Part 34

Nyt alkoi kuitenkin yhä enenevä pimeys estää häntä mitään eroittamasta. Silloin valtasi hänet voittamaton halu nähdä puut, rakennus ja käytävät, jotka yö oli sulattanut yhdeksi ainoaksi ryhmäksi, minkä päällä ilma leijaili kuin kuilun yläpuolella.

Hän muisti että hän eräänä iltana noina onnellisempina aikoina oli tahtonut hankkia tietoja Andréesta, nähdä hänet, kuulla hänen puhuvankin, ja että hän henkensä uhalla, sillä hän kärsi vielä toukokuun 31. päivän aiheuttamasta sairaudesta, oli luisuttautunut vesikourua pitkin ensimäisestä kerrasta alas, nimittäin juuri tämän puutarhan autuaalliselle maapohjalle.

Siihen aikaan oli hyvin vaarallista tunkeutua tähän paroonin asumaan taloon, missä Andréeta huolellisesti vartioittiin, mutta tästä vaarasta huolimatta Gilbert muisti, miten ihanalta hänestä oli tuntunut ja miten iloisesti hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hän oli kuullut tytön äänen.

"Kah, entäpä jos yrittäisin uudestaan, jos vielä kerran menisin polvillani etsimään käytävien hiekasta lemmittyni siihen painamia rakkaita jälkiä."

Tämän sanan "lemmittyni", joka olisi ollut kauhea, jos joku olisi sen kuullut, Gilbert lausui melkein ääneensä ja omituisen nautinnon tunteella.

Hän keskeytti yksinpuhelunsa luodakseen tuijottavan katseen siihen kohtaan, missä arvasi rakennuksen sijaitsevan.

Sitten lisäsi hän hetkisen äänettä tähysteltyään:

"Mikään ei ilmaise minulle, että huoneustossa asuu muita vuokralaisia. Ei valoa, ei ääntä, ei avonaisia ovia. Eteenpäin siis!"

Gilbertillä oli yksi avu: kerran tehtyään päätöksensä hän pani sen perin nopeasti täytäntöön. Hän avasi ullakkokamarinsa oven ja kulki pimeässä hapuillen keveänä kuin ilmanhenki Rousseaun suojan ohitse, jonka jälkeen hän ensimäiseen kerrokseen saavuttuaan rohkeasti asettui harareisin vesitorvelle, luisuttaen itsensä maahan asti, aamulla vielä niin siistien housujensa pilaantumisen uhallakin.

Alas päästyään hän johdatti uudestaan mieleensä kaikki liikutuksensa ensimäiseltä paviljongissa käynniltään, narskutti hiekkaa kengänanturoillaan ja löysi pienen takaportin, jonka kautta Nicole oli päästänyt hra de Beausiren sisälle.

Vihdoin lähestyi hän ulkoportaita koskettaakseen huulillaan sälekaihtimien metallinappia, sanoen itsekseen, että Andréen käsi varmaankin oli tätä nappia pidellyt. Gilbertin rikos oli tehnyt hänen rakkaudestaan melkein uskonnollisen hartauden.

Äkkiä sisältä kuuluva melu säpsähdytti nuorta miestä, heikko ja kumea melu, ikäänkuin keveä astunta parkettilattialla.

Gilbert peräytyi. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen päänsä oli viimeisten kahdeksan tai kymmenen vuorokauden kuluessa niin vaivautunut, että hän huomatessaan valonsäikähdyksen tuikahtavan ovenrakosesta luuli taikauskon, tuon tietämättömyyden ja tunnonvaivojen tyttären, sytyttäneen hänen silmiinsä kaamean soihtunsa, joka soihtu muka näkyi kaihtimen säleiden läpi. Hän luuli, että hänen sielunsa kauhun valtaamana manasi esille toisen sielun, ja että oli tullut sellaisen näköhäiriön hetki, joita on hulluilla ja ylenmäärin intohimoisilla ihmisillä.

Ja kuitenkin tuo astunta ja tuo valo tuli yhä lähemmäksi, Gilbert näki ja kuuli, kuitenkaan uskomatta; mutta verho avautui äkkiä juuri sillä hetkellä, kun nuori mies lähestyi katsahtaakseen säleiden välitse, ja sysäys työnsi hänet seinää vasten, niin että hän kiljahti ja putosi polvilleen.

Se mikä hänet näin paiskasi polvilleen ei kuitenkaan oikeastansa ollut sysäys, vaan näky. Tässä autioksi luulemassaan huoneustossa, jonka porttia hän oli kolkuttanut kenenkään tulematta avaamaan, hänen silmiensä eteen oli ilmestynyt Andrée.

Nuori tyttö, sillä hän se todellakin oli, eikä mikään aave, parkaisi kuten Gilbertkin, mutta sitten hän jo vähemmän peljästyneenä, sillä kaiketi hän odotti jotakuta, kysyi:

-- Mikä on? Kuka olette? Mitä tahdotte?

-- Oi, anteeksi, anteeksi, mademoiselle! -- mutisi Gilbert, kasvot nöyrästi käännettyinä maata kohti.

-- Gilbert, Gilbert täällä! -- huudahti Andrée kummastuneena, mutta ilman pelkoa tai vihaa. -- Gilbert tässä puutarhassa! Mitä täältä haette, ystäväni?

-- Oi, -- sanoi hän liikutetulla äänellä, -- älkää musertako minua, mademoiselle, olkaa sääliväinen; olen kovin paljon kärsinyt.

Andrée katseli Gilbertiä kummastuneena, ja kun hän ei tästä nöyryydestä mitään käsittänyt, hän sanoi:

-- Nouskaahan ensin ylös ja selittäkää sitten minulle, miten olette tänne tullut.

-- Oi, mademoiselle, -- huudahti Gilbert, -- minä en nouse ennenkuin olette antanut minulle anteeksi!

-- Mitä olette minua vastaan sitten tehnyt, jotta minun pitäisi antaa teille anteeksi? Sanokaa, selittäkää. Joka tapauksessa, -- jatkoi hän, -- koska rikkomus ei voi olla suuri, on anteeksiantaminen helppoa. Filipiltäkö saitte avaimen? -- Avaimen?

-- Niin juuri; olimme sopineet, etten avaisi kellekään hänen poissaollessaan, ja voidaksenne tulla sisälle on hänen täytynyt teitä siinä avustaa, ellette ole kiivennyt muurin yli.

-- Veljenne, hra Filip? -- änkytti Gilbert. -- Ei, ei, hän ei ole minua siinä avustanut. Mutta nyt ei olekaan kysymys veljestänne, mademoiselle. Te ette siis ole matkustanut? Ette ole lähtenyt Ranskasta? Oi onni, odottamaton onni!

Gilbert oli noussut toiselle polvellensa ja kiitti kohotetuin käsivarsin taivasta harvinaisen vilpittömästi.

Andrée kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä levottomasti.

-- Te puhutte kuin mielipuoli, hra Gilbert, -- sanoi hän, -- ja johan te revitte hameeni; päästäkää toki hameeni irti, päästäkää se irti, pyydän, ja lopettakaa tämä ilveily.

Gilbert nousi.

-- Kah, te olette vihainen, -- virkkoi hän; -- mutta minä en saa valittaa, sillä olen sen hyvin ansainnut. Tiedän hyvin, että minun ei olisi sopinut tällä tavoin tulla luoksenne, mutta mitäpä sille voin! Minä en tiennyt asuvanne tässä paviljongissa; luulin sen olevan tyhjä, autio. Tulin tänne vain teitä muistellakseni, siinä kaikki... Pelkkä sattuma... En tosiaan enää tiedä, mitä sanon, suokaa minulle anteeksi. Aioin ensin kääntyä isänne, paroonin, puoleen; mutta hänkin oli hävinnyt.

Andrée liikahti.

-- Isäni puoleen, -- sanoi hän, -- ja miksi isäni puoleen? Gilbert erehtyi tästä vastauksesta.

-- Oh, siksi että pelkään teitä liiaksi, -- virkkoi hän; -- ja kuitenkin tiedän hyvin, että asian voi paremmin järjestää teidän ja minun välilläni. Se on varmin keino saada kaikki korjatuksi.

-- Korjatuksi! Mitä se merkitsee? -- kysyi Andrée. -- Ja mitä on korjattava, sanokaa.

Gilbert katseli häntä nöyrästi ja rakkautta uhkuvin silmin.

-- Oi, älkää suuttuko, -- sanoi hän. -- Tosin menettelen tässä perin rohkeasti, minä, joka olen niin halpa-arvoinen; menettelen perin rohkeasti, sanon, kohottaessani silmäni niin korkealle; mutta onnettomuus on jo tapahtunut.

Andrée liikahti kärsimättömästi.

-- Rikos, jos niin tahdotte, -- jatkoi Gilbert; -- niin, rikos, sillä totisesti se oli suuri rikos. Mutta syyttäkää siitä rikoksesta välttämätöntä sallimusta, mademoiselle, älkääkä suinkaan minun sydäntäni...

-- Teidän sydäntänne, teidän sydäntänne, välttämätöntä sallimusta!... Te olette järjiltänne, hra Gilbert, ja peloitatte minua.

-- Oh, on mahdotonta, että tällaisella kunnioituksella, näin katuvaisena, otsa maahan luotuna, kädet ristissä herätän teissä muita tunteita kuin sääliä. Mademoiselle, kuunnelkaa, mitä aion teille sanoa, ja minä teen pyhän lupauksen Jumalan ja ihmisten edessä. Tahdon pyhittää koko elämäni hetkisen hairahduksen sovittamiseksi, tahdon, että tuleva onnenne on kyllin suuri haihduttaakseen kaikki menneiden kärsimysten muistot. Mademoiselle...

Gilbert epäröitsi.

-- Mademoiselle, suostukaa avioliittoon, joka pyhittää rikollisen yhtymisen.

Andrée peräytyi askeleen.

-- Ei, ei, -- sanoi Gilbert, -- minä en ole mielipuoli. Älkää yrittäkö paeta, älkää riuhtaisko pois käsiänne, joita suutelen. Olkaa armollinen, säälikää... suostukaa tulemaan vaimokseni.

-- Vaimoksenne? -- huudahti Andrée, luullen, että hän itse menettäisi järkensä.

-- Oi, -- jatkoi Gilbert kiihkeästi nyyhkyttäen, -- oi, sanokaa, että annatte anteeksi tuon kauhean yön; sanokaa, että karkea tekoni on teitä inhoittanut, mutta sanokaa myös, että annatte katuvaiselle anteeksi. Sanokaa, että niin kauan pidätetty rakkauteni oikeutti rikokseni.

-- Lurjus! -- huudahti Andrée hurjassa vimmassa. -- Se olit siis sinä? Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Ja Andrée tarttui päähänsä, puristaen sitä molemmilla käsillään ikäänkuin estääkseen kapinallista järkeänsä pakenemasta.

Mykkänä ja hämmästyksestä kivettyneenä Gilbert peräytyi tämän kauniin ja kalpean Medusan edessä, jonka kasvot kuvastivat samalla kertaa sekä kauhua että kummastusta.

-- Täytyikö vielä tämän onnettomuuden tulla osakseni, hyvä Jumala! -- huudahti nuori tyttö yhä enemmän kiivastuen. -- Täytyikö minun nähdä nimeni kaksin verroin häväistynä, sekä rikoksen että rikoksentekijän häpäisemänä? Vastaa, kurja pelkuri, vastaa, heittiö! Sinäkö sen teit?

"Hän ei sitä tiennyt!" mutisi Gilbert menehtyneenä.

-- Apuun, apuun! -- huusi Andrée, palaten huoneeseensa. -- Filip, Filip, tänne, Filip!

Gilbert, joka synkkänä ja epätoivoisena oli häntä seurannut, etsi silmillään joka paikkaa, mihin voisi arvokkaasti kaatua odottamistaan iskuista, tai asetta puolustautuakseen.

Mutta kukaan ei saapunut Andréen huutoihin, tämä oli yksinään huoneustossa.

-- Yksinäni, voi, yksinäni! -- huudahti nuori tyttö kouristuksentapaisella raivolla. -- Ulos täältä, kurja mies! Älä kiusaa Jumalan vihaa!

Gilbert kohotti hiljaa päänsä.

-- Teidän vihanne, -- mutisi hän, -- on minulle kaikkein peloittavin viha. Älkää siis musertako minua, säälikää minua, mademoiselle! Hän pani kätensä rukoilevasti ristiin.

-- Murhaaja, murhaaja, murhaaja! -- kirkui nuori tyttö.

-- Mutta ettekö tahdo kuunnella sanojani? -- huudahti Gilbert. -- Kuunnelkaa edes ensin ja surmauttakaa minut sitten, jos tahdotte.

-- Kuunnella sinua, kuunnella sinua, vielä se rangaistus. Ja mitä sinulla on sanottavaa? Puhu.

-- Samaa kuin jo äsken sanoin: olen tehnyt rikoksen, rikoksen, sen silmissä hyvin anteeksiannettavan rikoksen, ken kykenee lukemaan sydämeni; ja minä tuon korvauksen siitä rikoksesta.

-- Oh, -- huudahti Andrée, -- tämä on siis sanan sisältö, joka minua kauhistutti ennenkuin sen ymmärsinkään. Avioliitto!... luullakseni lausuitte sen sanan?

-- Arvoisa neiti! -- änkytti Gilbert.

-- Avioliitto, -- jatkoi ylpeä nuori tyttö kiihtyen yhä enemmän. -- Oh, minä en teihin suutu; minä halveksin teitä, vihaan teitä. Ja tämä halveksiminen on samalla kertaa niin alentava ja kauhea tunne, että minä en käsitä, miten voi elävänä kestää sen ilmaisua sellaisena kuin sen viskaan teille vasten silmiä.

Gilbert kalpeni, kaksi kiukun kyyneltä kimalteli hänen silmäripsissään; hänen huulensa vaalenivat ja puristuivat yhteen kuin kaksi helmiäisrihmaa.

-- Mademoiselle, -- sanoi hän väristen, -- en ole niin vähäpätöinen, etten voisi korjata kunnianne menetystä.

Andrée suoristausi.

-- Jos olisi kysymys kunnian menetyksestä, herraseni, -- sanoi hän ylpeästi, -- koskisi se teidän kunniaanne, eikä minun. Missä tilassa lienenkin, kunniani on silti tahraton ja vasta teidät naimalla häpäisisin itseni!

-- Minä en uskonut, -- vastasi Gilbert kylmällä ja vihlovalla äänellä, -- että naisen äidiksi tultuaan olisi ajateltava muuta maailmassa kuin lapsensa tulevaisuutta.

-- Enkä minä taas ollenkaan olisi luullut, että uskaltaisitte siihen asiaan puuttua, monsieur! -- vastasi Andrée säihkyvin silmin.

-- Puutun kuin puutunkin, mademoiselle, -- tivasi Gilbert, joka alkoi nousta häntä polkevan vimmatun jalan puristuksesta. -- Minä puutun siihen, sillä en tahdo, että tuo lapsi kuolee nälkään, kuten usein tapahtuu ylhäisissä perheissä, joiden tyttäret käsittävät kunniansa omalla tavallaan. Ihmiset ovat kaikki yhdenvertaisia; henkilöt, jotka itse ovat muita etevämpiä, ovat tämän perustotuuden julistaneet. Että te ette minua rakasta, sen kyllä käsitän, sillä te ette näe sydämeeni; käsitän senkin, että minua halveksitte, sillä ette tunne ajatuksiani. Mutta että kiellätte minulta oikeuden huolehtia lapsestani, sitä en koskaan voi käsittää. Ah, pyytäessäni teitä puolisokseni en tyydytä halua, intohimoa, en tavoittele kunniaa; tein sen velvollisuuden tunnosta, tuomitsin itseni orjaksenne, tein sen uhratakseni teille elämäni. Hyvä Jumala, eihän teidän suinkaan olisi tarvinnut kantaa nimeäni; olisitte voinut edelleenkin kohdella minua puutarhuri Gilbertinä, se olisi minulle oikein; mutta lastanne te ette saa uhrata. Tässä on kolmesataatuhatta livreä, jotka jalomielinen suojelija, arvostellen minua toisin kuin te, on antanut minulle myötäjäisiksi. Jos teidät nain, niin nämä rahat ovat minun; mutta itselleni, mademoiselle, tarvitsen vain vähän ilmaa hengittääkseni, jos elän, tai haudan kätkemään ruumiini, jos kuolen. Kaiken muun annan lapselleni; kah, tästä saatte ne kolmesataatuhatta livreä.

Ja hän laski paperitukon pöydälle melkein Andréen käden alle.

-- Monsieur, -- virkkoi tämä, -- te erehdytte suuresti; teillä ei ole lasta.

-- Minullako!

-- Mistä lapsesta siis puhutte? -- kysyi Andrée.

-- No siitä, jonka äidiksi te tulette. Ettekö ole tunnustanut kahden henkilön, Filip-veljenne ja kreivi de Balsamon, läsnäollessa, että olette raskaana, ja että minä, minä onneton!...

-- Ah, te kuulitte sen? -- huudahti Andrée. -- No, sitä parempi, sitä parempi: kuulkaa siis, herraseni, mitä teille vastaan; Te olette raukkamaisesti tehnyt minulle väkivaltaa; olette omistanut minut nukkuessani, olette omistanut minut rikoksella. Minä tulen äidiksi, se on totta; mutta lapsellani on ainoastaan äiti, kuuletteko? Olette kyllä minut raastanut; mutta lapseni isä te ette ole!

Ja tarttuen maksuosoituksiin hän heitti ne ylenkatseellisesti ulos huoneesta sillä tavoin, että ne lentäessään hipaisivat onnettoman Gilbertin kauheasti kalpenevia kasvoja.

Silloin puistatti nuorta miestä niin synkkä raivo, että Andréen suojelusenkelin vielä kerran täytyi hänen puolestaan vapista. Mutta tämä raivo talttui omaan hurjuuteensa, ja hän astui Andréen ohitse häneen enää katsahtamattakaan.

Tuskin hän oli astunut kynnyksen yli, kun Andrée syöksyi hänen jälkeensä, sulki ovet, verhot, ikkunat ja luukut, ikäänkuin tällä kiihkeällä toiminnalla asettaakseen maailmankaikkeuden nykyisyyden ja menneisyyden välille.

53.

Päätös.

Miten Gilbert tuli kotiin, miten hän kärsimyksistä ja raivosta menehtymättä saattoi kestää yön tuskat, miten oli mahdollista, että hänen aamulla noustessaan tukka ei edes ollut harmaa, sitä emme tässä yritä lukijalle selittää.

Päivän valjettua Gilbert tunsi voimakasta halua kirjoittaa Andréelle ilmoittaakseen hänelle kaikki pätevät ja rehelliset syyt ja todistelut, mitkä yöllä olivat syntyneet hänen aivoissaan; mutta hän oli jo liian usein saanut tuta tytön taipumatonta luonnetta, jotta mitään toivoa olisi ollut hänellä jälellä. Kirjoittaminen oli sitäpaitsi myönnytys, jota hänen ylpeytensä ei voinut sietää. Kun hän ajatteli, että kirje rutistettaisiin, heitettäisiin ehkä lukematta pois, ja että se ainoastaan opastaisi liudan kiihkeitä ja typeriä vihollisia hänen kintereilleen, katsoi hän parhaaksi jättää kirjoittamatta.

Gilbert ajatteli silloin, että hänen ehdotuksensa saisi paremman vastaanoton isältä, joka oli ahne ja kunnianhimoinen, tai veljeltä, joka oli kunnon mies ja jota oli peljättävä vain hänen vihansa ensimäisessä purkauksessa.

"Mutta", tuumi hän, "mitä hyödyttää, että hra de Taverney tai hra Filip minua tukisi, kun Andrée vainoo minua ikuisella epäyksellään: 'En tunne teitä...!' Hyvä", lisäsi hän itsekseen, "mikään ei enää kiinnitä minua tuohon naiseen; hän itse on ottanut katkaistakseen meitä yhdistäneet siteet".

Hän sanoi tämän tuskasta kieriskellen patjoillaan, raivostuneena muistellen Andréen äänen ja kasvonilmeiden pienimpiäkin vivahduksia; hän sanoi tämän kärsien sanomatonta kidutusta, sillä hän rakasti mielettömästi.

Kun aurinko, joka jo oli korkealla taivaalla, pilkisti ullakkokamariin, Gilbert nousi horjuen, vielä viimeinen toive rinnassaan, että näkisi vihollisensa puutarhassa tai itse rakennuksessa. Sekin olisi ollut jonkinlainen ilo onnettomuudessa.

Mutta äkkiä katkera kiukun, tunnonpistosten ja vihan aalto hukutti hänen ajatuksensa; hän muisti kaiken inhon ja ylenkatseen, mitä hän tytön puolelta oli saanut kärsiä, ja pysähtyen tahdonvoiman aineelle antamasta käskystä keskelle huonetta hän sanoi itsekseen:

"Ei, sinä et enää mene katsomaan tuosta ikkunasta; ei, sinä et enää hengitä sisääsi myrkkyä, josta kuoleminen sinulle tuottaa nautintoa. Hän on julma nainen, joka ei koskaan, kun taivutit itsesi hänen edessään, ole sinulle hymyillyt eikä virkkanut mitään lohdutuksen tai ystävyyden sanaa, vaan on huvikseen kynsillään raadellut sydäntäsi, kun se vielä kuohui viattomasta ja puhtaasta rakkaudesta. Hän on kunniaton ja uskonnoton olento, koska hän kieltää lapselta isän, sen luonnollisen tuen, ja tuomitsee onnettoman hennon olennon unhoon, kurjuuteen, ehkä kuolemaan, siksi että tämä lapsi häpäisee kantajansa kohdun. Niin, Gilbert, olitpa kuinka rikollinen tahansa, oletpa kuinka rakastunut ja raukkamainen hyvänsä, minä kiellän sinua astumasta tuolle luukulle ja suuntaamasta ainoatakaan katsetta paviljonkiin; kiellän sinua säälimästä tuon naisen kohtaloa ja heikontamasta sielusi joustavuutta menneitä asioita ajattelemalla. Kuluta elämäsi kuin luontokappale työssä ja luonnollisten tarpeittesi tyydyttämisessä; käytä aika, joka kuluu loukkauksen ja koston välillä, ja muista aina, että ainoa keino itsesi kunnioittamiseen nyttemmin on pysytellä noiden ylpeiden aatelisten yläpuolella ja ylevyydessä voittaa heidät."

Kalpeana ja vapisevana ja vaikka hänen sydämensä veti häntä ikkunaan, hän kuitenkin totteli järkensä käskyä. Olisi voinut nähdä hänen vähitellen, verkalleen, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tahtoneet kasvaa kiinni lattiaan, kulkevan askel askeleelta portaita kohti. Vihdoin hän astui ulos mennäkseen Balsamon luo.

Mutta äkkiä hän pysähtyi muuttaen mieltänsä.

"Hupsu, kurja mielipuoli, mikä olenkin!" sanoi hän. "Puhuin luullakseni kostosta; mutta mitenkä minä voisin kostaa?... Surmatako tuo nainen? Ei, ei, hän antaisi mielellään henkensä voidakseen syytää päälleni uuden soimauksen! Herjatako häntä julkisesti? Uh, se olisi halpamaista!... Onko tuon ihmisen sielussa ainoatakaan herkkätuntoista kohtaa, mihin neulanpistoni viiltäisi yhtä tuskallisesti kuin tikarin isku... Hänet on nöyryytettävä... niin, sillä hän on vielä ylpeämpi kuin minä. Nöyryytettävä... hm, kuinka minä hänet nöyryyttäisin?... Minulla ei ole mitään, en ole mitään, ja epäilemättä hän rientää kätköön. Tosin kyllä läsnäoloni, taajat näyttäytymiseni, halveksiva ja härnäilevä uhman katse tuottaisi hänelle kamalaa tuskaa. Tiedän hyvin, että tunteeton äiti olisi sydämetön sisar ja usuttaisi veljensä minut surmaamaan; mutta mikä estää minua oppimasta ihmisen tappamista niinkuin olen oppinut ajattelemisen ja kirjoittamisen? Kuka estää minua lyömästä Filipiä maahan, riisumasta häneltä aseet, nauramasta vasten silmiä sekä kostajalle että kostettavalle? Ei, tämä keino kelpaisi huvinäytelmässä; se luottaa taitoonsa ja kokemukseensa, joka ei ota lukuun Jumalan tai sattuman väliintuloa... Yksinäni, yksinäni, aseettomin käsivarsin, ilman järkeni kekseliäisyyttä, pelkällä luonnon minulle antamalla lihasvoimalla ja tahdonlujuudella teen tyhjiksi noiden raukkojen suunnitelmat... Mitä Andrée tahtoo? Mitä hänellä on? Mitä voi hän esittää puolustuksekseen ja minun turmiokseni?... Tuumikaamme."

Seisoen etukumarassa muurin ulospistävällä syrjällä, katse tuijottavana, hän vaipui sitten syviin mietteisiin.

"Sitä, mikä voi miellyttää Andréeta", sanoi hän, "minä inhoan. Täytynee siis hävittää kaikki, mitä minä inhoan?... Hävittääkö? Oh, ei suinkaan!... Älköön kostoni milloinkaan johdattako minua pahoihin tekoihin, älköön se koskaan pakoittako minua käyttämään tulta tai miekkaa! Mitä minulle silloin jää? Kah, minun on etsittävä syy Andréen etevämmyyteen, on saatava selville, millä hän sitoo sekä sydämeni että käsivarteni... Ah, mutta olla häntä enää näkemättä! tulematta enää hänen silmiensä eteen!... Väistää muutaman askeleen päästä tuota naista, kun hän hymyillen ylimielisessä kauneudessaan pitää lastansa kädestä... lastansa, jolle jään ijäti tuntemattomaksi... Maa ja taivaat!"

Ja Gilbert korosti tätä lausettaan raivokkaalla nyrkiniskulla kiviseinään ja vieläkin kauheammalla kirouksella, joka kohosi taivasta kohti.

"Hänen lapsensa, siinähän koko salaisuus! Hän ei saa koskaan omistaa tuota lasta, jonka hän totuttaisi kammoamaan Gilbertin nimeä. Hänen on päinvastoin tiedettävä, että tämä lapsi kasvaessaan oppii kammoamaan Andréen nimeä! Sanalla sanoen, tätä lasta, jota hän ei rakastaisi, jota hän ehkä kiusaisi, sillä hänellä on häijy sydän, tätä lasta, jonka olemassaolosta minua alati syytettäisiin, tätä lasta Andrée ei saa koskaan nähdä. Ja karjukoon hän sen menetettyään kuin naarasleijona, jolta penikat ovat riistetyt!"

Gilbert suoristausi kauniina vihassaan ja villissä ilossansa.

"Tapahtukoon niin!" virkkoi hän puiden nyrkkiään Andréen asuntoa kohti. "Sinä olet tuominnut minut häpeään, yksinäisyyteen, omantunnonvaivoihin, rakkauteen... Minä vuorostani tuomitsen sinut hedelmättömään kärsimykseen, yksinäisyyteen, häpeään, pelkoon, kostoon kykenemättömään vihaan. Sinä olet etsivä minua, kun olen paennut; sinä kutsut lastasi, vaikkapa vain löydettyäsi repiäksesi sen kappaleiksi; mutta ainakin olen sytyttänyt raivokkaan halun sieluusi, olen työntänyt kahvattoman säilän sydämeesi... Niin, niin, lapsi! Minun täytyy saada lapsi, Andrée, -- ei sinun lastasi, kuten sanoit, vaan omani. Gilbert hankkii itselleen lapsensa, äidin puolelta jalosukuisen lapsen... Lapseni... lapseni!..."

Ja vähitellen hän aivan haltioitui ilosta.

"Kah", sanoi hän, "nyt ei ole kysymys tavallisten ihmisten kiukusta tai kiusasta, eikä paimenlaulujen valituksista. Tässä on kysymys oikein suurenmoisesta suunnitelmasta. Nyt minun ei enää tarvitse kieltää katsettani tähystelemästä paviljonkiin, vaan on kiihoitettava kaikki voimani, koko sieluni valvomaan yritykseni onnistumista.

"Minä valvon, Andrée!" sanoi hän juhlallisesti lähestyessään ikkunaa. "Minä valvon yöt ja päivät; sinä et enää astu askeltakaan sitä väijymättäni; sinä et enää kertaakaan kirahda tuskasta lupaamattani sinulle vielä tuimempaa tuskaa; sinä et yritä hymyilyä, vastaamattani siihen herjaavalla pilkkanaurulla. Sinä olet minun saaliini, Andrée; osa sinusta kuuluu minulle; minä valvon, minä valvon!"

Sitten hän lähestyi ikkunan luukkua ja näki sälekaihtimien paviljongissa avautuvan ja Andréen varjon leijailevan, luultavasti jonkun kuvastimen heijastamana, ikkunaverhoilla ja huoneen katossa.

Senjälkeen saapui Filip, joka oli noussut aikaisemmin, mutta oli työskennellyt omassa suojassaan Andréen huoneen takana.

Gilbert huomasi, kuinka vilkasta sisarusten keskustelu oli. Epäilemättä puhuttiin hänestä ja eilisestä kohtauksesta. Filip käveli edestakaisin lattialla ikäänkuin neuvottomana. Gilbertin tulo oli kenties muuttanut jotakin heidän asuntosuunnitelmissaan; kenties aikoivat he muualta etsiä rauhaa, pimeyttä ja unhoitusta.

Tämä ajatus sai Gilbertin silmät niin leimuaviksi, että ne säteillään olisivat voineet sytyttää paviljongin ja tunkeutua maan ääriin!

Mutta melkein samassa astui sisälle palvelustyttö puutarhaportin kautta... Hänellä oli kai joku suositus, sillä Andrée otti hänet vastaan, ja hän kantoi heti pienen vaatemyttynsä Nicolen entiseen kammioon. Sitten erinäisten huonekalujen, talouskapineiden ja ruokavarojen ostokset varmensivat valppaan Gilbertin otaksumisessaan, että veli ja sisar aikoivat turvallisesti jäädä sinne.

Filip tutki ja tutkitutti mitä huolellisimmin puutarhaportin lukot. Tässä erityisesti todisti, että Gilbertin epäiltiin päässeen sisälle väärällä avaimella, jonka hän ehkä oli saanut Nicolelta, se seikka, että lukkoseppä Filipin läsnäollessa vaihtoi lukot ja avaimet toisenlaisiin.

Tämä oli ensimäinen ilo, mitä Gilbert kaikkien näiden tapausten aikana oli tuntenut. Hän hymyili ivallisesti.