Part 23

-- Mutta tästä raivostuu, herttua.

-- Ah, se on toista! Raivostu vain, ystäväiseni, raivoissani olen minäkin.

-- Sinäkö raivoissasi?

-- Niin, ja syystä kyllä. Sillä sanonnan sinulle, että sen päivän jälkeen kuningas ei ole ollut minua huomaavinaankaan, sanon sinulle, että hänen majesteettinsa on alati kääntänyt minulle selkänsä! Ja joka kerta kun katsoin velvollisuudekseni hänelle viehkeästi hymyillä, kuningas on vastannut hirveällä irvistyksellä! Sanalla sanoen olen väsynyt olemaan Versaillesissa pilkattavana! Kuule, mitä olisi minun mielestäsi tehtävä?

Taverney pureskeli epätoivoisesti kynsiään marskin näin haastaessa.

-- En käsitä tästä mitään, -- virkkoi hän vihdoin.

-- En minäkään, parooni.

-- Luulisi tosiaan, että kuningas huvittelee sinun levottomuudellasi; sillä miten onkaan...

-- Niin, sitä minäkin ajattelen, parooni. Miten onkaan...

-- Kah, herttua, meidän on koetettava päästä tästä pulasta, on yritettävä jotakin taitavaa keinoa, jonka avulla kaikki selviää.

-- Parooni, parooni, -- vastasi Richelieu, -- on vaarallista kiristellä selityksiä kuninkailta.

-- Niinkö luulet?

-- Niin. Tahdotko, että sanon sinulle erään asian?

-- Puhu.

-- No niin, minä aavistelen jotakin.

-- Mitä sitten? -- kysyi parooni ylpeästi.

-- Kas nyt, sinä heti suutut.

-- Enkä mielestäni syyttä suutukaan.

-- Älkäämme siitä sitten sen enempää puhuko.

-- Päinvastoin, puhukaamme; mutta selitähän.

-- Sinut on paholainen riivannut selityksinesi! Se on jonkinlaista monomaniaa; ole varuillasi.

-- Olet sinä hauska veitikka, herttua; näet kaikkien suunnitelmaimme keskeytyvän, näet selittämättömän pysähdyksen asiaini kulussa, ja neuvot minua odottamaan!

-- Minkä pysähdyksen? Anna kuulla.

-- Ensiksikin, kas tässä.

-- Kirje?

-- Niin, pojaltani.

-- Ahaa, everstiltä.

-- Kauniilta everstiltä!

-- No, onko sielläkin jotain tapahtunut?

-- On tapahtunut, että Filip myöskin on lähemmäs kuukauden Reimsissä odottanut kuninkaan hänelle lupaamaa nimitystä, mutta sitä nimitystä ei ole kuulunut, ja kahden päivän päästä rykmentti lähtee matkalle.

-- Oh peijakas, lähteekö rykmentti?

-- Lähtee Strassburgiin. Jos siis Filipin valtakirja vielä viipyy kaksi päivää...

-- Niin?

-- Kahdessa päivässä Filip on täällä.

-- Ymmärrän, poika-parka on unohdettu; sellainen on tavallista tämän uuden ministeristön järjestämissä virkatoimistoissa. Olisinpa minä ollut ministeri, niin valtakirja olisi jo lähetetty!

-- Hm, -- jupisi Taverney.

-- Mitä sanot?

-- Sanon, etten usko siitä sanaakaan. -- Miten niin?

-- Jos sinä olisit ollut ministerinä, olisit lähettänyt Filipin hiiden kattilaan.

-- Oh!

-- Ja hänen isänsä myös.

-- Ohoh!

-- Ja hänen sisarensa vielä kauemmaksi.

-- Sinun kanssasi on hauska jutella, Taverney; sinä olet säteilevän nerokas; mutta lopettakaamme tähän.

-- Omasta puolestani en pyydä parempaa; mutta poikani ei voi olla samaa mieltä! Hänen asemansa on sietämätön. Herttua, sinun on välttämättä tavattava kuningas.

-- Mutta senhän joka päivä teenkin, kuten sinulle sanoin.

-- Ja puhuteltava häntä.

-- Heh, ystäväiseni, kuningasta ei puhutella, ellei hän itse ryhdy puhuttelemaan.

-- Hänet on siihen pakoitettava.

-- Mutta enhän minä ole paavi.

-- Sitten, -- sanoi Taverney, -- minun täytyy tehdä päätökseni ja puhua tyttärelleni; sillä tämän asian laita ei ole oikein, herttua.

Nämä sanat vaikuttivat taikavoimalla. Richelieu oli tunnustellut Taverneytä; ja hän tiesi hänen olevan yhtä periaatteeton ja turmeltunut kuin nuoruudenystävänsä herrat Lafare ja Nocé, joiden oiva maine oli säilynyt täydellisenä. Hän pelkäsi liittoa isän ja tyttären välillä; hän pelkäsi jotakin, mitä hän ei oikein kyennyt itselleen selvittämään, sanalla sanoen jotakin, mikä saattaisi hänet epäsuosioon. -- No, älä pahastu, -- tyynnytti hän; -- minä yritän vielä kerran. Mutta minä tarvitsen verukkeen.

-- Sellainen sinulla on.

-- Minullako?

-- Epäilemättä.

-- Mikä se olisi?

-- Kuningas on antanut lupauksen.

-- Kelle?

-- Pojalleni. Ja tätä lupausta...

-- No?

-- Sopii hänelle muistuttaa.

-- Se kelpaa tosiaan tekosyyksi. Sinulla on se kirje?

-- Niin.

-- Anna se minulle.

Taverney veti kirjeen nuttunsa taskusta ja ojensi sen herttualle, suositellen hänelle rohkeutta ja varovaisuutta samalla kertaa.

Tuli ja vesi! -- huudahti Richelieu. -- Kyllä me nähtävästi menettelemme järjettömästi. Mutta saman tekevä, kun viini on laskettu, täytyy se myöskin juoda.

Hän soitti kelloa.

-- Tahdon pukeutua, ja valjastuttakaa vaununi, -- käski herttua. Sitten kääntyen Taverneyhin: -- Aiotko viipyä niin kauan kuin pukeudun, parooni? -- kysyi hän levottomin ilmein.

Taverney ymmärsi, että hän kovin pahoittaisi ystäväänsä, jos myöntäisi.

-- En, paras toveri, se on mahdotonta, -- sanoi hän; -- minulla on jotakin toimitettavaa kaupungilla. Mainitse minulle kohtauspaikka missä vain.

-- No linnassa sitten.

-- Olkoon menneeksi, linnassa.

-- On muuten välttämätöntä, että sinäkin näkisit hänen majesteettinsa.

-- Luuletko niin? -- virkkoi Taverney ihastuneena.

-- Minä vaadin sitä; tahdon, että omin silmin vakuuttaudut lupaukseni täyttämisestä.

-- Enhän minä sitä epäile; mutta kun kerran tahdot...

-- Sopiihan se sinulle yhtä hyvin, häh?

-- Kyllä, totta puhuen.

-- No, odota minua sitten lasiparvekkeella kello yhdeltätoista sillävälin kun käyn hänen majesteettinsa luona.

-- Olkoon niin, hyvästi!

-- Ei mitään kaunaa, paras parooni, -- sanoi Richelieu, viimeiseen asti tahtoen välttää hankkimasta itselleen vihollista miehestä, jonka mahti vielä oli tuntematon.

Taverney astui jälleen vaunuihinsa ja läksi yksinään ja mietiskelevänä pitkälle ajelulle puutarhaan, sillävälin kun Richelieu kamaripalvelijoittensa huostaan jääneenä kaikessa rauhassa nuorenteli itseään, mikä tärkeä toimitus vei Mahonin mainehikkaalta ja voitokkaalta sankarilta kokonaista kaksi tuntia.

Se oli kuitenkin paljoa lyhempi aika kuin mitä Taverney mielessään oli edellyttänyt siihen kuluvan, ja täsmälleen kello yksitoista näki tähystelevä parooni marskin vaunujen pysähtyvän Palatsin ulkoportaitten eteen, missä vartioupseerit kumarsivat Richelieulle lakeijain saattaessa hänet sisään.

Taverneyn sydän pamppaili rajusti; hän keskeytti ajelunsa ja asteli hitaasti, paljoa hitaammin kuin hänen kiihtynyt mielentilansa olisi sallinut, lasiparvekkeelle, missä hyvä joukko vähemmän suosittuja hovimiehiä, upseereja anomuskirjeineen ja kunnianhimoisia pikku aatelismiehiä seisoskeli kuin kuvapatsaat liukkaalla parketilla, varsin sopivalla alustalla tämänlaatuisille onnettaren kosiskelijoille.

Taverney sekoittausi huokaillen väkijoukkoon, mutta kuitenkin pitäen huolta, että sai valituksi itselleen ikkunakomeron, mistä olisi marskin tavattavissa tämän palatessa hänen majesteettinsa luota.

"Oh", mutisi hän hampaittensa välistä, "että täytyy olla karkotettuna näiden maajunkkarien ja likaisten töyhtöniekkojen joukkoon, minun, joka kuukausi sitten tuttavallisesti aterioitsin hänen majesteettinsa pöydässä!"

Ja hänen rypistyneiden kulmakarvojensa alla heräsi useampi kuin yksi häpeällinen epäluulo, joka olisi saanut Andrée-paran punastumaan.

35.

Kuninkaitten muisti.

Lupauksensa mukaan Richelieu oli rohkeasti mennyt asettumaan hänen majesteettinsa näkyville juuri sillä hetkellä, kun Condén prinssi ojensi hänelle paidan. Kun kuningas näki marskin, kääntyi hän niin äkillisellä liikkeellä poispäin, että paita oli pudota lattialle ja prinssi aivan kummastuneena hiukan peräytyi.

-- Anteeksi, serkkuni, -- sanoi Ludvig XV osoittaakseen prinssille, että tämä tuima liike ei tarkoittanut häntä.

Richelieu puolestaan käsittikin varsin hyvin, että kiukku kohdistui häneen. Mutta kun hän oli saapunut varmassa aikomuksessa tarpeen tullen esille loihtiakseen kaiken tämän suuttumuksen, jotta saisi vakavan selityksen, hän muutti rintamaa, kuten oli tehnyt Fontenoyn luona, ja asettui paikalle, minkä kautta kuninkaan oli kuljettava työhuoneeseensa.

Kun kuningas ei enää nähnyt marskia, hän alkoi vapaasti ja ystävällisesti keskustella. Hän pukeutui, ehdotti metsästysretkeä Marlyyn ja neuvotteli kauan serkkunsa kanssa; sillä Condén prinsseillä on aina ollut suuri maine taitavina metsästäjinä.

Mutta sillä hetkellä, kun hän kaikkien muiden poistuttua oli menossa työhuoneeseensa, hän huomasi Richelieun miellyttävässä asennossa valmistelevan tenhoavinta kumarrusta, mikä oli nähty Lauzunin ajoista asti, ja hän, kuten muistamme, tervehti ylen mestarillisesti. Ludvig XV pysähtyi melkein hämillään.

-- Vielä täällä, hra de Richelieu? -- sanoi hän.

-- Niin, sire, valmiina teidän majesteettinne palvelukseen.

-- Mutta ettekö sitten lähde Versaillesista?

-- Neljänkymmenen vuoden aikana, sire, olen harvoin poistunut täältä muuten kuin teidän majesteettinne asioissa.

Kuningas pysähtyi aivan marskin eteen.

-- Antakaahan kuulla, -- virkkoi hän, -- teillä on minulle jotakin asiaa, eikö niin?

-- Minullako, sire? -- sanoi Richelieu hymyillen. -- Mitä se olisi?

-- Mutta, lempo soikoon, tehän ahdistelette minua, herttua! Enkö sitä olisi huomannut?

-- Niin, sire, rakkaudellani ja kunnioituksellani; kiitos, sire.

-- Oh, te ette ole minua ymmärtävinänne; mutta te ymmärrätte minut oivallisesti. No niin, minulla, muistakaa se, herra marski, ei ole teille mitään sanottavaa.

-- Eikö mitään, sire?

-- Ei yhtään mitään.

Richelieu turvautui mitä täydellisimpään välinpitämättömyyteen.

-- Sire, -- virkkoi hän, -- minulla on aina ollut onni sanoa itselleni sielussani ja omassatunnossani, että hartauteni kuningasta kohtaan on ollut epäitsekästä; tärkeä seikka, sire, niiden neljänkymmenen vuoden kuluessa, joista teidän majesteetillenne mainitsin. Eivät edes kadehtijani voi väittää, että kuningas koskaan olisi minulle mitään antanut. Siinä suhteessa maineeni onneksi on horjumaton.

-- No, herttua, pyytäkää, jos jotakin tarvitsette, mutta pyytäkää pian.

-- Sire, minä en tosiaan tarvitse mitään, ja tällä hetkellä rajoitun rukoilemaan teidän majesteetiltanne...

-- Mitä?

-- Että suvaitsisitte vastaanottaa kiitokset...

-- Keltä?

-- Sire, eräältä, joka on kuninkaalle suuressa kiitollisuudenvelassa.

-- Mutta sanokaa sitten suoraan!

-- Eräältä, sire, jolle teidän majesteettinne on osoittanut erinomaisen armon... Ah, kun on saanut kunnian istua teidän majesteettinne pöydässä, kun on nautinnokseen kuunnellut hienoaistista ja henkevää keskustelua, hurmaavaa iloisuutta, jotka tekevät teidän majesteetistanne jumalaisen pöytätoverin, silloin, sire, ei sitä koskaan unohda, vaan tottuu sitä mielihyvällä alati muistelemaan!

-- Te olette liukaskielinen imartelija, hra de Richelieu.

-- Oh, sire...

-- Lyhyesti, kenestä te puhutte?

-- Ystävästäni Taverneystä.

-- Ystävästänne? -- huudahti kuningas.

-- Anteeksi, sire.

-- Taverneystä! -- toisti kuningas eräänlaisella kauhulla, joka kovin kummastutti herttuaa.

-- Mitäpä sille voi, sire! Vanha toveri... Hän pysähtyi silmänräpäykseksi.

-- Mies, joka on yhdessä minun kanssani palvellut Villarsin johdolla.

Hän pysähtyi vielä.

-- Tiedätte, sire, että tässä maailmassa on tapana nimittää ystäviksi kaikkia niitä, jotka tuntee, kaikkia niitä, jotka eivät ole vihollisiamme; se on kohtelias sana, johon useinkaan ei paljoa sisälly.

-- Vaarallinen sana, herttua, -- jatkoi kuningas katkerasti: -- sitä sanaa on säästellen käyteltävä.

-- Teidän majesteettinne neuvot ovat viisauden käskyjä. Hra de Taverney siis...

-- Hra de Taverney on siveetön ihminen.

-- Kah, sire, -- myöntyi Richelieu, -- kautta ritarikunniani, enkö sitä aavistellut!

-- Mies, jolta puuttuu hienotuntoisuutta, hra marski.

-- Mitä hänen hienotunteisuuteensa tulee, sire, en puhu siitä teidän majesteetillenne; vastaan vain asioista, mitkä tiedän.

-- Mitä, ettekö mene takuuseen ystävänne, vanhan toverinne hienotuntoisuudesta, miehen, joka on kanssanne palvellut Villarsin johdolla, vieläpä miehen, jonka olette minulle esitellyt? Totta kai te hänet tunnette!

-- Hänet itsensä kylläkin, sire; mutta en hänen hienotuntoisuuttaan. Sully sanoi kantaisällenne Henrik IV:lle, että oli nähnyt hänen kuumeensa poistuvan viheriäiseen viittaan puettuna. Minun täytyy nöyrästi tunnustaa, sire, että en ole koskaan tiennyt, millaisessa puvussa Taverneyn hienotunteisuus esiintyy.

-- Sitten, marski, minä sanon sen teille; hän on ilkeä ihminen, joka on näytellyt häijyä osaa.

-- Oh, kun teidän majesteettinne sen sanoo...

-- Niin, monsieur, minä sen sanon!

-- Hyvä, -- vastasi Richelieu, -- tuolla puheella teidän majesteettinne karkoittaa kokonaan hämmennyksen!. Ei, sen myönnän, Taverney ei ole mikään hienotuntoisuuden esikuva, olen sen kyllä huomannutkin. Mutta käsitättehän, sire, että niin kauan kuin teidän majesteettinne ei ole suvainnut minulle ilmaista mielipidettänne...

-- Kuulkaa sitten, herraseni: minä inhoan häntä.

-- Ah, tuomio on julistettu, sire. Onneksi miespoloiselle, -- jatkoi Richelieu, -- on hänellä vaikutusvaltainen puoltaja teidän majesteettinne luona.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Jos isä on onnettomuudekseen suututtanut kuningasta

-- Kovin.

-- Sitä en kiellä, sire.

-- Mitä sitte sanotte?

-- Sanon, että eräs sinisilmäinen ja vaaleakutrinen enkeli...

-- En käsitä teitä, herttua.

-- Ette tietenkään, sire.

-- Mutta kuitenkin tahtoisin teitä käsittää, sen tunnustan.

-- Minunlaistani tolvanaa, sire, vapisuttaa ajatus kohottaa sen hunnun reunaa, jonka alle kätkeytyy niin paljon suloisia lemmensalaisuuksia; mutta minä toistan, että sangen suuressa kiitollisuudenvelassa Taverney on sille, joka hänen edukseen lepyttää kuninkaallisen vihan. Ah niin, neiti Andrée on epäilemättä enkeli!

-- Neiti Ardrée on pieni hirviö ruumiiltaan niinkuin hänen isänsä on sielultaan! -- huudahti kuningas.

-- Siunatkoon! -- virkkoi Richelieu kovin kummastuneena. -- Me siis petyimme, ja tuo kaunis ulkomuoto...?

-- Älkää enää koskaan puhuko minulle siitä tytöstä, herttua; minua puistattaa, kun häntä vain ajattelenkin.

Richelieu pani tekopyhästi kätensä ristiin.

-- Oi, hyvä Jumala, -- huudahti hän, -- ulkomuoto pettää... Jos ei teidän majesteettinne, valtakunnan ensimäinen tuntija, jos ei teidän majesteettinne, joka olette itse erehtymättömyys, sitä minulle vakuuttaisi, miten voisin sen uskoa?... Mitä, sire, niinkö epämuodostunut olento?

-- Vielä pahempaakin, monsieur; häntä vaivaa tauti... kauhea tauti... siinä oli ansa, hyvä herttua. Mutta Jumalan tähden, ei sanaakaan enää hänestä, te tappaisitte minut.

-- Oi taivas, -- huudahti Richelieu, -- en avaa enää suutanikaan, sire. Minäkö aiheuttaisin teidän majesteettinne kuoleman! Oi, mikä suru! Voi, millainen perhe! Kylläpä se poikaparka on onneton!

-- Mutta kenestä te minulle nyt vielä puhutte?

-- Oh, tällä kertaa eräästä teidän majesteettinne uskollisesta, vilpittömästä, hartaasta palvelijasta. Niin, hän on todella esimerkiksi kelpaava, ja oikeinpa olette häntä arvostellutkin. Tällä kertaa takaan, että suosionosoituksenne eivät ole langenneet harhaan.

-- Mutta kenestä sitten on kysymys, herttua? Puhukaa suunne puhtaaksi, minulla on kiire.

-- Minä tarkoitan, -- vastasi Richelieu sulavasti, -- edellisen poikaa ja jälkimäisen veljeä, sire. Tarkoitan Filip de Taverneytä, sitä urheata nuorta miestä, jolle teidän majesteettinne on antanut rykmentin.

-- Olenko minä antanut rykmentin jollekulle?

-- Kyllä, sire, rykmentin, jota Filip de Taverney tosin vielä odottaa, mutta jonka sittenkin olette antanut.

-- Minäkö?

-- Niin totisesti uskon, sire!

-- Te olette hullu.

-- Kah!

-- En ole antanut kerrassaan mitään, marski

-- Todellako?

-- Miksi hitossa tahdotte siihen sekaantua?

-- Mutta, sire...

-- Koskeeko se asia teitä?

-- Minuako? Ei vähääkään.

-- Te olette siis vannonut kiduttavanne minut kuoliaaksi tuohon rätisevään orjantappurakimppuun sytyttämällänne hiljaisella tulella?

-- Mitäpä sille voin, sire! Minusta näytti (nyt kyllä huomaan erehtyneeni), minusta näytti, että teidän majesteettinne oli luvannut...

-- Mutta enhän minä sellaiseen puutu, herttua. Onhan minulla sotaministerini. En minä jakele rykmenttejä... Rykmentti! Mokoman valheen ovat teille uskottaneet! Ah, te olette tuon pesäkunnan asianajaja? Sanoinhan teille, että teitte väärin, kun puhuitte minulle; nyt olette saattanut vereni aivan kiehuntaan!

-- Oh, sire!

-- Niin, kiehuntaan. Hiisi periköön asianajajan; nyt on ruuansulatukseni koko päiväksi häiritty.

Tämän lausuttuaan kuningas käänsi herttualle selkänsä ja riensi raivoissaan työhuoneeseensa, jättäen Richelieun onnettomammaksi kuin sanoin voi kuvailla.

"No, tällä kertaa", mutisi vanha marski, "tietää, mistä päin tuuli käy".

Ja tomuttaen itseään nenäliinallaan, sillä taistelun kuumuudessa hän oli aivan pölyttynyt tekotukastaan varisseesta hiusjauheesta, Richelieu suuntasi askeleensa parvekkeelle, jonka kulmauksessa hänen ystävänsä palavalla levottomuudella häntä odotti.

Tuskin oli marski näyttäytynyt, kun parooni saaliinsa kimppuun hyökkäävän hämähäkin tavoin kiirehti kuulemaan vereksiä uutisia. Vilkkain katsein, sydämellisyyttä teeskennellen ja käsivarret sirosti puuskassa astui hän esiin.

-- No, mitä uutta? -- kysyi hän.

-- Niin, sellaisia uutisia, monsieur, -- vastasi Richelieu suoristautuen, ivallinen hymy suupielessä ja sipaisten halveksivalla eleellä poimukaulustaan, -- sellaisia uutisia, että pyydän teitä olemaan minua enää puhuttelematta.

Taverney katseli herttuaa kummastuksesta laajentunein silmin.

-- Niin, te olette kovin pahoittanut kuningasta, -- jatkoi Richelieu, -- ja ken pahoittaa kuningasta, loukkaa minua.

Taverney seisoi hämmästyksissään paikaltaan liikkumatta kuin olisivat hänen jalkansa kasvaneet kiinni marmorilattiaan.

Richelieu taasen astui eteenpäin. Ehdittyään lasiparvekkeen ovelle, missä hänen lakeijansa häntä odotti, hän huusi:

-- Luciennesiin!

Ja niin hän katosi.

36.

Andréen pyörrytyskohtaukset.

Kun Taverney oli toipunut ja perusteellisesti ehtinyt syventyä siihen, mitä hän nimitti onnettomuudekseen, hän käsitti hetken tulleen hankkia vakava selitys näiden monien ikävyyksiensä varsinaiselta aiheuttajalta.

Kiehuen kiukusta ja närkästyksestä hän siis suuntasi kulkunsa Andréen asunnolle.

Nuori tyttö viimeisteli juuri pukuaan, kohottaen pyöreitä käsivarsiaan, sitoakseen korvansa taakse kaksi kapinallista hiussuortuvaa.

Andrée kuuli isänsä askeleet eteisestä, juuri kun hän kirja kainalossa oli astumassa kynnyksensä yli.

-- Ah, hyvää päivää, Andrée! -- virkkoi de Taverney. -- Aiot mennä ulos?

-- Niin, isä.

-- Yksinäsikö?

-- Kuten näette

-- Olet siis vielä yksinäsi?

-- Nicolen karkaamisen jälkeen en ole ottanut uutta kamarineitoa.

-- Mutta ethän voi yksinäsi pukeutua, Andrée, se vahingoittaa sinua; nainen, joka sillä tavoin pukeutuu, ei menesty hovissa. Olin suositellut sinulle jotakuta toista, Andrée.

-- Anteeksi, isä, mutta madame la dauphine odottaa minua.

-- Vakuutan sinulle, Andrée, -- vastasi Taverney kuumentuen puhuessaan, -- vakuutan sinulle, neitiseni, että tuolla yksinkertaisuudellasi vielä teet itsesi täällä naurettavaksi.

-- Rakas isä...

-- Naurunalaiseksi joutuminen vahingoittaa kaikkialla, mutta varsinkin hovissa.

-- Isä, tahdon miettiä asiaa. Mutta tällä hetkellä hänen kuninkaallinen korkeutensa dauphine suo minulle anteeksi vaatimattomamman pukuni, siksi että tahdon mahdollisimman pian ehtiä hänen luokseen.

-- Mene sitten, mutta koetahan tulla takaisin niin pian kuin pääset vapaaksi; sillä minun on haasteltava kanssasi vakavasta asiasta.

-- Kyllä, isä, -- vastasi Andrée, aikoen jatkaa matkaansa.

Parooni katseli häntä terävästi.

-- Odota, odota, -- huusi hän, -- ethän voi tuon näköisenä mennä. Olet unohtanut kasvomaalisi, mademoiselle; olet peloittavan kalpea.

-- Niinkö, isä? -- sanoi Andrée pysähtyen.

-- Mutta mitä sinä itseäsi kuvastimesta katsellessasi oikeastaan ajattelet? Poskesi ovat vahan vaaleat, ja silmiäsi saartaa suuret siniset renkaat. Tuollaisena ei kukaan mene ulos, neitiseni, ellei tahdo peljästyttää ihmisiä.

-- Minulla ei ole enää aikaa muuttaa mitään ulkoasussani, isä.

-- Se on kauheaa, ihan inhoittavaa! -- huudahti Taverney kohauttaen olkapäitään. -- Mokomia naishenkilöitä on vain yksi maailmassa, ja se ainoa on minun tyttäreni! Mikä julma kohtalo! Andrée, Andrée!

Mutta Andrée oli jo ehtinyt portaitten alipäähän. Hän kääntyi.

-- Sano edes olevasi sairas, -- huudahti Taverney; -- tee hiidessä itsesi toki mielenkiintoiseksi, ellet tahdo laittautua kauniiksi!

-- Oh, mitä siihen tulee, isä, on se minulle helppoa. Voin valehtelematta sanoa olevani sairas, sillä todellakin tunnen itseni tällä hetkellä pahoinvoivaksi.

"Tjaa", mutisi parooni; "se nyt vielä puuttui... sairas!" Sitten hän lisäsi hampaittensa välistä: "Lempo vieköön nuo siveät nuket!"

Hän astui tyttärensä kamariin ja ryhtyi siellä tarkkaan tutkimaan kaikkea, mikä helpoittaisi hänen arveluitaan ja auttaisi hänet saamaan asiasta jonkun määrätyn käsityksen.

Sillä välin Andrée kulki puistikon poikki pitkin kukkapengerten reunustaa. Välillä kohotti hän päätänsä hengittääkseen raittiimpaa ilmaa; sillä äsken puhjenneiden kukkien tuoksu nousi liian voimakkaana hänen aivoihinsa aiheuttaen hänelle huimausta.

Rasittuneena ja horjuen päivänpaahteessa sekä etsien tukea ympäriltään nuori tyttö saapui, taistellen outoa pahoinvointia vastaan, Trianonin etusaliin asti, missä kruununprinsessan huoneen kynnyksellä seisova rouva de Noailles ensi sanakseen antoi Andréen ymmärtää, että olikin jo aika saapua ja että häntä odotettiin.

Prinsessan virallinen ääneenlukija, apotti ------ söi parhaillaan aamiaista hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa, joka toisinaan osoitti tällaista suosiota tuttavallisesti kohtelemilleen henkilöille.

Apotti kehui oivallisia voikakkuja, joita saksalaiset emännät niin taitavasti pinoovat kerman kera tarjotun kahvikupin ympärille. Lukemisen asemesta hän kertoili Marie-Antoinettelle kaikenlaisia sanomalehtien toimistoista ja valtiomiehiltä keräämiänsä Wienin uutisia; sillä siihen aikaan politikoitiin tosiaan yhtä paljon taivasalla kuin virastojen salaisimmissa sokkeloissa, eikä ollut suinkaan harvinaista, että ministeriössä saatiin kuulla uutisia, joita Palais-Royalin herrat tai Versaillesin lehtokujien ritarit olivat arvanneet, elleivät sepittäneet.

Apotti jutteli varsinkin viimeisistä viljan kalleudesta johtunutta salakapinaa koskevista huhuista, jonka kapinan hra de Sartines hänen sanojensa mukaan kuitenkin oli väleen tukahuttanut lähettämällä viisi pahinta jyväkeinottelijaa Bastiljiin.

Andrée astui sisään. Dauphinellakin oli toisinaan päänsärkyä ja oikkuja. Papin rupattelu oli häntä huvittanut; Andréen kirja, joka saapui vasta keskustelun jälkeen, tuntui ikävystyttävältä. Senvuoksi sanoi hän ylimääräiselle lukijattarelleen, että tämän olisi paremmin otettava ajasta vaari, ja lisäsi, että itsessään hyvä asia oli oikealla ajallaan vielä parempi.

Hämillään moitteesta, jonka aiheettomuus koski häneen kipeästi, Andrée ei vastannut mitään, vaikka hän olisi voinut sanoa isänsä häntä viivyttäneen sekä olleensa pakoitettu kävelemään hitaasti, koska tunsi pahoinvointia.

Ei, hämillään ja tuskaantuneena hän painoi päänsä alas, sulki silmänsä kuin kuolevainen ja menetti tasapainonsa. Ainoastaan rouva de Noailles'n väliintulo ehkäisi hänet kaatumasta.

-- Miten teillä on vähän ryhtiä, mademoiselle! -- mutisi hovitapojen vartijatar.

Andrée ei vastannut.

-- Mutta, herttuatar, hänhän on sairas! -- huudahti dauphine ja nousi rientääkseen Andréen luo.

-- Ei, ei, -- vastasi Andrée vilkkaasti, silmät täynnä kyyneliä; -- ei, teidän korkeutenne, minä voin hyvin tai ainakin voin jo paremmin.

-- Mutta katsokaa toki, herttuatar, hän on yhtä valkoinen kuin nenäliinansa. Muuten on kaikki minun syyni, joka häntä toruin. Lapsi-parka, istukaa, minä tahdon sitä.

-- Madame...

-- Kas niin, minä käsken!... Luovuttakaa hänelle saranatuolinne, herra apotti.

Andrée istuutui, ja tämän lempeän ystävällisyyden vaikutuksesta hänen mielensä vähitellen kirkastui ja väri palasi hänen poskilleen.

-- Kas niin, mademoiselle, voitteko nyt lukea? -- kysyi kruununprinsessa.

-- Oh, kyllä, aivan varmaan; toivon ainakin.