Part 36

-- Voi, hovi, hovi! -- huudahti dauphine syvästi murheellisena.

Filip hymyili surumielisesti.

-- Te olette taivaan enkeli, madame, -- virkkoi hän, -- ja tunnen suurta kaipausta, kun en enää palvele Ranskan kuningasperhettä voidakseni kuolla edestänne.

Niin eloisa ja tulinen katse leimahti dauphinen silmistä, että Filip kätki kasvot käsiinsä. Prinsessa ei yrittänyt edes lohduttaa häntä tai häiritä ajatusta, jonka vallassa hän tällä hetkellä oli.

Mykkänä ja vaivaloisesti hengittäen dauphine nyppi terälehtiä muutamista bengalilaisista ruusuista, jotka hänen hermostuneen levoton kätensä oli reväissyt niiden varsista.

Filip astui hänen luokseen.

-- Suokaa minulle anteeksi, madame, -- sanoi hän Marie-Antoinette ei vastannut näihin sanoihin.

-- Teidän sisarenne voi jo huomenna, jos tahtoo, mennä Saint-Denis'n luostariin, -- sanoi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, -- ja kuukauden kuluessa tulette te rykmentin johtajaksi; minä tahdon sen!

-- Madame, -- vastasi Filip, -- suvaitsetteko vielä ystävällisesti kuulla viimeiset selitykseni? Sisareni ottaa teidän korkeutenne avun kiitollisesti vastaan; mutta minun täytyy puolestani kieltäytyä.

-- Te kieltäydytte?

-- Niin, madame; minua on hovissa loukattu; viholliset, jotka ovat sen aiheuttaneet, saisivat tilaisuutta iskeä minuun vielä kipeämmin, jos näkisivät minut korkeammassa asemassa.

-- Mitä! Minunkin suojelukseni alla?

-- Varsinkin teidän armollisen suojeluksenne alla, madame, -- vastasi Filip päättäväisesti.

-- Se on totta! -- mutisi prinsessa kalveten.

-- Ja sitten, madame; ei... minä unohdin, unohdin teille puhuessani, ettei minulle enää ole onnea maan päällä... unohdin, että unhoon väistyttyäni minun ei enää pidä sieltä tulla esille. Mies, jolla on sydän, rukoilee ja muistelee varjossa!

Filip lausui nämä sanat äänellä, joka sai prinsessan säpsähtämään.

-- Tulee päivä, -- sanoi hän, -- jolloin minulla on oikeus sanoa, mitä nyt saan ainoastaan ajatella. Monsieur, sisarenne voi mennä Saint Denis'n luostariin niin pian kuin tahtoo.

-- Kiitos, madame, kiitos.

-- Mitä teihin tulee... tahdon, että pyydätte minulta jotakin.

-- Mutta, madame...

-- Minä tahdon sitä!

Filip näki prinsessan hansikoidun käden kuroittuvan häntä kohti; se jäi ojennetuksi kuin odottaen; ehkä se vain varmensi ilmaistun tahdon. Nuori mies polvistui, tarttui tuohon käteen ja nosti sen paisuvin, pamppailevin sydämin huulilleen.

-- Kah, lausukaa pyyntönne! -- virkkoi dauphine niin liikutettuna, että hän ei muistanut vetää kättään pois.

Filip kumartui. Katkerien ajatusten aallokko nieli hänet kuin myrskyn vaahtopäät haaksirikkoisen... Hän oli muutaman sekunnin mykkänä ja liikahtamatta. Sitten hän nousi kalpeana ja sammuvin katsein.

-- Pyydän passia matkustaakseni Ranskasta sinä päivänä, kun sisareni menee Saint-Denis'n luostariin.

Kruununprinsessa peräytyi kuin säikähtyneenä. Mutta kun hän näki kaiken tämän murheen, jonka hän epäilemättä ymmärsi, ja johon hän ehkä otti osaa, hän ei keksinyt muuta vastausta kuin nämä tuskin kuuluvat sanat:

-- Hyvä on.

Ja hän hävisi kypressikäytävälle. Ainoastaan kypressit olivat säilyttäneet koskemattomina ikivihreät lehtensä, tuon hautakumpujen koristuksen.

56.

Isätön lapsi.

Murheen päivä, häpeän päivä lähestyi. Ystävällisen tohtori Louis'n yhä taajemmista käynneistä, Filipin hellästä huolenpidosta ja lohdutuksista huolimatta Andréen mieli kävi päivä päivältä synkemmäksi, kuten tuomittujen heidän viimeisen hetkensä uhkaavasti lähestyessä.

Onneton veli tapasi toisinaan Andréen haaveilevana ja vapisevana... Hänen silmänsä olivat kuivat... päiväkausiin hän ei virkkanut sanaakaan. Sitten hän äkkiä nousten käveli kiihkeästi pari kierrosta huoneessaan, Didon tavoin yrittäen riuhtautua irti itsestään eli näännyttävästä murheestansa.

Kun Filip vihdoin eräänä iltana näki hänen olevan kalpeampi, levottomampi ja hermostuneempi kuin tavallista, hän lähetti noutamaan lääkäriä, jotta tämä saapuisi vielä samana yönä.

Oli marraskuun 29. päivä. Filip oli osannut valvottaa Andréeta hyvin myöhään; hän oli hänen kanssaan kosketellut mitä surullisimpia, mitä arkaluontoisimpia aiheita, vieläpä sellaisiakin, joita nuori tyttö pelkäsi, kuten haavoitettu kavahtaa haavaansa lähenevää varomatonta ja raskasta kättä.

Filip istui takkavalkean ääressä; lähtiessään Versaillesiin lääkäriä hakemaan palvelijatar oli unohtanut sulkea sälekaihtimet, joten lampunvalo, vieläpä takkatulenkin hehku loi heikon hohteen lumimatolle, jonka talven ensi pakkaset olivat levittäneet puutarhan hiekkakäytäville.

Filip odotti hetken, jolloin Andréen mieli alkoi tyyntyä. Sitten sanoi hän kursailematta:

-- Rakas sisar, oletko vihdoin tehnyt päätöksesi?

-- Missä suhteessa? -- kysyi Andrée tuskallisesti huoahtaen.

-- Lap... lapseesi nähden, sisareni.

Andrée säpsähti.

-- Hetki lähestyy, -- jatkoi Filip.

-- Hyvä Jumala!

-- Enkä ihmettelisi, vaikka jo huomenna...

-- Huomenna?

-- Tai tänäänkin, rakas sisar.

Andrée kävi niin kalpeaksi, että Filip säikähtyneenä tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Mutta tyttö toipui pian.

-- Veli, -- virkkoi hän, -- sinua kohtaan en tahdo käyttää sitä teeskentelyä, joka häpäisee tavallisia sieluja. Hyvän käsitys sekaantuu minussa käsitykseen pahasta. En enää kykene eroittamaan pahaa, senjälkeen kun olen menettänyt uskoni hyvään. Älä siis tuomitse minua ankarammin kuin tuomitaan hullua, ellet mieluummin tahdo ottaa vakavasti filosofiaa, jonka sinulle esitän ja joka, vakuutan sinulle, on ajatusteni täydellinen ja ainoa ilmaus samoin kuin myöskin tunteitteni summa.

-- Mitä tahansa sanotkin, Andrée, mitä tahansa teetkin, pysyt minulle aina rakkaimpana, kunnioitetuimpana kaikista naisista.

-- Kiitos, ainoa ystäväni. Uskallan sanoa, etten ole arvoton siihen, mitä minulle lupaat. Minä olen äiti, Filip; mutta Jumala on tahtonut, niin ainakin luulen, -- lisäsi hän punastuen, -- että äitiys ihmisellä olisi jotakin kasvin hedelmäntekoon verrattavaa. Hedelmä muodostuu vasta kukkasen jälkeen. Kukinnan aikana kasvi on valmistautunut, muuttunut; minun käsitykseni mukaan, näet, kukinta vastaa rakkautta.

-- Olet oikeassa, Andrée.

-- Mutta minä, -- jatkoi nuori tyttö vilkkaasti, -- en ole tuntenut valmistusta enkä muutosta. Minä olen poikkeus säännöstä; minä en ole rakastanut, en ole ikävöinyt; sydämeni ja sieluni ovat yhtä neitseelliset kuin ruumiini... Ja kuitenkin... surullinen ihme!... mitä en ole halunnut, en edes unelmoinut, sen on Jumala minulle lähettänyt... vaikka Hän ei koskaan ole antanut hedelmättömäksi luodun puun kypsyttää siementä... Mistä saan minä äidin taipumukset ja vaistot, mistä edes hänen apulähteensä?... Synnytystuskia kärsivä nainen tuntee kohtalonsa ja pitää sitä arvossa; minä sensijaan en tiedä mitään, minua värisyttää ajatella; minä käyn ratkaisun päivää kohti aivan kuin nousisin mestauslavalle... Filip, minä olen kirottu!...

-- Andrée, rakas sisar!

-- Filip, -- puhui hän edelleen sanomattoman kiihkeästi, -- enkö minä tunne vihaavani tätä lasta?... Ah niin, minä vihaan sitä! Jos elän, Filip, muistan kaiken ikäni sen päivän, jolloin ensi kertaa tunsin rintani alla heräävän sen verivihollisen, jota siellä kannan. Minua puistattaa vieläkin, kun muistelen, miten tuon viattoman olennon ensimäinen elonhytkähdys, tuo äideille niin suloinen tunne, suonissani sytytti vihan kuumeen ja nostatti herjauksen sitä ennen niin puhtaille huulilleni. Filip, minä olen häijy äiti! Filip, minä olen kirottu!

-- Taivaan nimessä, hyvä Andrée, tyynny; älä salli sydämesi hairahtua järkesi mukana. Tämä lapsi on sinun lihaasi ja vertasi; minä rakastan tätä lasta, koska sinä sen synnytät.

-- Sinä rakastat sitä! -- huudahti sisar hurjana ja kasvoiltaan lyijynharmaana. -- Sinä uskallat julistaa rakastavasi tätä rikoksen muistoa, tätä kurjan rikollisen kuvaa!... No niin, Filip, olen sen sinulle sanonut, en ole pelkuri enkä valehtelija; minä vihaan tätä lasta, koska en pidä sitä omanani ja koska en ole sitä maailmaan kutsunut! Minä inhoan sitä, koska se ehkä tulee isäänsä... Isäänsä!... Oh, jonakuna päivänä kuolen varmaan häpeästä lausuessani tuon kauhean sanan! Jumalani, -- jatkoi hän langeten polvilleen lattialle, -- minä en voi surmata tätä lasta sen syntyessä, koska Sinä olet lahjoittanut sille elämän... En ole voinut surmata itseäni niin kauan kuin kannoin sitä kohdussani, sillä Sinä olet kieltänyt itsemurhan samoin kuin murhankin Mutta minä pyydän Sinua, rukoilen Sinua, anon Sinulta hartaasti, oi Jumala, jos olet vanhurskas, jos välität tämän maailman kurjuudesta ja ellet ole päättänyt, että minun elettyäni häpeässä ja kyynelissä täytyy kuolla epätoivoon, niin, oi Jumala, ota takaisin tämä lapsi, oi Jumala, surmaa tämä lapsi, oi Jumala, vapauta minut, kosta minun puolestani!

Peloittavana vihansa haltioituneessa ilmauksessa hän löi otsansa uunin marmorisyrjää vasten Filipin ponnistuksista ja hänen tytön vartalon ympäri kietoutuneista käsivarsistansa huolimatta.

Äkkiä avautui ovi; palvelustyttö palasi tuoden mukanaan tohtorin, joka ensi silmäyksellä arvasi koko kohtauksen.

-- Madame, -- virkkoi tämä lääkärin tyyneydellä, joka aina vaikuttaa toisissa pakkoa, toisissa alistumista, -- älkää liioitelko kohta tapahtuvan synnytyksen tuskia... Valmistakaa te, -- sanoi hän palvelijattarelle, -- kaikki, mitä teille matkalla määräsin. Ja, -- lisäsi hän kääntyen Filipin puoleen, -- olkaa te järkevämpi kuin sisarenne ja sensijaan, että jakaisitte hänen pelkonsa ja heikkoutensa, yhdistäkää kehoituksenne omiini!

Andrée nousi melkein häpeissään. Filip hoivasi hänet nojatuoliin istumaan.

Silloin nähtiin sairaan punastuvan ja vaipuvan taaksepäin tuskallisessa kouristuksessa; hänen puristuneet sormensa iskeytyivät nojatuolin ripsuihin, ja ensimäinen valitus kirposi hänen sinerviltä huuliltaan.

-- Tämä tuska, tämä sysäys, tämä viha ovat kiirehtineet ratkaisua, -- sanoi lääkäri; -- siirtykää omaan huoneeseenne, herra de Taverney, ja... rohkeutta!

Sydän surusta pakahtumaisillaan Filip riensi Andréen luo, joka oli kaiken kuullut ja joka läähättäen ja vaivoistaan huolimatta nousi ylös ja kietoi käsivartensa veljensä kaulaan. Hän syleili häntä hellästi, painoi huulensa nuoren miehen kylmälle poskelle ja kuiskasi:

-- Hyvästi... hyvästi... hyvästi!

-- Tohtori, tohtori, -- huudahti Filip epätoivossa, -- kuuletteko...?

Louis eroitti onnettomat toisistaan lempeällä väkivallalla, asetti Andréen takaisin nojatuoliin ja vei Filipin toiseen huoneeseen. Sitten hän salpasi Andréen kammion ovet, laski ikkunaverhot alas ja sulki näin tähän ainoaan huoneeseen koko tulevan kohtauksen lääkärin ja naisen, Jumalan ja näiden molempain välillä. Kello kolme aamulla lääkäri avasi oven, jonka takana Filip itki ja rukoili.

-- Sisarenne on synnyttänyt pojan, -- sanoi hän. Filip pani kätensä ristiin.

-- Älkää astuko sisään, -- varoitti lääkäri, -- hän nukkuu.

-- Hän nukkuu... Oi, tohtori, onko aivan totta, että hän nukkuu?

-- Jos olisi toisin, monsieur, niin sanoisin: Sisarenne on synnyttänyt pojan, mutta tämä poika on kadottanut äitinsä... Katsokaa itse.

Filip kuroitti päätänsä.

-- Kuunnelkaa hänen hengitystään...

-- Niin, ah niin! -- mutisi Filip syleillen lääkäriä.

-- Kuten tiedätte, olemme tilanneet imettäjän. Ajaessani Point-du-Jourin ohi, jossa tämä henkilö asuu, pistäysin kehoittamassa häntä olemaan valmiina... Mutta vain te voitte noutaa hänet tänne; kukaan ei saa nähdä muita kuin teidät... Käyttäkää siis hyväksenne tilaisuutta, sillaikaa kun sairas nukkuu, ja lähtekää samoilla vaunuilla, joilla minä tulin tänne.

-- Entä te, tohtori?

Minun on käytävä Place Royalen varrella asuvan melkein toivottoman sairaan luona... hän potee keuhkopussin-tulehdusta... Minä vietän lopun yötä hänen vuoteensa ääressä valvoakseni lääkkeiden käyttöä ja nähdäkseni niiden vaikutuksen.

-- Mutta pakkanen, tohtori...

-- Minulla on viittani.

Kaupungin kaduilla ei ole tähän aikaan turvallista.

-- Kahdenkymmenen vuoden kuluessa on minut parikymmentä kertaa yöllä pysähdytetty, ja olen aina vastannut: "Ystäväni, olen lääkäri ja matkalla sairaan luo... Jos haluatte viittaani, niin ottakaa se; mutta älkää surmatko minua, sillä minun avuttani potilaani kuolisi." Ja sanon teille, monsieur, tämä viitta on palvellut minua kaksikymmentä vuotta. Rosvot ovat aina antaneet minun sen pitää.

-- Hyvä tohtori!... Huomennahan tulette taas?

-- Huomenna kello kahdeksan olen täällä. Hyvästi. Lääkäri antoi palvelijattarelle muutamia määräyksiä ja kehoitti häntä hyvin huolehtimaan sairaasta. Hän tahtoi, että lapsi asetettaisiin äitinsä viereen. Mutta Filip, joka vielä muisti sisarensa viimeiset lauseet, pyysi häntä poistamaan sen.

Louis itse vei siis lapsen palvelijattaren huoneeseen, ja riensi pois Montorgueil-katua pitkin, sillävälin kun Filip ajoi vaunuissa Rouleen päin.

Palvelijatar nukahti nojatuoliin emäntänsä viereen.

57.

Lapsenryöstö.

Suuria vaivoja seuraavan vahvistavan unen väliajoilla sielu tuntuu saavan kaksinkertaisen voiman: se kykenee sekä nauttimaan hetken hyvinvoinnista että valvomaan ruumiin puolesta, jonka voipumus muistuttaa kuolemaa.

Toinnuttuaan tietoisuuteen Andrée avasi silmänsä ja näki vieressään nukkuvan palvelijattaren. Hän kuuli tulen iloisen räiskinän takassa ja ihaili vanunpehmeätä hiljaisuutta huoneessa, jossa kaikki lepäsi, kuten hänkin...

Tämä tila ei ollut täydellistä valveilla olemista eikä myöskään todellista unta. Andréeta miellytti pitkittää tätä epämääräisyyttä, tätä vienoa uneliaisuutta; hän antoi ajatusten syntyä väsyneissä aivoissaan toisen toisensa perään, ikäänkuin olisi peljännyt äkillistä heräämistä täyteen tajuntaan.

Yhtäkkiä hän eroitti etäisen, heikon, tuskin kuuluvan uikutuksen lautaisen väliseinän läpi.

Tämä ääni herätti Andréessa uudestaan ne puistatukset, joista hän oli niin paljon kärsinyt. Se herätti hänessä uudestaan vihantunteen, joka muutamien kuukausien aikana oli samentanut hänen viattomuutensa ja hyväluontoisuutensa, kuten ravistaminen samentaa juoman astiassa, jonka pohjalle on laskeutunut sakkaa. Tästä hetkestä alkaen Andrée ei enää saanut unta eikä lepoa; hän muisti, hän vihasi.

Mutta mielenliikutusten voima suhtautuu tavallisesti ruumiinvoimiin. Andréella ei enää ollut samaa tarmoa, mitä hän oli osoittanut eilisen illan kohtauksessa Filipin kanssa.

Lapsen parahdus koski hänen aivoihinsa ensin tuskallisesti, sitten häiritsevästi... Jopa kysyi hän itseltään, eikö Filip tavanmukaisella hienotunteisuudellaan poistaessaan lapsen ollut totellut jokseenkin julmaa tahtoa.

Ajatus jollekulle olennolle toivotusta pahasta ei herätä koskaan samaa inhoa kuin tuon pahan näkeminen. Andréeta, joka kammosi tätä lasta, kun hän ei sitä nähnyt, kun se oli vain kuviteltu, Andréeta, joka toivoi sen kuolemaa, vihlaisi tuon pikkuraukan huudon kuuleminen.

"Se kärsii", ajatteli hän.

Ja heti vastasi hän itselleen:

"Miksi en tuntisi osanottoa sen kärsimyksiin... minä... onnettomin elävitten joukossa?"

Lapsi parkaisi uudestaan, entistä äänekkäämmin ja valittavammin. Silloin Andrée huomasi, että tuo ääni herätti hänessä jonkinlaisen levottoman tunteen, ja hän havaitsi ikäänkuin näkymättömän siteen vetävän itseänsä hyljätyn, vaikeroivan olennon puoleen.

Se, mitä nuori tyttö oli aavistanut, toteutui nyt. Luonto oli tehnyt valmistelujaan. Ruumiillisen kärsimyksen voimakas side oli yhdistänyt äidinsydämen lapsen pienempiinkin vavahduksiin.

"Älköön tuo pieni vaikeroiva orpo", ajatteli Andrée, "huutako taivaan kostoa päälleni. Jumala on noille pienoisille, tuskin umpustaan puhjenneille olennoille antanut mitä kaunopuheisimman äänen... Heidät voi surmata ja siten pelastaa heidät kärsimästä, mutta ei ole oikeutta kiusata heitä... Jos se olisi oikein, Jumala ei olisi antanut niille kykyä noin valittaa."

Andrée kohotti päänsä ja tahtoi kutsua palvelijatarta; mutta hänen heikko äänensä ei kyennyt herättämään tukevaa talonpoikaisnaista. Lapsikin oli lakannut itkemästä.

"Epäilemättä", ajatteli Andrée, "on imettäjä saapunut, sillä kuulen uiko oven käyvän... Niin, joku kävelee viereisessä huoneessa... eikä pienokainen enää valita... Vieras tarjoo sille jo hoivaansa ja tyynnyttelee sen kehittymätöntä järkeä. Oi, tuo nainen on siis äiti, joka hoitaa lasta... Muutamasta écu'sta lapsi... minun kohtuni hedelmä saa äidin. Ja jos tuo lapsi myöhemmin kohtaa minut, joka olen niin paljon kärsinyt, minut, joka olen antanut sille elämän, se ei katsahdakaan minuun, vaan nimittää äidikseen palkattua henkilöä, jonka omanvoitonpyyntöinen rakkaus on ollut jalompaa kuin minun oikeutettu vihani... Niin ei saa käydä... Minä olen kärsinyt, olen ostanut oikeuden katsoa tuota olentoa kasvoihin... minulla on oikeus pakoittaa se rakastamaan itseäni huolenpitoni tähden, kunnioittamaan itseäni uhrausteni ja kärsimysteni vuoksi!"

Hän teki tarmokkaamman liikkeen, keräsi kaikki voimansa ja huusi:

-- Marguerite, Marguerite!

Palvelijatar heräsi raskaasti, mutta ei hievahtanut nojatuolistaan, johon unitaudin kaltainen horros hänet kytki.

-- Kuuletko? -- sanoi Andrée.

-- Kyllä, madame, kyllä, -- vastasi Marguerite, joka nyt alkoi käsittää.

Ja hän lähestyi vuodetta.

-- Tahtooko madame juoda?

-- En...

-- Ehkä madame tahtoo tietää, mitä kello on?

-- Ei... ei.

Andrée tuijotti herkeämättä viereisen huoneen oveen.

-- Ahaa, jo ymmärrän... Madame haluaa tietää, onko veljenne jo palannut?

Voitiin nähdä Andréen taistelevan itsensä kanssa ylpeän sielun koko heikkoudella ja lämpimän ja jalon sydämen kaikella voimalla.

-- Minä tahdon, -- änkytti hän vihdoin, -- minä tahdon... Avaa toki tuo ovi, Marguerite.

-- Kyllä, madame... Voi, kuinka sieltä tulee kylmää!... Tuuli, madame... millainen tuuli!...

Tuuli tohisi todellakin Andréen huoneeseen asti, niin että kynttiläin ja yölampun liekit lepattivat.

Imettäjä on varmaankin jättänyt oven tai ikkunan auki. Katso, Marguerite, katso... Se... lapsi vilustuu... Marguerite kääntyi viereiseen huoneeseen.

-- Minä menen peittämään sitä, madame, -- sanoi hän.

-- Ei... ei! -- mutisi Andrée lyhyesti ja katkonaisesti. -- Tuo se minulle.

Marguerite pysähtyi keskelle lattiaa.

-- Madame, -- virkkoi hän lempeästi, -- hra Filip käski, että lapsi ehdottomasti pidettäisiin toisessa huoneessa... kaiketi hän pelkäsi sen tuottavan teille vaivaa tai aiheuttavan mielenliikutusta.

-- Tuo minulle lapseni! -- huusi nuori äiti niin kiivaasti, että olisi luullut hänen rintansa halkeavan; sillä hänen kärsimyksissäkin kuivina pysyneistä silmistään herahti kaksi kyyneltä, joille varmaan hymyilivät lasten hyvät suojelusenkelit taivaassa.

Marguerite ryntäsi huoneeseen. Andrée, joka oli noussut istualleen, kätki kasvot käsiinsä. Palvelijatar tuli heti takaisin, kasvot kuvastaen kummastusta.

-- No? -- kysäisi Andrée.

-- Kah... madame... joku on siis täällä käynyt?

-- Mitä, joku?... Kuka?

-- Niin, lapsi ei ole enää huoneessa.

-- Kuulin todellakin äsken melua, askeleita... virkkoi Andrée. -- Imettäjä on kai tullut nukkuessasi... hän ei ole tahtonut sinua herättää. Mutta missä on veljeni? Menehän etsimään hänen huoneestaan.

Marguerite juoksi Filipin kamariin Ei ketään!

-- Sepä omituista! -- sanoi Andrée kiihkeästi sykkivin sydämin. -- Olisiko veljeni jo lähtenyt ulos minua näkemättä?

-- Ah, madame, -- huudahti palvelijatar äkkiä.

-- Mikä on?

-- Katuportti avautuu!

-- Katso, katso!

-- Hra Filip palaa... Astukaa sisään, hyvä herra, astukaa sisään!

Filip tuli todellakin. Hänen takanaan nähtiin karkeaan, raitavaan villaviittaan puettu maalaisvaimo, se ystävällinen hymy huulilla, jolla jokainen palkkalainen tervehtää uutta herrasväkeä.

-- Sisar, sisar, tässä tulen, -- virkkoi Filip astuen huoneeseen.

-- Rakas veli... kovin paljon vaivaa ja huolta minä sinulle tuotan! Ah, siinähän on imettäjä... Pelkäsin jo, että hän oli lähtenyt...

-- Lähtenytkö?... Hän vasta saapuu.

-- Hän on tullut takaisin, aioit sanoa? Ei... kyllä minä hänet äsken kuulin, vaikka hän kävelikin hiljaa...

-- En tiedä, mitä tarkoitat, sisar. Ei kukaan...

-- Oh, minä kiitän sinua, Filip, -- virkkoi Andrée vetäen hänet luokseen ja korostaen jokaista sanaansa, -- minä kiitän sinua, että arvostelit minua niin hyvin; kiitän sinua, ettet tahtonut toimittaa lasta pois sitä ensin näkemättäni... syleilemättäni!... Sinä tunsit sydämeni, Filip... Niin, niin, ole levollinen, minä olen rakastava lastani.

Filip tarttui Andréen käteen ja peitti sen suudelmilla.

-- Sano imettäjälle, että hän antaa sen minulle takaisin... -- lisäsi nuori äiti.

-- Mutta, monsieur, -- virkkoi palvelijatar, -- tiedättehän, että lapsi ei enää ole siellä.

-- Mitä, mitä sanotte? -- vastasi Filip.

Andrée katsahti säikähtyneenä veljeensä. Nuori mies riensi palvelijattaren vuoteelle; hän etsi, ja kun ei mitään löytänyt, parkaisi hirveästi.

Andrée seurasi hänen liikkeitään kuvastimesta; hän näki hänen palaavan kalpeana, käsivarret hervottomina; hän aavisti osan totuudesta ja vastaten kaiun tapaan huokauksella veljensä huudahdukseen lysähti tiedottomana pielukselle. Filip ei ollut odottanut tätä uutta onnettomuutta eikä tätä mittaamatonta tuskaa. Hän kokosi kaiken voimansa ja toinnutti Andréen hyväilyillä, lohdutuksilla ja kyynelillä.

-- Lapseni, -- mutisi Andrée, -- lapseni!

"Pelastakaamme äiti", ajatteli Filip. -- Sisar, rakas sisar, me näymme kaikki olevan päästämme pyörällä; unohdamme, että ystävällinen tohtori vei lapsen mukanaan.

-- Tohtori! -- huudahti Andrée epäilyksen tuskassa, toivon tuottamassa ilossa.

-- Niin, niin... Ah, olemmepa me aika houkkioita...

-- Filip, vannotko minulle, että asia on niin?...

-- Rakas sisar, sinä et ole minua järkevämpi... Mitenkä sitten lapsi... olisi voinut täältä hävitä?

Ja hän teeskenteli naurua, johon imettäjätär ja palvelustyttö yhtyivät.

Andrée innostui yhä enemmän.

-- Kuitenkin minä kuulin... -- sanoi hän.

-- Mitä?

-- Askeleita...

Filipiä puistatti.

-- Mahdotonta! Sinähän nukuit.

-- Ei, ei, olin aivan hereilläni, minä kuulin... minä kuulin!...

-- Kah, sinä kuulit ystävällisen tohtorin, joka minun lähdettyäni palasi noutamaan lasta, koska hän pelkäsi sen terveyden saavan haittaa... Muuten mainitsikin hän siitä minulle.

-- Sinä rauhoitat minua.

-- Kuinka en sinua rauhoittaisi?... Asia on aivan yksinkertainen.

-- Mutta, -- huomautti imettäjä, -- mitä tehtävää sitten minulla täällä on?

-- Se on totta... lääkäri odottaa teitä kotonanne.

-- Vai niin!

-- Tai kotonaan. Kah... tämä Marguerite nukkui niin sikeästi, että hän ei ole kuullut lääkärin sanoja... tai ehkä ei lääkäri tahtonut mitään sanoakaan.

Andrée rauhoittui nyt hiukan tämän kauhean järkytyksen jälkeen. Filip lähetti imettäjän pois ja antoi palvelijattarelle määräyksiään.

Sitten hän ottaen lampun tarkasti huolellisesti viereisen huoneen, näki oven puutarhaan avoinna, keksi jälkiä lumessa ja seurasi niitä puutarhan portille asti, missä ne hävisivät.

"Miehen jälkiä!" huudahti hän. "Lapsi on ryöstetty... Sellainen onnettomuus, sellainen onnettomuus!"

58

Haramontin kylä.

Lumeen painuneet jäljet olivat Gilbertin jälkiä. Siitä asti, kun hän viimeksi oli käynyt Balsamon luona, hän oli vakoillut ja valmistellut kostoansa.

Mitään vaivoja hän ei ollut säästänyt. Mairittelevilla sanoilla ja pienillä kohteliaisuuksilla hän oli taivuttanut Rousseaun vaimon hänet vastaanottamaan, jopa hänestä pitämäänkin. Keino oli yksinkertainen: niistä kolmestakymmenestä sousta, jotka Rousseau suoritti päivältä puhtaaksikirjoittajalleen, kohtuullinen Gilbert otti livren kolmesti viikossa, käyttäen sen jonkun pienen lahjan ostamiseen Teresialle.

Milloin hän toi nauhan hänen myssyihinsä, milloin jonkun herkkupalan, milloin pullon likööriä. Kunnon rouva, joka oli herkkä kaikelle, mikä kutkutti hänen suulakeaan tai pientä ylpeyttään, olisi tarpeen tullen tyytynyt niihin huudahduksiinkin, joilla Gilbert pöydässä ylisteli emännän mainiota keittotaitoa.

Sillä geneveläisen filosofin oli onnistunut hankkia turvatilleen pääsy yhteiseen pöytään; ja täten suosittuna Gilbert oli kahden viimekuluneen kuukauden aikana kyennyt itselleen säästämään kaksi louisdoria, jotka hän kätki Balsamolta saamansa kahdenkymmenentuhannen livren kera olkipatjansa alle.