin työpajan tai maapalstan ostoon tai kasvatin toimeentulon turvaamiseksi jollakin muulla tavalla.

Täten ajateltuaan lasta Gilbert ajatteli myöskin sen kasvatusvanhempia. Hän tahtoi, että lapsi antaisi kahdeksantoistavuotiaaksi tultuaan kaksituhattaneljäsataa livreä Pitoun perheelle. Siihen asti oli hra Niquet'n suoritettava ainoastaan nuo viidensadan livren vuosimaksut. Rahojen korot saisi hra Niquet käyttää omien vaivojensa palkkioksi.

Gilbert antoi Niquet'n kirjoittaa itselleen laillisen kuitin rahoista ja otti Pitoulta kirjallisen tunnustuksen siitä, että tämä oli saanut lapsen huostaansa. Kun Pitou oli todistanut Niquet'n nimikirjoituksen rahasummaan nähden ja Niquet Pitoun nimikirjoituksen hänen antamassaan tunnustuksessa, Gilbert oli valmis lähtemään kello kahdeltatoista, jättäen Niquet'n ihmettelemään tätä viisasta harkitsevaisuutta ja Pitoun riemuitsemaan nopeasti saavutetusta onnestaan.

Haramontin kylän rajalla tuntui Gilbertistä kuin hän eroaisi kaikesta maailmasta. Millään seikalla ei enää ollut hänelle merkitystä, mikään ei herättänyt hänessä toivomuksia. Hän oli nyt luopunut nuorukaisen huolettomasta elämästä ja tehnyt jotakin, mikä kuului niihin vakaviin asioihin, joita ihmiset ehkä nimittäisivät rikokseksi ja jotka Jumala saattaisi ankarasti rangaista.

Luottaen omaan arvostelukykyynsä ja omiin voimiinsa Gilbert oli kuitenkin kyllin rohkea riuhtautuakseen irti häntä kappaleen matkaa seuranneesta mestari Niquet'stä, jossa oli herännyt häntä kohtaan harras ystävyys ja joka kiusasi häntä tuhansilla viettelevillä ehdotuksilla.

Mutta mieli on oikullinen, ihmisluonto on heikkouksien alainen. Mitä lujempi tahto, mitä enemmän luontaista kimmoisuutta ihmisellä on, sitä nopeammin hän, ryhdyttyään yrityksiään toimeenpanemaan, mittaa välimatkan, joka hänet jo eroittaa ensi askeleestaan. Silloin rohkeimmatkin käyvät levottomiksi, silloin he Caesarin tapaan huudahtavat: "Teinköhän oikein kulkiessani Rubiconin yli?"

Metsän syrjään päästyään Gilbert vielä kerran katsahti näreikön punerviin latvoihin, jotka kätkivät häneltä koko Haramontin kylän paitsi kellotapulia. Tämä hurmaava onnen ja rauhan kuva vaivutti hänet kaihoisiin ja suloisiin unelmiin.