Part 33

-- No, -- sanoi Rousseau levottomasti, -- kun asia näin on sovittu, nouse tuonne ylös, jotta rouva Rousseau ei sinua näe. Hän ei enää käy ylisillä, siellä kun emme täältä muuttosi jälkeen enää säilytä mitään. Olkivuoteesi on siellä jälellä.

-- Kiitos, monsieur; näin ollen tunnen itseni onnellisemmaksi kuin ansaitsen.

-- Ja siinäkö on kaikki, mitä haluat? -- kysyi Rousseau, joka näkyi tahtovan katseellaan työntää Gilbertin ulos huoneesta.

-- Ei, monsieur; vielä sana, jos sallitte.

-- Puhu.

-- Kerran Luciennesissa syytitte minua siitä, että muka olisin teidät pettänyt. Minä en pettänyt ketään, monsieur; minä noudatin rakkauteni mielijohdetta.

-- Älkäämme siitä enää puhuko. Vieläkö jotakin muuta?

-- Kyllä; sanokaa, hra Rousseau, onko mahdollista hankkia Pariisissa asuvan henkilön osoite, jota ei tiedä?

-- Epäilemättä, jos tuo henkilö on tunnettu.

-- Hän, josta puhun, on hyvin tunnettu.

-- Kuka hän on?

-- Kreivi Josef Balsamo.

Rousseau säpsähti; hän ei ollut unohtanut kokousta Plâtrière-kadun varrella.

-- Mitä sinä tuosta miehestä tahdot? -- kysyi hän.

-- Asiani on perin yksinkertainen. Syytin teitä, mestarini, siveellisestä osallisuudesta rikokseeni, koska luulin totelleeni vain luonnon lakia.

-- Ja minä olen saanut sinut pois siitä harhaluulosta? -- huudahti Rousseau ajatellessaan tätä vastuunalaisuutta.

-- Olette ainakin valaissut minua.

-- No, mitä aioit sanoa? -- Että rikoksellani ei ole ainoastaan henkistä, vaan myöskin aineellinen syy.

-- Ja tuo kreivi de Balsamo on sen aineellinen syy, niinkö?

-- Niin; olen matkinut esikuvia, olen menetellyt villin eläimen enkä ihmisen tavoin, sen nyt tunnustan. Esikuva olette te, tilaisuus on kreivi de Balsamo. Tiedättekö, missä hän asuu!

-- Tiedän.

-- Sanokaa siis minulle hänen osoitteensa.

-- Saint-Clauden katu Marais'n kaupunginosassa.

-- Kiitos, lähden heti häntä tapaamaan.

-- Pidä varasi, lapseni, -- huudahti Rousseau hilliten, -- hän on mahtava ja teräväpäinen mies.

-- Älkää peljätkö mitään, hra Rousseau, olen tehnyt päätökseni, ja te olette opettanut minut itseäni hallitsemaan.

-- Pian, pian tuonne ylös! -- kiirehti Rousseau. -- Kuulen kuistin oven sulkeutuvan. Rouva Rousseau varmaan palaa Piiloudu sinne ullakolle, kunnes hän on ehtinyt tänne. Sitten voit mennä ulos.

-- Avain, jos suvaitsette?

-- Se riippuu keittiön naulassa, kuten tavallista.

-- Hyvästi, monsieur, hyvästi.

-- Hae itsellesi leipää, minä järjestän sinulle työtä täksi yötä.

-- Kiitos!

Ja Gilbert hiipi niin ketterästi pois, että hän oli jo ullakkokammiossaan ennenkuin Teresia oli noussut ensimäiseen kertaan. Varustettuna Rousseaun antamalla arvokkaalla opastuksella Gilbert ei viivytellyt tuumansa toimeenpanossa.

Tuskin oli Teresia edes sulkenut huoneensa oven, kun nuori mies, joka ullakkokamarin ovelta oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, astui portaita pitkin alas niin ripeästi kuin ei olisikaan ollut pitkän paaston heikontama. Hänen päänsä oli täynnä sekä toivehikkaita että kiukkuisia ajatuksia, ja kaikkien niiden takana leijaili kostava varjo, joka kiusasi häntä valituksilla ja syytöksillä.

Hän saapui Saint-Clauden kadulle mielentilassa, jota on vaikea kuvailla.

Juuri kun hän astui talon pihaan, Balsamo saattoi portille Rohanin prinssiä, joka oli tehnyt kohteliaan vierailun jalomielisen alkemistinsa luo.

Kun prinssi nyt tuli ulos, pysähtyen viimeisen kerran toistamaan kiitoksensa Balsamolle, ryysyinen poika rukka livahti sisään kuin koira, uskaltamatta häikäistymisen pelosta katsahtaa ympärilleen.

Prinssin vaunut odottelivat häntä bulevardilla; prelaatti kulki kevein askelin ajopeleillensä, jotka kiitivät nopeasti pois, heti kun hän oli niihin noussut ja vaunun ovi hänen jälkeensä suljettu. Balsamo oli seurannut häntä surumielisellä katseella, ja kun ajopelit olivat kadonneet näkyvistä, hän palasi ulkoportaille.

Näillä portailla seisoi jonkinlainen kerjäläinen rukoilevassa asennossa. Balsamo astui häntä vastaan; vaikka hänen suunsa oli mykkä, hänen ilmeikkäässä katseessaan kuvastui kysymys.

-- Olkaa hyvä ja sallikaa minun neljännestunti teitä puhutella, hyvä kreivi, -- virkkoi rääsyinen nuorukainen.

-- Kuka olette, ystäväni? -- kysyi Balsamo mitä lempeimmin.

-- Ettekö minua enää tunne? -- sanoi Gilbert.

-- En, mutta saman tekevä, tulkaa, -- vastasi Balsamo anojan omituisesta ilmeestä enempää kuin hänen asustaan ja tungettelevaisuudestaankaan välittämättä.

Ja astuen edellä hän vei hänet uloimpaan suojaan, jossa hän istuuduttuaan, äänensävyään ja kasvonilmettään muuttamatta, virkkoi:

-- Kysyitte, enkö teitä tuntenut? -- Niin, kreivi.

-- Luulen tosiaan teidät jossakin nähneeni.

-- Taverneyssä, monsieur, saapuessanne sinne sen päivän edellisenä iltana, jolloin dauphine matkusti ohitse.

-- Mitä te Taverneyssä teitte?

-- Minä asuin siellä.

-- Perheen palvelijanako?

-- En, vaan vieraana.

-- Te olette lähtenyt Taverneystä?

-- Niin, monsieur, lähes kolme vuotta sitten.

-- Ja menitte sitten?...

-- Pariisiin, jossa alussa opiskelin hra Rousseaun luona, senjälkeen minä hra de Jussieun suosituksesta pääsin kukkatarhurin apulaiseksi Trianonin puutarhaan.

-- Mainitsitte juuri kaksi kuuluisaa nimeä, ystäväni. Mitä asiaa teillä on minulle?

-- Sen tahdon sanoa.

Ja hiukan pysähtyen puheessaan hän loi Balsamoon katseen, josta ei puuttunut lujuutta.

-- Muistatteko, -- jatkoi hän, -- että saavuitte Trianoniin yöllä suuressa myrskyssä ensi perjantaista lukien kuusi viikkoa sitten?

Balsamon vakava muoto synkistyi.

-- Kyllä sen muistan, -- virkkoi hän. -- Näittekö minut ehkä?

-- Näin.

-- Sitten tulette tarjotaksenne vaitiolonne ostettavakseni? -- sanoi Balsamo uhkaavasti.

-- En, monsieur; sillä minulle on tämä vaitiolo vielä tärkeämpää kuin teille.

-- Sitten olette se, jota nimitetään Gilbertiksi.

-- Niin olen, kreivi.

Balsamo kiinnitti syvän ja ankaran katseen nuoreen mieheen, jonka nimeen kohdistui niin kauhea syytös. Hän, joka oli ihmistuntija, hämmästyi nuorukaisen varmaa esiintymistä ja arvokasta puhetta.

Gilbert oli asettunut pöydän eteen siihen kuitenkaan nojaamatta; toinen hänen maalaistöistä huolimatta hienoista, jopa valkoisistakin käsistään oli pistettynä nutun poveen toisen riippuessa sirosti sivulla.

-- Näen esiintymistavastanne, -- sanoi Balsamo, -- mitä varten tänne tulette. Tiedätte, että neiti de Taverney on tehnyt teitä vastaan kauhean ilmiannon ja että tieteeni avulla olen pakoittanut hänet sanomaan totuuden. Tulette kai nuhtelemaan minua tästä todistuksesta, tästä salaisuuden esille loitsimisesta, salaisuuden, joka ilman minua olisi jäänyt verhotuksi haudan kaltaiseen pimeyteen.

Gilbert tyytyi pudistamaan päätänsä.

-- Te olette kuitenkin väärässä, -- jatkoi Balsamo; -- sillä vaikka otaksuisimme, että olisin tahtonut teidät ilmiantaa oman etuni minua syytettynä siihen pakoittamatta, vaikka otaksuisimme, että olisin kohdellut teitä vihollisena ja hyökännyt kimppuunne, sen sijaan että tyydyin itseäni puolustamaan, vaikka, toistan, otaksuisimme kaiken tuon, teillä ei ole oikeutta mitään sanoa, sillä olette todellakin tehnyt halpamaisen työn.

Gilbert puristi kyntensä hurjasti rintaansa, mutta hän ei vielä vastannut mitään.

-- Veli vainoo teitä, ja sisar surmauttaa teidät, -- puhui Balsamo edelleen, -- jos näin varomattomasti kuljeskelette pitkin Pariisin katuja.

-- Oh, se on minulle aivan samantekevää, -- virkkoi Gilbert.

-- Mitä, samantekevääkö?

-- Niin; minä rakastin neiti Andréeta, rakastin häntä niin kuin ei kukaan häntä koskaan rakasta; mutta hän halveksi minua, jonka tunteet häntä kohtaan olivat niin kunnioittavat; hän halveksi minua, joka jo kahdesti olin pitänyt häntä käsivarsillani rohkenematta koskettaa huulillani edes hänen pukunsa lievettä.

-- Niin on, ja sen kunnioituksen olette antanut hänen kalliisti maksaa; olette kostanut hänen ylenkatseensa, ja millä? Kavalalla väijynnällä.

-- Oh, ei, ei; minun puoleltani ei ollut väijyntää. Minulle valmistettiin tilaisuus rikokseen.

-- Kuka sen valmisti?

-- Te.

Balsamo nousi äkkiä kuin käärmeen pistämänä.

-- Minä? -- huudahti hän.

-- Niin, monsieur, juuri te, -- toisti Gilbert. -- Te nukutitte neiti Andréen ja sitten riensitte pois. Sitä mukaa kuin te etäännyitte hänen voimansa uupuivat, hän horjui ja kaatui vihdoin maahan. Silloin otin hänet syliini kantaakseni hänet kammioonsa; tunsin hänen rintansa koskettavan omaani. Marmoripatsaskin olisi siitä tullut eläväksi!... Minä, joka rakastin häntä, annoin perään rakkaudelleni. Olenko siis niin rikollinen kuin väitetään, monsieur? Kysyn sitä teiltä, teiltä, joka olette onnettomuuteni aiheuttaja.

Balsamo loi Gilbertiin surullisen ja säälivän katseen.

-- Olet oikeassa, lapseni, -- virkkoi hän, -- minä olen syypää rikokseesi Ja tuon nuoren tytön onnettomuuteen.

-- Ja sen sijaan, että koettaisitte asiaa lieventää, te, joka olette niin mahtava ja jonka pitäisi olla niin hyvä, olette pahentanut nuoren tytön onnettomuuden ja manannut kuoleman syyllisen pään päälle.

-- Se on totta, -- vastasi Balsamo, -- ja viisaasti sinä puhut. Jo jonkun aikaa, näetkös, nuori mies, olen ollut kirottu olento, ja kaikki aivoistani lähtevät suunnitelmat saavat uhkaavan ja turmiotatuottavan muodon. Se johtuu onnettomuuksista, joita minäkin olen kärsinyt, ja joita sinä et käsitä. Kuitenkaan ei se ole mikään syy tuottaakseni muille kärsimyksiä. Mitä haluat? Puhu.

-- Pyydän keinoa, paras kreivi, millä voin kaiken korjata, sekä rikoksen että onnettomuuden.

-- Sinä siis rakastat tuota tyttöä?

-- Oi, rakastan.

-- On monenlaista rakkautta. Millä tavoin sinä häntä rakastat?

-- Ennenkuin hänet omistin rakastin häntä hulluuteen asti; nykyään rakastan häntä raivokkaasti. Kuolisin tuskasta, jos hän ottaisi minut vihaisesti vastaan; kuolisin riemusta, jos hän sallisi minun suudella jalkojansa.

-- Hän on jalosukuinen tyttö, mutta hän on köyhä, -- sanoi Balsamo miettien.

-- Niin on.

-- Hänen veljensä on kuitenkin kunnon mies, johon luullakseni aateliston joutavat ennakkoluulot eivät ole paljoa tarttuneet. Mitä tapahtuisi, jos tuolta veljeltä pyytäisit hänen sisartansa vaimoksesi?

-- Hän tappaisi minut, -- vastasi Gilbert kylmäverisesti. -- Mutta koska pikemmin toivon kuolemaa kuin sitä pelkään, niin jos minua siihen neuvotte, menen tuon pyynnön esittämään.

Balsamo mietti.

-- Sinä olet älykäs mies, -- virkkoi hän, -- voisipa sinua nimittää kunnon mieheksikin, vaikka tekosi todella ovat rikolliset, olkoon minulla niissä osaa tai ei. No, älä mene tapaamaan hra de Taverneytä, poikaa, vaan parooni de Taverneytä, hänen isäänsä, ja sano hänelle, kuule, sano hänelle, että samana päivänä, kun hän antaa sinulle suostumuksensa tyttärensä naimiseen, sinä tuot neiti Andréelle kauniin morsiuslahjan.

-- En voi sitä sanoa, kreivi; sillä minulla ei ole mitään.

-- Mutta minä sanon sinulle, että sinä viet hänelle sadantuhannen écu'n morsiuslahjan, jonka minä annan sinulle onnettomuuden ja rikoksen korjaamiseksi, kuten äsken sanoit.

-- Hän ei uskoisi minua, hän tietää olevani köyhä.

-- No, ellei hän usko sinua, niin näytät hänelle nämä valtiorahaston maksuosoitukset, ja ne nähdessään hän ei enää epäile.

Nämä sanat lausuessaan Balsamo avasi pöytälaatikon ja laski kolmekymmentä kymmenentuhannen livren maksuosoitusta, jotka hän ojensi Gilbertille.

-- Onko tämä rahaa? -- kysyi nuori mies

-- Lue.

Gilbert loi ahnaan katseen paperipinkkaan kädessänsä ja huomasi Balsamon puhuneen totta. Hänen silmänsä välähtivät ilosta.

-- Onko se mahdollista! -- huudahti hän. -- Mutta ei, sellainen jalomielisyys olisi liian ylevää.

-- Sinä olet epäluuloinen, -- virkkoi Balsamo, -- ja oikeassa oletkin; mutta totuttaudu valitsemaan epäluulosi esineet. Ota siis nämä satatuhatta écu'ta ja mene parooni de Taverneyn puheille.

-- Monsieur, -- sanoi Gilbert, -- jos tuollainen summa annettaisiin minulle vain suusanallisesti, en voisi uskoa lahjan todellisuutta.

Balsamo otti kynän ja kirjoitti:

'Minä annan myötäjäisinä Gilbertille sinä päivänä, kun hän allekirjoittaa avioliittosopimuksensa neiti Andrée de Taverneyn kanssa, sadantuhannen écu'n summan, jonka olen onnellisen ratkaisun toivossa hänelle ennakolta jättänyt.

Josef Balsamo.'

-- Ota tämä paperi, mene, äläkä enää epäile.

Gilbert tarttui paperiin vapisevin käsin.

-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- jos saan kiittää teitä sellaisesta onnesta, tulee teistä se jumala, jota maan päällä palvelen.

-- On vain yksi Jumala, jota on palveltava, -- vastasi Balsamo vakavasti, -- ja se en ole minä. Mene nyt, ystäväni.

-- Vielä yksi suosio, monsieur!

-- Mikä?

-- Lahjoitatteko minulle viisikymmentä livreä?

-- Sinä pyydät minulta viittäkymmentä livreä, kun sinulla on kolmesataatuhatta livreä kädessäsi?

-- Nämä kolmesataatuhatta livreä ovat minun vasta siitä päivästä alkain, jona neiti Andrée suostuu tulemaan vaimokseni.

-- Ja mihin tarvitset nuo viisikymmentä livreä?

-- Ostaakseni niillä siistin puvun, jolla voin mennä paroonin luo.

-- Kas tässä, ystäväni, -- virkkoi Balsamo.

Ja hän antoi hänelle pyydetyt viisikymmentä livreä. Sitten hän nyökkäsi Gilbertille hyvästiksi ja palasi yhtä verkalleen ja murheellisena huoneisiinsa.

51.

Gilbertin suunnitelmat.

Gilbertin ehdittyä kadulle jäähtyi se kuumeinen mielikuvitus, joka kreivin viimeisten sanojen johdosta oli kohottanut hänet ei ainoastaan todennäköisyyden, vaan mahdollisuudenkin rajojen yläpuolelle.

Rue Pastourellille päästyään hän istahti rajakivelle ja vilkaisten ympärilleen varmentuakseen siitä, että kukaan ei häntä vaaninut, veti taskustaan maksuosoitukset, jotka hän oli aivan rutistanut kädellään. Hirvittävä ajatus oli näet juolahtanut hänen mieleensä ja saanut hien kihoamaan hänen otsalleen.

"Saa nähdä", tuumi hän katsellen seteleitä, "eikö tuo mies vaan ole minua pettänyt, eikö hän ole virittänyt tielleni ansaa, eikö hän lähetä minua varmaan kuolemaan sillä verukkeella, että muka hankkii minulle varman onnen. Saa nähdä, eikö hän tee minulle niinkuin tehdään lampaalle, kun se pivollisella tuoretta ruohoa vietellään teurastushuoneeseen. Olen kuullut sanottavan, että on liikkeellä paljon vääriä maksuosoituksia, joilla hovin elostelijat pettivät oopperan tyttöjä. Saa nähdä, eikö kreivi aikonut minua petkuttaa."

Ja hän irroitti pinkasta yhden näitä kymmenentuhannen livren maksuosoituksia ja mennen sitten erään kauppiaan luo kysyi, näyttäen hänelle maksuosoitusta, jonkun pankkiirin osoitetta vaihtaakseen sen, kuten isäntänsä muka oli käskenyt hänen tehdä.

Kauppias katseli seteliä käännellen sitä hyppysissään ja ihaillen sitä suuresti, sillä summa oli melkoinen ja hänen myymälänsä varsin vaatimaton, sekä mainitsi sitte Rue-Sainte-Avoien varrella erään rahamiehen, jonka puoleen Gilbert voisi kääntyä.

Maksuosoitus oli siis oikea.

Riemusta paisuvin sydämin Gilbert päästi heti mielikuvituksensa valloilleen, sitoi rahanipun entistä huolellisemmin taskussaan olevaan nenäliinaansa, ja kun hän Sainte-Avoie kadulla keksi vaatekojun, jonka näytteille asetettu varasto häntä vietteli, hän osti viidelläkolmatta livrellä eli toisella Balsamon hänelle antamista louisdoreista täydellisen kastanjanruskean vaatekerran, jonka siisteys viehätti hänen silmäänsä, parin hiukan haalistuneita silkkisukkia ja kiiltäväsolkiset kengät. Jokseenkin hieno palttinapaita täydensi tämän varsin sievän, joskaan ei uhkean puvun, jossa Gilbert ihaili itseään vilkaisemalla itseään vaatekauppiaan kuvastimesta.

Jättäen sitten vanhat, kuluneet vaatteensa täytemaksuna rahassa suorittamansa summan lisäksi hän pisti kallisarvoisen nenäliinan taskuunsa ja läksi vaatekojusta tukantekijän liikkeeseen, missä tämä neljännestunnissa laittoi Balsamon suojatin mielenkiintoisen pään siistiksi, jopa kauniiksikin.

Kun nyt kaikki nämä hommat olivat suoritetut, Gilbert meni leipuriin lähellä Ludvig XV:n toria, ostaen kahden soun edestä leipää, jonka hän nopeasti söi tiellä Versaillesiin.

Conférencen lähteellä hän pysähtyi juomaan.

Sitten hän jatkoi matkaansa, kieltäytyen kaikista ajurien tarjouksista näiden suureksi ihmeeksi, he kun eivät voineet käsittää, että niin hyvin puettu nuori mies tahtoi säästää viisitoista souta vasta kiillotettujen jalkineittensa kustannuksella. Mitä olisivat he sanoneet, jos olisivat tietäneet, että tällä jalkaisin kulkevalla nuorukaisella oli taskussaan kolmesataatuhatta livreä?

Mutta Gilbertillä oli omat syynsä kulkeakseen jalkaisin. Ensiksikin oli hän tehnyt varman päätöksensä olla tuhlaamalta penniäkään muuta kuin aivan välttämättömään; toiseksi tarvitsi hän yksinäisyyttä vapaammin antautuakseen liikehtimisiinsä ja yksinpuheluihinsa.

Ainoastaan Jumala tietää, kuinka monta onnellista ratkaisua suoritettiin nuoren miehen aivoissa niiden puolenkolmatta tunnin kuluessa, jotka hänen vaelluksensa kesti.

Puolessakolmatta tunnissa hän oli kävellyt enemmän kuin neljän lieuen matkan, huomaamatta taipaleen pituutta ja tuntematta pienintäkään väsymystä, niin vahva ruumiinrakenne oli tällä nuorella miehellä.

Kaikki hänen suunnitelmansa olivat valmiit, ja hän oli päättänyt esittää pyyntönsä seuraavaan tapaan:

Hän puhuttelisi isä Taverneytä korskeilevin sanoin, ja saatuaan paroonin suostumuksen hän haastaisi Andréelle niin kaunopuheisesti, että tämä ei ainoastaan antaisi hänelle anteeksi, vaan myöskin alkaisi tuntea kunnioitusta ja kiintymystä hänen valmistamansa tunteellisen puheen pitäjään.

Kun hän näin oli asiaa kauan ajatellut, toivo vei voiton pelosta, ja Gilbertistä tuntui mahdottomalta, että tyttö siinä asemassa, jossa Andrée oli, ei ottaisi vastaan rakkauden tarjoamaa korvausta, kun tämän rakkauden mukana seuraisi sadantuhannen écu'n summa.

Näitä pilvenlinnoja rakennellessaan Gilbert oli mielessään luonnonsuora ja vilpitön kuin yksinkertaisin lapsi patriarkkojen aikaan. Hän unohti kaiken tekemänsä pahan, ja se seikka todistaa ehkä rehellisempiä sydäntä kuin luulisi.

Kun kaikki nämä suunnitelmat olivat valmiiksi ajatellut, hän saapui, sydän kuin ruuvipihdissä, Trianonin alueelle. Sinne päästyään hän alistuisi kaikkeen: Filipin ensimäiseen raivonpurkaukseen, jonka hänen menettelynsä jalomielisyys, niin hän ajatteli, kuitenkin lepyttäisi, Andréen ensimäisen halveksumisen puuskaan, joka hänen rakkautensa täytyisi tyynnyttää, paroonin ensimäisiin herjauksiin, jotka hän kullallaan vaimentaisi.

Niin erillään seurapiireistä kuin Gilbert oli elänytkin, hän arvasi vaistomaisesti, että kolmesataatuhatta livreä taskussa on turvallinen panssari. Enimmin häntä peloitti Andréen kärsimysten näkeminen; vain tämän tuskan edessä hän pelkäsi heikkouttansa, joka heikkous voisi häneltä riistää osan hänen asiansa menestykseen tarvittavista keinoista.

Hän astui siis puutarhaan, katsellen eräänlaisella ylpeydelläkin, joka sopi hänen kasvonpiirteisiinsä, kaikkia noita työmiehiä, eilen vielä hänen tovereitaan, mutta tänään häntä alempia.

Hänen ensimäinen kysymyksensä koski parooni de Taverneytä. Hän teki tämän kysymyksen tietysti eräälle talouspuolella palvelevista rengeistä.

-- Parooni ei ole Trianonissa, -- vastasi tämä. Gilbert epäröitsi hetkisen.

-- Entä hra Filip? -- kysyi hän.

-- Oh, hra Filip on matkustanut pois neiti Andréen kanssa.

-- Matkustanut! -- huudahti Gilbert peljästyneenä.

-- Niin.

-- Onko neiti Andrée siis matkustanut?

-- Viisi päivää sitten.

-- Pariisiinko?

Palvelija teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen: "Siitä en tiedä mitään."

-- Mitä, ettekö tiedä mitään? -- huudahti Gilbert. -- Onko neiti Andrée matkustanut, kenenkään tietämättä, mihin hän on mennyt? Hän ei toki ole matkustanut ilman syytä.

-- Kah, sellaista hupsuttelua! -- vastasi mies Gilbertin kastanjanruskeasta puvusta huolimatta. -- Eipä hän tietenkään ole matkustanut ilman syytä.

-- Ja mistä syystä hän matkusti?

-- Saadakseen ilmanvaihdosta.

-- Saadakseen ilmanvaihdosta? -- toisti Gilbert.

-- Niin, Trianonin ilma kuuluu olleen hänelle epäterveellistä, ja lääkärin määräyksestä hän on lähtenyt Trianonista.

Oli turhaa kysellä enempää. Renki oli ilmeisesti sanonut kaiken, mitä hän neiti de Taverneystä tiesi. Mutta hämmästynyt Gilbert ei kuitenkaan voinut uskoa kuulemaansa. Hän riensi Andréen asunnolle ja näki oven suljetuksi. Lasinsirut, oljen- ja heinänkorret, patjoista varisseet rikat, joita oli siroiteltuina kuistilla, olivat tapahtuneen muuton näkyväisenä todistuksena.

Gilbert kiirehti entiseen kammioonsa, jonka tapasi samassa kunnossa, mihin sen oli jättänyt. Andréen ikkuna oli avoinna huoneen tuulettamista varten. Hänen katseensa voi siis tunkeutua eteiseen asti. Asunto oli aivan autio.

Silloin antautui Gilbert mitä hurjimpaan epätoivoon; hän puski päänsä seiniin, väänteli käsiään, kieriskeli lattialla.

Sitten hän syöksyi mielipuolen tavoin ullakkokamaristaan, astui portaita alas kuin siivillä lentäen ja meni syvälle metsään, jossa hän tukkaansa repien, parkuen ja sadatellen heittäytyi kanervikkoon ja kirosi elämää sekä niitä, jotka olivat sen hänelle antaneet.

"Oh, kaikki on lopussa, aivan lopussa!" voihki hän. "Jumala ei salli minun häntä enää tavata; Jumala tahtoo, että kuolen tunnonvaivoihin, epätoivoon ja rakkauteen. Tällä tavoin sovitan rikokseni, tällä tavoin hän, jota olen loukannut, saa kostonsa... Missä hän oikeastaan on?... Taverneyssäkö? Oh, minä kiirehdin sinne, sinne! Minä menen vaikka maailman ääriin; nousen ylös pilviin, jos on tarvis. Oh, minä keksin kyllä hänen jälkensä ja seuraan häntä, vaikkapa minun puolitiessä täytyisi nääntyä nälkään ja väsymykseen."

Mutta vähitellen hänen tuskansa niiden omasta purkauksesta kevenivät. Gilbert nousi, hengitti vapaammin, katsahti ympärilleen vähemmän hurjalla ilmeellä ja läksi hitain askelin jälleen taivaltamaan Pariisia kohti.

Tällä kertaa tarvitsi hän matkaan viisi tuntia.

"Parooni", tuumi hän jokseenkin johdonmukaisesti, "ei liene lähtenyt Pariisista. Minä menen hänen puheilleen. Neiti Andrée on paennut. Hän ei tosiaan voinut viipyä Trianonissa; mutta olkoon hän missä tahansa, isä tietää hänen olinpaikkansa. Sananen häneltä opastaa minut tytön jäljille, ja sitäpaitsi kutsuu hän tyttärensä takaisin, jos kiihoittamalla hänen ahneuttansa saan hänet taipumaan."

Tämän uuden ajatuksen vahvistamana Gilbert saapui Pariisiin kellon lähennellessä seitsemää ehtoolla, siis sillä hetkellä, jolloin viileys vietteli kävelijöitä ja huviajelijoita Elysée-kentille. Silloin häilyi Pariisi illan ensimäisten sumujen ja sen keinotekoisen valon ensimäisten säteiden välillä, joka siellä muuttaa päivän neljäkolmattatuntiseksi.

Tekemänsä päätöksen johdosta nuori mies suuntasi askeleensa suoraan pienen hotellin portille Coq-Héronin varrelle ja kolkutti hetkeäkään epäröimättä. Vain hiljaisuus hänelle vastasi. Hän kolkutti siis yhä kiivaammin, mutta kymmenes isku jäi yhtä tehottomaksi kuin ensimäinen.

Tämä viimeinenkin keino, johon hän oli luottanut, siis yhäti petti hänet. Mielettömänä raivosta, pureskellen sormiaan rangaistakseen ruumistaan siitä, että se kärsi vähemmän kuin hänen sielunsa, Gilbert kääntyi äkkiä kadunkulmassa, painoi ponninta Rousseaun ovella ja nousi portaita ylös.

Nenäliina, joka sisälsi nuo kolmekymmentä valtiorahaston maksuosoitusta, sisälsi myöskin ullakkokammion avaimen.

Gilbert ryntäsi sinne yhtä kiihkeästi kuin hän olisi rynnännyt Seineen, jos se olisi virrannut siitä ohi. Sitten, koska ilta oli kaunis ja hahtuvaisia pilviä leijaili sinisellä taivaalla, koska suloinen tuoksu nousi lehmuksista ja hevoskastanjista yön hämärään, koska yölepakko hipaisi äänettömin siivin pienen luukun ruutuja, Gilbert, jonka kaikki nämä tunnelmat toinnuttivat tietoiseksi, lähestyi luukkua ja nähdessään puiden välistä häämöittävän valkoiseksi maalatun paviljongin puutarhassa, jossa hän oli jälleen tavannut Andréen, senjälkeen kun oli luullut hänet iäksi kadottaneensa, hän tunsi sydämensä särkyvän ja vaipui melkein tainnuksissa kattokourun tukea vasten, silmät epämääräisesti ja ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.

52.

Gilbert huomaa, että rikoksen tekeminen on helpompaa kuin ennakkoluulon voittaminen.

Samassa suhteessa kuin Gilbertin vallannut tuskallinen tunne väheni, hänen ajatuksensa kävivät yhä selvemmiksi ja tarkemmiksi.