Part 21

Tuskin oli hän ehtinyt Althotaan huoneen tasalle, kun vanhuksen ääni kohtasi hänen korvaansa, havahduttaen hänet tuskallisista haaveistaan. Mutta Balsamon suureksi ihmeeksi ukon ensimäiset sanat eivät lausuneet nuhdetta, kuten hän odotti, vaan päinvastoin tervehti häntä luonnollinen, teeskentelemätön hilpeys.

Oppilas loi mestariinsa kummastuneen katseen. Vanhus lepäsi taaksepäin nojautuneena vieterituolissaan; hän hengitti äänekkäästi ja hurmaantuneena ikäänkuin hän jokaisella hengenvedolla olisi ahmaissut uuden päivän elämää; tummaa tulta säihkyvät silmänsä, joiden ilmettä huulille puhjennut hymy kuitenkin lievensi, hän kiinnitti itsepäisesti tulijaan.

Balsamo keräsi voimansa ja kokosi ajatuksensa salataksensa kaiken mielenliikutuksen mestariltansa, joka oli niin leppymätön inhimillisiä heikkouksia kohtaan.

Tämän hetkellisen reipastautumisensa aikana Balsamo tunsi omituisen painostuksen rinnassaan. Ilma oli epäilemättä jonkun taajan haihtumisen turmelema; siinä tuntui jotain raskasta tympäisevää, haaleata, inhoittavaa huurua; sama katku, jota hän jo alhaalla oli hengittänyt, vaikka se siellä oli ollut heikompaa, ui ilmassa, ja niitä huuruja muistuttaen, jotka syksyisin auringon noustessa ja laskiessa kohoavat järvistä ja rämeistä, se oli hahmoittunut ja sumentanut ikkunaruudut.

Tässä sakeassa ja kitkerässä ilmassa Balsamo tunsi ahdistusta sydämessään, hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi, päätä huimasi, ja hän huomasi hengityksensä katkeavan ja voimiensa uupuvan samalla kertaa.

-- Mestari, -- sanoi hän, etsien jotakin tukikohtaa käsilleen ja yrittäen laajentaa keuhkojaan; -- mestari, te ette saata elää täällä; täällähän ei voi hengittää.

-- Niinkö luulet?

-- Oh!

-- _Minä_ hengitän kuitenkin varsin helposti, -- vastasi Althotas hilpeästi, -- ja elän täällä hyvin, kuten näet.

-- Mestari, mestari, -- sanoi Balsamo yhä huumaantuneempana, -- kuulkaa, mitä sanon, ja sallikaa minun avata ikkuna; tästä lattiasta nousee aivan kuin veren löyhkä.

-- Veren! Ah, niinkö sinusta tuntuu... Veren! -- huudahti Althotas räjähtäen nauruun.

-- Niin, niin, minä tunnen äsken teurastetun ruumiin huurut! Voisin niitä punnita, niin raskaina painavat ne aivojani ja sydäntäni.

-- Juuri niin, -- myönsi vanhus nauraen ivallista nauruaan -- juuri niin, olen sen jo huomannut; sinulla on hellä sydän ja hyvin herkät aivot, Akharat.

-- Mestari, -- virkkoi Balsamo, osoittaen sormellaan vanhusta, -- mestari, teillä on verta käsissänne, verta on tällä pöydällä, verta kaikkialla, vieläpä silmissännekin, jotka kiiluvat kuin kekäleet. Mestari, tämä katku, jota täällä hengitän, tämä höyry, joka minut huumaa, minut tukehduttaa, on veren hajua.

-- No, entä sitten? -- sanoi Althotas tyynesti. -- Ensi kertaako sinä verta haistelet?

-- En ensi kertaa.

-- Etkö ole koskaan nähnyt minun tekevän kokeitani, etkö itse koskaan ole niitä tehnyt?

-- Mutta ihmisverta! -- huudahti Balsamo, laskien kätensä hikeä tihkuvalle otsalleen.

-- Haa, sinulla on hieno hajuaisti! -- sanoi Althotas. -- Enpä olisi uskonut voivan eroittaa ihmisveren hajua minkä eläimen veren hajusta tahansa.

-- Ihmisverta! -- jupisi Balsamo.

Ja kun hän horjuen etsi tuekseen jotakin huonekalun syrjää, hän huomasi kauhistuen ison vaskikulhon, jonka kiiltävät laidat kuvastivat äsken vuodatetun veren purppuranpunaista ja kimmeltelevää väriä.

Suuri astia oli puoleksi täytetty.

Balsamo peräytyi peljästyneenä.

-- Oi, tämä veri! -- huudahti hän. -- Mistä se on tullut? Althotas ei vastannut; mutta mitään Balsamon horjuvista liikkeistä, sekavista lauseista ja kauhusta ei jäänyt hänen katseiltaan huomaamatta. Äkkiä tämä päästi hirveän karjahduksen.

Sitten hän kumartui kuin hyökätäkseen saaliin kimppuun, ryntäsi keskelle huonetta ja poimi lattialta hopealla kirjaillun silkkinauhan, josta riippui pitkä musta hiuspalmikko.

Tämän vihlovan, haikean tuskanhuudon jälkeen vallitsi hetkisen kuolemanhiljaisuus vanhuksen kammiossa.

Balsamo nosti verkalleen tuon nauhan ja tarkasti pöyristystä tuntien hiuksia, jotka kultaneula huippupäästä kiinnitti nauhan toiseen sivuun, kun ne sitävastoin jyrkästi poikkileikattuina tyvipäässään muodostivat ikäänkuin tupsun, jonka säikeitä verivirta oli koskettanut, sillä punaisia ja vaahtoisia pisaria helmeili tupsun kärjessä.

Mikäli Balsamo kohotti kättänsä, sikäli se alkoi yhä enemmän vapista. Mitä tarkemmin hän katseli verellä tahrattua nauhaa, sitä kaameamman kalpeiksi kävivät hänen poskensa.

-- Oi, mistä tämä on kotoisin? -- mutisi hän ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta hänen sanansa voivat olla kysymyksenä muillekin kuin hänelle itselleen.

-- Sekö? -- virkkoi Althotas.

-- Niin, tämä.

-- No, sehän on hiuspalmikon ympäri sidottu silkkinauha.

-- Mutta nämä hiukset, nämä hiukset, mistä ovat ne kastuneet?

-- Verestä, kyllähän sen näet.

-- Mistä verestä?

-- Heh, tuhat tulimaista, siitä verestä, jota minä tarvitsin eliksiiriäni varten ja joka, kun sinä kieltäydyit sitä minulle hankkimasta, minun täytyi hankkia itse.

-- Mutta nämä hiukset, tämä palmikko, tämä nauha, mistä olette ne saanut? Ne eivät ole lapsen päästä.

-- Ja kuka on sinulle sanonut, että teurastamani olento oli lapsi? -- kysyi Althotas tyynesti.

-- Ettekö te eliksiiriänne varten tarvinnut lapsen verta? -- huudahti Balsamo, -- Antakaa kuulla, ettekö ole minulle niin sanonut?

-- Niin, tai neitseen, Akharat, tai neitseen.

Ja Althotas ojensi laihan kätensä tuolin kaiteelle ja otti siltä pullon, jonka sisältöä hän hurmaantuneena maistoi. Sitten hän virkkoi luonnollisemmalla ja ystävällisemmällä äänellä:

-- Siinä teit oikein, Akharat; olit viisas ja huomaavainen sijoittaessasi tuon naisen lattiani alle, melkein käteni ulottuville. Ihmiskunnalla ei ole mitään valittamisen syytä, lakikaan ei voi siitä moittia. Hehheh, ethän sinä jättänyt käsiini tuota neitsyttä, joka oli minulle ainoana pelastuksena kuolemasta. Et suinkaan, minä itse hänet otin. Hehheh, kiitos, rakas oppilaani, kiitos, pieni Akharatini!

Ja hän nosti pullon vielä kerran huulilleen.

Balsamolta putosi hiussuortuva käsistään; hirveä totuus oli välähtänyt hänen silmiensä edessä.

Siinä lähellä oli vanhuksen pöytä, tuo alati yrteillä, kirjoilla ja pulloilla täytetty suunnattoman suuri marmoripöytä. Mutta nyt se oli peitettynä pitkällä tummakukkaisella damastiverholla. Althotaan lamppu loi sille punervaa hohdettansa ja toi näkyviin synkkiä hahmopiirteitä, joita Balsamo ei tähän asti ollut huomannut.

Hän tarttui vaatteen kulmaan ja vetäisi sen rajusti pois.

Mutta silloin hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hänen avoin suunsa ei kyennyt päästämään ilmoille kauheata huudahdusta, joka tukehtui hänen kurkkuunsa.

Hän oli tämän paariliinan alla tuntenut Lorenzan ruumiin pöydälle ojennettuna, kasvot kalman kalpeina ja kuitenkin vielä hymyillen, ja pää taaksepäin riipuksissa ikäänkuin pitkien hiuksien painosta.

Solisluun alla ammotti iso haava, josta ei enää ainoatakaan veripisaraa herunut. Kädet olivat jäykistyneet ja silmät sulkeuneet sinervien luomiensa alle.

-- Niin, verta, neitseellistä verta, kolme viimeistä pisaraa neitseen valtimoverta. Sitä minä juuri tarvitsinkin, -- sanoi vanhus ottaen kolmannen siemauksen pullostaan.

-- Viheliäinen! -- huudahti Balsamo, jonka epätoivon kiljahdus vihdoin puhkesi esille kaikista hänen huokosistaan. -- Kuole sitten, sillä jo neljä vuorokautta hän oli armaani, rakkauteni, vaimoni! Sinä murhasit hänet hyödyttömästi... Hän ei ollut neitsyt!

Althotaan silmät vavahtivat näistä sanoista ikäänkuin sähköisku olisi hypähdyttänyt niitä kuopissaan; hänen silmäteränsä laajenivat hirveästi; hampaattomat ikenet nuljahtivat suussa; pullo kirposi hänen kädestään särkyen tuhansiksi sirpaleiksi lattialle, samalla kun hän itse mykistyneenä, menehtyneenä, tuntien iskun sekä sydämessään että aivoissaan, lysähti hervottomasti taaksepäin nojatuolissaan.

Balsamo taasen kumartui nyyhkyttäen Lorenzan ruumiin yli ja pyörtyi tämän verisiä hiuksia suudellessaan.

31.

Epätoivo.

Hetket, nuo omituiset sisarukset, jotka toisiaan kädestä pidellen kulkevat niin hitaasti onnettomalla ja kiitävät niin nopeasti onnellisella ihmisellä, hetket laskeutuivat hiljaa siivet riipallaan tähän huokausten ja nyyhkytysten täyttämään huoneeseen.

Toisella puolen kuolema, toisella kuolonkamppailu. Niiden keskellä epätoivo, tuskallinen kuin kuolonkamppailu, syvä kuin kuolema.

Balsamo ei ollut virkkanut sanaakaan tuon huudon jälkeen, joka oli purkautunut hänen kurkustaan. Ukkosen tavoin murskaavan tiedonannon jälkeen, joka oli masentanut Althotaan hurjan riemun, Balsamo ei ollut hievahtanutkaan.

Inhoittava vanhus taas, väkivaltaisesti työnnettynä takaisin Jumalan ihmisille asettamaan elinkauteen, näytti tässä uudessa elementissään yhtä oudostuneelta kuin lyijyhaulin haavoittama lintu pudottuaan korkealta pilvien partaalta järveen, jonka pinnalla se pyristelee voimatta kohottaa siipiään.

Noiden tummansinervien ja vääntyneiden kasvojen kuvastama ällistys todisti hänen pettymyksensä mittaamatonta laajuutta.

Althotas ei enää viitsinyt edes ajatella, sittekun hän oli nähnyt päämäärän, johon hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet ja johon hän oli luottanut kuin vankkaan kallioon, haihtuvaa kuin savu ilmaan.

Hänen synkässä ja äänettömässä epätoivossaan oli tylsämielisyyden vivahdus. Sielulle, joka ei olisi tottunut mittaamaan hänen sieluaan, tämä vaitiolo ehkä olisi merkinnyt mietiskelyä; mutta Balsamo, joka muuten ei edes katsonut häneen päin, tiesi sen olevan vallan, järjen ja elämän kuolinkamppailua.

Althotas ei päästänyt silmistään särkynyttä pulloa, tyhjiin rauvenneiden toiveittensa vertauskuvaa. Olisi luullut hänen laskevan noita tuhansia siruja, jotka hajalleen levitessään olivat lyhentäneet hänen elämäänsä yhtä monella päivällä; olisi luullut hänen katseellaan imevän tuota lattialle läikähtänyttä kallisarvoista nestettä, jonka hän hetkisen oli uskonut sisältävän kuolemattomuuden.

Joskus, kun tämän haihtuneen harhan aiheuttama tuska kävi liian voimakkaaksi, vanhus loi sumeat silmänsä myöskin Balsamoon, ja Balsamosta hänen katseensa siirtyi Lorenzan ruumiiseen.

Tällöin muistutti hän niitä ansaan joutuneita petoeläimiä, jotka metsästäjä aamusella tapaa koivestaan pyydykseen tarttuneina ja joita hän kauan potkimalla kiduttaa saamatta niitä kääntämään päätänsä, mutta jotka metsästyspuukon tai pyssyyn kiinnitetyn painetin pistosta ärtyneinä vinosti kohottavat veristävät silmäänsä vihaa, kostoa, moitetta ja kummastusta ilmaisevin katsein.

"Onko mahdollista", puhui tuo raukeudessaankin vielä niin ilmeikäs katse, "onko mahdollista, että niin monet onnettomuudet, niin monet vastoinkäymiset kohtaavat minua niin vähäpätöisen ja alhaisen olennon tähden kuin tuo mies, jonka näen polvillaan neljän askeleen päässä itsestäni niin halvan esineen edessä kuin tuo kuollut nainen? Eikö ole luonnon järjestyksen mullistamista, tieteen totuuksien kumoamista, järjen järkyttämistä, että kehittymätön oppilas on vetänyt ylhää mestariaan nenästä? Eikö sanalla sanoen ole tavatonta, että hiekkajyvänen äkkiä on pysähdyttänyt uljaat ja nopeat riemuvaunut niiden kaikkivaltiaasta, kuolemattomasta vauhdista?"

Mitä Balsamoon tulee, joka virui menehtyneenä, äärettömänä, liikkumatta, melkein elotonna, mikään ihmisajatus ei vielä ollut pilkistänyt hänen aivojensa veristen usvien lävitse.

Lorenza, hänen Lorenzansa, Lorenza, hänen vaimonsa, hänen epäjumalansa, tuo enkelinä ja rakastajattarena kaksin verroin kallis olento, Lorenza, joka oli hänen riemunsa ja kunniansa, hänen nykyisyytensä ja tulevaisuutensa, hänen voimansa ja uskontonsa, Lorenza, sanalla sanoen kaikki, mitä hän rakasti, kaikki, mitä hän halusi, kaikki, mitä hän maailmassa toivoi, Lorenza oli häneltä iäksi mennyt!

Hän ei itkenyt, hän ei vaikeroinut, hän ei edes huokaillut.

Tuskin oli hänellä aikaa ihmetellä, että niin suuri onnettomuus oli häntä kohdannut. Hän muistutti niitä kovaosaisia, jotka vedenpaisumus yllättää vuoteella yön pimeydessä, jotka näkevät unta huoneeseensa syöksyvästä vedestä, jotka herätessään ja avatessaan silmänsä näkevät päänsä päällä mylvivän aallon eivätkä ehdi edes huutaa ennenkuin ovat siirtyneet elämästä kuolemaan.

Kolmen tunnin aikana Balsamo luuli, että hän oli vaipunut syvän haudan pohjaan. Mittaamattomassa surussaan hän kuvitteli, että se mitä hänelle tapahtui, oli niitä synkkiä unia, jotka ahdistelevat vainajia hautaholvin iäisessä ja pimeässä yössä.

Hänelle ei enää ollut olemassa Althotasta, siis ei enää vihaa, ei enää kostoa. Hänelle ei enää ollut olemassa Lorenzaa, siis ei enää elämää, ei enää rakkautta. Unta, yötä, tyhjyyttä!

Näin kului aika synkkänä, äänettömänä, rajattomana tässä kammiossa, jossa veri hyytyi luovutettuaan osan hedelmöittävistä hiukkasistaan sitä vaativien atoomien elvyttämiseksi.

Äkkiä kuului yön hiljaisuudessa kolme soittoa. Fritz näkyi tietävän, että isäntänsä oli Althotaan luona, sillä kello kilahti juuri tässä huoneessa. Mutta turhaan hän soitti kolme soittoaan tavattoman kiihkeästi. Ääni haihtui avaruuteen.

Balsamo ei kohottanut päätänsäkään. Muutaman minuutin kuluttua kuului sama soitto vielä kimeämpänä toistamiseen, herättämättä Balsamoa horroksestaan enempää kuin ensi kerrallakaan.

Sitten jonkun ajan päästä, mutta lyhemmän kuin mitä oli kulunut kahden ensimäisen soittamisen välillä, kello ikäänkuin hermostuneena lähetti huoneeseen kolmannella kerralla moni naisen vihlovien ja levottomien sävelten helinän.

Hätkähtämättä kohotti Balsamo verkalleen otsansa ja katsahti kysyvästi ylöspäin haudastaan nousevan kuolleen juhlallisuudella. Näin katsahti arvattavasti Latsarus, kun Kristuksen ääni häntä kolmasti kutsui.

Kello ei lakannut soimasta. Sen yhä kiihtyvä rajuus herätti vihdoin Lorenzan rakastajan tietoisuuteen.

Hän irroitti kätensä ruumiin kädestä. Kaikki lämpö oli paennut hänestä, silti siirtymättä Lorenzaan.

"Tärkeä uutinen tai suuri vaara", tuumi Balsamo. "Jospa se olisi suuri vaara!..."

Hän nousi kokonaan.

"Mutta miksikä vastaisin tuohon kutsuun?" jatkoi hän huomaamatta sanojensa kaameata vaikutusta tässä synkässä holvissa, tässä haudanhiljaisessa kamarissa. "Voiko täst'edes mikään asia maailmassa kiinnittää mieltäni tai minua peloittaa?"

Ikäänkuin vastaukseksi hänelle kello silloin iski pronssikylkiinsä niin rajusti vaskiläpällään, että läppä irtaantui ja putosi lasisen tislausastian päälle, joka metallisointuisesti helähtäen särkyi, siroitellen palasensa lattialle.

Balsamo ei enää vastustellut. Oli sitäpaitsi tärkeätä, että ei kukaan, ei edes Fritz tullut tapaamaan häntä täällä. Hän astui horjumatta pontimen luo, painalsi sitä ja astui laskuovelle, joka verkalleen kuljetti hänet alas takahuoneeseen.

Sohvan ohi mennessään hän hipaisi saalia, joka oli pudonnut Lorenzan olkapäiltä, kuin säälimätön ukko järkkymättömänä kuin kuolema oli siepannut hänet käsivarsilleen. Tämä kosketus, joka vaikutti elävämmin kuin Lorenza itse, sai tuskallisen väristyksen puistattamaan Balsamon ruumista. Hän otti saalin ja suuteli sitä, samalla tukehduttaen siihen huutonsa.

Sitten hän meni avaamaan oven portaille. Niiden ylimmillä askelmilla odotti Fritz kalpeana ja läähättävänä, pitäen toisessa kädessään tuohusta ja toisessa kellonnuoraa, jota hän säikähdyksessään ja kärsimättömyydessään yhä suonenvedontapaisesti tempoi.

Isäntänsä nähdessään huudahti hän ensin tyytyväisyydestä, mutta sitten kummastuksesta ja säikähdyksestä.

Mutta Balsamo, joka ei tiennyt syytä tähän kaksoishuudahdukseen, vastasi ainoastaan mykällä kysymyksellä.

Fritz ei virkkanut mitään; mutta hän, joka tavallisesti oli niin kunnioittava, rohkeni tarttua isäntäänsä kädestä ja taluttaa hänet ison venetsialaisen kuvastimen eteen. Tämä kuvastin oli sovitettu yläpuolelle uunia, jonka kautta päästiin Lorenzan kammioon.

-- Katsokaa toki, teidän ylhäisyytenne, -- virkkoi hän osoittaen kristallin heijastamaa kuvaa.

Balsamoa puistatti. Sitten häilähti hänen huulillaan hymy, sellainen hymy, jonka synnyttää vain ääretön ja parantumaton tuska, -- kuoleman synkkä hymy. Hän oli todellakin käsittänyt syyn Fritzin säikähdykseen.

Balsamo oli tunnissa vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Silmissä ei enää ollut kiiltoa, elon väri oli kadonnut poskilta, turtumisen ja älyttömyyden ilme kuvastui piirteistä, veristä vaahtoa näkyi suupielissä ja iso veritäplä paidan hohtavanvalkoisella batistilla.

Balsamo silmäili hetkisen kuvansa voimatta tunkea itseään. Sitten hän päättäväisesti katsoi kuvastimesta näkyvää muukalaista suoraan silmiin.

-- Niin, Fritz, niin, -- sanoi hän, -- olet oikeassa.

Ja huomatessaan uskollisen palvelijan levottoman muodon hän kysyi:

-- Mutta miksi kutsuit minua?

-- Ah, mestari, heidän tähtensä

-- Heidän?

-- Niin.

Keitä he sitten ovat?

-- Teidän ylhäisyytenne, -- kuiskasi Fritz lähentäen suutansa Balsamon korvaan, -- ne viisi mestaria.

Balsamo säpsähti.

-- Kaikkiko? -- kysyi hän

-- Niin, kaikki.

-- Ja ovatko he täällä?

-- Ovat.

-- Yksinäänkö?

-- Eivät; jokaisella on mukanaan asestettu palvelija, joka odottaa pihalla.

-- Tulivatko he kaikki yhdessä?

-- Tulivat, mestari. He alkavatkin jo käydä kärsimättömiksi, ja sen vuoksi minä soitin niin monta kertaa ja niin kovasti.

Kätkemättä edes veritahraa kaulusröyhyksensä pitsien alle, yrittämättä järjestää pukuaan Balsamo lähti liikkeelle, alkaen astua portaita alas, kysyttyään ensin Fritziltä, olivatko hänen vieraansa salissa vaiko isossa työhuoneessa.

-- Salissa, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Fritz seuraten isäntäänsä.

Mutta portaitten alipäässä hän rohkaistui pysähdyttämään Balsamon.

-- Onko teidän ylhäisyydellänne minulle mitään käskyä annettavana? -- virkkoi hän.

-- Ei mitään, Fritz.

-- Teidän ylhäisyytenne... -- jatkoi Fritz änkyttäen.

-- No mitä? -- kysyi Balsamo tavattoman lempeästi.

-- Meneekö teidän ylhäisyytenne heidän luokseen aseettomana?

-- Menen, aivan aseettomana.

-- Ettekö edes ota miekkaanne?

-- Ja miksi ottaisin miekkani, Fritz?

-- Enpä tiedä, -- vastasi uskollinen palvelija luoden katseensa alas; -- minä vain ajattelin, luulin, pelkäsin...

-- Hyvä, mene nyt, Fritz.

Fritz astui muutaman askeleen totellakseen, mutta kääntyi takaisin.

-- Etkö kuullut? -- kysyi Balsamo.

-- Teidän ylhäisyytenne, tahdoin vain sanoa, että kaksipiippuiset pistoolinne ovat ebenpuisessa laatikossa pienellä kullatulla pöydällä.

-- Mene, sanon minä, -- vastasi Balsamo. Ja hän astui saliin.

32.

Tuomio.

Fritz oli aivan oikeassa; Balsamon vieraat eivät olleet saapuneet hänen asuntoonsa Saint-Clauden kadun varrelle rauhallisessa asussa enempää kuin hyvänsuovan näköisinäkään.

Viisi miestä ratsain seurasi matkavaunuja, joissa mestarit olivat tulleet; viisi kopean ja synkän näköistä, kiireestä kantapäähän asestettua miestä oli sulkenut katuportin, ja he vartioitsivat sitä muka herrojansa odotellen.

Ajajalla ja kahdella lakeijalla, jotka istuivat vaunujen etuistuimella, oli viittojensa alla kätkettyinä metsästyspuukkoja ja musketteja. Luultavammin nämä henkilöt olivat saapuneet taloon Saint-Clauden kadun varrelle jollekin virkatoimitukselle kuin vieraskäynnille.

Niinpä näiden Fritzin tuntemien peloittavien miesten yöllinen tulo ja talon valtaus olikin heti sanomattomasti säikähdyttänyt saksalaista. Hän oli yrittänyt kieltää heiltä kaikilta sisäänpääsyn, kun hän vartioluukusta näki saattueen ja arvasi sen olevan asestettu. Mutta kaikkivaltiaat merkit, jotka epäämättömästi todistivat tulokkaiden oikeuden, eivät sallineet hänen kauemmin vastustella. Tuskin olivat muukalaiset paikan herroina, kun he taitavien sotapäälliköiden tapaan asettuivat talon jokaiselle ovelle, viitsimättä edes peitellä vihamielisiä aikeitaan.

Palvelijoina esiintyvät miehet pihalla ja käytävissä ja vaateliaat mestarit salissa eivät Fritzin mielestä ennustaneet mitään hyvää. Siksi olikin hän soittanut kellon rikki.

Kummastumatta, valmistuksitta Balsamo astui saliin, jonka Fritz jokaiselle vieraalle tulevana kunnianosoituksena oli asianmukaisesti valaissut.

Hän näki nuo viisi vierastaan istumassa nojatuoleissa, eikä kukaan heistä hänen tullessaan noussut. Kun hän, talon isäntä, oli ehtinyt heihin vilkaista, hän tervehti kohteliaasti. Vasta silloin nousivat vieraat, vastaten juhlallisesti hänen tervehdykseensä.

Hän asettui nojatuoliin heidän eteensä, huomaamatta tai olematta huomaavinaan läsnäolevien omituista ryhmitystä. Nuo viisi nojatuolia muodostivat todellakin muinaisajan tuomioistuimia muistuttavan puoliympyrän puheenjohtajineen ja kaksine lisäjäsenineen tämän kummallakin puolella. Omassa nojatuolissaan Balsamo taas puheenjohtajaa vastapäätä oli sillä paikalla, joka kirkolliskokouksissa tai preettorien oikeussaleissa osoitettiin syytetylle.

Balsamo ei aloittanut ensimäisenä puhetta, kuten hän olisi tehnyt jokaisessa muussa tilaisuudessa; hän katseli ympärilleen, tarkkaan näkemättä, yhä sen tuskallisen puutumuksen vallassa, joka oli äskeistä iskua seurannut.

-- Sinä näyt ymmärtäneen meidät, veli, -- lausui puheenjohtaja eli oikeammin se, joka istui keskimäisessä nojatuolissa -- Mutta kovin kauan sinä viivyttelit, ja me neuvottelimme ja olisiko lähetettävä sinua noutamaan.

-- Minä en käsitä teitä, -- vastasi Balsamo koruttomasti.

-- Sitäpä minä en uskonut nähdessäni sinun meidän edessämme ottavan syytetyn paikan ja asennon.

-- Syytetyn? -- sopersi Balsamo epämääräisesti, kohauttaen olkapäitään. -- Minä en käsitä, -- toisti hän.

-- Aiomme opettaa sinut käsittämään, eikä se lienekään vaikeata, jos saan uskoa kalpeata otsaasi, sammuneita silmiäsi vapisevaa ääntäsi... Luulisi, että sinä et kuule.

-- Kyllä minä kuulen, -- vastasi Balsamo ravistaen päätään ikäänkuin pudistaakseen siitä ajatukset, jotka häntä kiusasivat.

-- Muistatko, veli, -- jatkoi puheenjohtaja, -- että ylihallitus viime tiedonannossaan ilmoitti sinulle erään veljeskuntamme tukipylvään suunnittelemasta kavalluksesta?

-- Kenties... kyllä... en sitä kiellä.

-- Sinä vastaat niinkuin levottomalta ja häiriintyneeltä omaltatunnolta saattaa odottaa. Mutta tyynny... älä menetä rohkeuttasi; vastaa niin selvästi ja täsmällisesti kuin vaikea ja vaarallinen asemasi vaatii. Vastaa minulle niin varmasti kuin meidän vakuuttamiseksemme luulet tarvitsevasi, sillä me emme ole tulleet tänne ennakkopäätöksin tai viha mielessä. Me edustamme lakia, ja se puhuu vasta sitten, kun tuomari on syytettyä kuulustellut.

Balsamo ei vastannut mitään.

-- Toistan sinulle, Balsamo, ja kerran antamani varoitus vastaa sitä varoitusta, jonka taistelijat antavat toisilleen ennen hyökkäystä: minä aion hyökätä sinua vastaan laillisilla, mutta voimakkailla aseilla; puolustaudu.

Kun läsnäolijat näkivät Balsamon kylmäverisyyden ja liikkumattomuuden, katsahtivat he toisiinsa jokseenkin kummastuneina ja loivat sitten silmänsä puheenjohtajaan.

-- Kuulithan, mitä sanoin, Balsamo? -- kysyi viimemainittu.

Balsamo kumarsi myöntävästi.

-- Olen siis vilpittömänä ja hyväntahtoisena veljenä varoittanut sinua ja antanut sinun aavistaa kuulusteluni tarkoituksen. Sinua on valmistettu, pidä puolesi, minä aloitan uudestaan.

-- Tuon ilmoituksen jälkeen, -- jatkoi puheenjohtaja, -- yhdistys antoi viiden jäsenen toimeksi valvoa Pariisissa sen henkilön hommia, joka meille oli ilmiannettu kavaltajana.

-- Hankkimamme tiedot eivät suinkaan ole epäilyksen alaisia; saamme ne tavallisesti, kuten itse tiedät, joko asiallemme uskollisilta apureilta ihmisten joukossa tai varmoista merkeistä elottomissa esineissä tai myöskin pettämättömistä oireista ja enteistä niissä salaperäisissä sommitelmissa, jotka luonto toistaiseksi on ainoastaan meille paljastanut. Nyt oli eräällä meistä ollut sinua koskeva ilmestys. Tiedämme, että hän ei koskaan ole erehtynyt; olemme siis olleet varuillamme ja pitäneet sinua alituisesti silmällä.

Balsamo kuunteli tätä kaikkea osoittamatta mitään kärsimättömyyden tai edes itsetietoisuuden merkkiä. Puheenjohtaja jatkoi: