Part 19

Ja hän vastaanotti hellin katsein Lorenzan lemmekkään silmäyksen, samalla kun hän verkalleen laski kätensä hänen päänsä päälle.

Tällä hetkellä Lorenza, joka näkyi lukevan Balsamon ajatukset kuin avoimesta kirjasta, huokasi pitkään, nousi hiljaa ja tuli unen viehättävällä verkallisuudella kietomaan valkoiset, pehmeät käsivartensa Balsamon kaulaan, niin että hänen tuoksuva hengityksensä hipaisi kahden sormen leveyden päästä tämän huulia.

"Oi ei, ei!" huudahti Balsamo laskien kätensä polttavalle otsalleen ja häikäistyneille silmilleen. "Ei, tämä päihdyttävä elämä tekisi minut mielipuoleksi; minä en voisi aina vastustaa, ja tämän kiusaavan demoonin, tämän viettelevän sireenin tähden kunnia, voima ja kuolemattomuus pääsisivät käsistäni. Ei, ei, hän herää, minä tahdon niin, se on välttämätöntä."

Suunniltaan hurmaantuneena työnsi Balsamo kiivaasti takaisin Lorenzan, joka irroittui hänestä ja liehuvan hunnun lailla, kuin varjo, kuin kevyt lumihahtuva putosi sohvalle. Taitavinkaan keimailijatar ei olisi voinut valita hurmaavampaa asentoa rakastajansa silmille tarjotakseen.

Balsamolla oli vielä voimaa peräytyä jokunen askel; mutta Orfeuksen tavoin hän palasi, Orfeuksen tavoin hän oli hukassa!

"Jos hänet herätän", ajatteli hän, "kamppailu alkaa uudestaan; jos hänet herätän, hän surmaa itsensä tai surmaa minut tai pakoittaa minut hänet surmaamaan. Ylipääsemätön kuilu, kuilu!

"Niin, tämän naisen kohtalo on määrätty, olen lukevinani sen tulikirjaimilla piirrettynä: kuolema, rakkaus!... -- Lorenza, Lorenza, sinut on sallimus määrännyt rakastamaan ja kuolemaan! Lorenza, Lorenza, minun käsissäni on elämäsi ja rakkautesi!"

Vastauksen asemesta hurmaajatar nousi, astui suoraan Balsamon luo, lankesi hänen jalkojensa juureen ja katseli häntä unen ja intohimoisen kaipauksen sumentamilla silmillä; hän tarttui Balsamon käteen ja painoi sitä sydäntään vasten.

-- Kuolema, -- kuiskasi hän kostein ja hohtavin huulin, jotka muistuttivat juuri merestä nostettua korallia, -- kuolema, mutta rakkaus!

Balsamo peräytyi kaksi askelta, pää taaksepäin kallellaan ja käsi silmillä.

Huohottaen seurasi Lorenza häntä polvillaan.

-- Kuolema, -- toisti hän lumoavalla äänellään, -- mutta rakkaus, rakkaus, rakkaus!

Balsamo ei voinut kauemmin vastustaa; leimuava pilvi verhosi hänet.

-- Oi, -- virkkoi hän, -- tämä on liikaa! Olen kamppaillut, niin kauan kuin inehmo voi kamppailla. Oletpa tulevaisuuden paholainen tai hyvä enkeli, sinun pitää olla tyytyväinen! Olen kyllin kauan uhrannut itsekkyydelle ja ylpeydelle kaikki sielussani kuohuvat jalot intohimot. Ei, ei, minulla ei ole oikeutta näin kapinoida ainoata inhimillistä tunnetta vastaan, joka sydämeni pohjalla itää. Minä rakastan tätä naista, minä rakastan häntä, ja tämä intohimoinen rakkaus on hänelle vaarallisempaa kuin hirvittävin viha. Tämä rakkaus tuottaa hänelle kuoleman: voi minua kurjaa, julmaa hupsua, joka en voi edes tinkiä haluistani! Mitä, kun valmistaudun astumaan Jumalan eteen, minä, pettäjä, väärä profeetta, kun korkeimman tuomarin edessä riisun vilpin ja teeskentelyn kaavun, minulle ei jää ainoatakaan jaloa tekoa mainittavakseni, ei ainoatakaan onnen hetkeä, jonka muisto lohduttaisi minua ikuisissa kärsimyksissä!

-- Ah ei, ei, Lorenza, tiedän hyvin, että sinua rakastaessani menetän tulevaisuuteni; tiedän hyvin, että ilmestysenkelini nousee takaisin taivaisiin niin pian kuin nainen vaipuu käsivarsilleni. Mutta sinähän tahdot sitä, Lorenza, sinä tahdot sitä!

-- Sinä hellästi rakastamani! -- huokasi nuori nainen.

-- Sinä valitset siis tämän elämän todellisen elämän asemesta?

-- Minä anon sitä polvillani, minä pyydän, minä rukoilen; tämä elämä on rakkautta, autuaallista onnea.

-- Ja onko se sinulle kylliksi, kun kerran olet tullut vaimokseni? Sillä minä rakastan sinua kiihkeästi, näethän.

-- Oi, sen tiedän, luen sen sydämestäsi!

-- Ja etkö koskaan syytä minua, et ihmisten etkä Jumalan edessä, että olen yllättänyt tahtosi, pettänyt sydämesi?

-- En koskaan, en koskaan, en ihmisten enkä Jumalan edessä! Päinvastoin kiitän sinua aina siitä, että olet lahjoittanut minulle rakkauden, tämän maailman ainoan onnen, ainoan helmen, ainoan timantin.

-- Etkö koskaan luule kaipaavasi siipiäsi, kyyhkys-rukka? Sillä tiedät, että tästälähin et enää koskaan leijaile loistavien avaruuksien kautta Jehovan luota etsimään minulle sitä valonsädettä, jolla hän muinoin seppelöi profeettainsa otsan. Kun tahdon tuntea tulevaisuuden, kun tahdon käskeä ihmisiä, ah, sinun äänesi ei minulle enää vastaa! Sinä olit minulle samalla kertaa rakastamani nainen ja auttava henki; tämän jälkeen minulla on niistä vain toinen, ja kuitenkin...

-- Voi, sinä epäröit, sinä epäröit! -- huudahti Lorenza Näen epäilyksen mustana pilkkuna sydämessäsi.

-- Rakastatko minua aina, Lorenza?

-- Aina, aina!

Balsamo laski kätensä otsalleen.

-- Hyvä, olkoon niin! -- virkkoi hän. "Sitäpaitsi..." Hän oli hetkisen mietteisiinsä vaipuneena.

"Sitäpaitsi, tarvitsenko ehdottomasti tätä naista?" tuumi hän. "Onko hän ainoa maailmassa? Ei, ei; sillä aikaa kun tämä tekee minut onnelliseksi, toinen yhä auttaa minua rikkauteen ja mahtiin. Andrée on yhtäläisesti valittu, yhtä kaukonäköinen kuin sinä. Andrée on nuori koskematon neitsyt, enkä minä rakasta Andréeta; mutta kuitenkin Andrée uneen vaivutettuna on minulle yhtä alistuvainen kuin sinä. Minulla on Andréessa valmis uhri sinua korvaamaan, ja minulle on Andrée samaa kuin halvat kokeilueläimet lääkärille; hän lentää yhtä kauaksi kuin sinä, ehkäpä kauemmaksi kuin sinä tuntemattomiin pimentoihin. Andrée, Andrée, minä otan sinut kuninkuuteni palvelijaksi! Sinä, Lorenza, tule sinä syliini; minä säilytän sinut rakastajattarenani, puolisonani. Andrée tekee minut mahtavaksi, Lorenzan kanssa olen onnellinen. Tästä hetkestä lähtien elämäni on täydellinen, ja paitsi kuolemattomuutta olen pannut täytäntöön Althotaan unelman, vain enää kuolemattomuutta vailla olen jumalien kaltainen!"

Ja nostaen Lorenzan ylös hän paljasti huohottavan povensa, jota vasten Lorenza painautui niin tiukasti kuin muratti kiertyy tammen runkoon.

28.

Rakkaus.

Uusi elämä oli alkanut Balsamolle, tälle toimeliaalle, levottomalle ja moninaiselle luonteelle näihin asti tuntematon elämä.

Kolmena viime kuluneena päivänä häntä ei enää ollut vaivannut vihastuminen, ei pelko, ei mustasukkaisuuden puuskat; näinä kolmena päivänä hän ei enää ollut kuullut puhuttavan politiikasta, ei salaliitoista eikä juonittelijoista. Lorenzan vierellä, jota hän ei ollut hetkeksikään jättänyt, hän oli unohtanut koko maailman. Tämä kummallinen, ääretön rakkaus, joka tavallaan leijaili ihmiskunnan yläpuolella, tämä päihdyttävä ja salaperäinen rakkaus, tämä aavemainen rakkaus -- sillä hän ei voinut kätkeä itseltään, että hän yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttaa hempeän lemmikkinsä leppymättömäksi viholliseksi, -- tämä luonnon selittämättömän oikun tai tieteen avulla vihalta riuhtaistu rakkaus vaivutti Balsamon onnellisuuteen, joka samalla kertaa sekä huumasi että päihdytti.

Useammin kuin kerran näinä kolmena päivänä Balsamo herätessään rakkauden uinuttavasta horroksesta katseli alati hymyilevää, alati haltioitunutta rakastettuaan; sillä tästälähin hän hänelle luomassaan olotilassa antoi tämän hurmaantuneena levätä keinotekoisesta elämästään yhtä valheellisessa unessa. Ja kun Balsamo näki hänet tyynenä, lempeänä ja onnellisena ja kuuli hänen mainitsevan häntä mitä hellimmillä nimillä ja ääneen unelmoivan salaperäisestä hekumastaan, niin useammin kuin kerran hän kysyi itseltään, eikö Jumala ollut suuttunut tähän uuden ajan jättiläiseen, joka muinaisten titaanien tavoin oli koettanut ryöstää häneltä salaisuutensa; hän kysyi, eikö tämä ollut lähettänyt Lorenzalle ajatusta pettää hänet valheella, jotta voisi tuuditella hänen valppautensa uneen ja sitten paeta palatakseen ainoastaan kostavana raivottarena.

Näinä hetkinä Balsamo epäili tiedettään, jonka hän oli saanut muinaisaikojen taruperintönä, mutta josta hänellä oli ainoastaan esimerkkejä todistuksina.

Pian tämä lakkaamatta leimuava rakkaus ja hyväilyjen jano hänet kuitenkin rauhoitti.

"Jos Lorenza teeskentelisi", tuumi hän, "jos hänen tarkoituksenaan olisi minua paeta, hän etsisi tilaisuuksia lähettää minut pois, keksisi verukkeita jäädäkseen yksin; mutta kaukana siitä, hänen käsivartensa kietovatkin minut alati kuin avaamaton kahle, hänen polttava katseensa sanoo minulle aina: 'älä mene', hänen suloinen äänensä kuiskaa minulle yhäti: 'jää!'"

Silloin Balsamo sai takaisin uskon itseensä ja tieteeseensä.

Minkätähden olisikaan tuo lumottu salaisuus, jota hän sai kiittää kaikesta mahdistaan, niin äkkiä, ilman väliastetta muuttunut tyhjäksi tuulen viskattavaksi harhakuvaksi kuin himmentynyt muisto, kuin sammuneen tulen savu? Koskaan ei Lorenza hänen suhteensa ollut osoittautunut kirkassieluisemmaksi, tarkkanäköisemmäksi: kaikki hänen aivoissaan muodostuvat ajatukset, kaikki hänen sydäntään sykähdyttelevät vaikutelmat Lorenza tulkitsi samassa silmänräpäyksessä.

Vielä oli saatava selville, eikö tämä henkinen näkemys ollut pelkkää myötätuntoa; oli saatava selville, vieläkö nuo sielun silmät, jotka ennen tämän uuden Eevan lankeemusta olivat olleet niin selvänäköiset, voisivat tunkeutua pimeyden läpi ulkopuolella häntä ja tuota nuorta naista, ulkopuolella heidän rakkautensa piirtämää ja valollaan valelemaa kehää.

Balsamo ei rohjennut tehdä ratkaisevaa koetta; hän toivoi vain, ja toivo ympäröi hänen onnensa tähtiseppeleellä.

Joskus sanoi Lorenza hänelle vienon suruisesti:

-- Akharat, sinä ajattelet erästä toista naista, pohjoismaalaista vaaleatukkaista, sinisilmäistä naista; Akharat, oi Akharat, se nainen käy ajatuksissasi aina minun rinnallani!

Silloin Balsamo katsahti hellästi Lorenzaan.

-- Näetkö sen minussa? -- kysyi hän.

-- Kyllä, yhtä selvästi kuin jos katselisin kuvastimesta.

-- Sitten tiedät myöskin, etten sitä naista rakkaudesta ajattele, -- vastasi hänelle Balsamo; -- lue, lue sydämestäni, rakas Lorenza!

-- Et, -- virkkoi tämä pudistaen päätänsä, -- et, sen hyvin tiedän; mutta sinä ja'at ajatuksesi meidän kahden kesken niinkuin siihen aikaan, jolloin Lorenza Feliciani sinua kiusasi, tuo häijy Lorenza, joka nukkuu ja jota sinä et enää tahdo herättää.

-- Ei, rakkaani, ei, -- huudahti Balsamo; -- minä ajattelen ainoastaan sinua, kumminkin sydämelläni. Katsohan, enkä onnemme jälkeen ole kaikkea unohtanut, kaikkea laiminlyönyt: opintoja, politiikkaa, tutkimuksia.

-- Ja siinä teet väärin, -- virkkoi Lorenza, -- sillä niissä tutkimuksissa voin minä sinua auttaa.

-- Miten?

-- Niin, etkö sinä muinoin sulkeutunut tuntikausiksi työhuoneeseesi?

-- Se on totta; mutta nyt luovun kaikista turhista yrityksistä; ne merkitsisivät vain yhtä monta elämältäni riistettyä tuntia; sillä silloinhan en sinua näkisi.

-- Ja miksi en minä voisi seurata sinua työssäsi yhtä hyvin kuin rakkaudessasikin? Miksi en voisi tehdä sinua mahtavaksi niinkuin teen sinut onnelliseksi?

-- Siksi että Lorenzani tosin on kaunis, mutta ei ole opiskellut. Jumala antaa kauneuden ja rakkauden, mutta ainoastaan opinnoilla voi hankkia tietoja.

-- Sielu tietää kaiken.

-- Sinä näet siis todellakin sielusi silmillä?

-- Niin.

-- Ja sanot voivasi opastaa minua viisasten kiven suurenmoisessa keksinnössä?

-- Luulen niin.

-- Tule siis.

Ja kietoen käsivartensa nuoren naisen vyötäisille Balsamo vei hänet työhuoneeseensa. Suunnaton uuni, jota kukaan ei ollut neljään päivään hoitanut, oli sammunut. Sulattimet olivat jäähtyneet hiillospannuissaan.

Lorenza katseli kaikkia näitä omituisia kojeita, häviävän alkemian viimeisiä välineitä, osoittamatta mitään kummastusta; hän näkyi tuntevan, mihin tarkoitukseen näitä työkaluja kutakin käytettiin.

-- Sinä koetat tehdä kultaa? -- virkkoi hän hymyillen.

-- Niin.

-- Kaikki nämä upokkaat sisältävät eri asteille kehitettyjä valmisteita?

-- Jotka kaikki ovat pysähtyneet, kaikki joutuneet hukkaan; mutta siitä en ole pahoillani.

-- Ja siinä olet oikeassa; sillä kullastasi ei koskaan tule muuta kuin värjättyä elohopeaa; voit ehkä antaa sille kiinteän muodon, mutta toiseksi muuttaa et sitä voi.

-- Mutta voidaanhan kultaa tehdä?

-- Ei voida.

-- Ja kuitenkin transsylvanialainen Daniel möi Kosmos I:lle kahdestakymmenestätuhannesta dukaatista metallien muuttamisohjeen.

-- Transsylvanian Daniel petti Kosmos l:n.

-- Mutta ostihan saksilainen Payken, jonka Kaarlo II oli tuominnut kuolemaan, itselleen armahduksen muuttamalla lyijyharkon kultaharkoksi, josta lyötiin neljäkymmentä dukaattia, ja sen lisäksi riitti harkosta kultaa taitavan alkemistin kunniaksi valmistettuun muistorahaan.

-- Taitava alkemisti oli taitava silmänkääntäjä. Hän pisti kultaharkon lyijyharkon tilalle, siinä kaikki. Varmin keinosi tehdä kultaa, Akharat, on sulattaa harkoiksi, niinkuin teet, rikkaudet, joita orjasi sinulle tuovat neljästä maanosasta.

Balsamo kävi miettiväiseksi.

-- Siis, -- sanoi hän, -- metallien toisiksi muuttaminen on mahdotonta?

-- Mahdotonta.

-- Entä timantti sitten? -- uteli Balsamo.

-- Oh, timantin laita on aivan toinen! -- vastasi Lorenza.

-- Timantteja voi siis tehdä?

-- Kyllä, sillä timantin tekemisessä ei ole tarvis muuttaa toista ainetta toiseksi; siinä tarvitsee vain yrittää tunnetun aineen muuntamista.

-- Tunnetko siis sen alkuaineen, mistä timantti on kokoonpantu?

-- Tietysti; timantti on puhdasta kiteytynyttä hiiltä.

Balsamo seisoi hämmästyneenä; häikäisevä, odottamaton, ihmeellinen valo välähti hänen silmiensä edessä; hän peitti ne käsillään, ikäänkuin tämä liekki olisi häntä sokaissut.

-- Jumalani, -- huudahti hän, -- Jumalani, sinä teet minulle liian paljon! Minua uhannee joku vaara. Jumalani, mikä on se kallisarvoinen sormus, jonka voin heittää mereen sinun kateellisuuttasi lauhduttaakseni? Riittää, riittää täksi päiväksi, Lorenza, riittää!

-- Enkö ole sinun? Käske, määrää!

-- Niin, sinä olet minun; tule, tule.

Ja Balsamo vei Lorenzan ulos työhuoneesta, kulki taljoilla sisustetun suojan läpi ja kiinnittämättä huomiotaan päänsä päältä kuuluvaan rasahdukseen hän astui Lorenzan kanssa takaisin ristikkoikkunaiseen kammioon.

-- Oletko siis tyytyväinen Lorenzaasi, suuresti rakastamani Balsamo?

-- Ah! -- huokasi tämä.

-- Mitä sitten pelkäät? Sano, puhu. Balsamo pani kätensä ristiin ja katseli Lorenzaa kauhun ilmeellä, jota hänen sielunsa tunteita lukemaan kykenemätön katselija tuskin olisi kyennyt selittämään.

"Oi", mutisi hän, "ja minä kun olin kuolemaisillani epätoivosta ennenkuin voin ratkaista arvoituksen, miten saattaisin olla onnellinen ja mahtava samalla kertaa! Minä hupsu unohdin, että mahdollisen rajat aina ulottuvat kauemmaksi kuin tieteen kehityksen kulloinkin avaama näköpiiri, ja että useimpia tunnustettuja totuuksia alussa pidettiin pelkkinä houreina! Minä luulin kaiken tietäväni, enkä tiennyt mitään!"

Nuori nainen hymyili taivaallisesti.

-- Lorenza, Lorenza, -- jatkoi Balsamo, -- on siis täyttynyt Luojan salaperäinen suunnitelma, joka antaa naisen syntyä miehen lihasta ja käskee, että heillä kahdella on oleva vain yksi sydän! Eeva on uudestisyntynyt minulle, Eeva, joka ei ajattele ilman minua ja jonka elämä riippuu kädessäni pitämästäni rihmasta. Se on liikaa, Jumalani, inhimilliselle olennolle, ja minä näännyn sinun armosi painosta.

Ja hän lankesi polvilleen ja syleili jumaloivalla hartaudella tätä ihanaa kaunotarta, joka hymyili hänelle niinkuin maan päällä ei hymyillä.

-- Niin, -- sanoi hän, -- sinä et enää minua jätä; sinun pimeyden läpi tunkevan katseesi alla minä elän täydessä turvassa; sinä autat minua niissä vaivaloisissa tutkimuksissa, jotka, kuten sanoit, vain sinä voit täydentää ja jotka sana sinun suustasi tekee helpoiksi ja hedelmälliseksi. Kun en voi tehdä kultaa, koska kulta on yhtenäinen aine, alkuaine, niin sinä ilmoitat minulle, mihin luomakuntansa hiukkaseen Jumala on sen kätkenyt. Sinä sanot minulle, missä valtameren syvänteissä lepäävät vuosisatojen uponneet aarteet. Sinun silmilläsi näen helmen kehittyvän helmisimpukassa, näen ihmisen ajatuksen kasvavan hänen lihansa epäpuhtaiden kerrosten alla. Sinun korvillasi voin kuulla maata kaivavan matosen hiljaisen liikunnan ja itseäni lähestyvän viholliseni askeleet. Minä tulen suureksi kuin Jumala ja onnellisemmaksi kuin Jumala, Lorenzani; sillä Jumalalla ei taivaassa ole vertaistaan ja toveria; Jumala on kaikkivaltias, mutta hän on yksinään korkeassa majesteetissaan eikä ja'a kenenkään toisen yhtä jumalaisen olennon kanssa sitä kaikkivaltaa, joka tekee Hänestä jumalan.

Ja Lorenza hymyili yhä ja hymyillessään hän vastasi Balsamon sanoihin tulisilla hyväilyillä.

-- Ja kuitenkin, -- kuiskasi hän ikäänkuin olisi nähnyt rakastajansa päälaella jokaisen ajatuksen, mikä sai noiden levottomien aivojen solut liikkeeseen, -- ja kuitenkin sinä vielä epäilet, Akharat. Sanoit epäileväsi, voinko siirtyä rakkautemme rajapiirin ulkopuolelle; sinä epäilet kaukonäköisyyttäni; mutta sinä lohduttaudut ajatuksella, että ellen minä näe, niin hän näkee.

-- Kuka hän?

-- Se vaaleaverinen nainen. Tahdotko, että sanon sinulle hänen nimensä?

-- Sano.

-- Odotas... Andrée.

-- Oikein. Niin, sinä luet ajatukseni; mutta vielä yksi pelko minua kiusaa. Voitko aina nähdä avaruuden läpi, vaikka avaruuden katkaisisivat aineelliset esteet?

-- Koeta.

-- Anna minulle kätesi, Lorenza. Nuori nainen tarttui intohimoisesti Balsamon käteen.

-- Voitko seurata minua?

-- Kaikkialle.

-- Tule. Ja Balsamo lähti ajatuksissaan Saint-Clauden kadun varrelta ja kuljetti Lorenzan ajatukset mukanaan.

-- Missä nyt olemme? -- kysyi hän Lorenzalta.

-- Olemme eräällä vuorella, -- vastasi nuori nainen.

-- Niin olemme, -- myönsi Balsamo säpsähtäen ilosta; mitä näet?

-- Edessäni, vasemmallani vai oikeallani?

-- Edessäsi.

-- Näen avaran laakson, jonka toisella puolella on metsää, toisella kaupunki, ja virran, joka eroittaa ne ja häipyy näköpiirin taakse juosten suuren linnan muurien vieritse.

-- Aivan niin, Lorenza. Tämä metsä on Vésinet'n metsä, kaupunki on Saint-Germain, linna on Luciennes. Astukaamme rakennukseen, joka on takanamme.

-- Astukaamme.

-- Mitä näet?

-- Ensiksikin eteisessä pienen kummallisesti puetun neekerin syömässä hedelmäkonvehteja.

-- Hän on Zamore. Menkäämme eteenpäin.

-- Komeasti sisustettu sali, jossa ei ole ketään. Ovien päällystät ovat koristetut jumalattarien ja lemmenjumalien kuvilla.

-- Eikö salissa ole ketään?

-- Ei ketään. -- Menkäämme yhä edelleen.

-- Nyt olemme herttaisessa budoaarissa, joka on verhottu luonnonvärisillä kukilla kirjaillulla sinisellä satiinilla.

-- Onko sekin tyhjä?

-- Ei, nainen istuu sohvalla.

-- Kuka se nainen on?

-- Odotas.

-- Etkö luule häntä ennen nähneesi?

-- Kyllä, täällä; hän on kreivitär Dubarry.

-- Oikein, Lorenza, oikein; sinä saatat minut melkein hulluksi. Mitä nainen tekee?

-- Hän ajattelee sinua, Balsamo.

-- Minuako?

-- Niin.

-- Voit siis lukea hänen ajatuksensa?

-- Kyllä, sillä minä toistan, hän ajattelee sinua.

-- Mistä syystä?

-- Sinä olet antanut hänelle lupauksen.

-- Niin; minkälaisen?

-- Olet luvannut hänelle sitä kauneusvettä, jota Venus kostaakseen Sapfolle oli antanut hänen rakastajalleen Phaonille.

-- Oikein, aivan oikein. Ja mitä hän ajatellessaan tekee?

-- Hän tekee päätöksen.

-- Minkä?

-- Maltas; hän ojentaa kätensä soittokelloon; hänen kutsustaan astuu huoneeseen toinen nuori nainen.

-- Tummako vai vaalea?

-- Tumma.

-- Isoko vai pieni?

-- Pieni.

-- Se on hänen kälynsä. Kuuntele, mitä hän aikoo sanoa.

-- Hän käskee valjastaa vaununsa.

-- Mihin hän aikoo?

-- Hän aikoo tulla tänne.

-- Oletko siitä varma? -- Olen, hän antaa senmukaisen käskyn. Kas, häntä totellaan, näen hevoset ja vaunut. Kahdessa tunnissa hän on täällä.

Balsamo vaipui polvilleen.

-- Oh, -- huudahti hän, -- jos tuo nainen todellakin kahdessa tunnissa on täällä, niin minulla ei enää ole mitään muuta sinulta pyydettävää, Jumalani, kuin että et katsele karsaasti onneani.

-- Ystävä-rukka, -- virkkoi Lorenza, -- pelkäsitkö siis?

-- Pelkäsin, pelkäsin.

-- Ja mitä saatoit peljätä? Rakkaus, joka tekee aineellisen olemassaolon täydelliseksi, laajentaa myöskin henkisen. Niinkuin kaikki jalot intohimot rakkaus lähentää Jumalaan, ja Jumalasta säteilee kaikki valo.

-- Lorenza, Lorenza, sinä teet minut ilosta hulluksi!

Ja Balsamo antoi päänsä vaipua nuoren naisen polville. Hän odotti uutta todistusta ollakseen täysin onnellinen. Tämä todistus oli rouva Dubarryn tulo.

Nämä kaksi odotuksen tuntia olivat lyhyet; ajan mittasuhteet olivat kokonaan kadonneet Balsamolta. Äkkiä nuori nainen säpsähti; hän piti Balsamoa kädestä.

-- Sinä epäilet vielä, -- sanoi hän, -- ja tahtoisit tietää, missä kreivitär tällä hetkellä on?

-- Niin, -- myönsi Balsamo, -- se on totta.

-- Kah, hän ajaa bulevardia pitkin niin nopeaan kuin hevoset jaksavat juosta, tulee yhä lähemmäksi, kääntyy Saint-Clauden kadulle, pysähdyttää portille, kolkuttaa.

Kammio, missä he molemmat olivat, sijaitsi niin etäällä ja muiden suojien saartamana, että vaskivasaran ääni ei kuulunut ovelle asti. Mutta toiselle polvelleen kohonnut Balsamo kuunteli silti tarkkaavaisena. Kaksi kellonhelähdystä Fritziltä sai hänet hypähtämään; kuten muistamme, merkitsi kaksi soittoa tärkeää vierailua.

-- Oi, -- huudahti hän, -- se on siis totta!

-- Mene asiasta varmentumaan, Balsamo; mutta tule pian takaisin.

Balsamo riensi takkaa kohti.

-- Salli minun saattaa itsesi portaitten ovelle asti, -- pyysi Lorenza.

-- Tule.

Molemmat astuivat jälleen takahuoneeseen.

-- Etkö lähde täältä? -- kysyi Balsamo.

-- En, sillä minä odotan sinua. Oh, ole huoletta; Lorenza, joka sinua rakastaa, ei ole se Lorenza, jota sinä pelkäät, senhän hyvin tiedät. Sitäpaitsi...

Hän katkaisi lauseensa hymyillen.

-- Mitä? -- kysyi Balsamo

-- Etkö näe sieluuni kuten minä näen omaasi?

-- En, ikävä kyllä!

-- Sitäpaitsi voit käskeä minut nukkumaan siihen asti kun palaat. Käske minua pysymään liikkumatta tällä sohvalla, niin minä nukun ja pysyn liikkumatta.

-- Olkoon niin, nuku ja odota minua, rakkahin Lorenza.

Taistellen jo unta vastaan Lorenza painoi vielä viime suudelmaksi huulensa Balsamon huulille ja horjui sitten sohvan luo, jolle hän kaatui puolittain makaavaan asentoon, kuiskaten:

-- Näemme toisemme pian jälleen, Balsamoni, pian, eikö totta?

Balsamo viittasi hänelle kädellään; Lorenza nukkui jo.

Hän oli niin kaunis, niin puhdas siinä levätessään pitkät hapsensa hajalla, suu raollaan, kuumeen puna poskilla ja silmät raukeina, mutta muistutti niin vähän tavallisesta naisesta, että Balsamo palatessaan hänen luoksensa tarttui hänen käteensä, suuteli hänen käsivarsiaan ja kaulaansa, vaan ei rohjennut suudella hänen huuliaan.

Kuului jälleen kaksi soittoa; joko oli nainen käynyt levottomaksi tai Fritz pelkäsi, että hänen herransa ei ollut edellisiä huomannut.

Balsamo riensi ovelle. Sulkiessaan sen jälkeensä hän luuli kuulevansa toisen rasahduksen, samallaisen kuin aikaisemmin; Hän avasi jälleen oven, katsahti ympärilleen eikä nähnyt mitään. Ei mitään muuta kuin Lorenzan, joka lepäsi huohottaen rakkautensa painon alla.

Balsamo sulki oven toistamiseen ja kiirehti saliin, tuntematta levottomuutta, pelkoa tai pahoja aavistuksia ja paratiisi sydämessään.

Hän erehtyi. Ei se ollut vain rakkautta, joka kuohutti Lorenzan rintaa ja teki hänen hengityksensä läähättäväksi. Nuorta naista vaivasi jonkinlainen unelma, ja se näkyi olevan sukua sen horrostilan kanssa, johon hänet oli vaivutettu, horrostilan, joka hyvin muistutti kuolemaa.

Lorenza uneksui, ja kaameiden unien hirvittävässä kuvastimessa oli hän kaikki yllättävän pimeyden keskellä näkevinään tammikattoon muodostuvan pyöreän aukon ja jotakin ison ruusukkeen tapaista irroittuvan siitä ja laskeutuvan alas tasaisesti, verkalleen ja varovaisesti, kolkon vingahtelun seuraamana. Hänestä tuntui, että ilma alkoi häneltä vähitellen puuttua, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan tuon liikkuvan ympyrän puristuksesta.