Part 28

-- Kuule, sisar, -- jatkoi nuori mies, -- puhu taivaan nimessä, entisen ystävyytemme nimessä, äläkä pelkää mitään itsesi enempää kuin hänenkään tähtensä, jota rakastat, olkoon hän ken tahansa. Hän on oleva minulle pyhä, vaikka hän olisi pahin vihamieheni, vaikka hän olisi viheliäisin ihminen. Mutta minulla ei ole vihollisia, Andrée, ja sinä olet sydämeltäsi ja ajatuksiltasi niin jalo, että sinä varmaan olet valinnut arvoisesi rakastajan. No niin, minä menen tapaamaan tuota valittuasi ja nimittämään häntä veljekseni. Sinä et sano mitään; onko avioliitto sinun ja hänen välillään siis mahdoton? Sitäkö siis tarkoitat? No, olkoon niin! Minä alistun, minä säilytän kaiken murheeni itselleni, tukahutan kunnian käskevän äänen, joka vaatii verta. Minä en enää pyydä sinulta mitään, en edes tuon miehen nimeä. Olkoon niin, hän on sinua miellyttänyt, hän on minulle rakas... Mutta me lähdemme yhdessä Ranskasta, pakenemme yhdessä. Kuningas on kuulemani mukaan lahjoittanut sinulle kallisarvoisen koristeen; sen myymme, puolet siitä saaduista rahoista lähetämme isällemme, toisella puoliskolla sitten elämme tuntemattomina. Minä tulen kaikeksi sinulle, Andrée; sinä olet oleva kaikki minulle. Minä, minä en rakasta ketään; näethän, että olen sinuun hartaasti kiintynyt. Andrée, sinä näet, mitä edestäsi teen; sinä näet, että voit luottaa ystävyyteeni. Kuule, vieläkö nytkin, kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle sanonut, kiellät minulta luottamuksesi? Sano, sano, etkö enää nimitä minua veljeksesi?

Andrée oli ääneti kuullut kaiken, mitä kiihtynyt nuori mies oli puhunut.

Ainoastaan hänen sydämensä sykintä ilmaisi elämää; ainoastaan hänen katseensa todisti järkeä.

-- Filip, -- virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, -- sinä ajattelit, etten enää sinua rakasta, veli rukka! Sinä otaksuit rakastaneeni jotakuta toista miestä; luulit unohtaneeni kunnian käskyt, minun, joka olen jalosukuinen tyttö ja ymmärrän kaikki ne velvollisuudet, mitkä se sana minulle asettaa!... Ystäväni, minä annan sen sinulle anteeksi; niin, niin, syyttä olet minua luullut halpamaiseksi, syyttä olet minua nimittänyt pelkuriksi. Niin, niin, minä annan sinulle anteeksi; mutta en antaisi anteeksi, jos pidät minua niin jumalattomana, niin kurjana, että tahtoisin tehdä väärän valan. Minä vannon sinulle, Filip, kautta Jumalan, joka minut kuulee, kautta äitini sielun, joka valitettavasti ei näy minua kylliksi suojelleen, vannon sinulle niin totta kuin sinua palavasti rakastan, että lemmenajatus ei koskaan ole hairahduttanut järkeäni, että kukaan mies ei ole minulle sanonut: "minä rakastan sinua", että kenenkään huulet eivät ole edes kättäni suudelleet, ja että olen sydämeltäni ja haluiltani neitseellinen ja puhdas, yhtä puhdas kuin syntymiseni päivänä. -- Nyt, Filip, ottakoon Jumala sieluni; ruumiini on sinun käsissäsi.

-- Hyvä on, -- sanoi Filip pitkän vaitiolon jälkeen, -- hyvä on, Andrée, minä kiitän sinua. Nyt näen selvästi sydämesi pohjaan. Niin, sinä olet puhdas, viaton, rakas uhri. Mutta on olemassa taikatippoja, myrkytettyjä lemmenjuomia; joku on virittänyt sinulle halpamaisen ansan. Se, mitä kukaan tietesi ei olisi sinulta voinut elämäsi uhallakaan riistää, on sinulta ryöstetty nukkuessasi. Sinä olet joutunut johonkin ansaan, Andrée; mutta nyt olemme yhtyneet ja nyt siis olemme vahvat. Sinä uskot minulle kunniasi huolehtimisen, eikö totta, ja sallit minun kostaa puolestasi?

-- Oi kyllä, kyllä, -- vastasi Andrée synkällä kiivaudella, -- sillä kostaessasi puolestani rankaiset rikoksen.

-- No, -- jatkoi Filip, -- autahan minua, helpoita etsiskelyäni. Koettakaamme yhdessä, tarkastakaamme tunti tunnilta taaksepäin kulkien kaikki kuluneet päivät; seuratkaamme muistin avustavaa johtolankaa, ja tämän hämärän vyyhdin ensimäisessä sykkyrässä...

-- Niin, sitä tahdon, sitä tahdon! -- virkkoi Andrée. -- Etsikäämme!

-- Oletko huomannut kenenkään sinua seuraavan, sinua vaaniskelevan?

-- En.

-- Eikö kukaan ole sinulle kirjoittanut?

-- Ei kukaan.

-- Eikö kukaan ole sinulle tunnustanut rakkauttaan?

-- Ei yksikään.

-- Naisilla on tässä suhteessa ihmeteltävä vaisto; kun ei mitään kirjeitä, ei mitään tunnustuksia ole ollut, niin oletko koskaan huomannut, että joku olisi sinua... halunnut?

-- En ole koskaan huomannut mitään sellaista.

-- Rakas sisar, etsi elämäsi kaikista tiloista, pienimmistäkin yksityiskohdista.

-- Opasta minua.

-- Oletko ollut yksinäsi kävelyillä?

-- En muistaakseni koskaan, paitsi ehkä madame la dauphinen luo mennessäni.

-- Mutta kävellessäsi etäämmällä puistossa, metsässä?

-- Nicole oli aina seurassani.

-- Hm, tosiaan, Nicole, hän on jättänyt sinut?

-- Niin on.

-- Minä päivänä se tapahtui?

-- Samana päivänä kuin lähdit, luullakseni.

-- Hän oli tavoiltaan epäilyttävä tyttö. Oletko saanut tietää; hänen karkaamisensa lähempiä syitä? Koeta muistella.

-- En, tiedän ainoastaan, että hän lähti miehen kanssa, jota hän rakasti.

-- Missä tilaisuudessa tytön viimeksi näit?

-- Ah, hyvä Jumala, kello yhdeksän tienoissa hän tuli tavallisuuden mukaan huoneeseeni, riisui minut ja valmisti sokeriveteni.

-- Etkö huomannut hänen sekoittavan siihen mitään nestettä?

-- En, eikä sillä seikalla olisi mitään merkitystä ollutkaan, sillä juuri kun nostin lasin huulilleni muistan omituisen tunteen minut vallanneen.

-- Minkälaisen?

-- Samallaisen kuin kerran Taverneyssä.

-- Taverneyssäkö?

-- Niin, silloin kun se muukalainen oli luonamme.

-- Mikä muukalainen?

-- Kreivi de Balsamo.

-- Kreivi de Balsamo? Ja millainen tuo aistimuksesi oli?

-- Jotakin pyörrytyksen tapaista; silmiäni alkoi hämärtää ja sitten menetin kaiken tajuntani.

-- Ja sanot tunteneesi tuon aistimuksen Taverneyssä?

-- Niin.

-- Missä tilaisuudessa?

-- Istuin pianoni ääressä, tunsin huimausta ja katsahtaessani eteeni huomasin kreivin kuvastimesta. Tästä hetkestä lähtein en enää muista mitään, paitsi että heräsin pianoni ääressä voimatta mitata aikaa, jonka olin nukkunut.

-- Se oli siis ainoa kerta, jolloin tunsit saman omituisen aistimuksen?

-- Vieläkin kerran; sinä päivänä tai oikeammin yönä, jolloin poltettiin ilotulitukset. Minut oli väkijoukko temmannut mukaansa, olin joutumassa murskatuksi, tuhotuksi; kokosin kaikki voimani taistellakseni vastaan, mutta äkkiä herpaantuivat ojennetut käsivarteni ja pilvi peitti silmäni. Sen pilven läpi ehdin kuitenkin nähdä saman miehen.

-- Kreivi Balsamon?

-- Niin.

-- Ja sinä vaivuit uneen?

-- Nukuin tai pyörryin, en osaa sanoa. Sinä tiedät, miten hän kantoi minut pois ja vei kotiin isän luo.

-- Niin, niin; ja tuona yönä, Nicolen pakoyönä, sinä näit hänet jälleen?

-- En, mutta tunsin kaikki oireet, jotka ilmaisivat hänen läsnäoloansa, saman omituisen aistimuksen, saman hermostuneen pyörrytyksen, saman turtumuksen, saman unen.

-- Saman unenko?

-- Niin, pyörtymyksen sekaisen unen, jonka salaperäisen vaikutuksen minä sitä vastaan taistellessani tunsin ja johon minä uuvuin.

-- Suuri Jumala, -- huudahti Filip, -- jatka, jatka!

-- Minä vaivuin uneen.

-- Missä?

-- Vuoteessani, siitä olen aivan varma, ja herätessäni huomasin olevani lattialla matolla, yksinäni, kärsivänä ja jäykistyneenä kuin kuolleista herännyt. Kutsuin Nicolea, mutta turhaan; tyttö oli hävinnyt.

-- Ja oliko tuo uni samanlaatuista kuin edelliset?

-- Oli.

-- Samanlaista kuin Taverneyssä, samanlaista kuin juhlapäivänä?

-- Oli, oli.

-- Mutta molemmilla edellisillä kerroilla sinä ennen nukkumistasi olit nähnyt tuon Josef Balsamon, tuon Fenixin kreivin?

-- Aivan selvästi.

-- Ja kolmannella kerralla et häntä enää nähnyt?

-- En, -- virkkoi Andrée kauhistuen, sillä hän alkoi käsittää, -- en, mutta minä aavistin hänen läsnäolonsa.

-- Hyvä! -- huudahti Filip. -- Rauhoitu nyt, ole levollinen, ole ylpeä, Andrée; minä tiedän salaisuuden. Kiitos, rakas sisar, kiitos! Ah, nyt olemme pelastetut!

Filip sulki Andréen syliinsä, puristi häntä hellästi rintaansa, vasten ja syöksyi sitten innostuksensa haltioittamana ja päättäväisenä ulos huoneesta, tahtomatta enää odottaa tai kuulla.

Hän riensi talliin, satuloitsi itse hevosensa, hyppäsi sen selkään ja ratsasti kaikella kiireellä Pariisia kohti.

44.

Gilbertin omatunto.

Kaikki yllä kuvailemamme tapaukset olivat tehneet kauhean vastavaikutuksen Gilbertiin.

Nuoren miehen kovin epävakainen herkkyys oli joutunut liian kovalle koetukselle, kun hän piilopaikoista, joita hän osasi itselleen valita milloin missäkin puutarhan sopukassa, päivittäin näki edistyvän sairauden merkit Andréen kasvoilla ja ryhdissä ja kun kalpeus, joka hänet edellisenä päivänä oli tehnyt levottomaksi, huomenis osoittautui hänelle vielä selvempänä, syyttävämpänä neiti de Taverneyn asettuessa ikkunaansa, aamuauringon luodessa siihen ensi säteensä. Jos ken silloin olisi tarkannut Gilbertin ilmettä, hän ei olisi voinut olla hänen kasvoillaan huomaamatta tunnonvaivojen ominaista leimaa, jonka vanhanajan maalarit ovat klassillisesti esittäneet.

Gilbert rakasti Andréen kauneutta, samalla kun hän sitä inhosi. Tuo loistava kauneus niin moniin muihin etuihin yhtyneenä muodosti sekin osaltaan rajaviivan hänen ja nuoren tytön välille; mutta tämä kauneus näytti aarteelta, joka hänen mielestään kohotti valloituksen arvoa. Tällaiset olivat hänen rakkautensa ja vihansa, hänen halunsa ja halveksumisensa syyt.

Mutta siitä päivästä, jona tämä kauneus alkoi himmetä, jona Andréen piirteet alkoivat ilmaista kärsimystä tai häpeää, sanalla sanoen siitä päivästä, jolloin Andrée oli vaarassa ja Gilbert itse oli vaarassa, tilanne muuttui kokonaan, ja erittäin oikeudentuntoinen Gilbert muutti myös näkökantaansa.

Sanokaamme, että hänen ensimäinen tunteensa oli syvää murhetta. Tuskatta hän ei nähnyt rakastettunsa kauneuden kuihtuvan ja terveyden riutuvan, ja kuitenkin tunsi hän suloista ylpeyttä voidessaan surkutella tätä kopeata nuorta naista, joka oli ollut häntä kohtaan niin ylimielinen, ja säälillään kostaa hänelle kaikki osakseen tulleet loukkaukset.

Tämä ei kuitenkaan silmissämme lievennä Gilbertin syyllisyyttä. Ylpeys ei kelpaa puolustukseksi. Mutta ylpeys valtasikin hänet vain silloin, kun hän ryhtyi asemaansa miettimään Joka kerta, kun neiti de Taverney kalpeana, kärsivänä ja kumartuneena aaveen tapaan näyttäytyi Gilbertille, tämän sydän löi rajusti, veri nousi hänen silmiinsä niinkuin kyyneleet nousevat, ja hän painoi suonenvedontapaisesti kouristuneen vapisevan kätensä rintaansa vasten yrittäen hillitä omantuntonsa kapinaa.

"Minä olen hänen tuhonsa aiheuttanut", mutisi hän.

Ja ahmittuaan häntä hurjilla, intohimoisilla katseillaan Gilbert pakeni, luullen yhä näkevänsä hänet ja kuulevansa hänen valituksensa.

Silloin koski hänen sydäntään, ja hän tunsi kivistävimpiä tuskia, mitä ihminen koskaan on saanut kokea. Hänen hurjan rakkautensa poltto kaipasi lievitystä, ja toisinaan hän olisi uhrannut henkensä oikeudesta langeta polvilleen Andréen eteen, tarttua häntä kädestä, lohduttaa häntä, virvoitella hänet eloon, kun hän pyörtyi. Hänen voimattomuutensa näissä tilaisuuksissa oli rangaistus, jonka tuottamaa kidutusta ei mitenkään voisi kuvailla.

Kolmen päivän ajan kärsi Gilbert näitä tuskia.

Hän oli ensimäinen, joka huomasi Andréessa tapahtuvan muutoksen, verkallisen riutumisen. Kun kukaan muu ei vielä mitään nähnyt, hän, syyllinen, arvasi ja selitti kaiken. Vielä enemmänkin, tutkittuaan taudin edistymistä hän laski täsmälleen ajan, milloin ratkaiseva hetki saapuisi.

Pyörrytyskohtausten päivän hän vietti suuressa kauhussa, hiestä märkänä ja hoiperrellen sinne tänne -- kaikki ahdistelun omantunnon varmoja ilmauksia. Tämä alituinen edestakaisin juokseminen, nämä välinpitämättömät tai levottomat kasvonilmeet, nämä myötätunnon ja ivallisuuden ponnahdukset, joita Gilbert itse piti teeskentelyn ja taidon mestarinäytteinä, olisi Saint Lazaren halvin vanginvartija selittänyt ja tulkinnut yhtä täydellisesti kuin hra de Sartines'n kanslia-apulainen Fouine luki ja tulkitsi salakirjoitukset.

Kun näkee miehen juoksevan henki kurkussa, sitten äkkiä pysähtyvän, päästävän sanattomia huudahduksia ja samassa vaipuvan syvimpään äänettömyyteen; kun näkee hänen kuuntelevan vähäpätöisimpiäkin suhahduksia ilmassa, raapivan maata; tai jonkinlaisella raivolla oksivan puita, niin pysähtyy ja ajattelee: "Tuo on hullu, ellei hän ole pahantekijä."

Ensimäisten tunnonpistosten jälkeen Gilbertin sääli oli vaihtunut itsekkyydeksi. Hän käsitti, että Andréeta tuon tuostakin kohtaavat pyörtymiset eivät kaikista näyttäisi luonnolliselta sairaudelta, vaan että alettaisiin etsiä niiden syytä.

Gilbert muisti silloin väijyvän oikeuden häikäilemättömät ja nopeat keinot, kuulustelut, tutkimiset ja muulle maailmalle tuntemattomat johteet, mitkä kaikissa ihmistä häpäisevissä varkauksissa saattavat poliiseiksi nimitetyt verikoirat rikollisen jäljille.

Ja se varkaus, jonka Gilbert oli tehnyt, näytti hänestä siveellisesti kaikkein inhoittavimmalta ja rangaistavimmalta. Hän alkoi siis täydellä todella vavista; sillä hän pelkäsi, että Andréen kärsimykset johtaisivat tiedusteluun.

Tästä hetkestä alkain Gilbert kuuluisassa taulussa esitetyn rikollisen tapaan, jota tunnonvaivojen enkeli ahdistaa tulisoihtunsa kalpean liekin valossa, ei herennyt säikähtyneenä silmäilemästä kaikkea, mikä häntä ympäröitsi. Jokaista melua, jokaista kuiskausta hän epäili. Hän kuunteli jokaista korvaansa sattuvaa sanaa, ja olipa se miten merkityksetön tahansa, hänestä tuntui se kohdistuvan joko neiti de Taverneyhin tai häneen itseensä.

Hän oli nähnyt hra de Richelieun menevän kuninkaan luo, hra de Taverneyn käyvän tyttärensä luona. Talo tuntui sinä päivänä saaneen hänen mielestään salakähmäisen ja epäluuloisen leiman, jota sillä tavallisesti ei ollut.

Vielä paljoa pahemmaksi kävi asia, kun hän näki dauphinen lääkärin menevän Andréen asuntoon.

Gilbert oli niitä skeptikkoja, jotka eivät mitään usko; vähän hän välitti ihmisistä ja Jumalasta, mutta tieteen hän tunnusti jumalakseen ja julisti sen kaikkivaltaa. Oli hetkiä, jolloin Gilbert olisi kieltänyt korkeimman olennon kaikkinäkeväisyyden, mutta hän ei koskaan olisi epäillyt lääkärin pätevyyttä. Tohtori Louis'n saapuminen Andréen luo oli isku, josta Gilbertillä ei ollut miehuutta nousta.

Hän riensi kammioonsa, keskeyttäen kaiken työn ja kuurona kuin kuvapatsas esimiestensä käskyille. Siellä hän verho-pahasen takana, jonka hän tilapäisesti oli ripustanut ikkunaansa peittääkseen vakoiluaan, teroitti kaikki aistinsa kuullakseen jonkun sanan, nähdäkseen jonkun liikkeen, joka ilmaisisi hänelle lääkärintutkinnon tuloksen.

Mutta hän ei saanut mitään selville. Hän huomasi vain kerran dauphinen kasvot tämän lähestyessä ikkunaa katsahtaakseen ruutujen lävitse pihaan, jota hän ehkä ei ollut koskaan ennen nähnyt. Myöskin saattoi hän eroittaa tohtori Louis'n, joka tuli avaamaan tämän ikkunan laskeakseen hiukan ilmaa huoneeseen. Mutta keskustelusta Gilbert ei kuullut mitään, kasvojen väreitä hän ei nähnyt; paksu sälekaihdin oli laskettu alas, ja se peitti ikkunan ja esti hänet näkemästä, mitä sisällä tapahtui.

Voimme kuvitella nuoren miehen tuskan. Lääkäri oli terävillä ilveksensilmillään keksinyt salaisuuden. Myrskyn täytyi puhjeta, ei kylläkään heti, sillä Gilbert otaksui syystä, että dauphinen läsnäolo olisi esteenä, mutta se puhkeaisi heti isän ja tyttären välillä, sitte kun molemmat vieraat henkilöt olivat poistuneet.

Huumaantuneena tuskasta ja levottomuudesta Gilbert survaisi usean kerran päänsä ullakkokamarinsa seiniin.

Hän näki hra de Taverneyn tulevan ulos kruununprinsessan seurassa; lääkäri oli jo aikaisemmin lähtenyt.

"Selittely tapahtuu hra de Taverneyn ja dauphinen välillä", ajatteli hän.

Parooni ei palannut tyttärensä luo. Andrée jäi yksikseen huoneeseensa ja vietti aikansa sohvalla, milloin lukemalla, mutta kouristukset ja päänkipu pakoittivat hänet keskeyttämään, milloin niin syvissä mietteissä ja niin omituisen turtuneena, että Gilbert otaksui sitä haltioitumiseksi, kun hän vilahdukselta sai kurkistetuksi kaihtimen taakse, jota tuuli toisinaan kohautteli.

Väsyneenä kärsimyksistä ja mielenliikutuksesta Andrée nukahti. Gilbert käytti hyväkseen tätä väliaikaa mennäkseen ulos kuuntelemaan huhuja ja tekemään havaintoja.

Tämä aika oli hänelle kallisarvoinen niiden mietiskelyjen vuoksi, joita hän nyt ehti tehdä. Vaara oli niin uhkaava, että sitä oli vastustettava nopealla, sankarillisella päätöksellä. Tämä oli ensimäinen tukikohta, josta hänen juuri terävyytensä vuoksi epävakaa henkensä jälleen sai joustavuutta ja lepoa.

Mutta mikä päätös oli tehtävä? Sellaisissa olosuhteissa muutos saattaa asian ilmi. Paetako? Ah, niin, paeta nuoruuden tarmolla, epätoivon ja pelon pontevuudella, joka tekee miehen voimat moninkertaisiksi, yhtä suuriksi kuin kokonaisen armeijan. Piileskellä päivät, kulkea yöt ja vihdoin saapua...

Mihin?

Mihin saattaisi hän lymytä niin, että kuninkaallisen oikeuden kostava käsivarsi ei häntä tavoittaisi?

Gilbert tunsi maaseudun tavat. Mitä ajatellaan melkein villiintyneillä, melkein autioilla tienoilla (sillä kaupunkeja hänen oli kaikin mokomin vältettävä), mitä ajatellaan pikkukauppalassa, etäisessä metsäkylässä muukalaisesta, joka saapuu sinne jonakin päivänä kerjäämään leipäänsä tai jota epäillään sen varastamisesta? Sitäpaitsi tunsi Gilbert varsin hyvin ulkomuotonsa: mielenkiintoiset kasvot ja lisäksi kasvot, joilla nyttemmin oli hirveän salaisuuden poistamaton leima, herättäisivät ensimäisen tarkastelijan huomiota. Pakeneminen oli vaarallista; mutta ilmituleminen oli suuri häpeä.

Pako saisi epäluulot kohdistumaan Gilbertiin. Hän hylkäsi tämän suunnitelman, ja ikäänkuin hänen sielullaan olisi ollut kykyä enää vain yhden ajatuksen keksimiseen juolahti pakotuumasta luopuneen onnettoman päähän ajatus kuolemasta.

Tämä ei ollut ennemmin hänen mieleensä johtunut. Hänen esiinloihtimansa kaamea peikko ei herättänyt hänessä mitään pelkoa.

"Kyllähän kuolemaa aina ehtii ajatella", sanoi hän itsekseen, "sitte kun kaikki muut neuvot ovat loppuneet. Sitäpaitsi on hra Rousseau sanonut, että itsensä tappaminen on raukkamaista; kärsiminen on jalompaa."

Tämän paradoksin jälkeen Gilbert kohotti päätänsä Ja alkoi jälleen harhailla puutarhassa.

Hän oli juuri nähnyt turvallisuuden välähdyksen, kun Filip, kuten tiedämme, yht'äkkiä saapui, järkytti kaikki hänen suunnitelmansa ja syöksi hänet uuteen huolten sarjaan.

Veli -- veli kutsuttu kotiin! Asia oli siis tullut ilmi! Perhe oli päättänyt pitää sen salassa; niin, mutta samalla ryhtyen kaikkiin etsiskelyihin, kaikkiin ovelasti keksittyihin toimenpiteisiin, jotka Gilbertistä näyttivät yhtä kamalilta kuin Conciergerien, Châtelet'n ja Tournellen kidutusvehkeet. Näin hänet laahattaisiin Andréen eteen, pakoitettaisiin polvillaan raukkamaisesti tunnustamaan rikoksensa ja tapettaisiin kuin koira kepillä tai veitsellä. Laillinen kosto, jonka edeltäpäin oikeutti joukko esimerkkejä senlaatuisista seikkailuista.

Kuningas Ludvig XV oli näissä tapauksissa varsin myötämielinen aatelistolle.

Ja sitäpaitsi oli Filip peloittavin kostaja, minkä neiti de Taverney voisi kutsua avukseen. Filip, ainoa perheen jäsen, joka oli kohdellut Gilbertiä ihmisenä ja melkein vertaisenaan, surmaisikin rikollisen melkein yhtä varmasti sanalla kuin miekalla, jos tämä sana olisi: "Gilbert, sinä olet syönyt meidän leipäämme ja sinä häpäiset meidät!"

Näimme myöskin, miten Gilbert tahtoi alussa kätkeytyä Filipin katseilta ja palatessaankin totteli vain vaistoansa olla syyttämättä itseään. Ja tästä hetkestä asti hän keskitti kaikki voimansa yhteen ainoaan päämäärään: itsepuolustukseen.

Hän seurasi Filipiä, näki hänen menevän Andréen luo ja juttelevan tohtori Louis'n kanssa. Hän vakoili kaikkea, teki johtopäätöksensä kaikesta, käsitti Filipin epätoivon. Hän näki tämän tuskan syntyvän ja karttuvan; hirvittävän kohtauksen Andréen kanssa hän arvasi kaihtimella häilyvistä varjoista.

"Olen hukassa", ajatteli hän.

Ja heti tarttui hän sekamielisenä veitseen surmatakseen Filipin, jonka hän odotti ilmestyvän ovellensa... tai tappaakseen itsensä, jos niin tarvittiin.

Mutta vastoin hänen otaksumaansa Filip sopi sisarensa kanssa; Gilbert näki hänet polvillaan maassa suudellen Andréen käsiä. Tämä oli uusi toivon tuike, uusi ovi pelastukseen, Se että Filip ei vielä ollut kiivennyt hänen luokseen kostoa huutaen, todisti rikoksentekijän nimen olevan Andréelle aivan tuntemattomana. Jos tyttö, ainoa todistaja, ainoa syyttäjä, ei mitään tiennyt, niin ei kukaan tiennyt mitään. Jos Andrée... mieletön toivo!... tiesi eikä ollut mitään sanonut, olisi siinä enemmän kuin pelastus: se olisi onnea, voitonriemua.

Tästä hetkestä alkaen Gilbert kohosi päättäväisesti aseman tasalle. Mikään ei enää ehkäissyt häntä kulussaan niin pian kuin hänen katseensa oli jälleen terittynyt.

"Mistä löydetään jäljet", tuumi hän, "jos neiti de Taverney ei minua syytä? Ja, hupsu, mikä olenkin, syyttäisikö hän minua seurauksesta eikä itse rikoksesta? Hän ei ole minua nuhdellut rikoksesta; ei mikään viimekuluneina kolmena viikkona ole minulle osoittanut, että hän inhoaa tai välttää minua enemmän kuin ennen.

"Jos hän siis ei tunne syytä, niin seurauksessa ei nähdä mitään, joka olisi raskauttavampaa minulle kuin jollekulle muulle. Minä olen nähnyt itsensä kuninkaan neiti Andréen huoneessa. Tarvittaessa voin siitä todistaa veljelle, ja kaikista hänen majesteettinsa vastaväitteistä huolimatta minua uskottaisiin... Niin, mutta se olisi hyvin vaarallista peliä... Minä olen vaiti; kuninkaalla on liian paljon keinoja osoittaakseen viattomuutensa ja tehdäkseen tyhjäksi minun todistukseni. Mutta eikö minulla, paitsi kuningasta, jonka nimeä en elinkautisen vankeuden tai kuoleman uhalla saa kaikkeen tähän sekoittaa, ole vielä tuo tuntematon, joka samana yönä sai neiti de Taverneyn tulemaan alas puutarhaan?... Miten voi hän puolustautua? Miten voitaisiin häntä epäillä? Miten hänet tavoitettaisiin, jos häntä epäiltäisiin? Hän on vain tavallinen ihminen, olen yhtä hyvä kuin hänkin, ja häntä vastaan kyllä aina puolustaudun. Sitäpaitsi ei minun rikollisuuttani edes aavisteta.

"Ainoastaan Jumala minut näki", lisäsi hän katkerasti nauraen... "Mutta miksi Jumala, joka mitään hiiskumatta on niin usein nähnyt kyyneleeni ja tuskani, tekisi sen vääryyden, että ilmiantaisi tuon tilaisuuden, ensimäisen onnen hetken, jonka Hän on minulle suonut?... Sitäpaitsi, jos rikos on olemassa, on se Hänen asiansa, eikä minun, ja hra de Voltaire todistaa aivan riittävästi, että ihmeitä ei enää tapahdu. Olen pelastettu, olen rauhallinen, salaisuuteni kuuluu minulle. Tulevaisuus on minun!"

Näin mietittyään tai oikeammin tingittyään omantuntonsa kanssa Gilbert kokosi puutarha-työkalunsa ja seurasi työtovereitaan illalliselle. Hän oli iloinen, huoleton, jopa uhmailevakin. Hänellä oli ollut tunnonpistoksia, hän oli peljännyt; sellainen kaksinkertainen heikkous oli miehen, filosofin, kiirehdittävä karkoittamaan.

Mutta hän teki laskelmansa ilman omaatuntoaan. Sinä yönä Gilbert ei voinut nukkua. --

45.

Kaksi kärsivää.

Gilbert oli aivan oikein arvostellut aseman, kun hän ajatellessaan mainittuna iltana puutarhassa yllättämäänsä tuntematonta miestä, joka oli tullut niin turmiolliseksi neiti de Taverneylle, sanoi itsekseen: "Mistä hänet tapaa?"

Myöskään Filip ei ollenkaan tiennyt Josef Balsamon, Fenixin kreivin asuntoa. Mutta hän muisti sen ylhäisen naisen, markiisitar de Saverneyn, jonka luo Andrée toukokuun 31. päivänä oli viety hoivattavaksi.

Vielä ei ollut niin myöhä illalla, ettei olisi voinut käydä tämän rouvashenkilön luona, joka asui Rue Saint-Honorén varrella. Filip hillitsi siis kaiken mielenliikutuksensa ja meni markiisittaren luo, jonka kamarineito heti epäröimättä antoi hänelle Balsamon osoitteen Saint-Clauden kadulle Marais'n kaupunginosassa.

Filip suuntasi heti matkansa mainitulle kadulle.

Mutta syvää kuohumusta tuntematta hän ei voinut koskettaa tämän epäiltävän talon portinkolkuttimeen, hän kun otaksui Andrée-rukan levon ja kunnian sinne ikipäiviksi haudatuksi. Mutta tahdonvoimallaan hän pian hillitsi suuttumuksensa ja herkkätuntoisuutensa, säilyttääkseen järkkymättömänä kaiken tarmon, mitä hän luuli tarvitsevansa.