Part 20

Vihdoin hän luuli näkevänsä tällä laskuoven tapaisella laitteella liikkuvan jotakin muodotonta niinkuin rujo Caliban Shakespearen Myrskyssä, ihmiskasvoilla varustetun hirviön -- vanhuksen, -- josta ainoastaan silmät ja käsivarret näkyivät elävän ja joka katseli häntä noilla kauhistavilla silmillään ja ojensi häntä kohti luisevat käsivartensa.

Ja hän, lapsi-parka, väänteli itseään turhaan, voimatta paeta, voimatta ollenkaan aavistaa uhkaavaa vaaraa, tuntematta mitään paitsi kahden elävän rautakoukun puristuksen, kun niiden kärjet tarttuivat hänen valkoiseen hameeseensa, nostivat hänet sohvaltaan ja siirsivät laskuoven päälle, joka kohosi verkalleen, verkalleen kattoa kohti raudan vihloen kirskuessa rautaa vasten ja kammottavan, kihisevän naurun kuuluessa tuon ihmiskasvoisen hirviön inhoittavasta suusta. Ja sysäyksittä, tuskaa tuntematta hän nousi tuon hirviön kuljettamana ylös korkeuteen.

29.

Lemmenjuoma.

Niinkuin Lorenza oli ennustanut, henkilö, joka juuri oli kolkuttanut ovelle, oli kreivitär Dubarry.

Kaunis keimailijatar oli osoitettu saliin. Täällä hän odotteli Balsamoa selaillen omituista Mainzissa painettua kuoleman olemusta käsittelevää kirjaa, jonka ihmeellisellä taidolla piirretyt kuvat esittivät tuonen väijymässä ihmiselämän kaikkia puuhia, vuottamassa tanssisalin ovella miestä, tämän juuri puristettua rakastajattarensa kättä, vetämässä kylpijää veden syvyyksiin tai piilemässä eräretkelle lähtevän metsästäjän pyssyssä.

Rouva Dubarry oli ehtinyt kuvaan, joka esitti kauniin naisen kuvastimen edessä maalaamassa itseään, kun Balsamo työnsi oven auki ja tuli häntä tervehtimään onnen hymy kasvoille levinneenä.

-- Suokaa anteeksi, madame, että olen antanut teidän odottaa, mutta minä olin laskenut matkan väärin tai tunsin huonosti hevostenne nopeuden. Luulin teidän vielä olevan Ludvig XV:n torilla.

-- Miten niin? -- kysyi kreivitär, -- te siis tiesitte, että minä olin tulossa?

-- Tiesin, madame; on noin kaksi tuntia siitä, kun näin teidät sinisellä satiinilla verhotussa budoaarissanne, antaessanne käskyn valjastaa hevoset vaunujen eteen.

-- Ja sanotte olleeni sinisellä satiinilla verhoillussa budoaarissani?

-- Jonka satiiniverhoihin on kudottu luonnonvärisiä kukkasia. Niin, kreivitär, lepäämässä sohvalla. Hyvin onnellinen ajatus juolahti silloin päähänne. Te sanoitte itsellenne: "menkäämme kreivi Fenixin luo!" Sitten te soititte.

-- Ja kuka saapui?

-- Kälynne, kreivitär. Eikö niin? Te pyysitte häntä toimittamaan käskynne, joka heti pantiin täytäntöön.

-- Todellakin, kreivi, te olette velho! Niinkö te kurkistelette budoaariini joka hetki vuorokaudesta? Siitä olisi minulle toki ennakolta ilmoitettava, käsitättehän!

-- Oh, rauhoittukaa, kreivitär, minä katselen vain avoimista ovista.

-- Ja katsellessanne avoimista ovista te näitte, mitä teistä ajattelin?

-- Tietysti; vieläpä teitte sen hyvässä aikomuksessa.

-- Olettekin oikeassa, rakas kreivi; minulla on teidän suhteenne mitä parhaimmat aikomukset. Mutta myöntäkää, että ansaitsette enemmän kuin pelkkiä hyviä aikomuksia, te joka olette niin hyvä, niin hyödyllinen, te joka kaikesta päättäen olette määrätty elämässäni näyttelemään holhoojan osaa, se on vaikeinta osaa, minkä tunnen.

-- Tosiaan, madame, te teette minut hyvin onnelliseksi! alenko siis voinut olla teille joksikin hyödyksi?

-- Mitä!... Te olette tietäjä, ettekä sentään arvaa?

Neiti de Taverney

-- Suokaa minulle toki se ansio, että olen kaino.

-- Olkoon niin, paras kreivini. Minä tahdon siis ensiksi puhua teille siitä, mitä olen puolestanne tehnyt.

-- En sitä salli, madame; puhukaamme päinvastoin teistä, pyydän.

-- No niin, rakas kreivi, antakaa minulle aluksi se kivi, joka tekee näkymättömäksi; sillä matkani nopeudesta huolimatta luulen tunteneeni tiellä erään Richelieun harmaapukuisista palvelijoista.

-- Ja se harmaa palvelija, madame...?

-- Seurasi juoksijan kanssa vaunujani.

-- Mitä ajattelette siitä asiasta ja missä tarkoituksessa olisi herttua antanut teitä seurata?

-- Tarkoituksessa tehdä minulle jonkun hänen tapaisensa häijyn kepposen. Olkaa miten vaatimaton tahansa, hra kreivi de Fenix, mutta uskokaa, että Jumala on suonut teille kylliksi mieskohtaisia avuja voidaksenne tehdä kuninkaankin mustasukkaiseksi... käynneistäni teidän luonanne tai teidän käynneistä minun luonani.

-- Richelieun herttua, madame, -- vastasi Balsamo, -- ei voi millään muotoa olla teille vaarallinen.

-- Mutta hän oli sitä kuitenkin, paras kreivi, hän oli ennen tuota tapahtumaa.

Balsamo käsitti, että tässä oli salaisuus, jota Lorenza ei vielä ollut hänelle ilmaissut. Hän ei siis uskaltautunut tuntemattomalle maaperälle, vaan tyytyi vastaamaan ainoastaan hymyllä.

-- Hän oli sitä, -- toisti kreivitär, -- ja minä olin joutumaisillani mitä nerokkaimman juonen uhriksi, ja siinä oli teilläkin jotakin osaa, kreivi.

-- Minulla! Juonessako teitä vastaan? Ei koskaan, madame!

-- Ettekö te antanut hra de Richelieulle lemmenjuomaa?

-- Mitä lemmenjuomaa?

-- Lemmenjuomaa, joka herättää palavan, intohimoisen rakkauden.

-- En, madame; niitä lemmenjuomia hra de Richelieu valmistelee itse, sillä hän on jo kauan tuntenut ohjeen. Minä annoin hänelle ainoastaan unijuoman.

-- Todellako?

-- Kautta kunniani.

-- Ja minä päivänä, odottakaahan, minä päivänä herra herttua tuli teiltä tuota unijuomaa pyytämään? Koettakaa muistaa tarkoin päivä, monsieur, se on tärkeätä.

-- Viime lauantaina, kreivitär. San päivän edellisenä, jona minulla oli kunnia lähettää teille Fritzillä se pieni kirjelappu, pyytääkseni teitä tulemaan minua tapaamaan hra de Sartines'n taloon.

-- Sen päivän edellisenä, -- huudahti kreivitär, -- jolloin kuninkaan nähtiin menevän Taverneyn tyttösen luo? Ah, kaikki selviää minulle nyt!

-- No, jos kaikki on teille selvää, niin huomannette, että minulla ei ole asiassa enempää osaa kuin että annoin sen unijuoman.

-- Niin, unijuomapa meidät pelasti.

Tällä kertaa Balsamo vuorostaan odotti selitystä; hän ei tiennyt mitään.

-- Minua ilahduttaa, madame, -- vastasi hän, -- että voin olla teille joksikin hyödyksi, vieläpä aikomattanikin.

-- Oi, te olette minulle aina erinomaisen hyödyllinen. Mutta voitte tehdä hyväkseni vielä enemmän kuin mitä tähän asti olette tehnyt. Voi, herra tohtori, olen ollut hyvin sairas, valtiollisesti puhuen, enkä vielä tälläkään hetkellä oikein usko parantumiseeni.

-- Madame, -- vastasi Balsamo, -- tohtori... koskapa suvaitsette minua siksi nimittää, haluaa aina tietää lääkitsemänsä taudin yksityiskohdat. Olkaa siis hyvä ja kuvailkaa seikkaperäisesti kaikki, mitä olette kokenut, koettaen olla unohtamatta mitään oiretta.

-- Mikään ei ole helpompaa, paras lääkäri, tai paras taikuri, miten tahdotte. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin tuota unijuomaa käytettiin, oli hänen majesteettinsa kieltäytynyt seuraamasta minua Luciennesiin. Väsymyksen verukkeella hän jäi Trianoniin, se kuninkaallinen valehtelija, ja jäi sinne syödäkseen illallista Richelieun herttuan ja Taverneyn paroonin kanssa, kuten myöhemmin kuulin.

-- Ahaa!

-- Te ymmärrätte nyt vuorostanne. Tuon ilta-aterian aikana lemmenjuoma kaadettiin hänen majesteettinsa lasiin. Hän oli jo ennemmin osoittanut neiti Andréelle huomaavaisuutta, ja tiedettiin, että hän huomenis ei näkisi minua. Juoma oli siis tarkoitettu vaikuttamaan hänen tunteisiinsa tuohon tyttöön nähden.

-- No?

-- Juoma vaikutti, siinä kaikki.

-- Mitä sitten tapahtui?

-- Sitäpä on vaikea varmaan tietää. Luotettavat henkilöt olivat nähneet hänen majesteettinsa menevän sivurakennukseen eli neiti Andréen huoneeseen.

-- Tiedän missä hän asuu; entä sitten?

-- Sitten; varjelkoon, kuinka teillä on kiire, kreivi! Ei ole vaaratonta seurata kuningasta, joka tahtoo lymyillä.

-- Mutta sanokaahan jo!

-- Kah, kaikki, mitä tiedän kertoa, on, että hänen majesteettinsa eräänä kauheana myrsky-yönä palasi Trianoniin, kalpeana, vapisevana ja melkein kuumeessa hourien.

-- Ja luuletteko, -- kysyi Balsamo hymyillen, -- että se ei ollut pelkkä ukonilma, joka oli kuninkaan säikähdyttänyt?

-- Ei, sillä kamaripalvelija kuuli hänen huudahtelevan useampaan kertaan: "Kuollut, kuollut, kuollut!"

-- Oh, -- äännähti Balsamo.

-- Sen oli unijuoma vaikuttanut, -- jatkoi rouva Dubarry. -- Mikään ei peloita kuningasta niinkuin kuolleet ja kuolleiden jälkeen valekuolleet. Hän tapasi neiti de Taverneyn omituiseen horrokseen vaipuneena ja luuli kai, että hän oli kuollut.

-- Niin, niin, kuollut tosiaan, -- sanoi Balsamo, joka muisti rientäneensä pois Andréeta herättämättä, -- kuollut eli ainakin kaikista merkeistä päättäen kuollut. Aivan, aivan! Sitten, madame, sitten?

-- Kukaan ei siis tiedä, mitä sinä yönä tai oikeammin yön alussa tapahtui. Mutta kotiin palattuaan sai kuningas ankaran kuumeen ja hermokohtauksia, jotka taukosivat vasta seuraavana päivänä, kun madame la dauphinen päähän juolahti ajatus avata ikkunaverhot kuninkaan huoneessa ja päästää hänen majesteettinsa luo ihanan, hymyileviä kasvoja valaisevan auringon. Silloin kaikki yön synnyttämät oudot haaveet haihtuivat. Kello kahdeltatoista kuningas voi jo paremmin, nautti kupillisen lihalientä, söi peltopyyn kyljen ja illalla...

-- Ja illalla? -- toisti Balsamo.

-- Niin, illalla, -- sanoi kreivitär Dubarry, -- hänen majesteettinsa, joka eilisen peljästyksensä jälkeen arvattavasti ei enää halunnut viipyä Trianonissa, tuli Luciennesiin minua tervehtimään, ja siellä, paras kreivi, minä huomasin, että hra de Richelieu totisesti on melkein yhtä suuri loihtija kuin te.

Kreivittären voitonriemuinen katse ja hänen viehkeä ja keimaileva kädenliikkeensä täydensivät hänen ajatuksensa ja saivat Balsamon aivan vakuutetuksi vallasta, joka suosikilla vielä oli kuninkaaseen.

-- Siis, -- virkkoi hän, -- olette minuun tyytyväinen, kreivitär?

-- Ihan hurmaantunut, sen vakuutan, kreivi; sillä mainitessanne minulle luomistanne mahdottomuuksista te puhuitte täyttä totta.

Ja kiitollisuutensa osoitukseksi hän ojensi Balsamolle perin valkean, pehmeän ja tuoksuvan kätensä, joka tosin ei ollut yhtä nuorekas kuin Lorenzan, mutta jonka lämpö myöskin oli kaunopuheista.

-- Ja nyt puhumme teistä, kreivi, -- sanoi hän. Balsamo kumarsi, valmistautuen kuuntelemaan.

-- Jos te pelastitte minut suuresta vaarasta, -- jatkoi rouva Dubarry, -- luulen vuorostani auttaneeni teidät vaarasta, joka ei ollut pienempi.

-- Minut! -- sanoi Balsamo salaten liikutuksensa. -- Sitä et tosiaan ole tarvis ollakseni teille kiitollinen. Olkaahan sentään hyvä ja kertokaa...

-- Se lipas, nähkääs...

-- Niin, kreivitär?

-- Sisälsi todella salakirjoituksia, jotka hra de Sartines oli antanut kaikkien sihteeriensä tulkita. Kaikki olivat allekirjoittaneet omin päinsä tekemänsä tulkinnat, ja ne antoivat kaikki saman tuloksen. Siis hra de Sartines saapui tänä aamuna Versaillesiin minun siellä ollessani ja toi mukanaan kaikki tulkinnat ja valtiollisten salakirjoitusten sanakirjan.

-- Vai niin, ja mitä kuningas sanoi?

-- Kuningas näytti ensin hämmästyneeltä, sitten peljästyneeltä. Hänen majesteettinsa saadaan helposti tarkkaavaiseksi, kun hänelle puhutaan vaarasta. Damiensin veitsenpistosta asti on olemassa sana, jolla kaikki voivat vaikuttaa Ludvig XV:teen, ja se sana on: "Olkaa varuillanne!"

-- Hra de Sartines syytti siis minua salaliitosta?

-- Aluksi hra de Sartines koetti saada minut poistumaan; mutta minä asetuin vastarintaan selittäen, että kun kukaan ei ollut kuninkaalle hartaammin uskollinen kuin minä, niin kellään ei ollut oikeutta ajaa minua pois hänelle vaarasta puhuttaessa. Hra de Sartines oli itsepäinen, mutta minä olin myös, ja katsahtaen minuun ilmeellä, jonka niin hyvin tunnen, kuningas sanoi:

"Antakaa hänen olla, Sartines, en voi häneltä tänään mitään kieltää."

-- Käsitätte nyt, kreivi, että hra de Sartines, muistaen meidän merkitsevän hyvästijättömme, pelkäsi pahoittavansa minua, jos minun läsnäollessani ryhtyisi teitä syyttämään, ja senvuoksi hän alkoi puhua Preussin kuninkaan pahansuopaisuudesta Ranskaa kohtaan ja ihmisten taipuvaisuudesta käyttämään apunaan yliluonnollisia asioita kapinanhankkeittensa helpottamiseksi. Sanalla sanoen hän syytti suurta joukkoa henkilöitä, salamerkit kädessä aina todistaen, että nuo henkilöt olivat rikollisia.

-- Mistä hän heitä syytti?

-- Mistäkö?... Kreivi, sopiiko minun paljastaa valtiosalaisuus?

-- Joka on meidänkin salaisuutemme, madame. Oh, siinä ette pane mitään alttiiksi! Oma etunihan vaatii, että en siitä juoruile.

-- Niin, kreivi, tiedän sen varsin hyvin. Hra de Sartines tahtoi siis todistaa, että lukuisa, voimakas lahko, jonka muodostivat rohkeat, taitavat ja päättäväiset jäsenet, hiljaisuudessa kaivoi hänen kuninkaalliselle majesteetilleen tulevan kunnioituksen perustuksia, levittämällä hallitsijasta eräitä huhuja.

-- Mitä huhuja?

-- Muun muassa, että hänen majesteettiaan syytettiin kansansa nälkään näännyttämisestä.

-- Ja mitä kuningas siihen vastasi?

-- Niinkuin kuningas aina vastaa, leikinlaskulla. Balsamo hengähti.

-- Ja miten tuo hänen pilapuheensa kuului? -- kysyi hän. -- "Koska minua syytetään kansani nälistyttämisestä", sanoi Ludvig XV, "voi tähän syytökseen vastata vain yhdellä tavalla: ruokkikaamme sitä".

"Millä tavalla, sire?" kysyi hra de Sartines.

"Otan huolehtiakseni kaikkien niiden ravitsemisen, jotka tätä huhua levittävät, ja lisäksi tarjoan heille asunnon Bastiljin linnassani."

Balsamo tunsi lievän väristyksen ruumiissaan, mutta hän hymyili edelleen:

-- Sitten? -- sanoi hän.

-- Sitten kuningas hymyili minulle, nähtävästi kysyäkseen neuvoani.

-- "Sire", lausuin hänelle silloin, "minua ei koskaan saada uskomaan, että noiden hra de Sartines'n esittämien pienien mustien koukeroiden tarkoituksena olisi väittää kuningasta kelvottomaksi".

-- Tässä poliisiministeri huudahti ärtyneesti.

"Enempää kuin ne todistavat sitäkään", lisäsin, "että teidän kirjurinne osaavat niitä tulkita".

-- Ja mitä sanoi kuningas, kreivitär? -- kysyi Balsamo.

-- Sanoi, että saatoin olla oikeassa, mutta että hra de Sartines ei ollut väärässä.

-- No sitten?

-- Sitten sinetöitiin useitakin vangitsemismääräyksiä, joiden joukkoon selvästi huomasin hra de Sartines'n yrittävän pujahduttaa yhden teitäkin varten. Mutta minä en taipunut, vaan pidätin hänet yhdellä ainoalla sanalla.

"Monsieur", lausuin hänelle aivan ääneeni kuninkaan kuullen, "vangitkaa koko Pariisi, jos niin hyväksi näette, se kuuluu virkaanne; mutta älköön rohjettako koskea ainoaankaan ystävistäni... taikka!..."

"Ai, ai, hän suuttuu!" sanoi kuningas. "Pitäkää varanne, Sartines!"

"Mutta, sire, valtakunnan etu..."

"Hoh, te ette ole mikään Sully", kivahdin minä hehkuen suuttumuksesta, "enkä minä ole mikään Gabrielle".

"Madame, tahdotaan murhata kuningas niinkuin murhattiin Henrik IV."

-- Tällä kertaa kuningas kalpeni, vavahti ja kosketti kädellä otsaansa. Luulin menettäneeni pelin.

"Sire", sanoin, "antakaa tuon herran jatkaa; sillä hänen kirjurinsa ovat epäilemättä noista merkeistä lukeneet, että minäkin kapinoin teitä vastaan".

-- Ja minä lähdin ulos. Mutta, kah, se oli päivää jälkeen lemmenjuoman, paras kreivi. Kuningas halusi mieluummin minun seuraani kuin hra de Sartines'n ja juoksi perästäni.

"Herran tähden, kreivitär, älkäähän suuttuko", sanoi hän.

"Ajakaa sitten tiehensä tuo ilkimys, sire; hän haiskahtaa vankilalta."

"Kas niin, lähtekää nyt", virkkoi kuningas kohauttaen olkapäitään.

"Ja minä kiellän teitä vast'edes en ainoastaan saapumasta luokseni, vaan vieläpä minua tervehtimästäkin", lisäsin minä.

-- Nyt joutui virkamiehemme aivan ymmälle; hän astui luokseni ja suuteli nöyrästi kättäni.

"No, olkoon sitten", sanoi hän, "älkäämme siitä enää puhuko, kaunis kreivitär; mutta valtakunnan te syöksette turmioon. Teidän suojattinne, koska sitä nyt kaikin mokomin vaaditte, jää minun apulaisiltani rauhaan."

Balsamo näkyi vaipuneen syvään mietiskelyyn.

-- No, -- virkkoi kreivitär, -- ettehän te edes kiitä minua, kun olen säästänyt teidät tekemästä tuttavuutta Bastiljin kanssa. Ehkä olisittekin sinne joutunut syyttömästi, mutta yhtä ikävää olisi siellä silti ollut.

Balsamo ei vastannut mitään; hän vain veti taskustaan pienen, veripunaista nestettä sisältävän pullon.

-- Kas niin, madame, -- sanoi hän, -- tästä minulle lahjoittamastanne vapaudesta annan teille kaksikymmentä vuotta nuoruutta lisää.

Kreivitär pisti pullon poveensa ja lähti iloisena ja voitonriemuisena.

Balsamo jäi miettiväiseksi.

"Ilman naisen keimailuhalua", tuumi hän, "he olisivat ehkä pelastuneet, mutta tämän hoviliehakoitsijan pikku jalka potkaisee heidät kuilun pohjaan. Varmasti on Jumala kanssamme!"

30.

Veri.

Talon portti ei vielä ollut sulkeutunut rouva Dubarryn jälkeen, kun Balsamo riensi salaportaita ylös taljahuoneeseen.

Keskustelu kreivittären kanssa oli kestänyt kauan, ja hänen kiireellään oli kaksi syytä.

Ensimäinen oli halu jälleen nähdä Lorenza; toisena syynä oli pelko, että nuori nainen väsyisi, kuten hänelle joskus sattui magneettisen unen vaihtuessa haltioitumiseksi; sillä uudessa elämässä, johon hän hänet äsken oli vihkinyt, ei ollut tilaa ikävystymiselle.

Mutta haltioitumista seurasi melkein aina hermokohtauksia, jotka näännyttivät Lorenzaa, ellei virvoittavan sähköisen virran väliintulo luonut uudestaan tarpeellista tasapainoa elimistön eri toimintain keskinäiselle suhteelle.

Suljettuaan oven Balsamo siis loi nopean silmäyksen sohvaan, jolle oli Lorenzan jättänyt. Tämä ei enää ollut siinä. Ainoastaan hieno kultakukilla kirjailtu kashmirisaali, joka vyöhuivin tavoin oli verhonnut hänen vartaloaan, näkyi pieluksilla todistamassa hänen oleskeluaan huoneessa, hänen lepäämistään tällä sohvalla.

Balsamo jäi liikkumattomana tuijottamaan tyhjään sijaan. Ehkä Lorenzaa oli häirinnyt omituinen haju, joka hänen huoneesta poistuttuaan näkyi siellä levinneen. Ehkä hän oli konemaisella liikkeellä omaksunut jotakin todellisen elämän tavoista ja vaistomaisesti muuttanut paikkaa.

Balsamon ensimäinen ajatus oli, että Lorenza oli mennyt takaisin työpajaan, johon hän hetkistä aikaisemmin oli häntä seurannut.

Hän astui laboratorioon. Ensi silmäyksellä se näytti tyhjältä; mutta suunnattoman uunin varjossa, itämaalaisen verhon takana, saattoi helposti nainen piillä.

Hän kohotti siis verhoa ja astui uunin ympäri; mistään hän ei voinut löytää jälkeäkään Lorenzan siellä käynnistä. Oli vielä tarkastamatta nuoren naisen oma huone, johon hän epäilemättä oli siirtynyt. Tämä kammio oli hänelle vankihuone ainoastaan hänen valveilla ollessaan. Balsamo riensi sinne päin ja näki uuninlaatan suljetuksi.

Tämä ei silti todistanut, ettei Lorenza ollut mennyt huoneeseensa. Mikään ei tosiaankaan estänyt, että Lorenza, joka unessaan oli niin selvänäköinen, olisi muistanut koneiston ja sen muiston johtamana totellut hänen mielestään vielä haihtumattoman unelman houreita.

Balsamo painalsi joustinta. Kamari oli tyhjä niinkuin työhuonekin; Lorenza ei näkynyt siellä edes käyneen.

Silloin tuskallinen ajatus, ajatus jonka muistamme jo aikaisemmin ahdistaneen hänen sydäntään, karkoitti onnellisen rakastajan kaikki otaksumat, kaikki toiveet.

Lorenza oli siis näytellyt; hän oli ollut nukkuvinaan, haihduttaen täten kaiken epäluulon, kaiken levottomuuden, kaiken valppauden puolisonsa sydämestä, ja ensimäisen tilaisuuden saadessaan jälleen paennut, varmempana tehtävästään, jossa häntä oli opastamassa ensimäisessä tai oikeammin toisessa yrityksessään saamansa kokemus.

Tämä ajatus sai Balsamon hypähtämään, ja hän soitti Fritziä.

Kun hän sitten kärsimättömyydessään ajatteli, että Fritz viivytteli, hän hyökkäsi tätä vastaan ja tapasi hänet salaportaissa.

-- Missä Signora on? -- sanoi hän.

-- Mikä nyt on, mestari? -- kysyi Fritz, joka isäntänsä liikutuksesta näki, että jotakin erinomaista oli tapahtumassa.

-- Oletko nähnyt häntä?

-- En, mestari.

-- Eikö hän ole lähtenyt?

-- Mistä sitten?

-- Talosta tietenkin.

-- Kukaan muu ei ole täältä lähtenyt kuin kreivitär, jonka jälkeen juuri suljin oven.

Balsamo riensi kuin hullu jälleen portaita ylös. Sitten hän kuvitteli mielessään, että nuori nais-hupakko, joka unitilassaan oli niin erilainen kuin valveilla ollessaan, oli saanut päähänsä jonkun lapsellisen kujeen; ehkäpä hän johonkin nurkkaan piiloutuneena katseli hänen säikähdystään ja huvitteli häntä peloittamalla, senjälkeen rauhoittaakseen hänen sydäntään.

Sitten alkoi Balsamo tarkkaan etsiä kaikkialta. Hän ei laiminlyönyt mitään loukkoa, unohtanut ainoatakaan seinuketta paikoilleen. Tässä etsinnässään hän ilmaisi jotakin, mikä muistutti intohimon sokaisemaa miestä, mielipuolta, joka ei mitään näe, hoipertelevaa juopunutta. Hänellä oli enää voimaa vain levittääkseen käsivartensa ja huutaakseen: "Lorenza, Lorenza!" toivoen tämän jumaloidun olennon yhtäkkiä saapuvan äänekkäällä riemuhuudolla. Mutta ainoastaan hiljaisuus, kolkko ja itsepäinen hiljaisuus vastasi hänen hourailevaan ajatukseensa ja mielettömään kutsuunsa.

Juoksentelemalla sinne tänne, liikuttelemalla huonekaluja, puhumalla seinille, kutsumalla Lorenzaa, katselemalla mitään näkemättä, kuulematta kuuntelemalla, vavahdellen mitään ajattelematta ja sydän sykkien, vaikka elämä siitä oli miltei paennut tällä tavoin vietti Balsamo kolme minuuttia, joihin sisältyi toimen iäisyyden tuska.

Hän valveutui näistä houreistaan melkein mielipuolena, kastoi kätensä jääkylmällä vedellä täytettyyn maljaan ja kostutti ohimoitaan. Sitten hän puristaen toista kättään toisella, ikäänkuin pakoittaakseen itsensä liikkumattomaksi, karkoitti tahtonsa voimalla veren häiritsevän jyskytyksen aivoista, tuon turmiota uhkaavan alituisen ja yksitoikkoisen jyskytyksen, joka tasaisena ja huomaamattomana tietää elämää, mutta rajuna ja tuntuvana on kuoleman tai mielenhäiriön enne.

"Kas niin, miettikäämme", tuumi hän; "Lorenzaa ei enää löydy; turhaa on enää leikkiä piilosilla itseni kanssa. Lorenzaa ei enää löydy; hän on siis lähtenyt. Niin, lähtenyt, todellakin lähtenyt!"

Ja hän katsahti vielä kerran ympärilleen, kutsui vielä kerran.

"Lähtenyt!" toisti hän. "Lähtenyt! Turhaan väittää Fritz, että ei ole häntä nähnyt. Lorenza on poissa, aivan varmaan poissa.

"On kaksi mahdollisuutta, joko Fritz ei todellakaan ole mitään nähnyt, ja onhan sekin ajateltavissa, sillä ihminen on erehtyväinen. Tai hän kyllä on nähnyt, mutta Lorenza on hänet lahjonut.

"Lahjonut Fritzin?... Miksikä ei? Turhaa on hänen aikaisempaa uskollisuuttaan asettaa vaakalaudalle tätä otaksumaa vastaan. Jos Lorenza, jos rakkaus, jos tiede ovat tähän määrään voineet pettää ja valehdella, miksei inhimillisen olennon hauras ja helposti harhautuva luonto voisi vuorostaan pettää?

"Oh, saan kyllä kaiken tietää, kaiken tietää! Onhan minulla vielä neiti de Taverney.

"Niin, Andréen avulla saan tietää Fritzin petoksen, Andréen avulla saan tietää Lorenzan petoksen; ja tällä kertaa... oh, tällä kertaa, koska rakkaus on valehdellut, tiede ollut erehdystä, uskollisuus punoutunut paulaksi... niin, tällä kertaa Balsamo rankaisee armotta, säästämättä, niinkuin kostaa voimakas mies, joka on sydämestään, karkoittanut säälin, mutta säilyttänyt ylpeytensä.

"Kah, nyt on vain lähdettävä mahdollisimman pian, antamatta Fritzin aavistaa mitään, ja riennettävä Trianoniin."

Ja siepaten maahan kierineen hattunsa Balsamo ryntäsi ovelle. Mutta äkkiä hän pysähtyi.

"Ah", huudahti hän, "ennen kaikkea... Hyvä Jumala, aivanhan unohdin sen vanhus-rukan! Ennen kaikkea minun on mentävä Althotasta katsomaan. Tämän houreen puuskassa, tämän luonnottoman, hirveän rakkauden hytkähdyksissä olen laiminlyönyt onnettoman vanhuksen. Olen ollut kiittämätön, epäinhimillinen."

Ja kuumeessa, joka tällä hetkellä elähdytti kaikkia hänen liikkeitään, Balsamo lähestyi ponninta, pannen katon laskuoven toimintaan. Ja tuo liikkuva laite laskeutui nopeasti alas. Balsamo asettui sille ja alkoi vastapainon avulla nousta, mutta vielä sydämessään ja sielussaan aivan hämmentyneenä ja ajattelematta mitään muuta kuin Lorenzaa.