Part 30

"Tuo mies", tuumi hän, "on saatava vakuutetuksi tai taltutettava jonkinlaisella etevämmyydellä. Mutta tällä hetkellä minulla ei ole mitään keinoa hänen hillitsemisekseen tai vakuuttamisekseen; olkaamme kärsivällisiä."

Kun hänelle kuitenkin kävi mahdottomaksi pysyä kärsivällisenä Balsamon vieressä, hän hyppäsi alas vaunuista ja alkoi harppailla viheriöitsevällä lehtokujalla, jolle vaunut olivat pysähtyneet.

Kymmenen minuutin päästä Filip tunsi, että hänelle oli mahdotonta kauemmin odottaa. Hän piti siis parempana avauttaa ristikkoportin ennen määräaikaa epäluulojen herättämisen uhallakin.

"Sitäpaitsi", mutisi Filip, viihtyen ajatuksesta, joka jo useamman kerran oli juolahtanut hänen mieleensä, "mitäpä epäluuloja voi portinvartijassa syntyä, jos sanon hänelle sisareni terveydentilan minua siinä määrin huolestuttaneen, että kävin Pariisissa lääkäriä noutamassa, tuodakseni hänet tänne heti päivän valjettua?"

Hyväksyttyään tämän ajatuksen, jonka hänen halunsa sen toteuttamiseen pian sai näyttämään aivan vaarattomalta, hän riensi vaunujen luo.

-- Niin, monsieur, -- sanoi hän, -- olette oikeassa, on turhaa odottaa kauemmin. Tulkaa, tulkaa...

Mutta hänen täytyi toistaa tämä kehoitus; vasta toisella kerralla Balsamo riisui viittansa, johon hän oli kääriytynyt, sulki tumman, kiilloitetuilla teräsnapeilla varustetun viittansa ja astui alas vaunuista.

Filip valitsi polun, joka johti kohtisuoraan ristikkoportille.

-- Käykäämme nopeasti, -- sanoi hän Balsamolle.

Ja hän alkoi todellakin astua niin ripeästi, että Balsamo vaivoin kykeni häntä seuraamaan. Portti avattiin, Filip antoi selityksensä vartijalle, ja molemmat herrat pääsivät sisälle. Kun puomi oli laskettu heidän jälkeensä, Filip pysähtyi vielä kerran.

-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- vielä yksi sana... Nyt olemme perillä. En tiedä, mitä aiotte kysellä sisareltani; mutta säästäkää häntä edes niiltä yksityiskohdilta, mitä tuossa kauheassa tilaisuudessa hänen nukkuessaan on saattanut tapahtua. Säästäkää edes sielun puhtautta, koska ruumiin neitseellisyys on mennyttä.

-- Hyvä herra, -- vastasi Balsamo, -- kuulkaa, mitä sanon. En ole koskaan käynyt puistossa noita karkearunkoisia puita kauempana, jotka näette tuolla sisarenne asumaa rakennusta vastapäätä. En siis ole koskaan tunkeutunut neiti de Taverneyn kammioon, kuten minulla jo oli kunnia teille mainita. Mitä taas kohtaukseen tulee, jonka sisarenne sieluun tekemää vaikutusta pelkäätte, niin sen vaikutuksen alaiseksi joudutte ainoastaan te ja nukkunut henkilö, sillä tästä hetkestä, tästä nyt astumastani askeleesta asti käsken arvoisan neidin vaipua magneettiseen uneen.

Balsamo pysähtyi, laski käsivartensa ristiin rinnalle, kääntyi paviljonkia kohti, jossa Andrée asui, ja pysyi hetkisen liikahtamatta rypistynein kulmin ja kaikkivaltiaan tahdon ilme kasvoille levinneenä.

-- Kas niin, -- sanoi hän, antaen käsivartensa vaipua alas, -- neiti Andréen pitäisi nyt olla nukkunut.

Filipin muoto osoitti epäilyä.

-- Ah, te ette usko minua? -- jatkoi Balsamo. -- No, odottakaa. Todistaakseni teille selvästi, että minun ei ollut tarvis mennä hänen luokseen, tahdon käskeä hänen, vaikka hän on aivan nukkuneena, tulla portaita alas meitä vastaan samalle paikalle, jossa viimeksi hänelle puhuin.

-- Tehkää niin, -- sanoi Filip; -- kun sen näen, niin uskon.

-- Menkäämme tuolle käytävälle asti ja odottakaamme valkopyökki-ryhmän takana.

Filip ja Balsamo menivät osoitetulle paikalle. Balsamo ojensi kätensä Andréen asuntoa kohti. Mutta tuskin hän oli ottanut tämän asennon, kun heikko rasahdus kuului viereisestä pensas aidasta.

-- Mies! -- virkkoi Balsamo. -- Olkaamme varuillamme.

-- Missä sitten? -- kysyi Filip etsien silmillään kreivin huomautuksen esinettä.

-- Tuolla, pensasryhmässä vasemmalla, -- virkkoi tämä.

-- Niin oikein, -- sanoi Filip, -- hän on Gilbert, entisiä palvelijoitamme.

-- Onko teillä mitään syytä peljätä tuota nuorukaista?

-- Ei, luullakseni ei. Mutta malttakaa kuitenkin, monsieur: sillä jos Gilbert jo on noussut, saattaa muitakin olla liikkeellä.

Sillävälin Gilbert poistui säikähtyneenä; sillä nähdessään Filipin ja Balsamon yhdessä hän vaistomaisesti käsitti olevansa hukassa.

-- No, monsieur, -- kysyi Balsamo, -- mitä te päätätte?

-- Herra kreivi, -- virkkoi Filip, tuntien vastoin tahtoaan tämän miehen ympärilleen levittämää magneettista lumoa, -- jos voimanne todella on riittävän suuri tuottaaksenne neiti de Taverneyn tänne luoksemme, niin ilmaiskaa se voimanne millä merkillä tahansa, mutta älkää tuoko häntä tällaiseen avonaiseen paikkaan, missä jokainen ohikulkija voi kuulla kysymyksenne ja hänen vastauksensa.

-- Olikin jo aika, -- vastasi Balsamo tarttuen nuoren miehen käteen ja osoittaen rakennuksen käytävässä olevaa ikkunaa, josta he näkivät, miten Andrée valkopukuisena ja vakavana Balsamon käskyä noudattaen valmistautui astumaan portaita alas.

-- Pysähdyttäkää hänet, pysähdyttäkää hänet, -- sanoi Filip hätääntyneenä ja kummastuneena samalla kertaa.

-- Olkoon niin, -- vastasi Balsamo.

Kreivi ojensi kätensä neiti de Taverneytä kohti, joka heti seisahtui. Sitten hän ikäänkuin kivijuhlaan kulkeva patsas silmänräpäykseksi pysähdyttyään kääntyi ja palasi huoneeseensa.

Filip ryntäsi hänen jälkeensä; Balsamo seurasi häntä. Filip astui huoneeseen melkein samaan aikaan kuin Andrée, ja siepaten nuoren tytön syliinsä vei hänet istumaan.

Hetkistä myöhemmin kuin Filip, Balsamo astui sisään ja sulki oven jälkeensä.

Mutta vaikka väliaika oli ollut perin lyhyt, eräs kolmas henkilö oli ehtinyt hiipiä näiden kahden miehen väliin ja pujahtaa Nicolen vaatekomeroon, jonne hän piiloutui tietäen, että elämänsä riippuisi tästä keskustelusta.

Tämä kolmas henkilö oli Gilbert.

47.

Paljastus.

Balsamo sulki oven jälkeensä ja ilmestyen kynnykselle, juuri kun Filip katseli sisartaan kauhunsekaisella uteliaisuudella, kysyi:

-- Oletteko valmis, monsieur?

-- Kyllä, kreivi, kyllä, -- änkytti Filip vavisten.

-- Voimme siis alkaa kysellä sisareltanne?

-- Jos suvaitsette, -- sanoi Filip, koettaen syvällä hengähdyksellä vierittää pois rintaansa puristavan painon.

-- Mutta ennen kaikkea, -- virkkoi Balsamo, -- katsokaa sisartanne.

-- Minä näen hänet, monsieur.

-- Luulette hänen nukkuvan, eikö niin?

-- Kyllä.

-- Ja luulette, että hän siis ei ole tietoinen siitä, mitä täällä tapahtuu?

Filip ei vastannut, vaan teki ainoastaan epäilevän liikkeen Silloin Balsamo meni uunin luo ja sytytti kynttilän, jota hän kuljetti Andréen silmien edessä lieskan saamatta tätä sulkemaan luomiansa.

-- Niin, hän nukkuu, sen näkee, -- virkkoi Filip; -- mutta mitä kummallista unta, hyvä Jumala!

-- Ka niin, minä tahdon kysellä häneltä, -- jatkoi Balsamo; -- tai koska pelkäsitte minun tekevän sisarellenne joitakin sopimattomia kysymyksiä, niin kyselkäähän häneltä itse, herra ritari.

-- Mutta äsken minä hänelle puhuin ja koskin häneen, eikä hän näkynyt kuulevan sanojani eikä tuntevan kosketustani.

-- Se johtuu siitä, että te ette ollut magneettisessa yhteydessä hänen kanssaan; mutta minä tahdon teidät siihen asettaa.

Ja Balsamo tarttui Filipin käteen ja asetti sen Andréen kouraan.

Heti hymyili nuori tyttö ja kuiskasi:

-- Ah, sinäkö se olet, rakas veli?

-- Nyt näette, -- sanoi Balsamo, -- hän tuntee teidät jo.

-- Niin, se on omituista.

-- Kysykää, niin hän vastaa.

-- Mutta ellei hän hereillään mitään muista, kuinka voi hän nukuksissa muistaa?

-- Se on tieteen salaisuuksia.

Ja päästäen huokauksen Balsamo meni istumaan nojatuoliin huoneen nurkkaan.

Filip pysyi liikkumattomana, käsi Andréen kädessä. Miten aloittaisi hän kuulustelun, josta hänelle seuraisi häpeänsä varmuus ja joka ilmaisisi hänelle rikollisen? Ja tuo rikollinen ehkä ei olisi hänen kostavan kätensä ulottuvissa?

Andrée taasen oli vaipunut haltioitumista muistuttavaan rauhallisuuteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin tyyneyttä kuin mitään muita tunteita. Aivan vapisevana Filip kuitenkin totteli Balsamon ilmeikästä katsetta, joka käski häntä ryhtymään toimeen. Mutta mikäli hän ajatteli onnettomuuttaan, mikäli hänen muotonsa synkistyi, sikäli Andréenkin kasvot peittyivät pilveen, ja hän aloittikin ensimäisenä virkkamalla veljellensä:

-- Niin, olet oikeassa, Filip, se on suuri onnettomuus perheelle. Täten tulkitsi Andrée veljensä sielussa lukemansa ajatuksen.

Filip, joka ei odottanut tätä johdantoa, säpsähti.

-- Mikä onnettomuus? -- kysyi hän, oikein tajuamatta, mitä sanoi.

-- Ah, kyllähän sen tiedät, rakas veli!

-- Pakoittakaa hänet puhumaan, monsieur, niin hän puhuu, -- sanoi Balsamo.

-- Miten voin hänet siihen pakoittaa?

-- Tahtokaa, että hän puhuu; muuta ei tarvita.

Filip katsoi sisareensa muodostaen mielessään määrätyn toivomuksen.

Andrée punastui.

-- Voi, -- virkahti nuori tyttö, -- teet kovin pahoin, Filip, uskoessasi, että Andrée on sinua pettänyt.

-- Etkö siis rakasta ketään? -- kysyi Filip.

-- En ketään.

-- Minun rangaistavani ei siis ole rikostoveri, vaan pahantekijä?

-- En käsitä sinua, veli.

Filip katsahti kreiviin ikäänkuin kysyäkseen häneltä neuvoa.

-- Pakoittakaa häntä, -- kehoitti Balsamo.

-- Pakoittaisinko häntä?

-- Niin, kyselkää kursailematta.

-- Välittämättä tytön kainoudentunteista?

-- Oh, olkaa huoletta; herätessään hän ei muista mitään.

-- Mutta voiko hän vastata kysymyksiini?

-- Näettekö selvään? -- kysyi Balsamo Andréelta.

Tyttö säpsähti tätä ääntä; hän käänsi elottoman katseensa Balsamoon.

-- En niin selvästi kuin näkisin teidän kysellessänne, virkkoi hän; -- mutta näen sentään.

-- No, koska näet, sisareni, kerro minulle seikkaperäisesti sen yön tapahtumat, jolloin olit tainnuksissa.

-- Ettekö aloita toukokuun 31. päivän yöstä, monsieur? Epäilyksenne ulottuvat mielestäni siihen yöhön asti. Hetki on tullut valaista kaikki samalla kertaa.

-- En, monsieur, -- vastasi Filip, -- se on tarpeetonta, sillä olen jo tovin uskonut sanaanne. Se, jolla on hallussaan sellainen mahti kuin teillä, ei käytä sitä halpamielisiin tarkoitusperiin. Sisareni, -- toisti Filip, -- kerro minulle kaikki, mitä tapahtui pyörtymisyönäsi.

-- Minä en muista, -- sanoi Andrée.

-- Kuuletteko, herra kreivi?

-- Hänen täytyy muistaa, hänen täytyy puhua; käskekää häntä.

-- Mutta jos hän silloin nukkui?...

-- Sielu valvoi.

Sitten Balsamo nousi, ojensi kätensä Andréeta kohti ja rypistäen kulmiaan, joka liike ilmaisi tahdon ja tarmon lisääntymistä, hän sanoi:

-- Koettakaa muistaa, minä tahdon sitä.

-- Minä muistan jo, -- virkkoi Andrée.

-- Oih! -- huoahti Filip kuivaten otsaansa.

-- Mitä tahdot tietää?

-- Kaiken!

-- Mistä hetkestä alkaen?

-- Siitä hetkestä, jolloin menit levolle, -- Näettekö itsenne? -- kysyi Balsamo.

-- Kyllä, minä näen itseni; pidän kädessäni Nicolen täyttämää lasia... Oi, hyvä Jumala!

-- Kuinka? Mikä on?

-- Voi sitä kurjaa!

-- Puhu, sisareni, puhu.

-- Se lasi sisältää unijuomaa; jos nautin sen, olen hukassa.

-- Unijuomaa! -- huudahti Filip -- Missä tarkoituksessa?

-- Odota, odota!

-- Puhu ensiksi juomasta.

-- Olin viemässä sen huulilleni; mutta... sillä hetkellä...

-- No?

-- Kreivi kutsui minua.

-- Kuka kreivi?

-- Hän, -- virkkoi Andrée viitaten kädellään Balsamoon päin.

-- Ja sitten?

-- Sitten asetin lasin takaisin ja nukuin. -- Sitten, sitten? -- kysyi Filip.

-- Minä nousin ja menin häntä tapaamaan.

-- Missä kreivi oli?

-- Lehmusten alla vastapäätä ikkunaani.

-- Ja eikö kreivi ole koskaan käynyt sisällä huoneessasi, sisareni?

-- Ei koskaan.

Balsamon Filipiin luoma katse näkyi sanovan selvästi: "Kah, petinkö teitä, monsieur?"

-- Ja sinä sanot menneesi kreiviä tapaamaan?

-- Niin, minä tottelen, kun hän minua kutsuu.

-- Mitä kreivi sinusta tahtoi?

Andrée epäröitsi.

-- Sanokaa, sanokaa, -- huudahti Balsamo; -- minä en kuuntele.

Ja hän vaipui takaisin nojatuoliinsa upottaen päänsä käsiinsä ikäänkuin estääkseen Andréen sanoja kuulumasta korviinsa.

-- Sano, mitä kreivi sinusta tahtoi? -- toisti Filip.

-- Hän tahtoi tiedustella minulta...

Tyttö pysähtyi uudestaan, -- olisi luullut, että hän pelkäsi musertavansa kreivin sydämen.

-- Jatka, sisar, jatka, -- sanoi Filip.

-- Tahtoi tiedustella erästä hänen talostaan paennutta henkilöä, joka -- Andrée hiljensi ääntään -- joka sittemmin on kuollut.

Vaikka Andrée olikin nämä sanat lausunut perin hiljaa, Balsamo kuuli tai arvasi ne, sillä häneltä pääsi raskas huokaus. Filip pysähtyi; tuli hetkisen äänettömyys.

-- Jatkakaa, jatkakaa, -- sanoi Balsamo; -- veljenne tahtoo tietää kaiken, mademoiselle; hänen on saatava kaikki tietää. Mitä teki tuo mies annettuanne hänelle halutut tiedot?

-- Hän kiirehti pois, -- sanoi Andrée.

-- Jättäen sinut puutarhaan? -- kysyi Filip.

-- Niin.

-- Mitä sinä sitten teit?

-- Kun hän poistui luotani, minua ylläpitävä voima poistui hänen kanssaan, ja minä kaaduin.

-- Pyörtyneenäkö?

-- Ei, yhä nukkuneena, mutta lyijynraskaassa unessa.

-- Voitko muistaa, mitä sinulle siinä unessa tapahtui?

-- Minä yritän.

-- No, mitä tapahtui, sano?

-- Eräs mies tuli esille pensaasta, otti minut käsivarsilleen ja kantoi...

-- Mihin?

-- Tänne huoneeseeni.

-- Ah... ja näetkö tuon miehen?

-- Odota... kyllä... kyllä... Oh, -- jatkoi Andrée inhon ja pahoinvoinnin tunteella, -- se on taaskin se poika!

-- Gilbert?

-- Niin.

-- Mitä hän teki?

-- Hän laski minut sohvalle.

-- Ja sitten?

-- Odota...

-- Kas niin, -- sanoi Balsamo, -- minä tahdon, että näette.

-- Hän kuuntelee... menee eteiseen... perääntyy kuin säikähtyneenä... astuu Nicolen komeroon... Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

-- Mitä?

-- Eräs mies tulee hänen jäljestään sisään; minä en voi nousta, puolustautua, huutaa, minä olen nukuksissa!

-- Kuka se mies on?

-- Voi veljeni, veljeni!

Andréen kasvot ilmaisivat mitä syvintä tuskaa.

-- Sanokaa, kuka se mies on, -- käski Balsamo, -- minä tahdon!

-- Kuningas, -- kuiskasi Andrée, -- se on kuningas. Filipiä pöyristytti.

-- Ah, -- jupisi Balsamo, -- sitä aavistinkin!

-- Hän lähestyy minua, -- jatkoi Andrée, -- puhuu minulle, sulkee minut syliinsä, suutelee minua. Oi, veljeni, veljeni!

Isoja kyyneleitä vierähti Filipin poskille, samalla kun hän kädellään puristi Balsamon antaman miekan kahvaa.

-- Puhukaa, puhukaa! -- jatkoi kreivi yhä käskevämmällä äänellä.

-- Oi, mikä onni! Hän hätääntyy... pysähtyy... katselee minua... säikähtyy... rientää pois... Andrée on pelastettu!

Henkeään pidätellen Filip kuunteli jokaista sanaa sisarensa huulilta.

-- Pelastettu! Andrée pelastettu! -- toisti hän koneellisesti.

-- Odota, veljeni, odota!

Ja ikäänkuin tukeakseen itseään nuori tyttö etsi Filipin käsivartta.

-- Sitten, sitten? -- kysyi Filip.

-- Olin unohtanut.

-- Mitä?

-- Siellä, siellä, Nicolen vaatekomerossa, veitsi kädessä...

-- Veitsi kädessä?

-- Minä näen hänet; hän on kalpea kuin kuolema.

-- Kuka?

-- Gilbert.

Filip pidätti hengitystään.

-- Hän seuraa kuningasta, -- jatkoi Andrée, -- sulkee oven hänen jälkeensä, sammuttaa jalallaan mattoa polttavan kynttilän, lähestyy minua. Voi!...

Nuori tyttö kohottausi veljensä sylissä. Jokainen lihas hänen ruumiissaan pingoittui kuin olisi ollut katkeamaisillaan.

-- Voi sitä lurjusta! -- sanoi hän vihdoin, vaipuen voimattomana takaisin.

-- Hyvä Jumala! -- äännähti Filip, tohtimatta keskeyttää.

-- Se on hän, se on hän! -- mutisi nuori tyttö.

Sitten hän kurottautuen veljensä korvaan kuiskasi säihkyvin silmin ja vihasta vapisevalla äänellä:

-- Sinä tapat hänet, eikö totta, Filip?

-- Kyllä, kyllä, -- huudahti nuori mies ponnahtaen. Tässä sattui hän törmäämään pientä posliineilla täytettyä pöytää takanaan, työkäten sen kumoon, jolloin posliinit särkyivät. Tähän helinään sekaantui kumea rytinä, äkillinen väliseinän tärähdys ja ylinnä kaiken Andréen parkaisu.

-- Mitä se on? -- sanoi Balsamo. -- Joku ovi avattiin.

-- Kuunneltiinko meitä? -- huusi Filip tarttuen miekkaansa.

-- Se oli hän, -- virkkoi Andrée, -- taaskin hän.

-- Mutta kuka hän?

-- Gilbert, alati Gilbert. Ah, sinä tapat hänet, eikö totta, Filip, sinä tapat hänet?

-- Kyllä, kyllä, kyllä! -- vakuutti nuori mies.

Ja hän syöksähti miekka kädessä eteiseen Andréen vaipuessa sohvalle. Balsamo hyökkäsi nuoren miehen perästä ja pidätti hänet tarttumalla häntä käsivarresta.

-- Olkaa varuillanne, monsieur! -- sanoi hän. -- Mikä vielä on salaisuus, tulisi yleisesti tiedoksi; on jo täysi päivä, ja kuninkaallisten palatsien kaiku on kovin äänekäs.

-- Oi Gilbert, Gilbert, -- mutisi Filip, -- ja hän oli lymynnyt kuuntelemaan! Olisin voinut hänet surmata! Voi sitä roistoa!

-- Niin, mutta hiljaa nyt; tuon nuoren miehen kyllä vielä tapaatte, tällä hetkellä on huolehdittava sisarestanne, monsieur. Näettehän, että nämä monet mielenliikutukset ovat hänet uuvuttaneet.

-- Ah niin, omista kärsimyksistäni ymmärrän hänen tuskansa: tämä onnettomuus on niin kauhea, niin korvaamaton! Oi, monsieur, minä kuolen siitä!

-- Päinvastoin te elätte hänen tähtensä, hyvä herra, sillä tyttö tarvitsee teitä, te kun olette hänen ainoa turvansa. Rakastakaa häntä, säälikää häntä, holhotkaa häntä. Ja nyt, -- jatkoi hän muutamaksi sekunniksi vaiettuaan, -- ette kai enää tarvitse minua?

-- En, monsieur; suokaa anteeksi epäluuloni, suokaa anteeksi loukkaukset. Ja kuitenkin olitte kaiken tämän onnettomuuden alkusyynä, monsieur.

-- En yritäkään puolustautua, herra ritari; mutta te unohdatte mitä sisarenne sanoi...

-- Mitä hän sanoi? Päätäni huimaa.

-- Ellen minä olisi saapunut, hän olisi nauttinut Nicolen valmistaman unijuoman, ja silloin olisi kuningas sen tehnyt. Olisitteko siinä tapauksessa pitänyt onnettomuutta pienempänä?

-- En, monsieur, se olisi ollut aina yhtä suuri. Ja näen hyvin, että me olimme tuomitut. Herättäkää sisareni, monsieur.

-- Mutta hän näkisi minut Ja ehkä käsittäisi, mitä on tapahtunut. Parempi on, että herätän hänet kuten nukutinkin matkan päästä.

-- Kiitos, kiitos!

-- Hyvästi siis, monsieur, hyvästi.

-- Vielä sana, kreivi. Olettehan te kunnian mies?

-- Oh, tarkoitatte salaisuutta?

-- Kreivi...

-- Se on tarpeeton kehoitus, ensiksikin, koska olen kunnon mies, ja toiseksi, koska olen päättänyt, etten enää ole missään tekemisissä ihmisten kanssa, ja siis unohdan heidät ja heidän salaisuutensa. Silti saatte luottaa minuun, monsieur, jos joskus voisin olla teille hyödyllinen. Mutta ei, minä en enää kelpaa mihinkään, minä en enää merkitse mitään täällä maan päällä. Hyvästi, monsieur!

Ja kumartaen Filipille Balsamo katsahti vielä kerran Andréehen, jonka pää riippui taaksepäin osoittaen mitä suurinta tuskaa ja väsymystä.

"Oi tiede", mutisi hän, "niin paljon uhreja armottoman tuloksen tähden!"

Ja niin hän läksi.

Samassa suhteessa kuin hän etääntyi Andrée toipui. Hän kohotti lyijynraskaan päänsä ja katsellen veljeään kummastuneilla silmillään virkkoi:

-- Oi Filip, mitä täällä on tapahtunut?

Filip hillitsi nyyhkytyksen, joka oli hänet tukehduttaa, ja sanoi sankarillisesti hymyillen:

-- Ei mitään, sisareni.

-- Eikö mitään?

-- Ei.

-- Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin olisin ollut hupsuna; kuin olisin nähnyt unta!

-- Nähnyt unta? Ja mistä sinä uneksuit, rakkahin Andrée?

-- Oi, tohtori Louis, tohtori Louis, veljeni!

-- Andrée, -- huudahti Filip puristaen hänen kättään, sinä olet puhdas kuin päivän valo! Mutta kaikki syyttää sinua, kaikki uhkaa sinulle turmaa. Meillä on yhteinen kauhea salaisuus säilytettävänämme. Minä menen tapaamaan tohtori Louista pyytääkseni häntä sanomaan madame la dauphinelle, että sinä riudut voittamattomasta koti-ikävästä ja että ainoastaan oleskelu Taverneyssä voi sinut parantaa. Sitten matkustamme yhdessä joko Taverneyhin tai johonkin muuhun maailman kolkkaan elääksemme kahden erillämme kaikesta muusta maailmasta, rakastaen toisiamme, lohduttaen toisiamme...

-- Mutta, veli, -- virkkoi Andrée, -- jos minä olen niin puhdas kuin sanot...?

-- Rakas Andrée, selitän sinulle sitten tuon kaiken. Valmistaudu sillävälin matkalle.

-- Entä isämme?

-- Isämme, -- sanoi Filip synkkänä, -- isämme, se asia kuuluu minulle, minä ilmoitan hänelle.

-- Hän siis tulee mukaamme?

-- Isäkö? Oh, se on mahdotonta, mahdotonta! Vain me kaksi, Andrée, teemme toisillemme seuraa, sen sinulle sanon.

-- Voi, kuinka säikähdytät minua, ystäväni! Kuinka peloitat minua, veljeni! Kuinka minä kärsin, Filip!

-- Jumala ohjaa kaiken, Andrée, -- sanoi nuori mies. Rohkeutta siis! Minä riennän tohtorin puheille; se, mikä sinut tekee sairaaksi, on ikävöimisesi takaisin Taverneyhin, jonka ikävöimisen olit salannut hänen korkeudeltaan dauphinelta. Kas niin, olehan vahva, sisareni; on kysymys meidän molempien kunniasta.

Ja Filip, joka oli tukehtumaisillaan, riensi syleilemään sisartansa.

Sitten hän otti miekkansa, jonka oli pudottanut lattialle, pisti sen vapisevin käsin takaisin huotraan ja kiirehti portaita alas. Neljännestuntia myöhemmin hän kolkutti tohtori Louis'n portille. Hovin oleskellessa Versaillesissa tämä asui koko ajan Trianonissa.

48.

Tohtorin pieni puutarha.

Tohtori Louis, jonka portille jätimme Filipin, käveli pienessä, jokaiselta neljältä sivultaan korkean kiviaidan ympäröimässä puutarhassaan, joka ennen oli kuulunut vanhalle Ursula-nunnien luostarille. Tämä luostari oli nyttemmin muutettu rehuaitaksi kuninkaan henkivartioston rakuunain hevosia varten.

Kävellessään tohtori Louis luki korjausarkkia uuteen, parhaillaan painattamaansa teokseen ja kumartui tuon tuostakin nykäisemään käytävältä jalkojensa edestä tai sitä reunustavilta kukkasaroilta oikealta ja vasemmalta rikkaruohoja, jotka loukkasivat hänen sopusuhtaisuus- ja järjestysvaistoaan.

Yksi ainoa palvelijatar, hiukan yrmeä, kuten kaikki työteliästen ja häiritsemistä karttavien ihmisten palvelijat, hoiti lääkärin koko taloutta. Filipin käden liikuttaman pronssikolkuttimen melusta tämä tuli raoittamaan porttia. Mutta sensijaan, että olisi ruvennut väittelemään palvelijattaren kanssa, nuori mies työnsi portin auki ja astui sisäpuolelle. Kuistin vallattuaan hän huomasi puutarhan ja puutarhassa tohtorin.

Silloin hän valppaan vartijattaren kyselystä ja huudoista huolimatta kiirehti puutarhaan. Hänen askeltensa töminä sai lääkärin kohottamaan päätänsä.

-- Ahaa, tekö se olette? -- sanoi tämä.

-- Anteeksi, tohtori, että näin tunkeudun sisään ja häiritsen yksinäisyyttänne; mutta ennustamanne aika on tullut. Minä tarvitsen teitä ja olen tullut anomaan apuanne.

-- Sen olen teille luvannut, monsieur, -- virkkoi lääkäri, -- ja uudistan lupaukseni.

Filip kumarsi liian liikutettuna itse aloittaakseen keskustelua. Tohtori Louis käsitti hänen epäröimisensä.

-- Miten voi sairas? -- kysyi hän levottomana Filipin kalpeudesta ja peläten jotakin onnetonta loppua tähän murhenäytelmään.

-- Varsin hyvin, Jumalan kiitos, tohtori; ja sisareni on niin siveellinen ja kunniallinen tyttö, että jumala todellakin tekisi kovin väärin saattamalla hänet kärsimyksiin ja vaaraan.

Tohtori katseli Filipiä kuin pyytääkseen selitystä; hänen sanansa tuntuivat hänestä eilisten vastaväitteiden jatkolta.

-- Sitten, -- sanoi hän, -- tyttö on joutunut jonkun yllätyksen tai juonen uhriksi?

-- Niin, tohtori, ennen kuulumattoman yllätyksen, mitä halpamaisimman väijymyksen uhriksi.

Lääkäri pani kätensä ristiin ja nosti silmänsä taivasta kohti.

-- Valitettavasti, -- virkkoi hän, -- elämme tässä suhteessa hirveällä aikakaudella, ja mielestäni olisi välttämätöntä, että jo saisimme kansojenkin lääkäreitä, kuten meillä jo kauan on ollut ihmisten lääkäreitä.

-- Niin, -- sanoi Filip, -- tulkoot he! Kukaan ei tervehtisi heitä suuremmalla riemulla kuin minä; mutta sillävälin...

Ja Filip teki hyvin uhkaavan liikkeen.

-- Ah, -- lausui tohtori, -- te, monsieur, näytte olevan niitä, joiden mielestä rikos korvataan väkivallalla ja murhalla.

-- Niin, tohtori, -- vastasi Filip tyynesti, -- minä olen niitä.

-- Kaksintaistelu, -- huokasi lääkäri; -- kaksintaistelu ei tuo takaisin sisarenne kunniaa, vaikka syyllisen surmaisittekin; ja jos te saatte surmanne, syöksee se tytön epätoivoon. Ah, monsieur, luulin teitä selväjärkiseksi ja valistuneeksi mieheksi; muistelen kuulleeni lausuvanne toivomuksen, että koko tämä asia pidettäisiin salassa.

Filip laski kätensä lääkärin olalle.