Part 32

-- Eräs heittiö, -- jatkoi Filip, -- on tahtonut, että Taverneyn nimi... minun... teidän nimenne tahrautuisi ikuisella häpeällä... No, missä on nuoruuden miekkanne vuodattaaksenne hiukan verta? Eikö asia ole sen arvoinen?

-- Filip...

-- Ah, älkää peljätkö mitään; minä en syytä ketään, minä en ketään tunnekaan... Rikos on juoniteltu pimeässä, tehty pimeässä... sen seuraus häviää myöskin pimeään. Minä tahdon sitä, minä, joka käsitän nimemme kunnian omalla tavallani.

-- Mutta mistä sen tiedät? -- huudahti parooni, jonka alhainen kunnianhimo, epäjalo toivo oli tainnuttanut hämmästyksestään. -- Mistä merkistä sen näet...?

-- Sitä ei kukaan kysy, joka muutaman kuukauden kuluttua tapaa sisareni, teidän tyttärenne, parooni!

-- Mutta silloinhan, Filip, -- huudahti vanhus ilosta säteilevin silmin, -- perheemme onni ja kunnia eivät ole kadonneet, silloin voimme riemuita voitosta!

-- Siis... olette todellakin se, joksi teitä luulin, -- sanoi Filip äärimmäisen halveksivasti. -- Te olette itse kavaltanut itsenne ja olette unohtanut osoittautua älykkääksi tuomarin edessä, jouduttuanne ensin näyttäytymään sydämettömältä poikanne silmissä.

-- Hävytön!

-- Riittää! -- vastasi Filip. -- Kavahtakaa kovin äänekkäällä puheellanne herättämästä äitini valitettavasti liian heikkoa haamua. Jos hän eläisi, olisi hän valvonut tyttärensä puolesta.

Parooni laski silmäluomensa alas poikansa silmistä leimahtavan salaman häikäisemänä.

-- Tyttäreni, -- virkkoi hän hetkisen päästä, -- ei jätä minua vastoin tahtoani.

-- Sisareni, -- vastasi Filip, -- ei enää koskaan ole teitä näkevä, isä.

-- Itsekö hän niin sanoo?

-- Hän on lähettänyt minut sen teille sanomaan.

Parooni pyyhki vapisevalla kädellään kalpeita ja kosteita huuliaan.

-- Tapahtukoon niin! -- sanoi hän. Kohauttaen olkapäitään hän sitten huudahti: -- Minulla ei ole ollut menestystä tapsissani... toinen on narri, toinen hupsu.

Filip ei vastannut mitään.

-- Hyvä, hyvä, -- jatkoi Taverney; -- en tarvitse sinua enää; mene... jos ripityksesi on luettu.

-- Minulla on teille vielä kaksi seikkaa sanottavana, monsieur

-- Sano pois.

-- Ensiksikin, että kuningas on antanut teille helmiryhmän sisältävän lippaan...

-- Sisarellesi, herraseni...

-- Teille, monsieur... Sitäpaitsi ei se muuta asiaa... Sisareni ei käytä sellaisia jalokiviä... Neiti de Taverney ei ole mikään portto; hän pyytää teitä jättämään jalokivilippaan takaisin antajalleen tai, jos pelkäätte pahoittavanne hänen majesteettiaan, joka on niin paljon tehnyt perheellemme, pitämään lippaan omassa hallussanne.

Filip ojensi lippaan isällensä. Tämä otti sen, avasi, katseli jalokiviä ja heitti sen sitten erään matalan kaapin päälle.

-- Ja mitä vielä? -- kysyi hän.

-- Niin, monsieur, koska emme ole rikkaita ja koska te olette pantannut tai tuhlannut äidinosammekin, mistä en teitä nuhtele, sen Jumala tietää...

-- Se olisi parempaa, -- sanoi parooni hammasta purren.

-- Mutta koska meillä nyt tuosta vähäpätöisestä perinnöstä on jälellä ainoastaan Taverneyn kartano, pyydämme teitä valitsemaan joko Taverneyn tai tämän pienen hotellin [sanaa _hôtel_ käytettiin ylhäisempien henkilöitten yksityisasunnoistakin], jossa nyt olemme. Asukaa te toisessa, me muutamme toiseen.

Parooni rutisti pitsiröyhelöään vimmalla, jonka ilmaisi ainoastaan hänen sormiensa liike, otsan kosteus ja huulien värähtely. Tätä ei Filip edes huomannut; hän oli kääntänyt päänsä pois.

-- Valitsen mieluummin Taverneyn, -- vastasi parooni.

-- Sitten me pidämme hotellin.

-- Niinkuin tahdotte.

-- Milloin matkustatte?

-- Tänä iltana... ei, nyt heti. Filip kumarsi.

-- Taverneyssä, -- sanoi parooni, -- voi elää kuninkaana kolmentuhannen livren vuosituloilla... Minusta tulee siis kahdesti kuningas.

Hän ojensi kätensä ja otti lippaan, pistäen sen taskuunsa. Sen jälkeen hän astui ovelle päin. Äkkiä hän kääntyi takaisin kamalasti hymyillen.

-- Filip, -- sanoi hän, -- sallin sinun merkitä nimemme ensimäiseen filosofiseen julkaisuusi. Mitä taasen Andréehen tulee, neuvo häntä antamaan ensimäiselle teokselleen nimeksi Louis tai Louisea [Ludvig tai Lovisa (naisellinen muoto edellisestä). Suom.]; se on onnea tuottava nimi.

Ja hän lähti ivallisesti nauraen. Liekehtivin silmin ja kuumottavin otsin Filip puristi miekankahvaansa, jupisten:

"Hyvä Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä, salli minun unhoittaa!"

50.

Omantunnon kysymys.

Kirjoitettuaan puhtaaksi hänelle ominaisella ylen huolellisella tarkkuudella muutamia sivuja teoksestaan _Yksinäisen vaeltajan mietteitä_ Rousseau oli juuri lopettanut vaatimattoman aamiaisen.

Vaikka hra de Girardin oli hänelle tarjonnut rauhallisen asunnon Ermenonvillen ihanissa puutarhoissa, Rousseau, epäröiden alistua isoisten orjuuteen, kuten hän ihmisiä vihaavassa oikkupäisyydessään sanoi, asui yhä meille tunnetussa pienessä huoneustossaan Plâtrière-kadun varrella.

Teresia, joka puolestaan oli päättänyt pienet taloushommansa, oli vasu kainalossa menemässä ostoksille.

Kello oli yhdeksän aamulla. Tapansa mukaan emäntä tuli kysymään Rousseaulta, mitä hän erityisesti halusi päivälliseksi.

Rousseau havahtui mietteistään, kohotti verkalleen päänsä ja katsoi Teresiaan kuin puoliheränneenä.

-- Mitä vain tahdot, -- sanoi hän, -- kunhan ainakin tuot kirsikoita ja kukkia.

-- Koetetaan, -- virkkoi Teresia, -- ellei tule liian kalliiksi.

-- Aivan niin, -- sanoi Rousseau.

-- Sillä, puhuakseni suoraan, -- jatkoi Teresia, -- en tiedä, ovatko teoksesi arvottomia, mutta minusta tuntuu, että niistä ei enää makseta yhtä hyvin kuin ennen.

-- Sinä erehdyt, Teresia; minulle maksetaan sama palkkio, mutta nykyisin väsyn pikemmin, ja sitäpaitsi on kustantajani minulle vielä velkaa puolen niteen hinnan.

-- Saat nähdä, että hänkin rikkoo kanssasi tekemänsä sopimuksen.

-- Toivokaamme, ettei hän sitä tee; hän on rehellinen mies.

-- Rehellinen mies, rehellinen mies! Tuon sanottuasi luulet sanoneesi kaiken.

-- Olen ainakin sanonut paljon; -- vastasi Rousseau hymyillen, -- sillä sitä en sano kaikista ihmisistä.

-- Se ei ole mitään ihmeellistä, sinä kun olet sellainen jörö!

-- Nyt siirrymme pois pääasiasta, Teresia.

-- Niin, sinä haluat kirsikoita, herkkusuu, ja kukkia, hekumoitsija!

-- Voitko sitä ihmetellä, eukkoseni? -- vastasi Rousseau enkelin kärsivällisyydellä. -- Sydämeni ja pääni ovat niin kipeät, etten voi mennä ulos, mutta virkistyn toki nähdessäni hiukan siitä, mitä Jumala runsain käsin siroittelee kedoille.

Rousseau oli todellakin kalpea ja unteloinen, ja hänen kätensä selailivat veltosti kirjaa, jota hänen silmänsä eivät lukeneet.

Teresia pudisti päätänsä.

-- Hyvä, hyvä, -- virkkoi hän, -- minä menen tunniksi ulos; muista, että panen avaimen olkimaton alle, ja että sitä tarvitessasi...

-- Oh, en lähde, ulkosalle, -- sanoi Rousseau.

-- Tiedän hyvin, että sinä et lähde mihinkään, kosket voi pysyä jaloillasi; mutta ilmoitan sen sinulle, jotta pitäisit varalla, jos ken sattuisi tulemaan, ja soiton kuullessasi avaisit; sillä jos soitetaan, voit olla varma, etten se minä ole.

-- Kiitos, hyvä Teresia, kiitos! Mene nyt.

Tapansa mukaan nuristen emäntä läksi ulos, mutta hänen raskaat ja laahustavat askeleensa kuuluivat vielä kauan portailta.

Mutta heti kun ovi oli suljettu, Rousseau käytti hyväkseen yksinäisyyttänsä ojentuakseen mukavasti tuolissaan, katseli lintuja, jotka ikkunalaudalta poimivat muutamia leivänmuruja ja ahmi sisäänsä naapuritalojen savupiippujen välitse siivilöityvää päiväpaistetta.

Tuskin oli hänen nuorekas ja vilkas mielikuvituksensa tuntenut itsensä vapaaksi, kun se avasi siipensä samoin kuin kyyhkyset iloisen ateriansa jälkeen.

Äkkiä narahti ulko-ovi saranoillaan ja herätti filosofin suloisesta uinailustansa.

"Mitä", tuumi hän, "joko hän palaa!... Olisinko kenties nukahtanut, vaikka luulin vain mietiskeleväni?"

Hänen työhuoneensakin ovi avautui nyt verkalleen. Rousseau käänsi selkänsä oveen päin; varmana, että Teresia sieltä tuli, hän ei vaivautunut nousemaan.

Oli hetkisen äänettömyys.

-- Anteeksi, monsieur, -- lausui sitten tämän hiljaisuuden keskeltä ääni, joka sai filosofin hätkähtämään.

Rousseau kääntyi äkkiä.

-- Gilbert! -- huudahti hän.

-- Niin, Gilbert olen, vielä kerran anteeksi, hra Rousseau. Tulija oli todellakin Gilbert, mutta kalpeana ja riutuneena, tukka pörröllään ja vaatteet epäjärjestyksessä ja huonosti peittäen hänen laihtuneet ja vapisevat jäsenensä. Sanalla sanoen, siinä oli Gilbert sellaisessa tilassa, että hänen näkemisensä puistatti Rousseauta ja sai hänet parahtamaan levottomuutta muistuttavasta säälistä.

Gilbertin katse oli tuijottava ja kiilui kuin nälkäisen petolinnun; teeskennellyn kainouden hymy oli räikeänä vastakohtana tälle katseelle niinkuin vakavan kotkanpään yläosa olisi irvistelevän suden- tai ketunpään kuonopuolelle.

-- Mitä asiaa sinulla täällä on? -- huudahti Rousseau innokkaasti, hän kun ei pitänyt siistimättömästä puvusta ja katsoi sen lähimäisissään pahojen aikeitten merkiksi.

-- Monsieur, -- vastasi Gilbert, -- minun on nälkä.

Rousseauta värisytti hänen kuullessaan tuon äänen, joka lausui ihmiskielen kauneimman sanan.

-- Ja miten pääsit tänne sisälle? -- kysyi hän. -- Ovihan oli suljettu.

-- Monsieur, tiedän Teresia-rouvan tavallisesti asettavan avaimen olkimaton alle. Odotin, kunnes hän oli lähtenyt ulos, sillä hän ei pidä minusta ja olisi ehkä kieltäytynyt ottamasta minua vastaan tai päästämästä minua puheillenne. Silloin, tietäen olevanne yksin, nousin portaat ylös, otin avaimen piilopaikastaan, ja nyt olen tässä.

Rousseau kohosi tukien itseään nojatuolinsa molempiin kaidepuihin.

-- Kuunnelkaa minua silmänräpäys, vain silmänräpäys, -- jatkoi Gilbert; -- vakuutan teille, hra Rousseau, että ansaitsen huomiotanne.

-- Puhu, -- vastasi Rousseau hämmästyneenä noista kasvoista, jotka eivät enää ilmaisseet mitään ihmisille ylimalkaan yhteisiä tunteita.

-- Minun olisi pitänyt aloittaa sanomalla teille, että olen joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan, etten tiedä, täytyykö minun varastaa, tappaa itseni tai tehdä jotakin vielä pahempaa... Oh, älkää peljätkö, mestarini ja suojelijani, -- virkkoi Gilbert lempeällä äänellä; -- sillä tarkemmin miettiessäni luulen, että minun ei ole tarvis surmata itseäni; kuolen kyllä ilmankin... Viikon ajan, siitä asti kun karkasin Trianonista, olen samoillut metsissä ja kedoilla syömättä muuta kuin vihanneksia ja jonkun villin metsähedelmän. Olen voimaton, uupumaisillani väsymyksestä ja nälästä. Jos olen pakoitettu varastamaan, en yritä sitä teidän luonanne; siksi on talonne minulle liian kallis, hra Rousseau. Mitä siihen kolmanteen asiaan tulee... hm, sen tekemiseen...

-- No mitä? -- kysäisi Rousseau.

-- Tarvitsisin vakaumuksen, jota tulen täältä teiltä etsimään.

-- Oletko hullu? -- huudahti Rousseau.

-- En, monsieur; mutta olen kovin onneton, kovin epätoivoinen, ja tänä aamuna olisin hukuttautunut Seineen, ellei mieleeni olisi muistunut jotakin.

-- Mitä se oli?

-- Teidän kirjoittamanne lause: "Itsemurha on varkaus ihmiskunnalta."

Rousseau katsahti nuorukaiseen ikäänkuin sanoakseen: "Oletko kyllin itserakas luullaksesi, että sitä kirjoittaessani ajattelin sinua?"

-- Oh, minä käsitän, -- mutisi Gilbert.

-- Sitä en usko, -- sanoi Rousseau.

-- Te tarkoitatte: "Olisiko sinun kuolemasi, viheliäinen, joka et mitään ole, et mitään omista ja josta kukaan ei välitä, olisiko sinun kuolemasi mikään merkkitapaus?"

-- Siitä ei nyt ole kysymys, -- sanoi Rousseau häpeissään, kun hänen ajatuksensa oli arvattu; -- mutta sinullahan luullakseni oli nälkä?

-- Niin, sen sanoin.

-- No, koska tiesit, missä avain oli, tiedät myöskin, missä leipä on; käy ottamassa leipää ruokakaapista ja mene tiehesi. Gilbert ei hievahtanut.

-- Ellet tarvitsekaan leipää, vaan rahaa, niin en luule sinua kyllin häijyksi pahoinpidelläksesi vanhusta, joka on sinua suojellut, vieläpä saman katon alla, joka on sinulle tarjonnut turvapaikan. Tyydy tähän vähään... Kas tässä.

Hän kopeloi taskustaan ja tarjosi nuorukaiselle muutamia kolikoita. Gilbert pysähdytti hänen kätensä.

-- Oi, -- virkkoi hän tuntien kivistävää tuskaa, -- ei ole kysymys rahasta eikä leivästä. Te käsititte tarkoitukseni väärin, kun puhuin teille itsemurhasta. Ellen tapa itseäni, johtuu se siitä, että elämäni nyt voisi tulla jollekulle hyödylliseksi, että kuolemani olisi joltakulta varastamista, monsieur. Te, joka tunnette kaikki yhteiskunnalliset lait, kaikki luonnolliset sitoumukset, sanokaa, onko tässä maailmassa mitään sidettä, joka voi kiinnittää elämään kuolemaa halajavan ihmisen?

-- Niitä on paljon, -- vastasi Rousseau.

-- Onko isyys sellainen side? -- mutisi Gilbert. -- Katsokaa minuun vastatessanne, hra Rousseau, jotta voin lukea ajatuksenne silmistänne.

-- On, -- sopersi Rousseau, -- on epäilemättä. Mutta miksi teet sellaisen kysymyksen?

-- Monsieur, teidän sananne langettavat tuomioni, -- sanoi Gilbert; -- punnitkaa ne siis tarkoin, minä vannotan teitä, monsieur. Olen niin onneton, että tahtoisin tappaa itseni, mutta... mutta minulla on lapsi!

Rousseau hypähti kummastuksesta nojatuolissaan.

-- Oh, älkää ivatko minua, monsieur, -- virkkoi Gilbert nöyrästi. -- Luulisitte raapaisevanne sydämeeni vain raamun, mutta raatelisittekin sen kuin tikarin pistolla. Toistan teille, minulla on lapsi.

Rousseau katseli häntä mitään vastaamatta.

-- Muutoin olisin jo kuollut, -- jatkoi Gilbert. -- Kahden vaiheilla ollessani tuumin, että te antaisitte minulle hyvän neuvon, ja siksi olen tullut.

-- Mutta, -- kysyi Rousseau, -- miksi pitäisi minun antaa sinulle neuvoja? Kysyitkö minulta neuvoa virheen tehdessäsi?

-- Monsieur, tätä virhettä...

Ja Gilbert lähestyi Rousseauta omituisin ilmein.

-- No? -- kysyi filosofi.

-- Tätä virhettä, -- jatkoi Gilbert, -- jotkut nimittävät rikokseksi.

-- Rikokseksi! Sitä suurempi syy ollaksesi siitä minulle puhumatta. Minä olen ihminen niinkuin sinäkin, enkä rippi-isä. Muuten eivät sanasi minua kummastutakaan. Olen aina aavistanut, että sinä kehittyisit huonoon suuntaan; sinulla on pahoja taipumuksia.

-- Ei, monsieur, -- vastasi Gilbert pudistaen surullisesti päätään. -- Ei, monsieur, käsitykseni vain on vinossa tai oikeammin harhaan johdettu. Olen lukenut paljon kirjoja, jotka saarnaavat kansanluokkien yhdenvertaisuutta, hengen ylevyyttä ja vaistojen aateluutta. Nämä kirjat, monsieur, olivat niin kuuluisain miesten tekemiä, että minunlaiseni poloinen maalaispoika niitä lukiessaan kylläkin on voinut tulla päästään pyörälle... Minä olen joutunut hukkaan.

-- Ahaa, nyt näen, mihin hra Gilbert pyrkii!

-- Minäkö?

-- Niin, hän tahtoo syyttää opinkappaleitani. Eikö hänellä ole vapaa tahto?

-- Minä en syytä ketään, monsieur; minä sanon vain, mitä olen lukenut, ja syytän omaa herkkäuskoisuuttani. Minä uskoin, minä tein virheen. On kaksi syytä rikokseeni: te olette ensimäinen, ja siksi tulen ensiksi teidän luoksenne. Käännyn sitten toisen puoleen vuorostaan, jahka aika on tullut.

-- No, mutta sano sitten, mitä minulta pyydät.

-- En hyviätöitä, en kattoa pääni päälle, en edes leipää, vaikka olen hyljätty ja nälistynyt. Ei, minä pyydän teiltä siveellistä tukea, pyydän oppinne vahvistusta, pyydän teitä yhdellä ainoalla sanalla antamaan minulle takaisin kaiken voimani, jota ei ole murtanut nälän aiheuttama heikkous käsivarsissani ja jaloissani, vaan aivojeni ja sydämeni epäilys. Hra Rousseau, minä rukoilen teitä siis minulle sanomaan, onko se, mitä olen jo viikkokauden kokenut, nälän aiheuttamaa polttoa vatsalihaksissa vai tunnonvaivojen kidutusta ajatuselimissäni. Rikoksen seurauksena, monsieur, olen tullut lapsen isäksi; no niin, sanokaa minulle nyt, pitääkö minun katkerassa epätoivossa repiä hiukset päästäni ja kieriskellä tomussa parkuen: "Anteeksi!" vai onko minun huudettava kuin nainen pyhässä raamatussa, sanoen: "Olen tehnyt kuin kaikki muut; jos joku ihminen on minua parempi, heittäköön hän minuun ensimäisen kiven?" Sanalla sanoen, hra Rousseau, te, jonka on täytynyt tuntea, mitä minä tunnen, vastatkaa kysymykseeni. Sanokaa, sanokaa, onko luonnollista, että isä hylkää lapsensa?

Gilbert oli tuskin lausunut tämän sanan, kun Rousseau tuli häntä itseään kalpeammaksi ja änkytti aivan ymmällä:

-- Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin?

-- Siksi, että ollessani luonanne, hra Rousseau, ullakkokamarissa, jossa tarjositte minulle turvapaikan, lueskelin kirjoitelmianne tästä aineesta; siksi, että te olette selittänyt kurjuudessa syntyneiden lasten kuuluvan valtiolle, jonka on niistä huolehdittava; ja vihdoin siksi, että aina olette pitänyt itseänne kunnon miehenä, vaikkette ole kavahtanut hyljätä teille syntyneitä lapsia.

-- Onneton, -- sanoi Rousseau, -- sinä olet lukenut kirjani ja tulet nyt puhumaan minulle tuollaista kieltä!

-- Entä sitten? -- virkkoi Gilbert.

-- Ka, sinulla ei ole ainoastaan pahoja taipumuksia, vaan myöskin häijy sydän.

-- Hra Rousseau!

-- Olet huonosti käsittänyt kirjani, kuten käsität huonosti inhimillisen elämän! Olet silmäillyt sivuja vain pintapuolin niinkuin näet kasvoista vain pinnan! Ah, luulet tekeväsi minut vastuunalaiseksi rikoksestasi esittäessäsi kohtia teoksistani ja lausuessasi minulle: "Te tunnustatte tehneenne tämän, siis saan minäkin sen tehdä!" Mutta, onneton, et tiedä, et ole lukenut kirjoistani, et ole aavistanut, että esimerkiksesi ottamasi ihmisen elämän, tämän kurjuudelta ja kärsimyksellä täytetyn elämän minä voisin vaihtaa kultaista, hekumallista, loistokasta ja nautintorikasta elämää vastaan. Onko minulla vähemmän neroa kuin hra de Voltairella, ja enkö voisi olla yhtä tuottelias kuin hän? Enkö voisi vähemmälläkin työllä, kuin mitä niihin nyt käytän, myydä kirjojani yhtä kalliisti kuin hän myy omiansa ja pakoittaa rahoja vierimään kirstuuni pitämällä aina puoliksi täytetyn kirstun kustantajaini varalta? Kulta vetää puoleensa kultaa, etkö sitä tiedä? Minulla olisi ollut, komeat vaunut ajellakseni niissä nuoren ja kauniin rakastajattaren kanssa, ja usko minua, tuo ylellisyys ei suinkaan olisi ehdyttänyt alati pulppuilevaa runosuontani. Eikö minulla enää ole intohimoja? Sano! Katso silmiini, joissa vielä kuusikymmenvuotiaana hehkuu nuoruuden tuli ja halut. Sinä, joka olet lukenut tai kopioinut kirjojani, kah, etkö muista, että vuosien painosta huolimatta, varsin vaikeista ja tuntuvista vaivoista huolimatta alati nuori sydämeni näkyy, kyetäkseen paremmin kärsimään, perineen kaikki muun elimistöni voimat? Kivulloisuuden murtamana kykenemättä kävelemään tunnen omistavani enemmän tarmoa ja eloisuutta kestääkseni kärsimyksen! kuin minulla kukoistavan miehuuteni iällä koskaan oli vastaanottaakseni Jumalan minulle suomat harvat onnenhetket.

-- Tiedän tuon kaiken, monsieur, -- virkkoi Gilbert. -- Olen nähnyt teidät läheltä ja käsittänyt teidät.

-- No, kun olet nähnyt minut läheltä ja ymmärtänyt minut, eikö elämälläni ole sinulle merkitystä, jota sillä ei ole muille? Eikö tämä harvinainen kieltäytyminen, joka ei ole minulle luonteenomaista, sinulle ilmaise, että olen tahtonut sovittaa...

-- Sovittaa! -- mutisi Gilbert.

-- Etkö -- ole käsittänyt, -- jatkoi filosofi, -- että kun tämä kurjuus alussa oli pakoittanut minut tavattomaan päätökseen, en myöhemmin keksinyt muuta puolustusta tälle päätökselleni kuin epäitsekkyyden ja vaatimattomuudessani pysymisen? Etkö ole käsittänyt, että nöyryytyksellä olen rangaissut järkeäni? Sillä syyllisenä oli järkeni, joka puolustuksekseen oli turvautunut uhkaväitteisiin, samalla kun minä taas rankaisin sydäntäni alituisilla tunnonvaivoilla.

-- Ah, -- huudahti Gilbert, -- noin te minulle vastaatte! Noin te filosofit viskelette kirjoitettuja oppejanne ihmiskunnalle ja syöksette meidät epätoivoon tuomitsemalla meidät, jos kiihoitumme. Haa, mitä minua koskee teidän nöyryytyksenne, kun se on salainen, teidän tunnonvaivanne, kun ne ovat kätketyt! Voi teitä, voi teitä! Ja langetkoon teidän nimessänne tehty rikos teidän päänne päälle!

-- Manaat päälleni samalla kertaa sekä kirousta että rangaistusta. Sillä sinä unohdat rangaistuksen. Oh, se on liikaa! Sinä, joka olet rikkonut niinkuin minäkin, tuomitsetko itsesi myöskin yhtä ankarasti kuin minä olen itseni tuominnut?

-- Vielä ankarammin, -- virkkoi Gilbert; -- sillä minun rangaistukseni tulee kauheaksi. Kun näetten en enää usko mihinkään, annan vastustajani tai oikeammin viholliseni surmata itseni. Se on eräänlainen itsemurha, johon onnettomuuteni minua neuvoo, ja jonka omatuntoni antaa anteeksi. Sillä nyt en kuolemallani enää varasta ihmiskunnalta, ja te olittekin kirjoittanut lauseen, johon ette itse uskonut.

-- Pysähdy, onneton, -- sanoi Rousseau, -- pysähdy! Etkö ole aikaansaanut kyllin paljo pahaa typerällä herkkäuskoisuudellasi? Täytyykö sinun tehdä vielä enemmän tyhmällä epäuskollasi? Puhuit minulle lapsesta? Sanoit olevasi tai pian tulevasi isäksi?

-- Niin sanoin, -- toisti Gilbert.

-- Tiedätkö, -- mutisi Rousseau matalalla äänellä, -- mitä merkitsee laahata mukanaan, ei kuolemaan, vaan häpeään olentoja, jotka ovat syntyneet vapaasti hengittääkseen hyveen puhdasta ja raitista ilmaa, minkä Jumala suo myötäjäisiksi jokaiselle ihmiselle hänen lähtiessään äitinsä kohdusta? Kuuntelehan sentään, kuinka asemani on kauhea. Kun hylkäsin lapseni, käsitin, että yhteiskunta, jota kaikki etevämmyys loukkaa, viskaisi tämän rikollisen teon häpäisevänä moitteena vasten silmiäni. Silloin puolustauduin eriskummaisuuksilla. Käytin kymmenen vuotta elämästäni antamalla äideille neuvoja lastensa hoidossa, vaikken itse ollut osannut olla isä! Ja opastelin isänmaata voimakkaiden ja kunnollisten kansalaisten muovaamisessa, vaikka itse olin ollut heikko ja turmeltunut! Sitten pyöveli, joka vaatii kostoa yhteiskunnan, isänmaan orpojen puolesta, otti eräänä päivänä kirjani, kun hän ei saanut käsiinsä minua itseäni, ja poltti sen elävänä häpeänä maalle, jonka ilmaa se oli myrkyttänyt. Valitse, arvaa, tuomitse; olenko rikkonut teossa vai olenko tehnyt pahaa opeillani? Sinä et vastaa; Jumala itse joutuisi ymmälle, Jumala, joka pitää käsissään oikeuden ja vääryyden lahjomatonta vaakaa. No niin, minulla on sydän, joka ratkaisee kysymyksen, ja se sydän haastaa povessani: "Voi sinua, luonnoton isä, joka olet hyljännyt lapsesi! Voi sinua kohdatessasi nuoren porton, joka iltasin röyhkeästi nauraa kadunkulmassa; sillä hän on ehkä hyljätty tyttäresi, jonka nälkä on ajanut paheen poluille! Voi sinua tavatessasi kadulla vereksestä teosta pidätetyn varkaan, sillä hän on ehkä hyljätty poikasi, jonka nälkä on pakoittanut rikoksen teille!"

Nämä sanat lausuessaan Rousseau, joka oli noussut, lysähti takaisin nojatuoliinsa.

-- Ja kuitenkaan, -- jatkoi hän niin sortuneella äänellä, että se sävyltään muistutti rukousta, -- en ole suinkaan ollut niin rikollinen kuin voisi luulla. Minä näin sydämettömän äidin, joka otti osaa rikokseeni, unohtavan sikiönsä niinkuin eläimet unohtavat, ja ajattelin: "Koska Jumala on sallinut tämän äidin unohtaa, täytynee hänen unohtaa." No niin, sillä hetkellä minä petyin, ja nyt kun olet kuullut minun sanovan sinulle, mitä en ole koskaan kellekään sanonut, sinulla ei enää ole oikeutta pettää itseäsi.

-- Siis, -- kysyi nuori mies rypistäen kulmiaan, -- ette olisi koskaan hyljännyt lapsianne, jos teillä olisi ollut varoja niiden elatukseen?

-- En, kunhan minulla vain olisi ollut kaikkein välttämättömin, niin vannon, etten olisi sitä koskaan tehnyt!

Ja Rousseau ojensi vapisevan kätensä juhlallisesti taivasta kohti.

-- Riittääkö kaksikymmentätuhatta livreä lapsen ylläpitoon? -- kysyi Gilbert.

-- Riittää, riittäähän se, -- sanoi Rousseau.

-- Hyvä, -- virkkoi Gilbert, -- kiitos, monsieur; nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.

-- Ja joka tapauksessa, nuori kun olet, kykenet työlläsi elättämään lapsesi, -- sanoi Rousseau. -- Mutta puhuit rikoksesta. Sinua etsitään, ajetaan ehkä takaa...

-- Niin, monsieur.

-- Ka, lymyä tänne, lapseni; pieni ullakkokamari on yhä vapaa.

-- Te olette mies, josta pidän, opettajani! -- huudahti Gilbert; -- ja tekemänne tarjous saa minut riemastumaan. Enkä teiltä pyydäkään muuta kuin turvapaikan; leipäni kyllä ansaitsen itse; tiedättehän, etten ole laiskuri.