Part 35

"Ihmis-parat", mutisi hän, "he eivät ole kovin vaarallisia; luottavat lukkoihin eivätkä edes aavista, että kykenen kiipeämään muurin ylitse... Eivät he sinusta, Gilbert, suuria ajattele. Sitä parempi! Niin, ylpeä Andrée", lisäsi hän, "oviesi lukoista huolimatta voisin tunkeutua luoksesi, jos tahtoisin... Mutta vihdoinkin olen minä vuorostani päässyt onnen suosioon; minä halveksin sinua... ja ellei päähänpisto..."

Hän pyörähti kantapäillään, matkien hovin elostelijoita.

"Mutta ei", jatkoi hän katkerasti, "on arvokkaampaa, etten sinusta enää välitä... Nuku rauhassa; kiduttaakseni sinua mielinmäärin on minulla vaikuttavampia keinoja kuin sinun omistamisesi; nuku!"

Hän poistui ullakkoikkunan äärestä, ja vilkaistuaan pukuunsa astui portaita alas mennäkseen Balsamon luo.

54.

Joulukuun 15. päivänä.

Gilbert ei kokenut Fritzin puolelta mitään vaikeutta päästäkseen Balsamon puheille.

Kreivi lepäili sohvalla, kuten on rikkaiden ja joutilaiden tapa nukkumatta kulutetun yön vaivojen jälkeen. Näin ainakin ajatteli Gilbert nähdessään hänet makuulla tähän aikaan vuorokaudesta.

On luultavaa, että kamaripalvelija oli saanut määräyksen osoittaa Gilbert sisälle, heti kun hän saapuisi, sillä hänen ei tarvinnut sanoa nimeään tai edes avata suutaan.

Nuoren miehen astuessa saliin Balsamo kohottausi kyynäspäänsä varaan ja sulki kirjan, joka hänellä oli avattuna, vaikkei hän sitä lukenut.

-- Ahaa, -- virkkoi hän, -- siinä on poika, joka pian menee naimisiin!

Gilbert ei vastannut mitään.

-- Se on hyvä, -- sanoi kreivi, palaten velttoon asentoonsa, -- sinä olet onnellinen ja sinä olet myöskin kiitollinen. Varsin kaunista! Tulet minua kiittämään, mutta se on tarpeetonta. Säästä se, Gilbert, vastaisen varalle. Kiitokset ovat vaihtorahaa, joka tyydyttää monia ihmisiä, jos niitä seuraa hymyily. Mene, ystäväni, mene.

Balsamon sanoissa ja äänessä, jolla hän ne lausui, oli jotakin syvästi surullista ja vienoa, ja se vaikutti Gilbertiin samalla kertaa sekä nuhteen että paljastuksen tapaan.

-- Ei, -- vastasi tämä, -- te erehdytte, monsieur, minä en suinkaan mene naimisiin.

-- No, -- sanoi kreivi, -- mitä sinä sitten teet? Mitä on sinulle tapahtunut?

-- Minulle on tapahtunut, että minulle näytettiin ovi, -- vastasi Gilbert.

Kreivi kääntyi nyt täydellisesti puhujaan päin.

-- Sinä olet toimittanut asiasi typerästi, ystäväni.

-- En suinkaan, monsieur; en ainakaan luule.

-- Kuka sinut ajoi pois?

-- Tytär.

-- Se oli luonnollista; mikset puhunut isälle?

-- Siksi, että kohtalo ei sitä sallinut.

-- Ahaa, oletko sinä sallimuksen uskoja?

-- Minulla ei ole varaa uskomisiin. Balsamo rypisti kulmiaan ja katsoi Gilbertiin hiukan uteliaana.

-- Älä puhu sillä tavoin asioista, joita et tunne, -- sanoi hän. -- Ikämiehissä se on tyhmyyttä, nuorissa häikäilemättömyyttä. Ylpeä saat kernaasti olla, mutta houkkiomaisuutta en siedä. Sano minulle, ettet voi menetellä typerästi; sen voin hyväksyä. Mutta asiaan, mitä olet tehnyt?

-- Kah, runoilijan tavoin tahdoin haaveilla toimimisen asemesta; tahdoin mennä kävelemään käytäville, joilla olin nauttinut rakkauden unelmista, ja aivan äkkiä esiintyi minulle todellisuus, olemattani siihen valmistautunut. Todellisuus iski minut siihen paikkaan.

-- Se olikin oikein, Gilbert; sillä mies sinun asemassasi on kuin sotajoukon tiedustelijat. He eivät saa kulkea muuten kuin musketti oikeassa kädessä ja salalyhty vasemmassa.

-- Sanalla sanoen, monsieur, minä kärsin tappion; neiti Andrée nimitti minua roistoksi ja murhamieheksi ja lupasi minut surmauttaa.

-- No, mutta hänen lapsensa?

-- Hän sanoi minulle, että lapsi kuului hänelle eikä minulle.

-- Ja sitten?

-- Sitten minä poistuin.

-- Ah!

Gilbert kohotti päätänsä.

-- Mitä olisitte te tehnyt minun asemassani? -- kysyi hän.

-- Sitä en vielä tiedä. Mutta sano minulle, mitä nyt aiot tehdä.

-- Rangaista häntä minulle tuottamistaan nöyryytyksistä.

-- Tuo on kai vain tyhjä uhkaus?

-- Ei, monsieur, se on päätökseni.

-- Mutta... olet ehkä antanut riistää itseltäsi salaisuutesi... rahasi?

-- Salaisuuteni on minun, enkä anna sitä kenenkään riistää; rahat olivat teidän, ja ne tuon takaisin.

Ja Gilbert avasi liivinsä vetäen sieltä nuo kolmekymmentä maksuosoitusta, jotka hän huolellisesti laski ja levitti pöydälle Balsamon eteen.

Kreivi otti ne ja kääri kokoon, yhä tarkaten Gilbertiä, jonka kasvot eivät ilmaisseet pienintäkään mielenliikutusta.

"Hän on rehellinen, hän ei ole ahne... hänellä on älyä ja päättäväisyyttä; hän on mies", ajatteli hän.

-- Nyt, kreivi, -- sanoi Gilbert, -- on minun tehtävä tili teiltä saamistani kahdesta louisdorista.

-- Älä liioittele mitään, -- vastasi Balsamo; -- on kaunista tuoda takaisin satatuhatta écu'ta; mutta olisi lapsellista antaa takaisin neljäkymmentäkahdeksan livreä.

-- En aikonutkaan niitä antaa teille takaisin; tahdoin vain sanoa teille, mihin nuo kultarahat käytin, jotta täydellisesti käsittäisitte tarvitsevani vielä sellaisia.

-- Se muuttaa asian. Sinä pyydät siis?

-- Minä pyydän.

-- Mitä varten?

-- Toimeenpannakseni sen, mitä äsken nimititte tyhjäksi sanaksi.

-- Olkoon. Sinä tahdot siis kostaa puolestasi?

-- Ylevällä tavalla, mielestäni.

-- Sitä en epäile; mutta julmasti, eikö niin?

-- Niin.

-- Paljonko tarvitset?

-- Tarvitsen kaksikymmentätuhatta livreä

-- Etkä sinä aio koskea tuohon nuoreen naiseen? -- virkkoi Balsamo, uskoen tällä kysymyksellään hillitsevänsä Gilbertin.

-- Minä en koske häneen.

-- Etkä hänen veljeensäkään?

-- En häneenkään, enkä myöskään isään.

-- Sinä et aio parjata häntä?

-- Minä en koskaan avaa suutani lausuakseni hänen nimeänsä.

-- Hyvä, minä käsitän sinut. Mutta on aivan samaa lävistää nainen tikarilla tai surmata hänet alituisella uhmailulla Sinä tahdot uhmailla häntä näyttäytymällä, seuraamalla häntä, musertamalla hänet herjaavalla ja vihaisella hymyilyllä.

-- Minulla on niin vähän aikeita kaikkeen tuohon, minkä mainitsitte, että tulen juuri teiltä kysymään, millä tavoin voisin maksuttomasti päästä meren yli, jos saisin halun jättää Ranskan.

Balsamo huudahti kummastuksesta.

-- Nuoriherra Gilbert, -- virkkoi hän äänellä, joka samalla kertaa oli sekä terävä että ystävällinen, ilmaisematta silti tuskaa enempää kuin iloakaan, -- te ette minusta ole johdonmukainen kaikessa epäitsekkyydessänne. Te pyydätte minulta kahtakymmentätuhatta livreä, ettekä katso voivanne tuosta summasta ottaa tuhatta livreä laivamatkanne maksuksi.

-- En, monsieur, ja siihen on kaksi syytä.

-- Ja ne syyt ovat?

-- Ensimäinen on, että minulla lähtöpäivänäni ei enää ole penniäkään; sillä ottakaa huomioon, paras kreivi, että minä en pyydä itselleni. Pyydän noita rahoja korjatakseni hairahduksen, jonka tekemisen te minulle helpoititte...

-- Ah, sinä olet hyvämuistinen! -- sanoi Balsamo puristaen huuliaan.

-- Siksi että olen oikeassa... Minä pyydän rahoja korjatakseni hairahduksen, enkä elääkseni tai lohduttautuakseni. Ei ainoakaan sou näistä kahdestakymmenestätuhannesta livrestä joudu minun taskuuni. Niillä on oma päämääränsä.

-- Lapsesi, minä käsitän...

-- Niin, lapseni, monsieur, -- vastasi Gilbert tavallaan ylpeänä.

-- Entä sinä?

-- Minä olen voimakas, vapaa ja älykäs. Kyllä minä aina elän, ja minä tahdon elää!

-- Niin, sinä elät! Jumala ei ole koskaan antanut niin voimakasta tahtoa sieluille, jotka ovat määrätyt ennen aikaansa jättämään maailman. Jumala vaatettaa lämpimästi kasvit, joiden on uhmattava pitkiä talvia; Hän pukee teräshaarniskaan sydämet, joilla on pitkät koettelemukset kestettävinä. Mutta sinähän muistaakseni esitit kaksi syytä, miksi et varaisi itsellesi tuhatta livreä. Ensiksikin hienotuntoisuus.

-- Sitten varovaisuus. Sinä päivänä, jona lähden Ranskasta, täytyy minun piileksiä... Menemällä kapteenin luo jossakin satamassa maksaakseni hänelle matkani -- sillä niinhän se kai tapahtuu, -- menemällä myymään itseni, sanon, ei minun onnistu lymytä.

-- Sinä siis luulet, että voin auttaa sinut katoamaan?

-- Minä tiedän, että sen voitte.

-- Kuka sen sinulle on sanonut?

-- Oh, teillä on niin suuri määrä yliluonnollisia keinoja käytettävissänne, että teillä täytyy olla myöskin hyvä varasto luonnollisia keinoja. Loihtija ei koskaan ole niin varma asiastaan, ettei hän pitäisi jotakin hyvää pelastusporttia varalla.

-- Gilbert, -- virkkoi Balsamo äkkiä, ojentaen kätensä nuorta miestä kohti, -- sinulla on seikkaileva ja rohkea luonne; sinä olet kokoonpantu hyvästä ja pahasta kuin nainen; sinä olet kylmäverinen, järkkymätön ja rehellinen ilman teeskentelyä. Minä teen sinusta mahtavan miehen; jää tänne, sanon sinulle, tämä talo on varma turvapaikka. Sitäpaitsi matkustan muutaman kuukauden päästä Euroopasta ja otan sinut mukaani. Gilbert kuunteli.

-- Muutaman kuukauden päästä, -- sanoi hän, -- en kieltäydy; mutta tänään minun täytyy teille sanoa: Kiitos, jalo kreivi, tarjouksenne on loistava minunlaiselleni onnettomalle; ja kuitenkin minä siitä kieltäydyn.

-- Mutta hetken kosto ei liene ehkä viisikymmenvuotisen tulevaisuuden arvoinen.

-- Monsieur, mielikuvani tai oikkuni merkitsee minulle aina enemmän kuin koko maailma sillä hetkellä, jolloin tuo mielijohde tai oikku herää aivoissani. Koston ohella on minulla sitäpaitsi velvollisuus täytettävänä.

-- Tästä saat ne kaksikymmentätuhatta livreä, -- vastasi Balsamo epäröimättä.

Gilbert otti kaksi valtiorahaston maksuosoitusta ja katsahtaen hyväntekijäänsä virkkoi:

-- Te teette ihmiset kiitollisiksi kuin olisitte kuningas!

-- Oh, enemmänkin toivoakseni, -- vastasi Balsamo; -- sillä minä en edes pyydä, että minua muistetaan.

-- Hyvä; mutta minä olen kiitollinen, kuten äsken sanoitte, ja kun olen täyttänyt tehtäväni, maksan teille nämä kaksikymmentätuhatta livreä.

-- Millä tavoin?

-- Palvelemalla teitä niin monta vuotta kuin palvelija tarvitsee maksaakseen isännälleen kaksikymmentätuhatta livreä.

-- Tälläkin kertaa olet epäjohdonmukainen, Gilbert. Vain hetkinen sitten sanoit: Pyydän teiltä kaksikymmentätuhatta livreä, jotka olette minulle velkaa.

-- Se on totta; mutta te olette voittanut sydämeni.

-- Se ilahduttaa minua, -- sanoi Balsamo kasvojaan väräyttämättä. -- Olet siis käytettävänäni, jos tahdon?

-- Olen.

-- Mitä osaat tehdä?

En mitään, mutta kykenen kaiken oppimaan

-- Se on totta.

-- Mutta minä haluan, että minulla on taskussani keino, minkä avulla voin jättää Ranskan kahdessa tunnissa, jos tarve vaatii.

-- Kas niin, nyt palvelijani karkaa!

-- Minä voin kyllä tulla takaisin luoksenne.

-- Ja minä osaan kyllä sinut löytää. Kah, lopettakaamme jo, näin pitkä keskustelu väsyttää minua. Siirrä pöytä tänne!

-- Tässä.

Balsamo otti paperit ja luki puoliääneen seuraavan lauseen, joka oli piirrettynä eräälle niistä ja kolmella allekirjoituksella tai oikeammin omituisella salamerkillä varustettu:

'Joulukuun 15. päivänä Havressa, Bostoniin, P. J. _Adonis_.'

-- Mitä ajattelette Amerikasta, Gilbert?

-- Että se ei ole Ranska, ja että määrätyllä hetkellä minulle olisi hyvin mieluista matkustaa meren yli mihin maahan tahansa, jonka nimenä ei ole Ranska.

-- Hyvä!... Eikö mainitsemasi hetki satu joulukuun 15. päivän tienoilla?

Gilbert laski sormillaan ja mietti.

-- Aivan oikein, -- sanoi hän.

Balsamo otti kynän ja kirjoitti tyhjälle paperiarkille ainoastaan kaksi riviä:

'Ottakaa matkustaja Adonis laivaan.

_Josef Balsamo_.'

Mutta tämä paperi on vaarallinen, -- huomautti Gilbert, -- ja minä, joka etsin turvapaikkaa, voisin hyvinkin saada sellaisen Bastiljissa.

-- Liiallinen äly voi tehdä hullujen kaltaiseksi, -- sanoi kreivi. -- Adonis, paras Gilbert, on kauppalaiva, jonka varustajista minä olen ensimäinen.

-- Suokaa anteeksi, kreivi, -- virkkoi Gilbert kumartaen; -- minä olen todellakin poloinen raukka, jonka pää joskus joutuu pyörälle, mutta ei koskaan kahta kertaa perätysten; suokaa minulle siis anteeksi ja luottakaa kiitollisuuteeni.

-- Mene, ystäväni.

-- Hyvästi, paras kreivi!

-- Hyvästi näkemiin, -- vastasi Balsamo, kääntäen hänelle selkänsä.

55.

Jäähyväis-audienssi.

Marraskuussa, siis useita kuukausia kertomiemme tapausten jälkeen, Filip de Taverney lähti vuodenaikaan nähden hyvin varhain, nimittäin päivänkoitteessa, talosta, jossa hän asui sisarensa kanssa. Vielä sammuttamattomien katulyhtyjen valossa oli Pariisin koko pikku liikenne herännyt eloon: pienet höyryävät kakut, joita köyhä rihkamakauppias ahmii kuin juhla-ateriaa aamun raikkaassa tuulessa, vihanneksilla täytetyt selässä kannettavat vasut, kauppahalleihin vierivät kaloilla ja ostereilla kuormitetut kärryt, ja tässä puuhailevan joukon kuhinassa vallitseva eräänlainen pidättyväisyys, jota työläisten oli noudatettava kunnioituksesta rikkaiden unta kohtaan.

Filip kiirehti sen väkirikkaan ja touhuisan kaupunginosan läpi, missä hän, asui, saapuakseen aivan tyhjille Elysée-kentille.

Kellastuneet lehdet värisivät puiden latvoissa; suurin osa niistä peitti jo Cours de la Reinen puistokäytäviä, ja tällä hetkellä autiot pallokentät verhosi paksu kerros näitä tuulessa tanssivia lehtiä.

Nuori mies oli Pariisin hyvinvoipien porvarien tapaan puettuna leveäliepeiseen nuttuun, polvihousuihin ja silkkisukkiin. Hänellä oli miekka vyöllä, ja hänen erittäin huoliteltu tukkalaitteensa ilmaisi, että hänen oli täytynyt kauan ennen aamunkoittoa antautua tukantekijän, tuon senaikuisen kauneuden tärkeimmän vaalijan, käsiin.

Siksipä Filip huomatessaan aamutuulen alkavan pörröttää hänen tukkalaitettaan ja puhallella pois hiusjauhetta loi tyytymättömän katseen Elysée-kenttien puistokadulle nähdäkseen, oliko joku tuolla ajotiellä liikennettä välittävistä vuokravaunuista jo saapunut.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun vanhat, haalistuneet ja ränstyneet, laihan liinakkotamman vetämät ajopelit alkoivat kolista tiellä; ja ajurin valpas ja surullinen silmä tähtäili loitolle puiden sekaan etsiäkseen kyydittävää, niinkuin Aineias tähysteli laivojaan Tyrhenan-meren aallokoissa.

Filipin huomattuaan tämä mestariajaja rapsautti tammaansa niin tarmokkaasti ruoskalla, että vaunut pian ehtivät vaeltajan luo.

-- Toimittakaa niin, -- sanoi Filip, -- että täsmälleen kello yhdeksältä olen Versaillesissa, niin saatte puoli écu'ta.

Kello yhdeksältä Filipillä oli todellakin dauphinen luona aamu-vastaanotto, jollaisia tämä vast'ikään oli alkanut antaa. Valppaana ja vapautuen kaikista hovitapojen laeista prinsessan oli tapana aamuisin tarkastaa Trianonissa teettämiään töitä. Ja kun hän vaelluksillaan tapasi anojia, joille oli luvannut puheillepääsyn, hän suoritti rivakasti keskustelut heidän kanssaan, aina harkitsevan tyynesti ja ystävällisesti, mutta silti arvokkaasti, jopa toisinaan ylväästikin, kun huomasi jonkun käsittävän hänen alentuvaisuutensa väärin.

Filip oli ensin päättänyt kulkea jalkaisin, sillä hänen täytyi noudattaa mitä ankarinta säästäväisyyttä; mutta itserakkaus tai ehkä vain se kunnioituksen tunne, jota kukaan sotilashenkilö ei koskaan unohda itseään kohtaan häntä ylhäisemmän henkilön edessä, oli pakoittanut nuoren miehen pukuansa säästääkseen tuhlaamaan päiväkauden talousrahat, jotta saapuisi Versaillesiin sopivassa asussa.

Filip aikoi kuitenkin palata jalkaisin. Kuten huomaamme, olivat patriisi Filip ja plebeiji Gilbert, vaikka vastakkaisilta suunnilta lähteneinä, kohdanneet toisensa portaitten samalla askelmalla.

Filip näki ahdistusta tuntevin sydämin tämän hänelle vielä niin lumotun Versaillesin, missä monet kultaiset ja ruusunväriset unelmat olivat häntä lupauksillaan tenhonneet. Hän näki särkynein sydämin Trianonin, joka muistutti hänelle hänen onnettomuuttansa ja häpeätänsä. Kellon yhdeksää lyödessä hän astui audienssikortillaan varustettuna sen pengermän vierustaa, joka oli aivan paviljongin edustalla.

Noin sadan askeleen päässä hän huomasi prinsessan haastelemassa arkkitehtinsä kanssa. Vaikka ilma ei ollut kylmä, nuori dauphine oli puettuna näädännahka-turkkeihin; ja hänen pieni, niitä päähineitä muistuttava hattunsa, joilla Watteau somisteli maalaamiansa ja veistämiänsä naisten kuvia, hahmoittui pensasaidan vihreätä pohjaa vasten. Toisinaan hänen hopealta helskähtävä äänensä kantoi Filipin korvaan, herättäen hänessä tunteita, jotka tavallisesti karkoittavat kaiken surun haavoitetusta sydämestä.

Useitakin henkilöitä, joille oli myönnetty puheillepääsy samoin kuin Filipille, saapui toinen toisensa perästä paviljongin portille. Hovilakeija tuli odottajia vuoronsa jälkeen noutamaan. Sijoitettuina prinsessan tielle joka kerta, kun hän Miquen kanssa palasi eri tahoilta, nämä henkilöt saivat Marie-Antoinettelta jonkun ystävällisen lauseen, ja tulipa heidän osakseen väliin se erityinen suosio, että tämä vaihtoi heidän kanssaan jonkun sanan heidän yksityisasioistansakin.

Sen jälkeen odotti prinsessa jotakuta uutta puhuttelijaa.

Filip jäi viimeiseksi. Hän oli jo huomannut dauphinen silmien kääntyvän häneen, ikäänkuin tämä häntä tunnustelisi. Tällöin hän punastui ja koetti siinä seisoessaan näyttää mahdollisimman kainolta ja kärsivälliseltä.

Hovilakeija tuli vihdoin häneltä kysymään, eikö hänkin tahtonut astua esille, koska dauphine pian palaisi huoneisiinsa eikä sen jälkeen enää ottaisi ketään vastaan.

Filip astui siis prinsessan luo. Dauphine ei jättänyt häntä silmistään koko sillä ajalla, jonka hän tarvitsi kulkeakseen nuo satakunta askelta, ja nuori mies puolestaan valitsi otollisimman hetken kunnioittavalle kumarrukselleen.

Dauphine kääntyi silloin hovilakeijan puoleen ja virkkoi:

-- Mikä on sen henkilön nimi, joka tuolla tervehtää? Lakeija luki pääsykortista.

-- Hra Filip de Taverney, teidän korkeutenne, -- vastasi hän.

-- Se on totta, -- virkkoi prinsessa.

Ja hän loi nuoreen mieheen vielä tutkivamman ja uteliaamman katseen.

Filip odotti kumartuneena.

-- Hyvää huomenta, hra de Taverney, -- virkkoi Marie-Antoinette. -- Kuinka voi neiti Andrée?

-- Varsin huonosti, madame, -- vastasi nuori mies; -- mutta sisareni tulee hyvin iloiseksi tästä osanotosta, jonka teidän kuninkaallinen korkeutenne armossa hänelle suo.

Dauphine ei vastannut mitään. Hän oli lukenut paljon kärsimyksiä Filipin laihtuneista ja kalpeista piirteistä. Vaatimattomassa porvarillisessa puvussa hän vaivoin tunsi komean upseerin, joka ensimäisenä oli häntä Ranskan maaperälle opastellut.

-- Hra Mique, -- virkkoi hän, kääntyen arkkitehdin puoleen, -- olemme siis sopineet tanssisalin koristuksista; läheisen metsikön istutus on jo päätetty asia. Suokaa anteeksi, että olen näin kauan viivyttänyt teitä kylmässä.

Tämä oli hyvästijättö. Mique kumarsi ja läksi.

Dauphine viittasi heti hyvästiksi kaikille jonkun matkan päässä seisoville henkilöille, jolloin nämä oitis poistuivat. Filip luuli, että tämä jäähyväistervehdys koski häntäkin, ja siksi hänen sydäntänsä kirveli, mutta astuen hänen ohitseen prinsessa lisäsi:

-- Sanoitte siis, monsieur, että sisarenne on sairas?

-- Ellei sairas, madame, -- kiirehti Filip vastaamaan, -- niin ainakin riutuva.

-- Riutuva! -- huudahti dauphine osaaottavasti; -- ja hänellä kun oli niin oivallinen terveys!

Filip kumarsi. Nuori prinsessa loi häneen taaskin tuollaisen tutkivan silmäyksen, jota hänen ylhäisessä asemassaan olevalla henkilöllä olisi voinut nimittää kotkankatseeksi. Hetkiseksi vaiettuaan hän virkkoi:

-- Sallikaa, että kävelen hiukan; tuuli on viileä.

Hän kulki muutaman askeleen; Filip oli jäänyt paikallensa.

-- Mitä, ettekö te seuraakaan minua? -- sanoi Marie-Antoinette kääntyen.

Kahdella harppauksella oli Filip hänen vieressään.

-- Miksi ette ole minulle aikaisemmin ilmoittanut neiti Andréen terveydentilasta, koska hän herättää minussa suurta mielenkiintoa?

-- Ah, -- virkkoi Filip, -- teidän korkeutenne lausui juuri sanan... teidän korkeutenne tunsi mielenkiintoa sisartani kohtaan... mutta nyt...

-- Nyt epäilemättä vielä enemmän, monsieur... Kuitenkin tuntuu minusta, että neiti de Taverneyllä on ollut liian kiire jättää palvelukseni.

-- Välttämättömyys, madame! -- sanoi Filip aivan hiljaa.

-- Mitä! Välttämättömyys! Se on kauhea sana... Selittäkää se minulle, monsieur.

Filip ei vastannut.

-- Tohtori Louis, -- jatkoi dauphine, -- kertoi minulle, että Versaillesin ilma oli turmiollista neiti de Taverneyn terveydelle, ja että oleskelu isänkodissa hänet toivuttaisi... Siinä kaikki, mitä minulle on kerrottu; ja teidän sisarenne kävi ennen lähtöään luonani vain yhden ainoan kerran. Hän oli kalpea ja näytti murheelliselta; minun täytyy sanoa, että hän tuossa viime kohtauksessamme osoitti suurta kiintymystä minuun, sillä hän vuodatti runsaasti kyyneleitä!

-- Vilpittömiä kyyneleitä, madame, -- virkkoi Filip rajusti sykkivin sydämen, -- kyyneleitä, jotka eivät vielä ole ehtyneet.

-- Luulen huomanneeni, -- jatkoi prinsessa, -- että isänne oli pakoittanut tyttärensä tulemaan hoviin, ja että tämä nuori tyttö varmaankin kaipasi kotiseutuaan. Ehkä joku hellä tunne...

-- Madame, -- ehätti Filip, -- sisareni kaipaa ainoastaan teidän korkeuttanne.

-- Ja hän kärsii... Kummallinen sairaus, jonka pitäisi kotilinnassa parantua, mutta jonka se ilma tekeekin pahemmaksi!

-- En tahdo kauemmin käyttää väärin teidän korkeutenne kärsivällisyyttä, -- sanoi Filip. -- Sisareni sairaus johtuu syvästä surusta, joka on saattanut hänet epätoivon partaalle. Neiti de Taverney rakastaa kuitenkin maailmassa ainoastaan teidän korkeuttanne ja minua, mutta hän alkaa asettaa Jumalan kaiken muun edelle, ja sen puhuttelun tarkoituksena, jota minulla oli kunnia teiltä pyytää, oli anoa teidän korkeutenne suojelusta sisarelleni tämän toivomuksen toteuttamisessa. Dauphine kohotti päätänsä.

-- Hän siis tahtoo mennä luostariin?

-- Niin, madame.

-- Ja te sallitte sen, te, joka niin suuresti rakastatte tuota tyttöä?

-- Luulen arvostelevani terveesti hänen asemaansa, madame, ja tämän neuvon olen hänelle itse antanut. Kuitenkin rakastan sisartani liian paljon, että tätä neuvoa voitaisiin epäillä, tai että maailma otaksuisi sen johtuvan omanvoitonpyynnöstä. Minulla ei ole mitään voitettavana Andréen luostariin menosta, sillä kumpikaan meistä ei omista mitään.

Dauphine pysähtyi ja vilkaisi taaskin salavihkaa Filipiin.

-- Sitäpä juuri äsken tarkoitin, kun ette tahtonut minua ymmärtää, monsieur. Te ette ole rikas?

-- Teidän korkeutenne...

-- Ei mitään väärää ujoutta, monsieur; on kysymys tyttö rukan onnesta... Vastatkaa minulle vilpittömästi niinkuin sopii kunnon miehelle... jota te varmasti olette.

Filipin kirkas ja rehellinen silmä kohtasi rohkeasti prinsessan katseen.

-- Minä vastaan, madame, -- sanoi hän.

-- No, onko välttämätöntä, että sisarenne jättää maailman? Puhukoon hän! Hyvä Jumala, ruhtinaat ovat kovin onnettomia! Jumala on antanut heille sydämen tunteakseen sääliä, mutta Hän on kieltänyt heiltä sen yliluonnollisen tarkkanäköisyyden, joka aavistaisi onnettomuuden hienotuntoisuuden verhon alta. Vastatkaa siis suoraan: onko niin?

-- Ei, madame, -- virkkoi Filip varmalla äänellä; -- niin ei ole laita. Mutta kuitenkin haluaa sisareni mennä Saint-Denis'n luostariin, ja meillä on ainoastaan kolmannes sisäänpääsymaksusta.

-- Pääsymaksu on kuusikymmentätuhatta livreä! -- huudahti prinsessa. -- Teillä on siis ainoastaan kaksikymmentätuhatta livreä?

-- Tuskin sitäkään, madame; mutta me tiedämme, että teidän korkeutenne voi yhdellä sanalla ja ilman rahoja hankkia pääsyn sinne.

-- Niin, sen minä voin.

-- Se on ainoa suosio, jota uskallan teidän korkeudeltanne pyytää, ellette jo ole luvannut jollekulle toiselle välitystänne Ranskan prinsessan Louisen luona.

-- Eversti, te kummastutatte minua suuresti, -- sanoi Marie-Antoinette. -- Mitä, vallitseeko aivan lähelläni niin paljon jaloa kurjuutta! Ah, eversti, teitte väärin, kun olette minut tällä tavoin vienyt harhaan!

-- Minä en ole eversti, madame, -- vastasi Filip hiljaa. -- Olen ainoastaan teidän korkeutenne uskollinen palvelija.

-- Ette eversti? Mitä sanotte, ja mistä asti ette enää ole eversti?

-- En ole sitä koskaan ollutkaan, madame.

-- Kuningas lupasi minun läsnäollessani teille rykmentin...

-- Johon en koskaan saanut valtakirjaa.

-- Mutta olihan teillä upseerinarvo...

-- Siitä luovuin, madame, sitte kun jouduin kuninkaan epäsuosioon.

-- Minkä tähden siihen jouduitte?

-- Sitä en tiedä.